Räyskä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Räyskä
Sterna-caspia-010.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Rantalinnut Charadriiformes / haikaralinnut Ciconiiformes[2]
Heimo: Lokit Laridae
Alaheimo: Tiirat Sterninae [2]
Suku: Hydroprogne
Kaup, 1829 [3]
Laji: caspia
Kaksiosainen nimi
Hydroprogne caspia
Pallas, 1770
Synonyymit
  • Sterna caspia (Pallas, 1770) [2]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Räyskä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Räyskä Commonsissa

Räyskä (Hydroprogne caspia,[4] aiemmin Sterna caspia) on suurin tiiralaji. Räyskä on kosmopoliitti laji, ja sitä tavataan kaikilla mantereilla paitsi Etelämantereella. Se saalistaa ravinnokseen kaloja syöksymällä veteen ja pesii usein yhdyskunnissa pienillä puuttomilla luodoilla.

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanha räyskä lennossa. Huomaa tumma käsisiiven alapinta ja lyhyt pyrstö.
Räyskät rengasnokkalokkien seurassa. Rengasnokkalokit ovat muutaman senttimetrin suurempia kuin Suomessa tavattava kalalokki.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Räyskän ruumiin pituus on 48–55 cm, siipien kärkiväli 96–111 cm[5] ja paino 570-780 grammaa[6]. Joissain lähteissä räyskän ruumiin pituus on 50–57 cm[7] tai 47–54 cm[8], siipien kärkiväli 125–140 cm[6] tai 130–145 cm ja paino 700–860 grammaa[8].

Räyskä on suurin tiiralaji. Se on väritykseltään vaalea ja sen suuri sekä kulmikas pää on tumma. Myös sen kaula on paksu ja koko ruumis on rotevarakenteinen.[8] Räyskällä on kaikissa puvuissa hyvin voimakas punainen nokka, sekä suuri tumma laikku käsisiiven alapinnalla. Räyskä on myös lokkeja vaaleampi päältä ja sen pyrstö on lyhyt,[5] sekä matalalovinen. Siivet ovat pitkät ja teräväkärkiset.[8] Vanhalla linnulla on kirkkaanpunainen nokka ja useimmilla sen kärkiosassa musta pystyjuova jolloin kärki näyttää mustalta. Jalat ovat myös mustat. Päälaki säilyy lähes tummana myös talvella, mutta päälaen etuosa on viiruinen, koska tumman seassa näkyy vaaleaa.[5] Päälaen takaosassa näkyy joskus myös niskatöyhtö.[8] Nuoren linnun päälaen tumma huppu eroaa vanhasta siten, että se ulottuu pidemmälle alas ohjakseen ja poskelle. Nuorella on oranssinpunainen nokka ja musta kärki, mutta aivan nokan kärki on keltainen. Jalat ovat vaaleat, mutta tummuvat ensimmäisen talven aikana. Nuoren linnun pyrstö ja siipi ovat tummemat kuin vanhan. Pyrstön ja yläpuolen tumma kuviointi ei ole korostuneen selvää. Kyynärsiipi on melko yksivärisen vaalea ja siitä puuttu tumma etureuna, mikä on ominaista muille tiiroille. Ensimmäisenä talvena nokka on edelleen oranssinpunainen, mutta vain hieman vaaleampi kuin vanhan nokka talvella. Nuoren jalat tummuvat ja otsa muuttuu syksyn aikana vaaleammaksi, suunnilleen samalla lailla kuin vanhalla talvipukuisella linnulla. Toisen kalenterivuoden kesällä lintu näyttää vanhalta talvipukuiselta yksilöltä, mutta pyrstö- ja siipisulat ovat kuluneet ja näyttävät sulkimisen takia epäyhtenäisen värisiltä.[5]

Räyskän siiveniskut ovat hitaat ja lento raskampaa kuin muilla tiiroilla. Sen lentotapa muistuttaakin enemmän lokkeja ja on lennossa etupainoisen näköinen.[5] Lento on suoraviivaista ja pitkät siivet ovat taipuneina.[9]

Äänet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Räyskän tyypillinen kutsuääni lennossa on karhean voimakas ”rräy” -rääkäisy, joka on puhtaampi kuin harmaahaikaran päästämä samankaltainen ääni.[5] Ääni voi myös kuulostaa ”ksRAU”[10] -ääneltä. Lennossa ne voivat päästää kro-kro-kra-kra-krrauu -huutosarjaa.[10] Poikasen ja nuoren yksilön kerjuuääni on korkea ”ii-jii”[10] ja ”yii-ji”[7] -vingahdus, tai toistuva ”vijvi” -piiskutus[5]. Meteli räyskän pesimäkolonioissa voi olla todella voimakasta.[5]

Levinneisyys ja uhanalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Räyskä on kosmopoliitti laji, sillä se pesii kaikilla mantereilla Etelämannerta ja Etelä-Amerikkaa lukuunottamatta.[7] Etelä-Amerikassa se on talvivieras.[11]

Euroopassa räyskä pesii Itämerellä ja Mustallamerellä. Koska lajin muutto suuntautuu aluksi etelään ja kaakkoon, on se melko harvinainen Länsi-Euroopassa.[11] Euroopan räyskät talvehtivat Välimeren etelärannalla ja Länsi-Afrikassa.[10] Ne muuttavat Euroopan yli suurimpia jokia seuraillen Välimerelle, jossa ne pysähtyvät lepäilemään. Takaisin pesimäalueilleen matkatessaan ne ylittävät Länsi-Saharan maalis–huhtikuussa.[5] Vuonna 2000 Euroopan pesimäkanta oli noin 4 700–9 300.[12] Maailmanlaajuisesti räyskä on elinvoimainen laji.[1]

Räyskä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa räyskä pesii vähälukuisena ulkosaaristossa. Suomen ensimmäinen sisämaapesintä todettiin kesällä 2009 Kanta-Hämeen Vanajavedellä.[13] Suomalaisten räyskien pääasiallinen talvehtimisalue on Länsi-Afrikan sisämaan suurilla järvillä ja joilla,[6] jonne ne lähtevät heinä-syyskuussa ja josta ne palaavat huhti-toukokuussa.[8] Suomen pesimäkanta on 800–900 paria.[12]

Suomessa räyskä luokitellaan silmälläpidettäväksi. Vuoden 2000 uhanalaisuusarvioinnissa räyskä oli luokiteltu vaarantuneeksi.[14] Räyskä on ollut rauhoitettu suomessa vuodesta 1923 lähtien.[15]

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa räyskä pesi harvassa Suomen rannikolla yksittäisparein. Suomen räyskäkanta on ollut nousussa 1930-luvulla, jolloin parimäärä oli noin 200 ja 1960-luvun alussa jo noin 700. Parhaimmillaan kanta oli noin 1 200–1 300 paria 1970-luvun alussa. Tämän jälkeen Suomen pesimäkanta ja myös koko Itämeren alueen räyskäkanta on pienentynyt.[11] Tuolloin Suomen pesimäkanta muodosti melkein puolet Itämeren populaatiosta. Valtaosa pesi etelärannikon yhdyskunnissa, mutta myös perämerellä oli yhdyskuntia.[16] Vuonna 1984 Suomen kanta oli 870 paria ja vuonna 1999 850 paria.[11] Vuonna 2000 Suomessa oli Euroopan Unionin pesimäkannasta 52 %.[12] Räyskän vähenemisen syinä on pidetty saariston vapaa-ajan toiminnoista aiheutunutta häirintää ja lisääntynyttä harmaalokkikantaa. Vähenemisen syinä on myös pidetty laitonta vainoa,[15] yhdyskuntien häirintää ja talvikuolleisuutta.[17]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pesimäalueena räyskä suosii rauhallisia hiekkasärkkiä ja matalia, paljaita saaria.[10] Sitä tavataan myös kivikkoisilla luodoilla ja heinää kasvavilla saarilla.[15] Suuri osa kannasta asustaa yksittäispareina, mutta suuriakin, lähes 100 parin yhdyskuntia tunnetaan. Saalista etsiessään räyskät voivat liikkua myös merenlahdilla ja rehevillä järvillä.[10] Pesimäajan jälkeen loppukesällä räyskäperheillä on niin kutsuttu välimuutto, jolloin ne kiertelevät merialueella, usein sisäsaaristossa ja toisinaan myös sisämaan järvillä.[13][10]

Nuori räyskä lennossa. Erona vanhaan tummemmat siiven yläpinnat ja pyrstö, sekä oranssinpunainen nokka ja vaaleampi päälaki.
Räyskän poikanen pesässä

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisääntyminen ja elinikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Räyskät tekevät pesänsä painanteeseen maahan,[8] usein luodon korkeimpaan kohtaan,[10] somerikkoon tai hiekalle,[6] mutta myös kalliohalkeamiin ja soralle.[8] Pesäaineksia on vain vähän, lähinnä heinänkorsia ja oksennuspalloista irronneita kalanruotoja.[6] Räyskä on herkkä häirinnälle ja jos pesintä epäonnistuu, ne saattavat vielä siirtyä pesimään jonnekkin muualle saman pesimäkauden aikana.[11] Isokokoinen räyskä pystyy kuitenkin puolustamaan pesäänsä paremmin kuin muut tiirat. Petojen osuus poikaskuolevuudesta onkin pieni, mutta harmaalokit verottavat jonkin verran räyskien poikasia. Enemmän poikasia kuolee nälkään, kun epäedullisen sääjakson aikana ravinnon saanti vaikeutuu.[18]

Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun puolivälissä. Räyskä munii 2-3 vuorokauden välein 2–3 munaa, joita molemmat puolisot vuorotellen hautovat 3½ viikkoa eli noin 25 vuorokautta[6]. Munat ovat väriltään harmaanvalkeita tai rusehtavia, ja niissä on harmaita, ruskeita ja mustia täpliä.[10] Poikaset kuoriutuvat eri aikaan, ja ovat lentokykyisiä 30-40 vuorokauden ikäisinä. Kahden kuukauden ikäisinä poikaset alkavat seurata emojaan saalistusmatkoille.[10] Emot saattavat käydä saalistamassa kaukanakin, noin 30–60 kilometrin päässä pesältä, usein sisämaan järvillä.[5] Emot voivat ruokkia jälkeläisiään jopa seitsemän kuukauden ajan, sillä poikueet tekevät muuttomatkan usein yhdessä[7], ja poikaset kerjäävät ruokaa vielä talvehtimisalueille saavuttuaankin[7]. Räyskä palaa pesimään syntymäkarilleen tai sen läheisyyteen. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan noin 50 % räyskistä pesii syntymäkarillaan tai sen läheisyydessä.[18] Räyskä saavuttaa sukukypsyyden 2–3 vuotiaana.[9]

Vanhin suomalainen rengastettu räyskä on ollut 27 vuotta 11 kuukautta 17 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut 30-vuotias[19] ruotsalainen räyskä.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Räyskä syö pientä ja keskikokoista kalaa, jota se saalistaa syöksymällä lennosta sukelluksiin.[6] Ruokaa etsiessään räyskä lentää nokka alaspäin osoittaen,[7] ja lekuttelee paikallaan. Noustuaan vedestä se pudistelee veden pois höyhenpuvustaan.[9] Räyskän ravinto koostuu Suomessa pääasiassa ahvenesta ja särkikaloista. Se saalistaa ruoikkorannoilla, lahdilla ja järvillä, usein melko kaukaakin pesimäpaikastaan. Saalistuslennot voivat ulottua jopa yli 70–80 kilometrin päähän pesältä.[18]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hildén, Olavi et al: Suomen eläimet: Linnut. 7. painos (1989). Weilin+Göös, 1984. ISBN 951-35-2729-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Sterna caspia IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 2.6.2014. (englanniksi)
  2. a b c Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Sterna caspia (TSN 176924) Viitattu 16.6.2010. (englanniksi)
  3. Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Hydroprogne (TSN 176934) Viitattu 12.9.2010. (englanniksi)
  4. BirdLife Suomen lehdistötiedote 3.8.2010
  5. a b c d e f g h i j Svensson, Lars; Mullarney, Killian & Zetterström, Dan: Lintuopas – Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 202 ja 203. Uudistetun laitoksen ensimmäinen painos. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  6. a b c d e f g LuontoPortti: Räyskä Luettu 16.6.2010
  7. a b c d e f Gidstam, Björn; Sten, Ilkka; Wahlin, Bertil: Pohjolan lintukirja, s. 139. Keuruu: Otava, 1984. ISBN 951-1-05271-3.
  8. a b c d e f g h Koskimies, Pertti; Petäinen, Anne & Valste, Juha: Suomen ja Euroopan lintuopas, s. 215. Toinen painos. Helsinki: Oy Valitut Palat – Reader’s Digest Ab, 2003. ISBN 951-584-605-6.
  9. a b c Hildén, Olavi et al: Suomen eläimet: Linnut, s. 318.
  10. a b c d e f g h i j Laine, Lasse J.: Suomalainen Lintuopas, s. 176. Jyväskylä: Gummerus, 1998. ISBN 951-32-0006-x.
  11. a b c d e Lehikoinen, Esa; Gustafsson, Esko & et al: Varsinais-Suomen linnut, s. 212 ja 213. Turku: Turun lintutieteellinen yhdistys r.y., 2003. ISBN 952-91-5584-0.
  12. a b c Suomen uhanalaiset lintulajit 2010 BirdLife Suomi ry. Viitattu 28.5.2011.
  13. a b Karvinen, Jussi: Merilinnut rynnivät sisämaahan. Suomen Luonto, 2009, nro 7, s. 11. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  14. Rassi, Pertti; Hyvärinen, Esko; Juslén, Aino & Mannerkoski, Ilpo (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Helsinki: Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5. Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2010, sivut 181-685 (pdf) (viitattu 28.5.2011).
  15. a b c Felix, Jiří (Suomenkielinen laitos Nuuja, Ismo & Palokangas, Risto): Koko perheen suuri lintukirja, s. 179. 9. painos. Helsinki: Oy Kirjalito Ab, 1987. ISBN 951-28-1683-0.
  16. Hildén, Olavi et al: Suomen eläimet: Linnut, s. 176.
  17. Halkka, Antti: Kotimaan luonto-opas, s. 268. Viides painos. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19804-8.
  18. a b c Hildén, Olavi et al: Suomen eläimet: Linnut, s. 178.
  19. Longevity, ageing, and life history of Sterna caspia (englanniksi) Luettu 16.6.2010

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bergman, Göran 1953: Verhalten und Biologie der Raubseeschwalbe Hydroprogne tshegrava. - Acta Zool. Fennica 77:1-50.
  • Bergman, Göran 1980: Single-breeding versus colonial breeding in the Caspian Tern Hydroprogne caspia, the Common Tern Sterna hirundo and the Arctic Tern Sterna paradisaea. - Ornis Fennica 57:141-152.
  • Hario, Martti, Kastepôld, T., Kilpi, Mikael, Staav, R. & Stjernberg, Torsten 1987: Status of Caspian Terns Sterna caspia in the Baltic. - Ornis Fennica 64:154-157.
  • Kilpi, Mikael & Stjernberg, Torsten 1986: Projekt skräntärna - Suomen räyskäkannan inventointi 1984. - Lintumies 4.1986 s. 170-175. LYL.
  • Soikkeli, Martti 1973: Breeding succes of the Caspian Tern in Finland. - Bird-Banding 44:196-204.
  • Staav, Roland 1979: Itämeren räyskien synnyinpaikkauskollisuudesta. - Ornis Fennica 56:13-17.
  • Väisänen, Risto A. 1973: Establishment of colonies of Caspian Tern Hydroprogne caspia by deserting flights in the northern Gulf of Bothnia. - Ornis Scand. 4:47-53.