Persian kieli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Persia
Oma nimi Fārsi
Muu nimi farsi
Tiedot
Alue Iran
Afganistanin lippu Afganistan
Bahrainin lippu Bahrain
Irak
Tadžikistanin lippu Tadžikistan
Uzbekistanin lippu Uzbekistan
Virallinen kieli Iran
Afganistanin lippu Afganistan
Tadžikistanin lippu Tadžikistan
Puhujia 60–90 miljoonaa määritelmästä riippuen
Sija 37
Kirjaimisto arabialaisesta kirjaimistosta johdettu oma aakkosto
Kielenhuolto Persian kielen ja kirjallisuuden akatemia(Iran)
Afganistanin tieteiden akatemia
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä indoiranilaiset kielet
iranilaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 fa
ISO 639-2 per
ISO 639-3 PRS

Persia (paikallinen nimitys farsi فارسی) on indoeurooppalainen kieli, jota puhutaan Iranissa, Tadžikistanissa, Afganistanissa ja Bahrainissa. Persiaa kirjoitetaan arabialaisin kirjaimin. Kirjaimisto on mukautettu vastaamaan persian kielen fonologiaa, ja se eroaa arabiasta vähän samaan tapaan kuin pohjoismainen merkistö tavallisista latinalaisista aakkosista.

Persia on arabian jälkeen muslimimaailman tärkein sivistyskieli, ja se on jättänyt jälkensä sekä turkkiin että Intian niemimaan alkuperäiskieliin. Sen kirjallinen historia ulottuu kauas islamia edeltäneelle ajalle, muinaiseen Persian valtakuntaan asti. Muinaisessa Persiassa puhuttiin useita eri iranilaiskieliä, kuten nykyisessä Iranissa, ja poliittisten muutosten myötä niistä nousi viralliseksi "persian kieleksi" milloin mikäkin. Esimerkiksi zarathustralaisten uskonnon pyhä kirja, Zend Avesta, on kirjoitettu avestan kielellä, joka kuuluu itäisiin iranilaiskieliin ja joka on siksi pikemminkin jaghnobin ja sogdin kuin nykyisen farsin kielen muinaismuoto.

Nykypersian historian katsotaan alkavan noin vuodesta 900, jolloin persiaa alettiin kirjoittaa arabialaisilla kirjaimilla. Koska arabialainen aakkosto merkitsee vokaalit varsin epätarkasti, monien murteiden puhujat voivat käyttää samaa kirjakieltä. Persiaa kirjoitetaan kuitenkin myös heprealaisilla aakkosilla (ns. džidi eli juutalaispersia), ja Tadžikistanissa siirryttiin neuvostovallan aikana kyrillisiin kirjaimiin, jolloin myös luotiin paikallisiin murteisiin perustuva kirjakieli, tadžikki. Tämä sisältää runsaasti venäläistä laina-ainesta sekä uzbekkilaisia vaikutteita, koska suuri osa, mahdollisesti enemmistö, tadžikeista on perinteisesti osannut myös uzbekkia.

Persiaa on mahdollista kirjoittaa myös latinalaisin kirjaimin. Tätä varten on kehitetty jo 1950-luvun alussa erityinen UniPers-oikeinkirjoitus, joka kuvaa kielen äänteet varsin hyvin. UniPers-oikeinkirjoitusta on käytetty monissa persian kielen oppikirjoissa ulkomaalaisille, mutta se ei ole onnistunut kehittymään yksinomaiseksi standardiksi. 1980-luvulta lähtien myös ulkomaille muuttaneiden iranilaisten keskuudessa on kehitelty oman kielen kirjoittamista latinalaisin kirjaimin.

Persian kirjaimiston lisämerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Persian kirjoittamisessa käytetty arabialainen kirjaimisto sisältää yhteensä 32 aakkosta eli 28 arabialaista kirjainta sekä seuraavat 4 lisämerkkiä, jotka kuvaavat klassisesta arabiasta puuttuvia äänteitä:

ääntäminen kirjain kirjaimen nimi Unicode-arvo
[p] پ pe U+067E
[ʧ] چ tše U+0686
[ʒ] ژ že U+0698
[g] گ gāf U+06AF

Kaksi kirjainta ovat persiassa hieman erimuotoisia kuin niiden arabialaiset vastineet:

ääntäminen arabialainen kirjain persialainen kirjain kirjaimen nimi Unicode-arvo
[k] ك ک kāf U+06A9
[j] tai [iː], joskus [ɑː] ي tai ى ی ye/yā U+06CC

Persian kielioppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Persian kielioppi on varsin säännöllinen, eikä siinä esiinny kieliopillista sukua. Sanajärjestys on SOV, ja adverbit tulevat ennen objektia. Tästä syystä kysymyssanatkin tulevat vasta objektin jälkeen, esimerkiksi kysyttäessä "kuinka voitte?": haal-e-šomaa tšetour äst? (puhekielessä sana äst 'on' lyhentyy tässä tapauksessa yleensä muotoon e: haal-e-šomaa tšetour e?) tarkoittaa sananmukaisesti "terveytenne/vointinne millä tavoin on?"

Persiassa ei ole sijamuotoja. Akkusatiivisijan merkkinä käytetään partikkelia raa, joka tulee objektia ilmaisevan sanan jäljessä. Tarkkaan ottaen sillä merkitään vain spesifisen kohteen akkusatiivi. Spesifisyys ei ole aivan sama asia kuin englannista, ruotsista, saksasta ym. indoeurooppalaisista kielistä meille tuttu määräisyys, koska spesifisyys liittyy pikemminkin siihen, kohdistuuko toiminta tiettyyn kohteeseen. Jos haluamme sanoa persiaksi "hän sulki oven", joudumme käyttämään partikkelia raa siinäkin tapauksessa, että ovea ei olisi ennalta mainittu (ts. vaikka esimerkiksi englantilainen käyttäisikin muotoa he closed a door), koska oven sulkeminen konkreettisesti kädellä tarttumalla määrittää kohteeksi spesifisen, tietyn oven eikä mitä tahansa ovea. Jos taas haluamme sanoa "hän etsi asunnon itselleen", raa-partikkeli ei ole välttämätön, koska tässä tapauksessa hänelle riitti minkä tahansa asunnon löytäminen.

Ilmauksessa haal-e-šomaa "teidän terveytenne, vointinne" nähdään persialle tyypillinen ezafe eli sidevokaali. Tämä sekä toimii genetiivin korvikkeena (maašiin-e-Häsaan 'Hasanin auto') että sitoo adjektiiviattribuutin pääsanaansa (märd-e-piir 'vanha mies'; piir 'vanha', märd 'mies'). Valitettavasti ezafea ei arabialaisissa aakkosissa ilmaista mitenkään, vaikka se on hyvin keskeinen persian kieliopin piirre.

Persiassa on jonkin verran epäsäännöllisiä verbejä, mutta ainoat teemamuodot, jotka verbin muodostamiseen tarvitaan, ovat preesens- ja preteritivartalo. Preesensvartalo saadaan yleensä poistamalla verbin infinitiivin lopussa oleva -tän tai -dän, preteritivartalo taas jättämällä pois ainoastaan -än. Esimerkiksi kärdän 'tehdä' on epäsäännöllinen verbi, jonka preesensvartalo on kon, ei kär, kuten odottaisi. Yksinkertaiset menneen ajan muodot muodostetaan liittämällä preteritivartaloon persoonapäätteet, esimerkiksi kärdäm 'tein', kun taas preesensvartaloon tulee lisätä myös etuliite mii-, siis miikonäm 'teen'.

Substantiivien monikko muodostetaan lisäämällä pääte -haa tai -aan (vokaalien jäljessä -jaan). Oletus on -haa, -aan kuuluu yksinomaan ihmistä tarkoittaville sanoille, eikä sielläkään ole ehdottoman välttämätön, paitsi huolitellussa kielessä. (Molemmat päätteet ovat käytössä esimerkiksi puhuttelun "hyvät naiset ja herrat" persiankielisessä muodossa xaanumhaa va aağaajaan; xaanum 'rouva, neiti', aağaa 'herra').

Arabialaiset substantiivit saavat kirjakielessä yleensä arabialaisen monikkomuodon. Erityisesti silloin kun arabialainen monikko on ns. murrettu – mänzel 'talo', mänaazel 'talot' –, tämä aiheuttaa vaikeuksia jopa syntyperäiselle puhujalle. Puhekielessä sivistynytkin persialainen sanoisi luultavasti mieluummin mänzelhaa. Tämä ei tietenkään koske kaikkia murrettuja monikkomuotoja: monet ovat lainautuneet puhekieleen ja saaneet siinä oman merkityksen. Tällöin niitä ei kuitenkaan välttämättä enää tajuta monikkomuodoiksi.

Persiankielinen kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Persiankielinen kirjallisuusperinne on ikivanha, mutta arabialaisilla kirjaimilla kirjoitetun nykypersian ensimmäisenä klassikkona pidetään 900–1000-luvulla eläneen kansallisrunoilija Ferdousin vielä vanhempien lähteiden pohjalta laatimaa eeppistä runoelmaa Šāhnāma ("Kuningaskirja"). Kirja yhdistää muinaisen Persian kuninkaiden todellisen historian suureen määrään folkloreaineistoa ja tarustoa. Keskeinen, tarinat yhteen sitova hahmo on tarunomainen soturi ja sankari Rostam.

Suomennoksenakin tunnettu Farīd ud-Dīn ‘Attārin (n. 1140–1230) Mantiq at-tair -runoelma on persiankielinen, mutta nimi on arabiaa ja se tarkoittaa Lintujen matkaa. Attar hyödynsi muinaispersialaisen mytologian Sīmorğ-lintua kirjoittaessaan allegorisen tarinan Jumalan etsinnästä: siinä joukko lintuja lähtee etsimään Sīmorğia (tässä pyhyyden ja jumaluuden vertauskuvaa) ja kohtaa matkalla monia vastoinkäymisiä ja seikkailuja, ja useat linnut menehtyvät koettelemuksissa. Lopulta jäljellä on vain kolmekymmentä lintua – persiaksi sī morğ –, jotka huomaavat olevansa itse, yhdessä, Sīmorğ.

Toinen tärkeä klassikkorunoilija on 1200-luvulla elänyt Muhammed Šemseddin Hāfiz (arabialaisperäinen nimi tarkoittaa 'suojelijaa' sekä 'Koraanin suojelijaa' eli sitä, joka on opetellut Koraanin ulkoa). Hāfiz kirjoitti ghazaleja eli runoja, joissa jokainen säepari päättyy samoihin sanoihin. Hāfizin runoissa esiintyy paljon sellaista aistillista ainesta, jota puhdasoppinen islamilainen näkökanta pitää rivona ja siveettömänä. Niillä on kuitenkin merkitystä myös islamin mystisen suuntauksen, suufilaisuuden, kannalta.

Lännessä tunnetuin persialainen klassikkorunoilija on Omar Khaijam, joka eli 1000–1100-luvulla. Iranilaiset itse muistavat hänet paremmin tähtitieteilijänä kuin runoilijana. Omarin nimiin on pantu joukoittain nelisäkeisiä mietelmiä (rubayat), joita englantilainen runoilija Edward Fitzgerald käänsi ja julkaisi vuodesta 1859 alkaen. Sittemmin on kyseenalaistettu sekä Fitzgeraldin kääntäjänkyvyt että Omarin tekijyys. Fitzgeraldin käännöstä pidetään nykyään pikemminkin itsenäisenä, Omarin teemoja toistavana ja Omarin mietelmien innoittamana runoteoksena kuin varsinaisena käännöksenä. Toisaalta ei voida olla varmoja siitä, kirjoittiko Omar ensimmäistäkään niistä mietelmistä, jotka hänen väitetään laatineen. Näyttää pikemminkin siltä, että tuntemattomien kirjoittajien runoilemat tai kansanperinteeseen kuuluvat nelisäkeet on laskettu Omarin kirjoittamiksi, jos niiden sisältö ja sanoma ovat vastanneet yleistä käsitystä Omarin luonteesta ja tyypillisistä teemoista.


Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]