Kirjoitus

Wikipedia
Ohjattu sivulta Tavukirjoitus
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Thomas Eakins, The Writing Master, 1882.

Kirjoitus tarkoittaa kielen ilmaisemista piirretyillä symboleilla. Kirjoitusjärjestelmien kolme perustyyppiä ovat sanakirjoitus, tavukirjoitus ja äänne- eli aakkoskirjoitus. Nykyään suurin osa maailman kirjoitusjärjestelmistä perustuu aakkosiin. Sanakirjoitusta edustavat kiinan kirjoitusjärjestelmä ja japanin kanjit. Japanissa käytetään sanakirjoituksen ohella myös tavukirjoitusta.

Kaikissa kulttuureissa on puhuttu kieli, mutta kirjoitusjärjestelmiä on kehitetty ja omaksuttu vain ajoittain. Kirjoituksen suurin etu on tiedon säilyttäminen sen alkuperäisestä esitystapahtumasta riippumattomasti. Kirjoitustaidottomassa yhteisössä kaiken tiedon välityksen on tapahduttava ihmiseltä ihmiselle suullisesti. Kirjoitustaidon myötä on tullut mahdolliseksi välittää tietoja sekä kaukaisiin maihin että tuleville sukupolville.

Sisällysluettelo

Historia [muokkaa]

Kirjoitusjärjestelmiä edelsivät esikirjoitusjärjestelmät, jotka koostuivat ideogrammeista ja muistimerkeistä. Näiden kuvien avulla pyrittiin merkitsemään asioita. Kuvat toimivat muistamisen apuvälineenä, ja niitä katsomalla saatettiin palauttaa mieleen asioita pelkkää muistelua tehokkaammin. Usein heimojen kulttiesineisiin tehtiin kuvioita, joita katsomalla asiaan vihkiytynyt saattoi muistaa niihin liittyviä tarinoita, heimon historiaa tai yliluonnollisen maailman rakennetta. Tällaista muistiinmerkitsemistä ovat käyttäneet lukuisat kansat, kuten intiaanit, ja saamelaiset noitarummuissaan. Ongelmana kirjoitustaitoon nähden oli, ettei merkeillä ja kuvioilla ei ollut täysin vakiintuneita, muihin kuvioihin yleistettäviä merkityksiä, joten tulkinnallisuus oli suurta. Kuva oli usein pyhä, ja sen tulkintataito oli vain pienen ryhmän käsissä, ja pääsi siksi helposti unohtumaan. Varsinainen kirjoitustaito syntyi ilmeisesti kaupankäyntiin ja hallintoon liittyvistä merkinnöistä, joilla merkittiin usein lukumääriä.

On olemassa vain muutama esimerkki, joissa kirjoituksen voidaan melko varmasti sanoa keksityn täysin itsenäisesti, ilman aiemman kirjoitusjärjestelmän mallia vähintäänkin ideatasolla. Vanhimpina kirjoitusjärjestelminä pidetään yleisesti sumerien nuolenpääkirjoitusta ja Egyptin hieroglyfejä, jotka molemmat kehittyivät 3000-luvun loppupuolella eaa. kirjoituksen esimuodoista; nuolenpääkirjoitus lienee niistä vanhempi ja antanut vaikutteita hieroglyfikirjoitukselle.[1] Kiinalainen kirjoitus puolestaan lienee syntynyt noin 1200 eaa. riippumatta Lähi-idän kirjoitusjärjestelmistä. Amerikan alkuasuttajien, kuten olmeekkien ja mayojen, kirjoitusjärjestelmien esimuoto on mitä todennäköisimmin syntynyt itsenäisesti viimeisellä esikristillisellä vuosituhannella. Euroopassa vaikuttaneessa Vincan kulttuurissa on ollut käytössä kirjoitusta muistuttava merkistö jo yli 1000 vuotta ennen nuolenpääkirjoitusta, mutta ei voida sanoa varmasti, oliko kyseessä varsinainen kirjoitusjärjestelmä.[2]

Ensimmäinen aakkosto oli noin 2000 eaa. – 1500 eaa. syntynyt seemiläinen aakkosto, joka sai vaikutteita osittain äännekirjoituksen suuntaan muuttuneesta Egyptin hieroglyfikirjoituksesta. Suurin osa nykyisistä aakkostoista on joko tämän varhaisen seemiläisen aakkoston perillisiä (usein foinikialaisen aakkoston välityksellä) tai siitä kehittyneiden aakkostojen innoittamia. Varhaisimmissa aakkoskirjoituksissa äänteistä merkittiin vain konsonantit, mutta kreikkalaiset alkoivat merkitä myös vokaaleja.

Myöhemmin kirjoitustaidon merkitystä on lisännyt kirjapainotaidon keksiminen.

Kirjoitusjärjestelmien tyypit [muokkaa]

Kirjoitusjärjestelmät jaetaan pääosin kolmeen ryhmään: logografinen eli sanakirjoitus, syllabinen eli tavukirjoitus ja äänne- eli aakkoskirjoitus. Kirjoitusjärjestelmissä on kuitenkin usein piirteitä kahdesta tai kolmesta ryhmästä, mikä tekee yksiselitteisen jaottelun vaikeaksi. Vanhimmat kirjoitusmuodot olivat lähinnä sanakirjoitus­järjestelmiä, jotka perustuivat kuvakirjoitukseen ja ideogrammeihin

Sanakirjoitus [muokkaa]

Tärkein ja lähes ainoa nykyisin käytössä oleva logografinen eli sanakirjoitus­järjestelmä on kiinan kirjoitusjärjestelmä, jota on käytetty pienin muutoksin kiinassa, japanissa, koreassa, vietnamissa ja eräissä muissa itäaasialaisissa kielissä.

Sanakirjoituksen perusyksikkö logogrammi on kirjoitusmerkki, joka esittää kokonaista kieliopillista sanaa. Useimpia kiinan kirjoitusmerkkejä pidetään logogrammeina. Kun kukin kirjoitusmerkki vastaa yhtä sanaa (tai tarkemmin morfeemia), tarvitaan erilaisia logogrammeja suuri määrä. Kirjoitusmerkkien suuri määrä ja niiden opiskelun hankaluus onkin sanakirjoituksen heikkous aakkosjärjestelmiin verrattuna.

Koska symbolin merkitys on riippumaton kielestä, saatetaan samaa kirjoitusta periaatteessa käyttää ymmärrettävästi useissa eri kielissä. Käytännössä tämä toimii hyvin vain toisilleen läheistä sukua olevissa kielissä. Vaikka esimerkiksi japanin kielessä käytetään kiinalaisesta kirjoituksesta periytynyttä kirjoitusta, jossa suurimmalla osalla merkeistä on sama tai läheinen merkitys, kiina ja japani ovat kielinä niin erilaisia, ettei japanilainen kykene lukemaan pitkiä kiinalaisia tekstejä opettelematta kiinan kieliopin perusteita. Lyhyiden tekstien, kuten sanomalehtiotsikoiden, lukeminen kuitenkin onnistuu paremmin.

Vaikka useimmat kirjoitusjärjestelmät eivät ole logografisia, on useimmissa kielissä jotain logogrammeja, kuten numerot (1, 2, 3 jne.). Logogrammit samastetaan joskus ideogrammeiksi eli jotain käsitettä edustaviksi symboleiksi, mutta kielitieteilijät välttävät tällaista käyttöä, sillä kiinalaisissa kirjaimissa on yleensä sekä semanttinen että sanan lausumista selventävä foneettinen elementti, joten ne esittävät enemmänkin sanaa kuin sen takana olevaa käsitettä.

Sanakirjoitusjärjestelmiä [muokkaa]

Tavukirjoitus [muokkaa]

Syllabisessa eli tavukirjoituksessa kirjoitusmerkit vastaavat tavuja, joista sanat koostuvat. Varsinaisessa tavukirjoituksessa ei ole järjestelmällistä samankaltaisuutta sellaisten kirjoitusmerkkien välillä, joiden edustamat tavut sisältävät samoja äänteitä: esimerkiksi tavuja ke, ka ja ko edustavien merkkien välillä ei ole yhdennäköisyyttä, joka edustaisi äännettä [k]. Tämä erottaa tavukirjoituksen abugida-tyyppisestä aakkoskirjoituksesta, jossa yksi merkki tyypillisesti edustaa tavua, mutta jossa läheisiä äänteitä sisältävien tavujen merkit ovat samankaltaisia.

Tavukirjoitus soveltuu parhaiten kieliin, joiden tavutus on suhteellisen yksinkertaista, kuten japanin kieleen. Kielissä, joiden tavurakenne on mutkikas, kuten englannin, tavukirjoituksen käyttö olisi vaikeaa. Japanin kielessä tavukirjoitusmerkkejä tarvittaisiin vain 50–60, mutta englannissa useita tuhansia. Tavukirjoitusta käyttäneitä kieliä ovat muun muassa mykeneläinen kreikka (lineaari B -kirjoitus)lähde? ja eräät intiaanikielet, kuten cherokeen kieli. Monet Lähi-idän muinaiskielet käyttivät nuolenpääkirjoituksen muotoja, jotka olivat muunlaisilla elementeillä täydennettyä tavukirjoitusta.

Lähes kaikki spontaanisti syntyneet tai luodut kirjoitusjärjestelmät,selvennä kuten cherokeen järjestelmä, ovat tavukirjoitusjärjestelmiä. Korean kielen hangul-järjestelmässä puolestaan äännemerkeistä muodostetaan tavumerkkejä.

Tavukirjoitusjärjestelmiä [muokkaa]

Äänne- eli aakkoskirjoitus [muokkaa]

Aakkosto on joukko kirjaimia, joista kukin vastaa karkeasti puhutun kielen foneemia. Täydellisesti foneettisessa aakkostossa foneemit ja kirjaimet vastaavat toisiaan yksikäsitteisesti: kirjoittaja voi päätellä sanan kirjoitusasun sen äänneasusta, ja lukija voi päätellä sanan äänneasun sen kirjoitusasusta. Kaikissa kielissä on yleisiä sääntöjä kirjaimen ja foneemin suhteesta, mutta kielestä riippuen sääntöjä noudatetaan enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti. Mitä mutkikkaampi ja epäsäännöllisempi kirjainten ja foneemien yhteys on, sen vaikeampi kirjoitusjärjestelmä on oppia. Nykyisin kielitieteilijät pyrkivätkin tekemään uusista aakkostoista täysin foneettisia käyttäen pohjana yleensä jotain tieteellistä tarkekirjoitusjärjestelmää, kuten kansainvälistä foneettista aakkostoa.

Aakkoskirjoitusjärjestelmiä [muokkaa]

Abjadit [muokkaa]

Abjadit olivat varhaisimpia aakkostoja. Niissä jokaiselle konsonantille on oma kirjaimensa, mutta vokaalikirjaimet puuttuvat kokonaan, tai niitä käytetään vain poikkeustapauksissa. Käytännössä kaikki tunnetut abjadit periytyvät seemiläiselle kielelle kehitetystä aakkostosta. Muiden muassa heprealainen ja arabialainen kirjoitus kuuluvat abjadeihin (sana abjad tulee arabian kielen sanasta, joka tarkoittaa aakkostoa).

Abugidat [muokkaa]

Abugida-aakkostoissa perusmerkit edustavat konsonanttia ja sitä seuraavaa perusvokaalia, ja kyseistä konsonanttia seuraavat muut vokaalit esitetään tekemällä kirjaimeen pieni säännöllinen muutos. Abugida-aakkostossa ei esimerkiksi olisi merkkiä konsonantille k, mutta sen sijaan siinä voisi olla merkki tavulle ka (jossa a on perusvokaali). Tällöin ke kirjoitettaisiin muuttamalla ka-tavun kirjoitusmerkkiä tavalla, joka olisi vastaava kuin kirjoitusmerkin la muuttamisessa merkiksi le. Suurimman ryhmän abugida-aakkostoja muodostavat brahmi-kirjoituksesta kehittyneet aakkostot, joihin kuuluvat lähes kaikki Intian ja Kaakkois-Aasian kotoperäiset kirjoitusjärjestelmät.

Ominaisuuksiin perustuvat kirjoitusjärjestelmät [muokkaa]

Kirjoitusjärjestelmät, joissa symbolien muodot jäljittelevät joitain foneettisia ominaisuuksia, kuten ääntöelimistön asemaa foneemia äännettäessä.

Katso myös [muokkaa]

Lähteet [muokkaa]

  1. ↑ Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs: ihmisen yhteiskuntien kohtalot. Suomentanut Kimmo Pentikäinen. Terra Cognita, 2003. ISBN 952-5202-56-9.
  2. ↑ Simon Ager: Old European / Vinča / Danube script Omniglot: Writing Systems and Languages of the World. 1998. Viitattu 30.9.2010. (englanniksi)

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kirjoitus&oldid=12787476