Aakkoset

Wikipedia
Ohjattu sivulta Aakkosto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee luonnollisten kielten kirjainkokoelmia. Aakkostosta voidaan puhua myös formaalien kielten yhteydessä.
Caslon-schriftmusterblatt.jpeg

Aakkoset eli aakkosto on tietyn kielen äännekirjoitukseen vakiintunut järjestetty kokoelma kirjaimia. Äänne- eli aakkoskirjoituksessa kukin kirjain edustaa joko yksin tai yhdessä muiden kanssa jotakin puhutun kielen äännettä tai äänneryhmää. Äännekirjoitus on yksi maailman kirjoitusjärjestelmien kolmesta perustyypistä tavukirjoituksen ja sanakirjoituksen ohella.

Aakkoston yläkäsitteenä voidaan pitää kirjaimistoa. Kirjaimisto ei määritä aakkosjärjestystä, ja tyypillisesti siinä on kirjaimia enemmän kuin tarvittaisiin jonkin yksittäisen kielen kirjoittamiseen. Esimerkiksi länsieurooppalaisten kielten aakkoset pohjautuvat latinalaiseen kirjaimistoon, kun taas monien itäeurooppalaisten kielten aakkosten perustana on kyrillinen kirjaimisto. Usein aakkosto ja kirjaimisto kuitenkin käsitetään synonyymeiksi, joten esimerkiksi latinalaisista aakkosista puhuttaessa ei yleensä tarkoiteta vain latinan kielen aakkosia vaan laajennettua latinalaisperäistä kirjaimistoa, johon sisältyvät myös muun muassa suomalais-ruotsalaisten aakkosten tarkkeelliset kirjaimet Å, Ä ja Ö.

Tietoteknisestä näkökulmasta voidaan puhua merkistöstä, johon sisältyvät kirjainten lisäksi muutkin kirjoitusmerkit, kuten välimerkit ja numerot. Suppeat merkistöt on saatettu muodostaa vain yhden aakkoston pohjalta (kuten Ascii ensisijaisesti amerikanenglantia varten), mutta laajempiin merkistöihin voivat sisältyä usean aakkoston tarvitsemat kirjaimet. Unicode-merkistö pyrkii kattamaan kaikki maailman kirjoitusjärjestelmät.

Joihinkin aakkostoihin ja kirjaimistoihin sisältyy rinnakkaisia aakkoslajeja, kuten latinalaisen kirjaimiston suur- ja pienaakkoset, jotka parikohtaisesti edustavat samaa äännettä mutta erilaisissa tilanteissa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Aakkosten historia

Lähes kaikki nykyisin käytössä olevat aakkostot ovat kehittyneet muinaisseemiläisestä aakkostosta. Niiden syntyyn vaikuttivat osaltaan egyptiläiset hieroglyfit. Hieroglyfikirjoituksessa käytettiin sekä kokonaista sanaa että jotakin äännettä tarkoittavia merkkejä, mutta seemiläisissä aakkosissa oli alusta lähtien vain äänteiden merkkejä. Alkujaan siinä oli merkit vain konsonanteille, kuten nykyisinkin on laita heprealaisissa ja arabialaisissa aakkosissa. Etiopiassa puhuttavan amharan kielen kirjoitus on kehittynyt lisämerkein tavukirjoitukseksi.

Kreikkalaiset aakkoset otettiin käyttöön foinikialaisen esikuvan mukaan todennäköisimmin 700-luvulla eaa. Tällöin kehitettiin omat kirjaimet myös vokaaleille käyttäen mallina sellaisia seemiläisiä kirjaimia, joiden edustamia äänteitä ei kreikan kielessä esiintynyt. Seemiläisten kielten tavoin kreikkaakin kirjoitettiin aluksi oikealta vasemmalle, mutta pian sitä siirryttiin kirjoittamaan vasemmalta oikealle, ja tätä heijastaen esimerkiksi epsilonin (Ε) sakaratkin kääntyivät osoittamaan vasemmalta oikealle.

Kreikkalaisten aakkosten pohjalta on muodostettu sekä latinalainen kirjaimisto, joka nykyisin on käytössä suuressa osassa maailmaa, että eräissä slaavilaisissa kielissä käytetty kyrillinen kirjaimisto. Saman mallin mukaan kehittyivät myös germaanisissa kielissä aikoinaan käytetyt riimukirjaimet.

Useimmissa aakkostoissa kirjainten järjestys vastaa kutakuinkin alkuperäisen seemiläisen aakkoston mukaista aakkosjärjestystä. Eroja on pääasiassa aakkosten loppupäässä, johon eri aakkostoissa tarvittavat uudet kirjaimet pääasiassa on lisätty. Esimerkiksi heprealaisissa aakkosissa T:tä vastaava tav on kuitenkin yhä aakkosten viimeinen kirjain. Täysin muista poikkeavassa järjestyksessä ovat kirjaimet kuitenkin riimuaakkosissa.

Kirjainten nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka seemiläiset aakkoset merkitsivät eri äänteitä, kirjaimet oli alkujaan muodostettu tyylitellyistä esineiden tai eläinten kuvista. Kukin kirjain esitti jotakin sellaista kohdetta, jonka nimi seemiläisessä kielessä alkoi kyseisellä kirjaimella. Esimerkiksi aakkosten neljän ensimmäisen kirjaimen nimet, alef, beth, gimel ja dalet, tarkoittivat varsinaisesti härkää, taloa, kamelia ja ovea. Kun aakkoset tulivat käyttöön kreikassa, niiden nimetkin lainautuivat kreikan kieleen, jossa ne muuntuivat muotoon alfa, beeta, gamma ja delta. Toisin kuin seemiläisissä kielissä, kreikassa nämä nimet tarkoittivat ainoastaan kirjaimia.[1] Monen latinalaistakin kirjaimistoa käyttävän kielen aakkosia tarkoittava sana (alphabet tai alfabet) on muodostettu kreikan aakkosten kahden ensimmäisen kirjaimen nimestä.

Latinalaisissa aakkosissa kirjainten erityiset nimet jäivät kuitenkin alusta lähtien pois käytöstä. Tyypillisesti vokaaliin viitataan yksinkertaisesti ääntämällä se pitkänä, kun taas konsonantin eteen tai perään on tapana liittää jokin ääntämistä helpottava vokaali (b = bee, s = äs). Vokaalilla alkava konsonantin nimi muuttuu suomessa helposti kaksitavuiseksi, niin että kahden vokaalin välissä konsonantti ääntyy pitkänä (ässä). Eräillä suomessa harvoin käytetyillä kirjaimilla on pitemmät, usein kuvailevat nimet: hattuäs, kaksoisvee, ruotsalainen oo, saksalainen yy, tanskalainen öö, thorn jne.

Eri kirjaimistoihin perustuvia aakkosia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aakkoskirjoitusta käyttävien kirjaimistojen levinneisyys maailmassa
  Brahmi (esimerkiksi devanagari)
  Latinalainen ja kyrillinen
  Latinalainen ja arabialainen
  Muut kirjaimistot
  Muut kirjaimistot ja ei-aakkosellinen kirjoitusjärjestelmä
  Ei-aakkosellinen kirjoitusjärjestelmä

Suomen kielen aakkoset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abckiria, ensimmäinen suomenkielinen aapinen, etusivu. (Mikael Agricola, 1543)

Suomen kielessä käytetään latinalaista kirjaimistoa, mutta siihen on lisätty muutamia kirjaimia, joita latinassa ei ole. Kirjoitetun suomen kielen aakkosiksi ovat vakiintuneet seuraavat 29 kirjainta (aakkosjärjestyksessä):[2][3][4]

A, B, C, D, E, F, G, H, I, J, K, L, M, N, O, P, Q, R, S, T, U, V, W, X, Y, Z, Å, Ä, Ö.

Standardin SFS 4600 mukaan suomen aakkosissa on kuitenkin vain 28 kirjainta, sillä W katsotaan pelkästään V:n muunnelmaksi, jollaisena se esiintyy joissakin suomalaisissa nimissä (esim. Wirtanen) ja vanhoissa teksteissä. Suomen kielessä V ja W edustavat samaa foneemia, ja aakkostettaessa ne ovat keskenään samanarvoisia. Tosin monikielisessä aineistossa on hyväksyttävää aakkostaa V ja W erikseen.[5]

Myös vieraita suhuäänteitä eli postalveolaarisia frikatiiveja osoittavilla kirjaimilla Š [ʃ] ja Ž [ʒ] on erityisasema sikäli, että ne kuuluvat suomen kielen oikeinkirjoitukseen, mutta aakkosissa ne katsotaan pelkästään S:n ja Z:n muunnelmiksi. Niitä käytetään vain joissain lainasanoissa ja translitteroitaessa muita kirjaimistoja käyttäviä kieliä, kuten venäjää.[6]

Oikeinkirjoituksessa suomen aakkoset vastaavat suhteellisen hyvin tiettyä puhutun kielen foneemia. Aakkostosta kuitenkin puuttuu kirjainmerkki kotoperäisissä sanoissa esiintyvälle äng-äänteelle /ŋ/, joten kirjoituksessa lyhyt /ŋ/ korvataan kirjaimella n (esim. kenkä /keŋ.kæ/) ja pitkä kirjainyhdistelmällä ng (kengät /keŋ.ŋæt/). Myös assimilaatio esimerkiksi sanassa onpa /ompɑ/ on pääteltävä seuraavasta kirjaimesta. Niin kutsuttua jäännöslopuketta ei suomessa osoiteta millään kirjainmerkillä.

Kirjaimella D on alun perin merkitty soinnillista dentaalifrikatiivia [ð], jota ei kuitenkaan nykysuomessa enää esiinny, vaan murteissa se on joko korvautunut jollain muulla äänteellä [ɾ, l, t] tai kadonnut. Yleiskielessä D:n äännearvoksi on omaksuttu periaatteessa soinnillinen klusiili [d], mutta käytännössä soinnillisuus on usein heikkoa tai suorastaan olematonta; suomen /d/ ääntyy kuitenkin alveolaarisena, toisin kuin dentaalisena ääntyvä /t/.

Kirjaimet B, F ja G (paitsi ng-yhdistelmässä) esiintyvät suomessa vain uudehkoissa lainasanoissa, eivätkä niiden edustamat äänteet ole täysin kotoutuneet suomen foneemijärjestelmään. C, Q, X, Z ja Å esiintyvät vain vieraskielissä erisnimissä ja sitaattilainoissa, joissa niiden äännearvo saattaa vaihdella, mutta usein ne edustavat sellaisia äänteitä tai äänneyhdistelmiä, jotka suomalaisissa sanoissa kirjoitetaan muilla kirjaimilla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs, Ihmisen ihmiskuntien historia, luku "Sinikopioita ja lainattuja kirjaimia", suom. Kimmo Pentikäinen, 3. painos Terra Cognita 2003, ISBN 952-5202-56-9
  2. Heikki Kangasniemi: Suomen kielen tikapuut, alkeistaso 1, s. 11. Tampere University Press, 2007. Teoksen verkkoversio (viitattu 28.4.2009).
  3. Panu Mäkinen: Suomen kielioppi (Aakkoset) 2004. Viitattu 28.4.2009.
  4. Kotimaaksi Suomi: perustietoa kiintiöpakolaisille (PDF) Työministeriö. Viitattu 28.4.2009.
  5. Jukka K. Korpela: Aakkostus Suomessa: Standardin SFS 4600 lyhyt selitys ja kommentaari 2005. Viitattu 3.2.2010.
  6. Kirjaimet š ja ž suomen kielen oikeinkirjoituksessa 30.1.1998. Kotus. Viitattu 27.2.2014.