Vartalo (kielitiede)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vartalo eli sanavartalo on morfeemi, johon suffiksit ja muu kieliopillinen aines on liitettävissä. Vartalo voi olla joko johtamaton (juuri) tai johdettu (johdos). Sekä nomineilla (substantiivit, adjektiivit, numeraalit ja pronominit) että verbeillä on vartalo, johon voidaan liittää tunnus ja taivutuspääte. Tunnus on nomineissa monikon, verbeissä aikamuodon tai tapaluokan tunnus. Niissä sanoissa, joissa on astevaihtelu, vartalo voi olla joko vahvassa tai heikossa asteessa. Vokaaliin loppuvaa vartaloa kutsutaan vokaalivartaloksi, konsonanttiin loppuvaa vastaavasti konsonanttivartaloksi. Sanalla voi olla kaksi erilaista vartaloa: vokaalivartalo, joka on kaikilla sanoilla, ja lisäksi konsonanttivartalo.[1] Nominin vartalo voi olla perusmuodon, nominatiivin kaltainen tai loppuosastaan erilainen.

Esimerkkejä

Esimerkki yksivartaloisesta sanasta, jonka vartalo on perusmuodon kaltainen, on talo: talo-n, talo-a, talo-na, talo-ssa jne. Tyypillinen astevaihtelusana on hattu: hatu-n (heikko vartalo) hattu-a (vahva vartalo). Tavallisin muutos vartalon lopussa on, että sananloppuinen i muuttuu e:ksi, kuten sanassa onni: onne-n, onne-a. (Historiallisesti muutos on tapahtunut päinvastoin, vanha e on sanan lopussa muuttunut i:ksi). Monimutkaisimpia ovat vanhat omaperäiset sanat, jotka nykysuomessa loppuvat -si: vesi, vede-n (heikko vokaalivartalo), vet-tä (konsontanttivartalo), vete-nä (vahva vokaalivartalo).

Substantiivilla saari on sekä vokaali- että konsonanttivartalo. Sen vokaalivartalo saadaan yksikön essiivistä: saare|na. Konsonanttivartalo saadaan esiin yksikön partitiivista: saar|ta.[1]

Verbillä mennä on myös vokaali- ja konsonanttivartalo. Vokaalivartalo ilmenee indikatiivin preesensin monikon 3. persoonassa mene|vät. Konsonanttivartalo saadaan esiin imperatiivin yksikön 3. persoonasta: men|köön.[1]

Aiemmin ovat konsonanttivartalot olleet nykyistä yleisempiä,[2] nykyisin niillä saadaan tekstiin vanha sävy: lasna ollessaan. Joskus on leikillisesti ruvettu taivuttamaan sanoja ikään kuin niillä olisi konsonanttivartalo, mutta se on virheellistä. Esimerkiksi: kaali > kaalta, pitää olla kaalia, ja viini (juoma) > viintä, pitää olla viiniä.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Osmo Ikola, Nykysuomen käsikirja, s. 23
  2. Erkki Savolainen, Verkkokielioppi, Finnlectura