Rakkolevä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rakkolevä
Fucus vesiculosus.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Chromalveolata
Kaari: Ruskeat levät Heterokontophyta
Luokka: Ruskolevät Phaeophyceae
Lahko: Fucales
Heimo: Fucaceae
Suku: Fucus
Laji: vesiculosus
Kaksiosainen nimi
Fucus vesiculosus
L.[1]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Rakkolevä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Rakkolevä Commonsissa

Rakkolevä (Fucus vesiculosus) on 20–50 cm pitkä ruskoleviin kuuluva levälaji. Rakkolevä ei kasvia muistuttavasta ulkomuodostaan huolimatta kuulu kasvikuntaan. Sillä on nahkamainen, litteä, haaroittunut ja väriltään ruskeanvihreä sekovarsi, jossa on pareittain pulleita ilmarakkoja, joista levä on saanut suomenkielisen nimensä. Niiden tarkoitus on kannatella suhteellisen painavaa leväkasvustoa kohti valoa. Ilmarakkoja ei ole voimakkaasti aallokolle alttiilla paikoilla kasvavilla yksilöillä.

Itämeressä elää kaksi lisääntymistavoiltaan erilaista lajia. Toinen tuottaa sukusoluja touko-kesäkuussa ja harvinaisempi muoto syksyllä. Nyttemmin on huomattu, että Fucus f. nana on ilmeisesti oma lajinsa.

Rakkolevä on Itämeren avainlajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakkolevä on rehevöitymisen ja saastumisen vuoksi taantunut Itämerellä. 1900-luvun alussa rakkolevä kasvoi jopa 12 metrin syvyydessä Saaristomerellä ulkosaaristossa. Rakkolevä on eräs Itämeren avainlajeista. Kasvustot tarjoavat elinympäristön ja ravintoa runsaalle määrälle erilaisia selkärangattomia sekä pienille kaloille. Rakkolevä on muun muassa aikuisten leväsiirojen tärkeää ravintoa.

Rakkolevää vedessä

Rakkolevän taantuminen 1970-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakkolevä hävisi monin paikoin Suomen rannikolta 1978–1979. Syynä pidetään silloista erikoisen voimakasta Atlantilta saapunutta suolapulssia, joka nosti ravinnepitoista vettä Suomen rannikolle sillä seurauksella, että eräät yksivuotiset rihmamaiset ruskolevät runsastuivat nopeasti. Nopeakasvuiset Ectocarpus siliculosus ja Pilayella littoralis valtasivat rakkolevän kasvualueita ja tukahduttivat kasvustoja. Lisäksi veden yleinen sameneminen ravinnepiikin (eli nopean rehevöitymisilmiön) seurauksena pienensi rakkolevän kasvusyvyyttä. Myös esimerkiksi se, että leväsiiran poikaset runsastuivat erittäin voimakkaasti Pilayellan ja Ectocarpuksen tarjotessa niille määrättömästi ravintoa, vaikutti rakkolevän elinmahdollisuuksiin. Aikuinen leväsiira nimittäin laiduntaa erityisen tehokkaasti rakkolevää ja räjähdysmäisesti kasvanut siirapopulaatio vaikutti varmasti leväkasvustojen vähenemiseen. Itämeri on 1900-luvun ajan rehevöitynyt myös hitaammalla nopeudella ja samat ilmiöt kuin 1978–79 vaikuttavat jatkuvasti rakkolevän menestymiseen, kuin myös sen lukemattomiin seuralaislajeihin Itämerellä.

Rakkolevä muodostaa hartua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myrskyjen pohjasta irrottamat rakkolevät ajautuvat ruskeiksi valleiksi rannalle. Ennen näitä rantaan ajautuneita rakkolevämassoja käytettiin kasvilannoitteena, sillä muiden ruskolevien tapaan rakkolevässä on runsaasti mm. kaliumia.

Rakkoleväkasvustojen häviäminen heijastuu myös jopa aivan muiden eliöiden elinmahdollisuuksiin. Esimerkiksi rantakäärme on harvinaistunut, koska rakkolevän vähentymisen myötä myös rantaan ajautuvat rakkolevävallit, joihin rantakäärme munii, ovat vähentyneet.

Rakkolevän kaksi lajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fucus-suvun rakkoleviä kasvaa yleisesti valtamerien vuorovesirannikoilla merenrannikon kallioihin ja kiviin kiinnittyneenä. Itämeressä elävää murtoveteen sopeutunutta F. vesiculosus -lajia tavataan yleisesti pitkin rannikkoamme esiintymisen kuitenkin vähentyessä Suomenlahden ja Pohjanlahden perukoita kohti.

Rakkolevän sekovarsi on diploidinen ja vain sekovarren sukurakkuloissa eli konseptaakkeleissa kehittyvät sukusolut ovat haploideja. Leväyksilö tuottaa vain naaras- tai koiraspuolisia sukusoluja, mikä vastaa kasvien kaksikotisuutta. Koiraspuoliset sukusolut ovat uintisiimallisia, ja niiden hedelmöittäessä munasolun kasvaa tsygootista aikanaan uusi leväyksilö.

Hyötykäyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakkolevää on kerätty lannoitteeksi ja maanparannusaineeksi viljelyksille. Sitä on myös käytetty katteena. Kasvinvärjäyksessä rakkolevästä saadaan punertavia, kellertäviä ja ruskeita värisävyjä. Rakkolevä kelpaa värjäykseen sekä tuoreena, että kuivattuna. [2]

Rakkolevä sisältää runsaasti vitamiineja ja kivennäisaineita ja sitä on syöty etenkin pula-aikoina. Rakkolevä on myrkytön, mutta se sisältää aineenvaihduntaa kiihdyttäviä ainesosia jonka vuoksi sitä on käytetty rohtona. Aineenvaihduntaa kiihdyttävät ainesosat ovat vesiliukoisia ja yleensä ravinnoksi tarkoitettu levä valmistetaan keittämällä tai höyryttämällä. Levä voidaan myös kuivata ja käyttää jauhettuna leivonnassa. Ravinnoksi yleensä kerätään kuluvan vuoden kasvustoa. Vanhemmat rakkolevät sisältävät enemmän parkkiaineita eivätkä ne sula elimistössä kovin hyvin.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taksonomian lähde: Adl, S. M. et al.: The new higher level classification of eukaryotes with emphasis on the taxonomy of protists. J. Eukaryot. Microbiol., 2005, 52. vsk, nro 5, s. 399–451. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  2. a b Merja Kajala: Levä muovautuu moneksi. Aamuset / Saaristo, 25.5.2013, 2013. vsk, s. 52. Artikkelin verkkoversio Viitattu 25.6.2013.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Riikka Aittomäki, Hans Colliander, Heikki Kotiranta: Luonnosta väriä lankoihin. Tammi, 2010. ISBN 978-951-315419-6.
  • Turkka Aaltonen, Nalle Corander.: Luonnonvaraiset hyöty- ja myrkkykasvit. Vantaa: Eräperinne, 1997. ISBN 951-97267-1-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]