Merimetso

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Merimetso
Phalacrocorax carbo02.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Pelikaanilinnut Pelecaniformes
Heimo: Merimetsot Phalacrocoracidae
Suku: Merimetsot Phalacrocorax
Laji: carbo
Kaksiosainen nimi
Phalacrocorax carbo
(Linnaeus, 1758)
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Merimetso Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Merimetso Commonsissa

Merimetso (Phalacrocorax carbo) on viime vuosina Suomessakin yleistynyt musta, muodoltaan jättiläismäistä silkkiuikkua tai venytettyä kuikkaa muistuttava pelikaanilintu, jota näkee luodoilla kuivattelemassa höyheniään sukelluksen jälkeen.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merimetso on iso musta lintu, 77–94 cm pitkä ja sen siipien kärkiväli on 121–149 cm.[2] Se painaa noin 2,2–3,6 kg.[3] Sillä on pitkä ja paksu kaula, pitkä pyrstö ja voimakas nokka, joka tosin nuorella yksilöllä voi olla hämäävän kapea. Lennossa merimetso muistuttaa hanhia. Väritys on vanhoilla linnuilla kokomusta. Soidinpuvussa päähän tulee valkoista kuviointia ja reidelle suuri valkoinen laikku. Nuoret linnut ovat tummanruskeita, vatsa vaaleampi.[2]

Merimetso on muuten hiljainen, mutta pesimäyhdyskunnassa se voi päästää syviä kurkkuääniä.[2]

Merimetso on luonnonsuojelulailla rauhoitettu. Sen pesinnän häiritseminen on luonnonsuojelurikos. Vanhin suomalainen rengastettu merimetso on ollut 8 vuotta 11 kuukautta vanha[4]. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen, 23 vuotta 6 kuukautta.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merimetsot pesivät Euraasiassa, Afrikassa, Australiassa sekä Pohjois-Amerikan Atlantinpuoleisella rannikolla ja Grönlannin itärannikolla.[1] Pohjoisimpana pesivät yksilöt muuttavat talveksi etelämmäksi.[2]

Suomessa merimetso pesii länsi- ja etelärannikolla. Se palasi Suomen pesimälajiksi vuonna 1996. Ensimmäinen pesintä tapahtui Raaseporin saaristossa, ja tämän jälkeen Suomen merimetsokanta on kasvanut vahvasti. Vuonna 2009 Suomessa arvioitiin pesivän noin 16 000 paria.[5] Aiemmin merimetso oli pesinyt Suomessa ilmeisesti pari sataa vuotta sitten. Turun akatemian varhaisissa tutkielmissa 1700-luvulta merimetson mainitaan pesineen Suomen lounaissaaristossa.[6]

Merimetsokannat ovat kasvaneet myös muualla Euroopassa, ja Suomen merimetsokantojen runsastuminen liittyy yleiseurooppalaiseen kannankehitykseen.[6][5]

Merimetson luontaiseksi saalistajaksi on osoittautunut merikotka.[7] Merikotkat ovat hyökänneet merimetson poikasten kimppuun. Keväältä 2010 Turun saaristossa raportoitiin tapauksia, joissa merikotkat surmasivat ja söivät aikuisia merimetsoja. Myös Ruotsissa ja Virossa on raportoitu merikotkakantojen vahvistumisesta ja merimetsoyhdyskuntien taantumisista.[8]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merimetsoyhdyskunta pesimässä (Rye, Englanti).

Merimetson alalajit carbo ja maroccanus pesivät rannikoiden jyrkänteillä. Alalaji sinensis pesii rannikolla tai järvillä puissa, tai joskus ruovikossa tai maassa.[2] Pesimäalueen välittömässä läheisyydessä sijaitseva puusto ja muu kasvillisuus kuolee merimetsojen ulostekuorman seurauksena. Luonto kuitenkin toipuu merimetsojen siirtyessä uuteen pesimäpaikkaan ulostekuormituksen vähennyttyä.[6] Merimetso kalastelee niin merellä kuin lahdillakin, se voi lentää jopa kymmeniä kilometrejä sisämaan puolelle mikäli hyvä kalastuspaikka löytyy.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merimetso saksalaisessa satamassa

Merimetso tekee pesänsä levästä tai risuista, ja munii 3–4 munaa joita se hautoo kuukauden verran. Suomessa merimetso pesii yleensä maassa, levinneisyysalueensa muissa osissa sen sijaan yleensä puussa.

Merimetson lisääntymistä rajoittavat ihmisten vahingonteot ja merikotka.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merimetso syö pääosin pieniä, runsaslajisia ja helposti saalistettavia kaloja. Joskus saaliiksi joutuu suuriakin kaloja, jopa ankeriaita. Merimetso ei kiinnitä huomiota kalan lajiin.[9] Valtaosan ravinnosta on todettu olevan särkeä, kiiskeä, ahventa tai kivinilkkaa riippuen siitä, mitä ravintoa lähialueilta löytyy. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimuksessa sen todettiin syövän runsaasti kuhaa ja pieniä ahvenia paikassa, jossa näitä esiintyy runsaasti.[9] Se voi olla sukelluksissa yli kaksi minuuttia, mutta silti se usein pysyttelee melko matalassa vedessä. Merimetso syö kalaa myös pyydyksistä ja kalanviljelylaitoksilta, mistä aiheutuu tappioita kalastajille ja kalankasvattajille.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Phalacrocorax carbo IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 5.5.2014. (englanniksi)
  2. a b c d e Svensson, Lars: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  3. Merimetso Luontoportti.com. Viitattu 5.6.2014.
  4. Rengastajatoimikunta 2008: Rengastajan vuosikirja 2008. Helsingin yliopiston eläinmuseon rengastustoimisto.
  5. a b Merimetso (Phalacrocorax carbo) Suomen lintuatlas. Viitattu 27.7.2013.
  6. a b c Merimetso Phalacrocorax carbo BirdLife Suomi. Viitattu 27.7.2013.
  7. Pihlman, Olga: Merikotkat häiritsevät merimetsoja yhä laajemmalla Yle Uutiset. 5.6.2014. Viitattu 5.6.2014.
  8. Turun Sanomat: Merikotkat oppineet syömään aikuisiakin merimetsoja HS.fi. 16.5.2010. Viitattu 5.6.2014.
  9. a b Merimetso verottaa talouskalakantaa Yle Uutiset. 10.11.2010. Viitattu 5.6.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]