Kirjoitus

Wikipedia

Kirjoitus tarkoittaa kielen ilmaisemista piirretyillä symboleilla.

Sisällysluettelo

1 Historia
2 Kirjoitusjärjestelmien tyypit
3 Kirjoitusjärjestelmiä
4 Katso myös
5 Lähteet

[muokkaa] Historia

Kaikilla ihmisillä on puhuttu kieli, mutta kirjoitusjärjestelmiä on kehitetty ja omaksuttu vain satunnaisesti. Kirjoituksen suurin etu on tiedon säilyttäminen sen alkuperäisestä esitystapahtumasta riippumattomasti. Kirjoitustaidottomassa yhteisössä kaiken tiedon välityksen on tapahduttava ihmiseltä ihmiselle suullisesti. Kirjoitustaidon myötä on tullut mahdolliseksi välittää tietoja sekä kaukaisiin maihin että tuleville sukupolville.

Kirjoitusjärjestelmiä edelsivät esikirjoitusjärjestelmät, jotka koostuivat ideogrammeista ja muistimerkeistä. Näiden kuvien avulla pyrittiin merkitsemään asioita. Kuvat toimivat muistamisen apuvälineenä, ja niitä katsomalla saatettiin palauttaa mieleen asioita pelkkää muistelua tehokkaammin. Usein heimojen kulttiesineisiin tehtiin kuvioita, joita katsomalla asiaan vihkiytynyt saattoi muistaa niihin liittyviä tarinoita, heimon historiaa tai yliluonnollisen maailman rakennetta. Tällaista muistiinmerkitsemistä ovat käyttäneet lukuisat kansat, kuten intiaanit, ja saamelaiset noitarummuissaan. Ongelmana kirjoitustaitoon nähden oli, ettei merkeillä ja kuvioilla ei ollut täysin vakiintuneita, muihin kuvioihin yleistettäviä merkityksiä, joten tulkinnallisuus oli suurta. Kuva oli usein pyhä, ja sen tulkintataito oli vain pienen ryhmän käsissä, ja pääsi siksi helposti unohtumaan. Varsinainen kirjoitustaito syntyi ilmeisesti kaupankäyntiin ja hallintoon liittyvistä merkinnöistä, joilla merkittiin usein lukumääriä.

On olemassa vain muutama esimerkki, joissa kirjoituksen voidaan melko varmasti sanoa keksityn täysin itsenäisesti, ilman aiemman kirjoitusjärjestelmän mallia vähintäänkin ideatasolla. Sumerien arkaaista nuolenpääkirjoitusta ja Egyptin hieroglyfejä pidetään yleisesti vanhimpina kirjoitusjärjestelminä, molemmat kehittyivät kirjoituksen esimuodoista 3000-luvun loppupuolella eaa. Nuolenpääkirjoitus lienee vanhempi ja hieroglyfikirjoitus lienee saanut siitä vaikutteita ainakin ideatasolla.^[1]. Kiinalainen kirjoitus saattaa olla syntynyt Lähi-idän kirjoitusjärjestelmistä riippumattomasti, noin 1200 eaa. Amerikan alkuasuttajien kuten olmeekkien ja mayojen kirjoitusjärjestelmien esimuoto on mitä todennäköisimmin syntynyt itsenäisesti viimeisellä esikristillisellä vuosituhannella. Euroopassa vaikuttaneessa Vincan kulttuurissa on ollut käytössä kirjoitusta muistuttava merkistö jo yli 1000 vuotta ennen nuolenpääkirjoitusta, mutta ei ole selvää, että kyseessä oli varsinainen kirjoitusjärjestelmä^[2].

Ensimmäinen aakkosto kehitettiin n. 2000 eaa.–1500 eaa. seemiläiselle kielelle ja sille antoi vaikutteita osittain äännekirjoituksen suuntaan muuttunut Egyptin hieroglyfikirjoitus. Suurin osa nykyisistä aakkostoista on joko tämän varhaisen aakkoston perillisiä (usein foinikialaisen aakkoston kautta) tai siitä kehittyneiden aakkostojen inspiroimia. Varhaisimmissa aakkoskirjoituksissa äänteistä merkittiin tosin vain konsonantit. Nykyään suurin osa maailman kirjoitusjärjestelmistä perustuu aakkosiin. Ei-aakkosellisia kirjoitusjärjestelmiä ovat muun muassa kiinan_kirjoitusjärjestelmä ja japanin kanjit.

Myöhemmin kirjoitustaidon merkitystä lisännyt kirjapainotaidon keksiminen.

[muokkaa] Kirjoitusjärjestelmien tyypit

Kirjoitusjärjestelmät jaetaan pääosin kolmeen ryhmään: logografinen eli sanakirjoitus, syllabinen eli tavukirjoitus ja äänne- eli aakkoskirjoitus. Kirjoitusjärjestelmistä löytyy kuitenkin usein piirteitä kahdesta tai kolmesta ryhmästä, mikä tekee yksiselitteisen jaon vaikeaksi. Vanhimmat kirjoitusmuodot olivat lähinnä logografisia, perustuen kuvakirjoitukselle ja ideogrammeille

[muokkaa] Logografinen kirjoitus

Tärkein ja lähes ainoa nykyisin käytössä oleva logografinen kirjoitusjärjestelmä on kiinan kirjoitusjärjestelmä, jota on käytetty pienin muutoksin kiinassa, japanissa, koreassa, vietnamissa ja eräissä muissa itäaasialaisissa kielissä. Egyptin muinaiset hieroglyfit ja mayojen kirjoitus sisälsivät myös logografisia piirteitä.

Logografisen kirjoituksen perusyksikkö logogrammi on kirjoitusmerkki, joka esittää kokonaista kieliopillista sanaa. Useimpia kiinan kirjoitusmerkkejä pidetään logogrammeina. Kun kukin kirjoitusmerkki vastaa yhtä sanaa (tai tarkemmin morfeemia), tarvitaan erilaisia logogrammeja suuri määrä.

Kirjoitusmerkkien suuri määrä ja niiden opiskelun hankaluus onkin logografisissa järjestelmissä vakava puute aakkosjärjestelmiin verrattuna. Koska symbolin merkitys on riippumaton kielestä, saatetaan samaa kirjoitusta periaatteessa kuitenkin käyttää ymmärrettävästi useissa eri kielissä. Käytännössä tämä toimii hyvin vain toisilleen läheistä sukua olevissa kielissä. Vaikka esimerkiksi japanin kielessä käytetään kiinalaisesta kirjoituksesta periytynyttä kirjoitusta, jossa suurimmalla osalla merkeistä on sama tai läheinen merkitys, ovat kielet niin erilaisia, ettei japanilainen kykene lukemaan pitkiä kiinalaisia tekstejä opettelematta kiinan kieliopin perusteita. Lyhyiden tekstien, kuten sanomalehtiotsikoiden lukeminen kuitenkin onnistuu paremmin.

Vaikka useimmat kirjoitusjärjestelmät eivät ole kokonaan logografisia, on useimmissa kielissä jotain logogrammeja. Hyvä esimerkki ovat numerot: 1, 2, 3 jne. Logogrammit samastetaan joskus ideogrammeiksi, eli symboleiksi, jotka edustavat käsitettä, mutta kielitieteilijät välttävät tätä käyttöä, sillä kiinalaisissa kirjaimissa on yleensä sekä semanttinen, että sanan lausumista selventävä foneettinen elementti, joten ne esittävät enemmänkin sanaa kuin sen takana olevaa käsitettä.

[muokkaa] Syllabinen kirjoitus

Syllabisessa eli tavukirjoituksessa kirjoitusmerkit vastaavat tavuja, joista sanat koostuvat. Varsinaisessa tavukirjoituksessa ei samoja äänteitä sisältäviä tavuja edustavien kirjoitusmerkkien välillä ole systemaattista samankaltaisuutta; esimerkiksi tavuja "ke", "ka" ja "ko" edustavien merkkien välillä ei ole yhdennäköisyyttä, joka edustaisi k:ta. Tämä erottaa tavukirjoituksen abugida-tyyppisestä aakkoskirjoituksesta, jossa yksi merkki tyypillisesti edustaa tavua, mutta jossa läheisiä äänteitä sisältävien tavujen merkit ovat samankaltaisia.

Tavukirjoitus soveltuu parhaiten kieliin, joiden tavutus on suhteellisen yksinkertaista, kuten japanin kieleen. Kielissä, joiden tavurakenne on mutkikas, kuten englannin kielessä, tavukirjoituksen käyttö olisi vaikeaa. Japanin kielessä tavukirjoitusmerkkejä tarvittaisiin vain 50–60, englannissa useita tuhansia. Tavukirjoitusta käyttäneitä kieli ovat muun muassa mykeneläinen kreikka (lineaari B) ja eräät intiaanikielet, kuten cherokeen kieli. Monet Lähi-idän muinaiskielet käyttivät nuolenpääkirjoituksen muotoja, jotka olivat tavukirjoitusta täydennettyillä ei-tavukirjoituksen elementeillä.

Lähes kaikki spontaanisti syntyneet tai luodut kirjoitusjärjestelmät, kuten cherokeen järjestelmä, ovat tavukirjoitusjärjestelmiä. Korean kielen hangul-järjestelmässä puolestaan äännemerkeistä muodostetaan tavumerkkejä.

[muokkaa] Aakkoskirjoitus

Aakkosto on joukko kirjaimia, joista kukin vastaa karkeasti puhutun kielen foneemia. Täydellisesti foneettisessa aakkostossa foneemit ja kirjaimet vastaavat toisiaan yksikäsitteisesti: kirjoittaja voi päätellä sanan kirjoitusasun sen lausumisesta ja lukija voi päätellä sanan lausumisen sen kirjoitusasusta. Kaikissa kielissä on yleisiä sääntöjä koskien kirjaimen ja foneemin suhdetta, mutta kielestä riippuen sääntöjä noudatetaan enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti. Mitä mutkikkaampi ja epäsäännöllisempi kirjainten ja foneemien yhteys on, sen vaikeampi kirjoitusjärjestelmä on oppia. Nykyisin kielitieteilijät pyrkivätkin tekemään uusista aakkostoista täydellisen foneettisia. Esimerkki tällaisesta aakkostosta on kansainvälinen foneettinen aakkosto.

[muokkaa] Abjadit

Abjadit olivat varhaisimpia aakkostoja. Niissä jokaiselle konsonantille on oma kirjaimensa, mutta vokaalikirjaimet puuttuvat kokonaan, tai niitä käytetään vain poikkeustapauksissa. Käytännössä kaikki tunnetut abjadit periytyvät seemiläiselle kielelle kehitetystä aakkostosta. Muiden muassa heprealainen ja arabialainen kirjoitus kuuluvat abjadeihin, ja sana tulee arabian kielen konsonanteista.

[muokkaa] Abugidat

Abugida-aakkostoissa perusmerkit edustavat konsonanttia ja sitä seuraavaa perusvokaalia, ja kyseistä konsonanttia seuraavat muut vokaalit esitetään tekemällä kirjaimeen pieni säännöllinen muutos. Abugida-aakkostossa ei esimerkiksi olisi merkkiä "k":lle, mutta sen sijaan siinä voisi olla merkki "ka":lle (jossa a on perusvokaali). Tällöin "ke" kirjoitettaisiin muuttamalla "ka":n kirjoitusmerkkiä tavalla, joka olisi vastaava kuin kirjoitusmerkin "la" muuttamisessa "le":ksi. Suurimman ryhmän abugida-aakkostoja muodostavat brahmi-kirjoituksesta kehittyneet aakkostot, joihin kuuluvat lähes kaikki Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa käytetyt kirjoitusjärjestelmät.