D

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee D-kirjainta. Muita merkityksiä luettelee D (täsmennyssivu).
Latin alphabet Dd.svg
 
Latinalaiset aakkoset
Aa Bb Cc Dd
Ee Ff Gg Hh Ii Jj
Kk Ll Mm Nn Oo Pp
Qq Rr Ss Tt Uu Vv
Ww Xx Yy Zz
Luettelo kirjaimista

D (d) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten neljäs kirjain. Kirjaimen nimi on suomen kielessä dee ja äännearvo [d].

Kreikkalaisessa kirjaimistossa latinalaista D-kirjainta vastaa delta (Δ, δ), kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan Д (д).

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

D-kirjain on kehittynyt kreikan kirjaimesta delta (Δ). Sen taustalla on foinikialaisen kirjaimiston kolmionmuotoinen kirjain dalet.[1]

D suomen kielessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

D:n esiintyminen suomen sanoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

D ei ole alkujaan kuulunut suomen kielen äännerakenteeseen. Nykyisessä suomen yleiskielessä d esiintyy omakielisissä sanoissa sanan sisällä, lainasanoissa myös sanan alussa. Yleiskielessä d ei esiinny kaksoiskonsonanttina (dd); murteissa se dd kuitenkin on mahdollinen.[2] Useimmista suomen murteista d puuttuulähde?.

Tavallisimmin d esiintyy t:tä vastaavana heikkona asteena astevaihtelun yhteydessä (esimerkiksi: äiti - äidin, sade - sateen, kaataa - kaadan, lähteä - lähden). Lisäksi se esiintyy joidenkin verbien infinitiivien päätteissä (esimerkiksi tehdä, viedä, tuoda) sekä nominien monikon genetiivin päätteessä (esimerkiksi maiden, meidän, teidän). On myös sanoja, joissa se esiintyy kaikissa taivutusmuodoissa (odottaa, sydän, vadelma).

Monissa uudehkoissa lainasanoissa d esiintyy sanan alussakin, esimerkiksi demokratia, dosentti. Vanhemmissa lainasanoissa se on säännöllisesti korvattu t:llä, esimerkiksi tanssi (dans). Sama koskee sanaa tohtori (doctor). Vaikka tohtori ja dosentti onkin johdettu samasta latinan sanasta, ne alkavat suomessa kielihistoriallisista syistä eri kirjaimella.lähde?

D:n ääntyminen nykysuomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

D-kirjain ääntyy suomen yleiskielessä, samoin kuin monessa muussakin kielessä, soinnillisena alveolaarisena klusiilina, jonka kansainvälinen foneettinen merkki on [d]. Olennaisin ero d- ja t-äänteiden välillä on soinnillisuudessa. D on vahvasti, koko ajan soinnillinen. Sen sijaan t on soinniton tai suomessa aivan lyhyen matkaa alussa ja lopussa soinnillinen[3]. Suomen yleiskielen d:tä (samoin kuin ruotsin d:tä) äännettäessä kielenkärki on kuitenkin hieman kauempana hampaista kuin t:tä äännettäessä.[4][5]

Nykyisessä puhekielessä yleiskielen d ääntyy usealla eri tavalla. Se ääntyy usein d:nä, mutta se voi myös kadota (lähden > lähen) tai muuttua j:ksi (meidän > meijän). Itä- ja Pohjois-Suomessa d:tä käytetään vähemmän kuin Länsi- ja Etelä-Suomessa. Myös r voi ääntyä d:n sijasta, mutta tämä on alueellisesti leimaavaa.[6] Murteista tunnetaan myös muita tapauksia (mm. l). Näistä lähemmin seuraavassa kappaleessa.

Suomen kielen d:n historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikoinaan suomen kielessä on nykyisen d-äänteen paikalla t:n astevaihteluparina ollut soinnillinen spiranttiäänne ð. Se oli samanlainen soinnillinen äänne, joka englannin kielessä kirjoitetaan th (esimerkiksi sanoissa the ja this). Tämä äänne esiintyi laajalti ainakin Länsi-Suomessa vielä Mikael Agricolan aikana 1500-luvulla. Agricola merkitsi ð-äänteen yleensä d tai dh (esimerkiksi meiden tai meidhen 'meidän'). Vuoden 1642 Raamatussa kirjoitustavaksi vakiinnutettiin d.[7][8]

D-kirjainta käytetiin vanhassa kirjasuomessa merkitsemään ð:n lisäksi myös muita äänteitä. D-kirjain saattoi merkitä t-äännettä joko yksinään tai mm. yhdistelmissä ld, nd, dh, dt (waldacunda 'valtakunta'). Yhdistelmä dz puolestaan merkitsi kaksoiskonttia, soinnitonta spiranttiäännettä θθ. Myöhemmin näistä kirjoitustavoista luovuttiin.[8]

Sittemmin ð-äänne hävisi useimmista suomen murteista. Itämurteissa se on tavallisesti kadonnut eikä korvautunut millään. Useimmissa länsimurteissa se on muuttunut r:ksi tai l:ksi. 1900-luvulla r-äänne työnsi hämäläismurteissa l-äännettä tieltään yleiskielen d:n vastineena. Muutamilla harvoilla paikkakunnilla ruotsinkielisten alueiden läheisyydessä soinnillinen dentaalispirantti muuttui ruotsin kielen vaikutuksesta d:ksi. Vain pienellä alueella Satakunnassa alkuperäinen ð esiintyi paikoitellen vielä 1900-luvulla[7].

Kun ð-äänne alkoi käydä suomalaisille täysin vieraaksi, alkoi jo 1700-luvulla yleistyä tapa lausua d-kirjain kirjoitettua tekstiä luettaessa nykyisellä tavalla, samoin kuin ruotsissa. Sen ääntämys ja kirjoitustapakin tuli kuitenkin 1800-luvulla murteiden taistelun aikana yleiseksi kiistanaiheeksi, ja useat itäsuomalaiset kirjailijat ehdottivat sen poistamista kokonaan. Lopulta d kuitenkin päätettiin säilyttää. Yleiskielessä se oli lausuttava d. Kun äänne kuitenkin oli useimmille suomalaisille vieras, jouduttiin sen ääntämistä vielä pitkään 1900-luvulla kansakouluissa erityisesti harjoittelemaan.[9] Kun kaikki eivät sitä kuitenkaan oppineet, jotkut korvasivat d:n sitä muistuttavalla t:llä (kahdeksan > kahteksan), mikä kuulijan korvaan saattoi kuulostaa tökeröltä, alkeelliselta tai epäluontevalta.[10][9] Esimerkiksi SMP:n "kansanetustaja" Eino Poutiainen joutui tästä yleisen pilanteon kohteeksi 1970-luvulla.[9]

Nykyisin, osittain radion ja television vaikutuksesta, useimmat lapset oppivat d:n jo kauan ennen kouluikää eikä se enää tuota vaikeuksia. Kuitenkin sen poisjättäminen itämurteiden tapaan on nykyisessäkin puhekielessä yleistä varsinkin eräissä tavallisimmissa sanoissa (lähetään = lähdetään, kaheksan = kahdeksan).

D muissa kielissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmissa eurooppalaisissa kielissä d-kirjaimella on äännearvo d.[1]

Muita esitystapoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Braille D4.svg

D d
ASCII 68 100
Unicode U+0044 U+0064

D-kirjaimen merkityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nettislangissa D voi tarkoittaa :D, joka tarkoittaa leveää hymyä.
  • Rintaliivien kuppikoko D tarkoittaa rintojen korkeimmalta kohdalta ja rintojen alta mitatun ympärysmitan eroa 18–19 senttimetriä.

D:tä käytetään myös Franz Schubertin teosten "opusnumerona" (esimerkiksi Keskeneräinen sinfonia D. 759); luettelon on kirjoittanut Otto Erich Deutsch.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Wichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. Hakusana D. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
  2. Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. § 4, 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  3. Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys
  4. Otavan iso tietosanakirja
  5. Erkki Savolainen: Verkkokielioppi (1.5.1 Klusiilit p, t, k, d, (b, g)) 2001. Viitattu 18.8.2014.
  6. Jarva, Vesa – Nurmi, Timo: Oikeeta suomee. Suomen puhekielen sanakirja. Gummerus 2009
  7. a b Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen-Suomyrtti), art. Suomen kieli, 1936
  8. a b Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4.
  9. a b c Olli Nuutinen: Hetkisen pituus ja muita kirjoituksia kielestä, luku Vinskaa, venskaa, tanskaa ja ranskaa, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1994, ISBN 951-717-786-0
  10. Salme Sadeniemi: Kirjoita oikein, s. 33, Weilin & Göös 1974, ISBN 951-35-0691-6