Harmaalokki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Harmaalokki
Seagull1.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Rantalinnut Charadriiformes
Heimo: Lokit Laridae
Suku: Lokit Larus
Laji: argentatus
Kaksiosainen nimi
Larus argentatus
Pontoppidan, 1763
Levinneisyyskartta
Larus argentatus map.svg
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Harmaalokki Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Harmaalokki Commonsissa

Harmaalokki (Larus argentatus) on isokokoinen lokkilaji.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikuisen harmaalokin selkä on tasaisen vaaleanharmaa, pää ja rinta valkeat, nokka keltainen ja sen kärjessä punainen täplä. Jalat ovat yleensä vaaleanpunertavat, mutta joillain yksilöillä jalat voivat olla myös kellertävät tai kirkkaankeltaiset. Talvipuvussa aikuisella harmaalokilla on päässä harmaata viirutusta.[2]

Nuori yksilö on valkean-ruskean-harmaankirjava ja vaikeampi tunnistaa muista isoista nuorista lokeista. Nuori lintu saa aikuispuvun vasta noin nelivuotiaana.[2]

Harmaalokin pituus on 54–65 cm,[2][3] siipien kärkiväli 123–148 cm ja paino 600–1 700 g.lähde? Koiras on selvästi naarasta kookkaampi.lähde? Koiraan siiven pituus on 410–455 mm ja naaraan 390–425 mm. Koiras painaa keskimäärin 1 245 g ja naaras 860 g.lähde? Harmaalokki ja selkälokki ovat lähisukuisia lajeja, joiden suomalaiset alalajit on helppo erottaa toisistaan.

Esiaikuinen, noin kolmevuotias harmaalokki

Harmaalokin soidinääni on kuuluva ja raikuva kaklatus, joka on kalalokin soidinääntä matalampi.[2][3] Selkälokin kaklatus on vain hieman korkeampi.

Useita alalajeja tavataan. Etelänharmaalokki, aroharmaalokki ja amerikanharmaalokki on hiljattain erotettu omiksi lajeikseen.[2] Harmaalokkiryhmän taksonomia on epäselvä ja sitä tutkitaan paljon.

Rengastettaessa jalkaan laitetaan teräksinen rengas, jonka koko Suomessa ilmaistaan kirjainkoodilla HT. Tuhansia suomalaisia harmaalokkeja on myös värirengastettu eri värisillä noin 30 mm korkeilla muovisilla putkirenkailla, joihin on kaiverrettu lyhyt kirjain- ja numeroyhdistelmä. Niin sanotun lukurenkaan pystyy kiikarilla tai kaukoputkella lukemaan jopa satojen metrien päästä. Rengastamalla on saatu erittäin paljon tietoa harmaalokin elintavoista, muutosta, pesimäpaikkauskollisuudesta ja iästä.

Lukurengastettu tummaselkäinen harmaalokki

Vanhin suomalainen rengastettu harmaalokki ja vanhin suomalainen rengaslintu on toistaiseksi ollut 32 vuotta 1 kuukausi 16 päivää vanha.[4] Se on samalla Euroopan vanhin harmaalokki.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaalokki pesii pitkin Länsi- ja Luoteis-Euroopan rannikkoa ja paikoin sisämaassakin, Pohjois-Amerikassa ja Keski- ja Pohjois-Aasiassa. Talvisin sitä tavataan etelämpänä muun muassa Väli-Amerikan ja Itä-Aasian rannikolla sekä Itä- ja Pohjois-Afrikassa. Maailman populaation kooksi arvioidaan 2,7–5,7 miljoonaa yksilöä.[1]

Suomessa harmaalokki pesii saaristossa ja sisämaan suuremmilla järvillä Keski-Lappiin asti. Levinneisyys on harvinta alueen pohjoisosissa. Suomen harmaalokkikannan arvioidaan nykyään olevan noin 30 000 paria. Pesimäkanta on Suomessa kasvanut vahvasti 1900-luvun puolivälistä alkaen.[5]

Harmaalokki on muuttolintu. Leutoina talvina saaristossa ja kaatopaikoilla kuitenkin talvehtii tuhansia lintuja. Pääasiallinen talvehtimisalue on Itämeren etelärannikolla Puolassa, Saksassa ja Tanskassa. Joitakin rengastettuja lintuja on löydetty myös muun muassa Sveitsistä ja Italiasta. Keväällä varhaisimmat muuttajat palaavat pesimäluodoilleen jo helmikuussa. Päämuutto tapahtuu maaliskuun loppupuolella ja huhtikuun alussa. Syysmuutto alkaa jo elokuussa ja linnut häipyvät vähitellen merelle. Lounaaseen matkaavia harmaalokkeja tavataan runsaasti vielä marras-joulukuussa, ja jääpeitteen työntyessä etelään voi vielä tammikuussa, joskus jopa helmikuussa, ulkosaaristossa tavata lounaaseen muuttavia parvia.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaalokit pesivät rannikolla, saarissa ja järvillä sekä paikallisesti myös kalliojyrkänteillä ja soilla.[2] Laji on oppinut menestyksekkäästi pesimään myös kerrostalojen katoilla.[3] Harmaalokit ruokailevat esimerkiksi kaatopaikoilla ja pelloilla ja yöpyvät ja lepäilevät satamissa ja suojaisissa saarissa.[2]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaalokki hautomassa

Harmaalokki pesii yleensä yhdyskunnissa, mutta joskus myös yksittäispareina.[2] Harmaalokki rakentaa suurehkon pesän kuivista heinistä ja risuista maahan, kivelle tai katolle.[3]

Munia on kaksi tai kolme, ja ne ovat vihertäviä ja tummatäpläisiä. Muninta tapahtuu Suomessa huhti-toukokuussa. Haudonta kestää 25–28 vuorokautta ja molemmat emot osallistuvat munien hautomiseen. Poikaset ovat lentokykyisiä 6–7 viikon ikäisinä.[3]

Harmaalokki pesii ensimmäisen kerran kolmevuotiaana, vaikkei se silloin vielä olekaan aikuisen linnun näköinen. Pesimävalmiilla harmaalokilla on keltaisessa alanokassa punainen kärkitäplä. Eläinten käyttäytmisen tutkija Niko Tinbergen osoitti 1940-luvulla kokeillaan täplän merkityksen poikasten ruokinnassa. Kun pesälle tuleva harmaalokkiemo ojentaa päänsä poikasia kohden, nokkivat ne nokan punaista täplää, jolloin emo oksentaa ravinnon kuvustaan maahan, josta se sitten syöttää poikaset.[6]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaalokit ovat kaikkiruokaisia ja syövät kalaa ja kalanperkeitä, äyriäsiä, kastematoja, muiden lintujen munia ja poikasia, liikenteen tappamia eläimiä sekä jätteitä.[3][2] Sulamattoman osan, kuten esimerkiksi luut, karvat ja muovin, ne oksentavat oksennuspalloina.

Harmaalokki ja lähisukulaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiemmin harmaa- ja selkälokin oletettiin olevan kehälaji, joka muodostuu useista keskenään risteytyvistä populaatioista ääripäiden ollessa selvästi erillisiä lajeja, jotka eivät risteydy keskenään. Tämän hypoteesin esitti ensimmäisenä Ernst Mayr teoksessaan "Systematics and the origin of species" (1942). Tämän jälkeen tätä harmaalokki-selkälokki -lajikompleksia on käytetty kehälajiteorian malliesimerkkinä useissa oppikirjoissa ja lähdeteoksissa. Nykykäsityksen mukaan kehälajiutuminen ei kuitenkaan päde näiden lajien kohdalla, vaan niiden lajiutumishistorian katsotaan olevan monimutkaisempi. Aiheesta on tehty useita tutkimuksia, joita on koottu sivulle Gull Research Organisation. Näiden tutkimusten esittämien mallien merkittävin ero E. Mayrin esittämään hypoteesiin on, että amerikanharmaalokki ja harmaalokki eivät ole erityisen läheistä sukua keskenään, eivätkä kehälajin päät näin ollen kohtaa toisiaan Euroopassa [1], [2] ja [3].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Larus argentatus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.1. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 27.10.2013. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i Svensson, Lars: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 184. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  3. a b c d e f Laine, Lasse J.: Suomalainen Lintuopas, s. 169. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0.
  4. Luonnontieteellinen keskusmuseo - Rengastustoimisto - Mielenkiintoisia rengaslöytöjä
  5. Lintuatlas Viitattu 22.7.2013.
  6. Leikola, Anto; Lokki, Juhani; Stjernberg, Torsten: Von Wright -veljesten linnut, s. 167. Otava, 2006. ISBN 978-951-1-18037-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Juvaste, Risto 2002: Harmaalokit seuranamme. – Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu. Joensuu. ISBN 951-604-025-X
  • Goethe, Friedrich 1980: Selkä- ja harmaalokin eliniästä. – Ornis Fennica 57:40–41.
  • Hario, Martti 1981: Harmaalokin vaikutuksesta selkälokin poikastuottoon. – Lintumies 1.1981 s. 25–29. LYL.
  • Kilpi, Mikael 1980: Harmaalokki – saariston lintuyhteisön musta lammas. – Lintumies 3.1980 s. 102–107. LYL.
  • Kilpi, Mikael 1983: Population trends and selection of nestsites in Larus argentatus and L. fuscus on the Finnish coast. – Ornis Fennica 60:45–50.
  • Merilä, Eino & Vainio, Maarit 1986: Harmaalokit pesivät jäälle. – Lintumies 2.1986 s. 99–100. LYL.
  • Nummelin, Jukka & Savonen, Outi 1990: Harmaalokkien loukkupyynti Turussa. Väliraportti. – Turun kaupunki. Ympäristönsuojelutoimisto.
  • Savonen, Outi 1992: The effects of trapping and killing upon the stock of Herring Gull (Larus argentatus) in the archipelago of southwestern Finland. – Ms. thesis, University of Turku. (Unpubl.).
  • Stenman, Olavi, Komu, Risto & Ermala, A. 1972: Kloraloosi harmaa- ja merilokkimyrkkynä. – Suomen Riista 24:107–116.
  • Harmaalokki Lintukuva.fi-verkkopalvelussa
  • LuontoPortti: Harmaalokki (Larus argentatus)
  • ITIS: Larus argentatus (englanniksi)