Kaulushaikara

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kaulushaikara
Botaurus stellaris (Marek Szczepanek).jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Haikaralinnut Ciconiiformes
Heimo: Haikarat Ardeidae
Suku: Kaulushaikarat Botaurus
Laji: stellaris
Kaksiosainen nimi
Botaurus stellaris
(Linnaeus, 1758)
Alalajit
  • B. s. capensis
  • B. s. stellaris
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Kaulushaikara Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Kaulushaikara Commonsissa

Kaulushaikara (Botaurus stellaris) on harmaahaikaran ohella ainoa Suomessa vakituisesti pesivä haikara. Se piileksii ruovikossa, mutta soidinaikana sen pulloon puhaltamista muistuttava huuto kuuluu kauas.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pituus on 70–80 cm ja siipien kärkiväli 1–1,3 metriä.

Vanhin suomalainen rengastettu kaulushaikara on ollut 4 vuotta 9 kuukautta 18 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut vähintään 11 vuotta 4 kuukautta, rengastettu Hollannissa.

Tuntomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuri, lennossa pöllömäiseltä vaikuttava haikara. Höyhenys kellan-ruskeankirjava, siipisulat tummaraitaiset. Hyvin piilotteleva ja jäykistyy pystyasentoon seipään näköiseksi suoja-asennossa. Lennossa näkyy pitkä nokka, kyyry kaula ja suuret kuuppamaiset leveät siivet. Jalat sojottavat lennossa pyrstön takana. Lentää nopein siiveniskuin, keveämmin kuin harmaahaikara. Lentotyyli ja silhuetti erona sorsiin hämärässä; tämä pätee muihinkin haikaroihin. Pesintäaikana kaulushaikaran ääni on sumutorvimainen puhallus. Pesii Etelä-Suomen ruovikkoa kasvavilla järvillä ja merenlahdilla.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaulushaikara pesii Euroopan ja Aasian lauhkeilla alueilla. Pohjoisimmat yksilöt muuttavat vesien jäätyessä etelämmäksi. Suomessa pesii n. 250 paria etelärannikolla ja Järvi-Suomessa[2]. Euroopan pesimäkannaksi arvioidaan 10 000–12 000 paria. Venäjällä on 10 000–30 000 ja Turkissa 30–500 paria.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kosteikot, jossa on järviruokokasvustoa. Sekä merenlahdissa että järvillä.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainakin kaulushaikarakoiraat ovat paikkauskollisia ja palaavat samoille pesimäpaikoille. Nuoret kaulushaikarat pyrkivät levittäytymään kauemmaksi synnyinruovikoista. Kaulushaikara on moninaarainen eli polygyninen – yhdellä koiraalla voi olla 1–5 naarasta. Pesinnästä huolehtivat yleensä naaraat yksinään (pesän rakentaminen, hautominen, poikasten ruokinta), mutta yksiavioisten koiraiden arvellaan auttavan ainoata naarastaan haudonnassa ja poikasten ruokinnassa (Cramp ym. 1998)lähde tarkemmin?.

Pesä sijaitsee tiheässä ja märässä ruovikossa. Pesyeessä on keskimäärin 5–6 munaa, muninta alkaa huhti-toukokuun vaihteessa. Poikaspesiä on havaittu kesäkuusta alkaen. Haudonta kestää 25–26 vrk. Poikaset voivat kiivetä pesästä jo 10 vuorokauden ikäisinä, yleensä viimeistään 15–20 vuorokauden ikäisinä. Poikaset saavuttavat lentokyvyn 50–55 vuorokaudessa ja itsenäistyvät sen jälkeen nopeasti (Cramp ym. 1998; von Haartman ym. 1963)lähde tarkemmin?.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaulushaikara syö sammakoita ja kaloja.

Erityistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2005 kaulushaikara oli BirdLife Suomen vuoden laji, jonka pesimäkannan suuruus pyrittiin selvittämään lintuharrastajien ja yleisön avulla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. BirdLife International: Botaurus stellaris IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 25.3.2014. (englanniksi)
  2. http://www.birdlife.fi/suojelu/lajit/kaulushaikara.shtml#kanta-suomi

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]