D

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee D-kirjainta. Muita merkityksiä luettelee D (täsmennyssivu).
Latin alphabet Dd.svg
 
Latinalaiset aakkoset
Aa Bb Cc Dd
Ee Ff Gg Hh Ii Jj
Kk Ll Mm Nn Oo Pp
Qq Rr Ss Tt Uu Vv
Ww Xx Yy Zz
Luettelo kirjaimista

D (d) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten neljäs kirjain. Kirjaimen nimi on suomen kielessä dee ja äännearvo [d].

Kreikkalaisessa kirjaimistossa latinalaista D-kirjainta vastaa delta (Δ, δ), kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan Д (д).

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

D-kirjain on kehittynyt kreikan kirjaimesta delta (Δ). Sen taustalla on foinikialaisen kirjaimiston kolmionmuotoinen kirjain dalet.[1]

D suomen kielessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

D-kirjain ääntyy suomessa ja monessa muussakin kielessä soinnillisena alveolaarisena klusiilina, jonka kansainvälinen foneettinen merkki on [d]. Suomen kielen puhujat eivät kuitenkaan välttämättä käytä d-äännettä lainkaan, vaan ääntävät sen paikalla j:n, r:n tai Ø:n (nollan eli kadon), joskus l:n.[2] D ei yleiskielessä esiinny kaksoiskonsonanttina (dd); murteissa se kuitenkin on mahdollinen.[3]

Suomen kielen äännerakenteeseen ei d-äänne ole alkujaan kuulunut eikä sitä useimmissa suomen murteissa lainkaan esiinny, kuten ei muitakaan soinnillisia klusiileja (b ja g). Nykyisessä yleiskielessä d-äänne kuitenkin esiintyy sanan sisällä omakielisissäkin sanoissa, b ja g sen sijaan vain uudehkoissa lainasanoissa. Vaikka olennaisin ero d:n ja t:n välillä on se, että d on soinnillinen mutta t ei, on suomen yleiskielen d:tä (samoin kuin ruotsin d:tä) äännettäessä kielenkärki hieman kauempana hampaista kuin t:tä äännettäessä.lähde?

Tavallisimmin d esiintyy t:tä vastaavana heikkona asteena astevaihtelun yhteydessä (esimerkiksi: äiti - äidin, sade - sateen, kaataa - kaadan, lähteä - lähden). Lisäksi se esiintyy joidenkin verbien infinitiivien päätteissä (esimerkiksi tehdä, viedä, tuoda) sekä nominien monikon genetiivin päätteessä (esimerkiksi maiden, meidän, teidän), mutta on myös sanoja, joissa se esiintyy kaikissa taivutusmuodoissa (odottaa, sydän). Näiden sanojen ja muotojen ääntämys kuitenkin vaihtelee eri murteissa.lähde?

Aikoinaan suomen kielessä on nykyisen d:n paikalla ollut soinnillinen spiranttiäänne [ð], samanlainen soinnillinen äänne, joka englannin kielessä kirjoitetaan th (esimerkiksi sanoissa the ja this)[4]. Tämä äänne esiintyi laajalti ainakin Länsi-Suomessa vielä Mikael Agricolan aikana 1500-luvulla, ja Agricola kirjoitti sen yleensä kirjainyhdistelmällä dh, mutta myöhemmin sen kirjoitustavaksi vakiintui pelkkä d[4]. Myöhemmin tämä äänne on useimmista suomen murteista kuitenkin hävinnyt. Itämurteissa se on tavallisesti kadonnut eikä korvautunut millään, ja useimmissa länsimurteissa se on muuttunut r:ksi tai l:ksi. 1900-luvulla r yleiskielen d:n tilalla hämäläismurteissa työnsi l:ää tieltään. Muutamilla harvoilla paikkakunnilla ruotsinkielisten alueiden läheisyydessä soinnillinen dentaalispirantti muuttui ruotsin kielen vaikutuksesta d:ksi. Vain pienellä alueella Satakunnassa alkuperäinen ð esiintyi paikoitellen vielä 1900-luvulla[4].

Kun ð-äänne alkoi käydä suomalaisille täysin vieraaksi, alkoi jo 1700-luvulla yleistyä tapa lausua d-kirjain kirjoitettua tekstiä luettaessa nykyisellä tavalla, samoin kuin ruotsissa. Sen ääntämys ja kirjoitustapakin tuli kuitenkin 1800-luvulla murteiden taistelun aikana yleiseksi kiistanaiheeksi, ja useat itäsuomalaiset kirjailijat ehdottivat sen poistamista kokonaan. Lopulta se kuitenkin päätettiin säilyttää, ja yleiskielessä se oli lausuttava d. Kun äänne kuitenkin oli useimmille suomalaisille vieras, jouduttiin sen ääntämistä vielä pitkään 1900-luvulla kansakouluissa erityisesti harjoittelemaan.[5]. Kun kaikki eivät sitä kuitenkaan oppineet, monet, jotka yrittivät puhua kirjakielisesti, korvasivat sen t:llä, mutta tätä mihinkään murteeseen perustumatonta ääntämystä pidettiin yleisesti epäaitona, alkeellisena ja naurettavanakin[6][5]. Tästä syystä vielä 1970-luvulla esimerkiksi SMP:n "kansanetustaja" Eino Poutiainen joutui yleisesti pilanteon kohteeksi[5]. Nykyisin kuitenkin, osittain radion ja television vaikutuksesta, useimmat lapset oppivat sen jo kauan ennen kouluikää eikä se enää tuota vaikeuksia. Kuitenkin sen poisjättäminen itämurteiden tapaan on nykyisessäkin puhekielessä yleistä varsinkin eräissä tavallisimmissa sanoissa (lähetään = lähdetään, kaheksan = kahdeksan).

Monissa uudehkoissa lainasanoissa d esiintyy sanan alussakin, esimerkiksi demokratia, dosentti. Vanhemmissa lainasanoissa se on säännöllisesti korvattu t:llä, esimerkiksi tanssi (dans) sekä myös tohtori (doctor), joka tosin on johdettu samasta latinan sanasta kuin dosentti-sanakin, mutta alkaa suomessa kielihistoriallisista syistä eri kirjaimella.lähde?

D muissa kielissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmissa eurooppalaisissa kielissä d-kirjaimella on äännearvo d.[1]

Muita esitystapoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Braille D4.svg

D d
ASCII 68 100
Unicode U+0044 U+0064

D-kirjaimen merkityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nettislangissa D voi tarkoittaa :D, joka tarkoittaa leveää hymyä.
  • Rintaliivien kuppikoko D tarkoittaa rintojen korkeimmalta kohdalta ja rintojen alta mitatun ympärysmitan eroa 18–19 senttimetriä.

D:tä käytetään myös Franz Schubertin teosten "opusnumerona" (esimerkiksi Keskeneräinen sinfonia D. 759); luettelon on kirjoittanut Otto Erich Deutsch.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Wichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. Hakusana D. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
  2. Erkki Savolainen: Verkkokielioppi (1.5.1 Klusiilit p, t, k, d, (b, g)) 2001. Viitattu 18.8.2014.
  3. Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. § 4, 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  4. a b c Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen-Suomyrtti), art. Suomen kieli, 1936
  5. a b c Olli Nuutinen: Hetkisen pituus ja muita kirjoituksia kielestä, luku Vinskaa, venskaa, tanskaa ja ranskaa, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1994, ISBN 951-717-786-0
  6. Salme Sadeniemi: Kirjoita oikein, s. 33, Weilin & Göös 1974, ISBN 951-35-0691-6