Etelä-Afrikan kulttuuri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Etelä-Afrikan kulttuuri kuvastaa maan monietnistä ja -kulttuurillista luonnetta. Maan nopea kaupungistuminen ja pyrkimys perinteisten kulttuurien hävittämiseen apartheidin aikana on johtanut siihen, että perinteiset elämänmuodot ovat katoamassa, vaikka mustien perinteiset kulttuurit vielä ovatkin vahvoja maaseudulla. Afrikaanerien kulttuuri kehittyi 1800-luvun aikana omaehtoisessa eristyksessä aikakauden liberaaleista ja demokraattisista aatesuuntauksista. Maaseudulla afrikaanerien elämänmuoto usein keskittyy edelleen konservatiivisten reformoitujen kirkkojen ympärille. Afrikaanerien jälkeen valtaosa maan valkoisesta väestöstä on brittiläistä alkuperää. Britit asuvat pääosin kaupungeissa ja hallitsevat edelleen maan liike-elämää.[1]

Vuoden 1994 jälkeen syntyneessä uudessa Etelä-Afrikassa on edelleen käynnissä uuden kansallisen luonteen ja kulttuurin luominen.[1]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Enoch Sontonga

Etelä-Afrikan musiikkiperinteessä yhdistyvät maan kotoperäiset ainekset ja ulkopuolelta tulleet vaikutteet. Maan vanhimpaan musiikkiperinteeseen kuuluu 1600-luvulla khoiden piirissä syntyneet soittimet, kuten ramkie ja mamokhorong. Kapmaassa orjista koostuneet orkesterit ja kiertelevät muusikot ryhtyivät myös esittämään länsimaista musiikkia.[2]

1800-luvulla sisämaahan ulottunut lähetystyö vaikutti musiikkiperinteeseen merkittävästi. Vuosisadan loppupuolella varhaiset eteläafrikkalaiset säveltäjät kuten John Knox Bokwe alkoi säveltää virsiä, jotka käyttivät perinteisiä xhosien harmonioita. Vuonna 1897 Enoch Sontonga sävelsi Nkosi Sikelel' iAfrika -hymnin, josta myöhemmin tuli maan apartheidin vastaisen taistelun tunnussävel ja vuonna 1994 maan kansallislaulun osa. Lähetystyö ja amerikkalaisten negrospirituaalien vaikutuksesta maahan syntyi myös oma gospel-perinne, joka on edelleen elinvoimainen ja on yksi maan suosituimmista musiikkimuodoista. Hengellisen musiikin kuoroperinteeseen sekoittui myös afrikkalaisia vaikutteita.[2]

Tämän isicathamiyaksi kutsutun tyylin ensimmäisiä edustajia oli The Evening Birds lauluyhtyeen kanssa esiintynyt Solomon Linda, jonka tunnetuin kappale on myöhemmin Wimoweh-nimisenä tunnetuksi tullut Mbube (suom. Leijona, 1939). Mbube on suosituin Etelä-Afrikasta peräisin oleva kappale ja siitä on tehty yli 150 levytystä. Linda jäi kuitenkin vaille tekijänoikeuskorvauksia ja kuoli köyhyydessä 1962.[3] Isicathamiyan tunnetuin edustaja nykyisin on länsimaissakin tunnettu Ladysmith Black Mambazo.[2]

Afrikaanerien perinteinen instrumentaalikansanmusiikki, boermusic, on epämuodollista tanssimusiikkia, jonka juuret ovat Euroopassa. Tärkeitä musiikillisten vaikutteiden välittäjiä olivat Kapmaan brittiläiset sotilassoittokunnat, jotka esiintyivät myös häissä ja muissa juhlissa. Myöhemmin musiikkia ovat säveltäneet lukuisat paikalliset säveltäjät. Boermusicissa tärkeässä asemassa on concertina, ja siinä käytetään erilaisia tanssirytmejä.[4]

Marabi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alkupuolella mustien eteläafrikkalaisten kaupungistuminen kaivoskeskuksiin Witwatersrandiin synnytti uudenlaisia musiikkimuotoja. Marabi-musiikissa on paljon piirteitä ragtimeista ja bluesista. Sitä esitettiin pääasiassa kotitekoista alkoholia myyvissä epävirallisissa baareissa ja bordelleissa. 1920-luvulla musiikkiin otettiin vaikutteita swingistä ja ensimmäiset suureen suosioon nousseet yhtyeet kuten The Jazz Maniacs, The Merry Blackbirds ja The Jazz Revellers ilmaantuivat 1930- ja 40-luvuilla. Seuraavien vuosikymmenien aikana tästä musiikista kehittyi tunnetuin eteläafrikkalaisen jazzin muoto mbaqanga, jonka vaikutus näkyy edelleen maan jazz-musiikissa.[2]

Mbaqangan ydinaluetta oli erityisesti Sophiatownin township Johannesburgissa. Alueen lukuisista baareista nousi joukko suuria tähtiä kuten Miriam Makeba, Dolly Rathebe ja Letta Mbulu. Alueen musiikillinen elämä kuitenkin kuoli apartheid-hallinnon pakkosiirrettyä kaupungin koko mustan väestön muualle vuonna 1960 ja sen paikalle perustettiin vain valkoisille tarkoitettu Triomfin asuinalue.[2]

Eteläafrikkalainen jazz[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hugh Masekela

1950-luvun puolessa välissä edistykselliset jazzmuusikot Sophiatownissa olivat perustaneet Sophiatown Modern Jazz Clubin, joka teki tunnetuksi uuden polven jazzia kuten Charlie Parkeria ja Dizzy Gillespietä. Kerhon piiristä syntyi myös maan ensimmäinen bebop-yhtye Jazz Epistles, jonka jäseniin kuului muun muassa Hugh Masakela. 1960-luvulla suureen suosion saavuttanut King Kong -musikaali lähti ulkomaankiertueelle. Monet musikaaliin osallistuneista, kuten Masakela ja Makeba soittajista jäivät kiertueen yhteydessä maanpakoon. Makeba loi Yhdysvalloissa menestyksekkään kansainvälisen uran.[2]

Omintakeisella jazztyylillään kansainvälisen uran loi myös Abdullah Ibrahim (alun perin Dollar Brand), joka yhdisti Duke Ellingtonin rikkaan orkestroinnin 1960-luvun avantgarde-jazz suuntauksiin. 1970-luvun puolivälissä hän teki Kapkaupungissa joukon uraauurtavia jazzlevytyksiä, joista tunnetuimmaksi nousi apartheidin vastaisen liikeen keskeiseksi kappaleeksi noussut Manenberg. Myös trumpetisti Hugh Masakela loi menestyksekkään uran Etelä-Afrikan ulkopuolella 1960-luvulta alkaen. 1980-luvulla hän perusti studion Botswanaan, jossa hän teki yhteistyötä monien eteläafrikkalaisten muusikoiden kanssa. Hänen tunnetuimpiin sävellyksiinsä kuuluvat kappaleet Stimela ja Mandelan vapauttamista vaatinut Bring Him Back Home. Bring Him Back Home esitettiin 11. kesäkuuta 1988 Mandelan 70-vuotisjuhlakonsertissa yli 600 miljoonan ihmisen televisioyleisölle 67:ssä eri maassa.[2][5]

Poliittinen musiikki apartheidin aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Senzeni na
Senzeni na senzeni na x 3
Senzeni na kulomhlaba?
Amabhulu azizinja. x 4
Kuyisono ‘kubamnyama. x 3
Kuyisono kulelizwe.

Mitä olemme tehnet, mitä olemme tehneet? x 3
Mitä olemme tehnet tässä maassa?
Buurit ovat koiria. x 4
On synti olla musta. x 3
Se on synti tässä massa.

Apartheidin vastaisen kamppailun aikana musiikki nousi yhdeksi keskeiseksi elementiksi, jonka avulla mustat liittyivät yhteen vastustamaan maan epäoikeudenmukaisena pitämäänsä hallintoa. 1950-luvulta alkaen uuden aktiivisemman vastarintaliikkeen synnyn myötä syntyivät myös protestilauluperinne. Tämä alkuvaiheen musiikki kuvasti kamppailun passiivisen vastarinnan luonnetta ja niistä puuttui myöhemmän musiikin aggressiivisuus. Tunnetuimpia näistä lauluista on eteläafrikkalaisen muusikon Vusi Mahlaselan Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen We Shall Overcome -lauluun vertaama Senzeni na (suom. Mitä olemme tehneet).[6]Shosholoza on perinteinen eteläafrikkalainen kansanlaulu, jota lauloivat alun perin siirtotyöläiset maan teollisen vallankumouksen aikana. Apartheidin aikana laulua käytettiin poliittisena protetilauluna ja vuoden 1994 jälkeen siitä on tullut kansallinen urheilujoukkueiden kannatuslaulu.[7] Nelson Mandela kertoo omaelämänkerrassaan laulaneensa laulua Robben Islandilla ja kuvaili sitä "lauluksi, jossa aparteidin vastainen taistelu vertautuu etenevään junaan".[8]

Vuyisile Minin laulusta Pasopa nansi 'ndondemnyama we Verwoerd (suom. Varo, Verwoerd, mustat tulevat) tuli 1950-luvun suosituimpia vapautuslauluja. Mini oli myös ensimmäisiä mustia aktivisteja, jonka maan hallitus teloitti.[9]

Mustien vastarinnan saatua militantimpia piirteitä Sharpevillen verilöylyn ja ANC:n ja PAC:n kieltämisen jälkeen vastarintalaulut muuttuivat myös ilmentäen tätä kehitystä. Umkhonto we Sizwen piirissä otettiin käyttöön toyi toyiksi kutsutun musiikkityylin, johon yhdistetty tanssi oli osa sen sissisotilaiden fyysistä valmennusta. Myös vanhoja lauluja otettiin uuteen käyttöön kirjoittamalla niihin uusia sanoituksia. Esimerkiksi Shonamelanga-laulu, joka alun perin kertoi mustien kotiapulaisten vapaapäivänvietosta otettiin uuteen käyttöön muuttamalla sanat "Tapaamme torstaina, Sheilan päivänä" muotoon "Tapaamme missä emme haluaisi tavata, heinikossa bazookojen kanssa".[6] Musiikin merkitys apartheidin vastaiselle liikkeelle oli niin keskeinen, että eteläafrikkalainen jazzmuusikko Abdullah Ibrahim on kutsunut maan vallankumousta ainoaksi "joka toteutettiin neliäänisellä harmonialla".[10]

Valkoinen rockmusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johnny Clegg konsertoimassa la fête de l'Humanité-konsertissa Ranskassa.
Koos Kombuis

1960-luvulla maahan alkoi syntyä myös valkoisten muusikoiden rock- ja pop-yhtyeitä, jotka esiintyivät rotuerotellun maan valkoiselle yleisölle. 1970-luvulla maan suosituin yhtyew oli Four Jacks and a Jill, joka esiintyi kiertueilla myös Britanniassa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Rhodesiassa. Vaikka Four Jacks and a Jill ei esittänyt kantaaottavaa tai kapinallista musiikkia, maan konservatiiviset piirit protestoivat voimakkaasti sitä vastaan. Vielä kiistellymmäksi nousi 1966 perustettu Freedom's Children -yhtye, joka esitti Grateful Dead ja Jefferson Airplane vaikutteista acid rockia.[2]

1970-luvun lopulla Etelä-Afrikkaan saapui Britanniassa syntynyt punk-liike, josta tuli suosittua erityisesti Johannesburgin köyhissä valkoisten asuttamissa esikaupungeissa. Liikkeen piirissä syntyneet yhtyeet kritisoivat musiikkiteollisuuden kaupallisuutta ja maan valkoista sortohallintoa. The Radio Rats -yhtyeen kappale "Darkie" kuvasi satiirisesti valkoisten mustia kohtaan tuntemaa vihamielisyyttä. 1980-luvulla muurit maan mustien ja valkoisten muusikoiden välillä alkoivat murentua. Zulu-musiikkia tutkinut sosiologi Johnny Cleggin perustama Juluka-yhtye yhdisti perinteistä afrikkalaista musiikkia pop ja folkaineksiin.[2]

Etelä-Afrikan vaihtoehtorock skene syntyi 1980-luvun puoleen väliin mennessä. Sen keskeisiin hahmoihin kuului Corporal Punishment -yhtyeen perustaja James Phillips, joka salanimellä Bernoldus Niemand tuotti levyn, joka sisälsi armeijaa satirisoineen Hou My Vas, Korporaal (suom. Pidä minua lujasti, korpraali) kaltaisia lauluja. Levy vaikutti voimakkaasti "vaihtoehtoafrikaaneri"-liikkeeseen, joka vastusti hallituksen sosiaalista sortoa. Muita liikkeessä vaikuttaneita yhtyeitä oli muun muassa The Gereformeerde Blues Band (Reformoitu bluesyhtye) ja laulaja/lauluntekijä Koos Kombuis. Kombuis tuli tunnetuksi yhtenä apartheid-järjestelmää vastustaneista Voëlvry-ryhmän (suom. "Vapaa kuin taivaan lintu") muusikoista. Ryhmän tarkoituksena oli "vapauttaa afrikaanit historiansa kahleista". Ryhmän sanoitukset olivat hyvin kantaaottavia ja sisälsivät raskasta kritiikkiä maan poliittista järjestelmää ja hallitsevaa Kansallispuoluetta kohtaan:[11]

»As Afrikaans net kon dans en die NP beweeg. As al die ladies’ bars vol was en die tronke net leeg… As wit en swart een was en die polisie net nice, dan was hierdie land ook ‘n sweet paradise»

»Oi, jos afrikaanerit osaisivat tanssia ja NP [Kansallispuolue,Nasionale Party] voisi kadota. Oi, jos kaikki neitojen baarit olisivat täynnä ja vankilat tyhjiä.. Jos valkoiset ja mustat olisivat yhtä ja poliisi mukava - silloin tämä maa olisi kaunis paratiisi»

Kwaito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustien townshipeissa syntyi 1980- ja 90-luvun aikana uudet musiikinlajit bubblegum ja kwaito, jotka ottivat vaikutteita yhdysvaltalaisesta disko- ja tanssimusiikista. Kwaito on nykyisin maan kaupallisesti merkittävin musiikkityyli, jossa rytmi on voimakkaasti korostunut ja jossa on piirteitä hip-hop- ja rapmusiikista. Vuonna 2004 kuollut Brenda Fassie oli näiden "township pop" -tyylien tunnetuin ja kiistellyin edustaja. Hän nousi kuuluisuuteen vuonna 1985 hitillään "Weekend Special". Fassie oli avoin yksityiselämänsä suhteen ja kertoi tiedotusvälissä avio- ja huumeongelmistaan.[2]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olive Schreiner

Ensimmäiset eteläafrikkalaiset kaunokirjalliset teokset kirjoittivat maahan tulleet valkoiset siirtolaiset, joiden suhtautuminen maan alkuperäisväestöön oli usein asenteellista. Aikakauden seikkailukirjoissa valkoiset siirtomaaherrat esitettiin yleensä sankarillisina ja mustille jäi rooli vihollisina tai palvelijoina. Tunnetuin tämän aikakauden kirjailija on H. Rider Haggard, joka seikkailuteokset kuten Kuningas Salomon kaivokset ja Allan Quartermain olivat aikansa myyntimenestyksiä.[12]

Eteläafrikkalaisen kirjallisuuden perusteoksena pidetään usein Olive Schreinerin teosta The Story of an African Farm, joka käsitteli monia aikakautensa yhteiskunnan piirteiä ja jossa on havaittavissa jo siirtomaaideologiaa vastustaneita piirteitä. Teos sai vaikutteita Emily Brontën Humisevasta harjusta. Schreinerin teos Trooper Peter Halkett of Mashonaland oli Cecil Rhodesin julman siirtomaapolitiikan kritiikki.[12]

Mustan kirjallisuuden synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peter Abrahams

Musta eteläafrikkalainen kirjallisuus syntyi 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäiset mustat kirjailijat olivat lähetyskoulujen kouluttamia ja pyrkivät palauttamaan maan mustan väestön omanarvontunnon palaten sankarilliseen afrikkalaiseen historiaan. Ensimmäinen mustan kirjoittama romaani oli Solomon Thekiso Plaatjen vuonna 1920 valmistunut Mhudi. Se kertoo tswanojen sodasta Shaka Zulua vastaan ja myös ensimmäisistä kosketuksista sisämaahan asettuneiden valkoisten kanssa. Plaatje toimi myös ANC:n ensimmäisenä pääsihteerinä vuonna 1912 ja hänen teoksensa Native Life in South Africa oli mustien eteläafrikkalaisten syrjinnän ensimmäisiä kuvauksia.[12] Maailmansotien välisenä aikana eteläafrikkalaisen kirjallisuuden keskeisin vaikuttaja oli Sarah Gertrude Millin, jonka teoksissa esiteltiin aikakauden hierarkkisia rotuteorioita.[12]

1940-luvulla Musta eteläafrikkalainen kirjallisuus puhkesi kukkaan. Peter Abrahamsin Mine Boy (1946), kuvasi maalta kaupunkeihin muuttaneiden mustien huonoja oloja. Abrahamsin myöhemmissä teoksissa käsiteltiin muun muassa roturyhmien välistä rakkautta.[12] 1940-luvulla esiin nousi myös Herman Charles Bosman, jonka Groot Maricon alueelle sijoittuvat novellit ovat tehneet hänestä yhden rakastetuimmista eteläafrikkalaisista kirjailijoista. Samana vuonna kun Kansallispuolue nousi maassa valtaan ja alkoi toteuttaa uutta apartheid-politiikkaa julkaisi valkoinen Alan Paton teoksensa Itke, rakastettu maa (engl. Cry, The Beloved Country), joka nosti mustien aseman maassa koko maailman tietoisuuteen. Kirjasta tuli kansainvälinen myyntimenestys. Teos käsittelee korruption ja anteeksiantamuksen teemoja ja siitä välittyy Patonin syvä kristillinen vakaumus. Paton osallistui myöhemmin aktiivisesti maan politiikkaan liberaalipuolueen johtajana ja vastusti voimakkaasti maan apartheid-järjestelmää.[12]

Gordimer ja afrikaanerikirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1991 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Nadine Gordimer julkaisi ensimmäiset novellinsa 1950-luvun alkupuolella. Gordimerin kaunokirjallisissa teoksissa on havaittavissa kirjailijan kehitys liberaalista valkoisesta kohti radikaalimpaa ajattelua ja pyrkimystä antaa maan mustien vapaustaistelulle ääni. Burger's Daughter (1979) kuvaa valkoisten aktivistien osallistumista maan vapaustaisteluun. Kirjailijan mahdollisesti vaikuttavin teos July's People (1981) puolestaan esittää tulevaisuudennäkymän valkoisen ylivallan lopullisesta romahtamisesta maassa ja sen mahdollisista vaikutuksista sekä maan valkoiselle, että mustalle väestölle.[12]

1960-luvulla myös afrikaanerikirjallisuuden piiristä nousi lukuisia uusia kirjailijoita, joiden teokset käsittelivät usein poliittisia aiheita. Sekä englanniksi, että afrikaansiksi kirjoittaneen Andre Brinkin kirjoista tuli ensimmäisiä afrikaansiksi kirjoitettuja kiellettyjä kirjoja Etelä-Afrikassa. Kirjailijan teos Valkoinen kuiva kausi (engl. A Dry White Season) kuvasi mustan aktivistin kuolemaa poliisin käsissä.[12]

Musta tietoisuus ja J. M. Coetzee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John M. Coetzee Varsovassa, Puolassa (7. kesäkuuta 2006)

1970-luvulla maan musta kirjallisuus nousi uuteen kukoistukseen musta tietoisuus -liikeen vanavedessä. Musta tietoisuus korosti mustien kulttuurin merkitystä ja rotusolidaarisuutta. Kirjallisuudesta tuli tärkeä kanava uusien poliittisten ajatusten edistämisessä. Liikkeen piiristä nousseista kirjailijoista merkittävimpiä olivat Mongane (Wally) Serote, Sipho Sepamla, Oswald Joseph Mbuyiseni Mtshali, Christopher van Wyk, Mafika Gwala ja Don Mattera, joiden runoja esitettiin usein mielenosoituksissa ja poliittisissa kokouksissa.[12]

Eräs Etelä-Afrikan palkituimmista kirjailijoista J. M. Coetzee julkaisi ensimmäiset teoksensa 1970-luvulla. Coetzee on ensimmäinen kirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon kahteen kertaan: teoksistaan Michael K:n elämä (The Life and Times of Michael K, 1983) ja Häpeäpaalu (Disgrace, 1999). Häpeäpaalun kuvaus apartheidin jälkeisestä eteläafrikkalaisesta todellisuudesta, jossa menneisyyden haavat eivät ole parantuneet aiheutti maassa suuren kohun. Coetzee palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2003.[12]

Viestimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanomalehdet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Afrikassa on 20 päivittäistä ja 13 viikoittaista sanomalehteä, joista valtaosa on englanniksi. Suurten kaupunkien sanomalehtien levikki on noin 14,5 miljoonaa ja pienempien paikallislehtien 5,5. Maassa on myös useita yleis- ja erikoistuneita uutisverkkosivustoja. Toimittajat ilman rajoja on arvioinut maan lehdistön maailman 26:ksi vapaimmaksi, mikä on parempi sijoitus kuin esimerkiksi.[13]

Suurin päivittäin ilmestyvistä lehdistä on tabloidi Daily Sun, joka on suunnattu mustalle työväenluokalle. Sitä myydään Gautengin, Limpopon, Mpumalangan ja North West provinsseissa. Alun perin valkoiselle väestölle suunnatun The Star -lehden lukijoista jo 50 % on mustia. Lehti perustettiin alun perin itäisessä Kapmaassa vuonna 1887, mutta muutti Johannesburgiin 1889. Lehteä myydään koko maan alueella. Suurimpiin afrikaansinkielisiin sanomalehtiin lukeutuvat vuonna 1974 perustettu Beeld ja vuonna 1915 alkunsa saanut Die Burger. Beeldin toimitus sijaitsee Gautengin Johannesburgissa ja Die Burger ilmestyy Northern Capen ja Western Capen provinsseissa. Suurin zulunkielinen sanomalehti on Isolezwe, joka ilmestyy maanantaista perjantaihin. Lehti avasi myös maailman ensimmäisen zulunkielisen verkkosivuston.[13]

Apartheid-järjestelmän aikana valtio pyrki suitsemaan vapaata tiedonvälitystä muun muassa lainsäädännöllä ja häirinnällä. Varsinaista ennakkosensuuria ei kuitenkaan ollut, vaan sen sijaan maassa oli yli 120 eri säädöstä ja lakia, jotka säätelivät mitä voitiin julkaista ilman syytteeseen joutumista. Lakien perusteella esimerkiksi maan vankiloista tai poliisin ja puolustusvoimien toiminnasta ilman kyseisten organisaatioiden lupaa. Tämän lain perusteella maan lehdistö ei saanut kirjoittaa Etelä-Afrikan 10 vuotta jatkuneesta sodasta Angolassa, koska hallitus kielsi joukkojen olemassaolon. Sensuurista huolimatta jotkut eteläafrikkalaiset sanomalehdet onnistuivat raportoimaan maan hallituksen toiminnasta myös kriittisesti. John Vorsterin hallitus kaatui ja Pieter Willem Botha nousi maan pääministeriksi, kun Rand Daily Mail -sanomalehti paljasti vuonna 1978, että Vorster ja Valtion turvallisuustoimiston (engl. Bureau Of State Security, BOSS) johtaja kenraali Hendrik J. van den Bergh olivat käyttäneet laittomasti valtion varoja uutismedioiden manipuloimiseen ja yrittäneet ostaa ulkomaalaisia sanomalehtiä, muun muassa Washington Star -lehden.[14]

Televisio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisiolähetykset alkoivat Etelä-Afrikassa vasta vuonna 1975 ja se oli viimeisiä Afrikan maita ilman säännöllistä televisiotarjontaa. Syynä tähän oli maan hallituksen vastustus, joka pelkäsi television heikentävän sen maan viestimien hallintaa. Perustamisestaan asti Etelä-Afrikan televisiolähetykset on lähetetty värillisinä ja käyttäen PAL-standardia. Etelä-Afrikan julkisen palvelun televisioyhtiöllä SABC:llä oli monopoli televisiolähetyksissä vuoteen 1986 asti, jolloin tilausperiaatteella toiminut MNet-kanava perustettiin. Vuoden 1994 jälkeen maahan on perustettu lukuisia uusia kanavia niin SABC:n kun yksityisten toimijoiden taholta. Sekä SABC, että MNet lähettävät ohjelmaan Afrikan laajuisesti.[15]

Maan katsotuin televisiokanava on SABC1, jonka ohjelmistoon kuuluu uutisia, viihdettä ja urheilua useilla eri kielillä. SABC2 lähettää valtaosan SABC:n afrikaansinkielisestä ohjelmasta ja sisältää myös paljon paikallisesti tehtyjä ohjelmia. SABC3 on pääsääntöisesti englanninkielinen ja sen ohjelmistoon kuuluu paljon yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä komedioita ja draamoja. MNet toimii tilausperiaatteella ja sen lähetyssignaali on salattu. Sen ohjelmistoon kuuluu lastenohjelmia, draamaa, urheilua ja elokuvia. MNet ei tuota uutisia.[15]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Afrikan suosituimmat urheilulajit ovat rugby, kriketti ja jalkapallo.[16] Apartheidin aikana kaikki maan urheiluelämä oli täysin rotueroteltua ja tämän vuoksi muun muassa maailmanluokan kriketinpelaaja Basil D’Oliviera joutui muuttamaan Englantiin 1960-luvulla ja loi uran Englannin maajoukkueessa. Vuonna 1968 Englannin maajoukkueen tullessa maaotteluun Etelä-Afrikkaan maan hallitus esti D’Olivieran pääsyn maahan.[17]

Urheilulla on myös ollut merkittävä asema maan apartheid-historian haavojen parantamisessa. Merkittävä hetki koettiin vuonna 1992, kun Etelä-Afrikka sai 32 vuoden tauon jälkeen osallistua jälleen olympialaisiin. Naisten 10 000 metrin kilpailussa voitosta kamppailivat eteläafrikkalainen Elana Meyer ja etiopialainen Derartu Tulu. Viime metreillä Tolu ohitti Meyerin ja hänestä tuli ensimmäinen afrikkalainen nainen, joka voitti olympiakultaa niin sanotussa "isossa lajissa". Kilpailun jälkeen Tolu, musta afrikkalainen, ja Meyer, afrikaaneri, syleilivät toisiaan kietoutuneena maidensa lippuihin yleisön hurratessa.[17]

Eteläafrikkalaisia maailmanmestareita löytyy muun muassa uinnista, yleisurheilusta, lainelautailusta ja nyrkkeilystä.[17]

Rugby[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eteläafrikkalainen Stormers-rugbyjoukkue.

Rugby yhdistettiin Etelä-Afrikassa erityisen läheisesti apartheid-hallintoon ja afrikaanerinationalismiin. Vaikka peli kehitettiinkin alun perin brittiläisissä yksityiskouluissa ja sitä pelasi siirtomaissa korkea-arvoiset siirtomaavirkamiehet, Etelä-Afrikassa siitä muotoutui ennen kaikkea afrikaanerien pelaama peli. Mustille eteläafrikkalaisille se edusti apartheid-poliisin, -armeijan ja -hallituksen urheilulajia.[17]

Vuonna 1995 presidentti Nelson Mandela pukeutui maan rugbymaajoukkueen Springboksien kapteenin Francois Pienaarin pelipaitaan ja juhli joukkueen, jossa oli vain yksi musta pelaaja, maailmanmestaruutta. Pienaarin ja Mandelan voitonhalausta pidetään merkittävänä maan kansanryhmien välisenä sovinnon merkkinä.[17]

Jalkapallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustien parissa ylivoimaisesti suosituin urheilulaji on jalkapallo. Monien mielestä maan suurin urheiluhetki on vuoden 1996 jalkapallojoukkueen Bafana Bafanan ("pojat") voitto jalkapallon Afrikan-mestaruuskilpailuissa. Maan jalkapallojoukkueiden taso on viime vuosina parantunut ja eteläafrikkalaisia pelaajia pelaa enenevässä määrin suurissa eurooppalaisissa liigoissa.[17]

Ruoka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan keittiö

Eteläafrikkalainen keittiö ilmentää maan monikulttuurista taustaa.Maan alkuperäisväestön ravinto koostuu edelleen pääasiassa riistasta, juureksista ja maissista sekä proteinipitoisista hyönteisistä kuten heinäsirkoista.[18] Natalin alueella intialaisesta ruuasta tuli hyvin suosittua ja myös alueen zulut ryhtyivät valmistamaan niistä omia muunnelmiaan. Monet eteläafrikkalaiset pitävät currya ja riisiä maan kansallisruokana. Maan afrikaanerien ruokakulttuurin, jonka juuret ovat hollantilaisessa keittiössä, keskeinen elementti on eräänlainen grillijuhla braai. Braain kuuluu yleensä ainakin poikeuksellisen rasvainen korianterilla maustettu boerewors (suom. Maanviljelijän makkara).[18]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b South Africa and its Culture south-africa-tours.com. Viitattu 24.8. 2007. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j South African music International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 16.8. 2007. (englanniksi)
  3. Craig Harris, All Music Guide: Solomon Linda Biography AOL Inc. Viitattu 5.7.2010. (englanniksi)
  4. Wilhelm Shultz: What is Boer music? The Traditional Boer Music Club. Viitattu 5.2. 2010. (englanniksi)
  5. MANDELA MUSIC Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)
  6. a b Nora Makky: Song in the Anti-Apartheid and Reconciliation Movements in South Africa. A Senior Honors Thesis Presented in Partial Fulfillment of the Requirements for graduation with research distinction in International Studies in the undergraduate colleges of The Ohio State University. , 2007.
  7. History 2010. Shosholoza Rhythm of the Nation. Viitattu 9.7.2010. (englanniksi)
  8. Joseph Opio: Shosholoza - the Unofficial Anthem That Will Inspire Bafana Bafana AllAfrica. 11 June 2010. Twenty Ten. Viitattu 9.7.2010. (englanniksi)
  9. Vuyisile Mini sahistory.org.za. Viitattu 13.9. 2007. (englanniksi)
  10. Hirsch, Lee: Amandla!: A Revolution in Four-Part Harmony. 2002.
  11. Sam Woulidge: Koos A. Kombuis has always instilled fear in the hearts of conservative Afrikanerdom. Thank God. kooskombuis.co.za. Viitattu 23.8. 2007. (englanniksi)
  12. a b c d e f g h i j Thomas Thale: South African literature International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)
  13. a b The press in South Africa International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)
  14. Rita M. Byrnes (ed.): South Africa - a country study: Communications Media. Federal Research Division, Library of Congress, 1996.
  15. a b South Africa's television channels International Marketing Council of South Africa. Viitattu 18.8. 2007. (englanniksi)
  16. Sports activities in South Africa Drakensberg-tourism.com. Viitattu 18.8. 2007. (englanniksi)
  17. a b c d e f Sport in South Africa International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)
  18. a b Barbara Ludman: South African cuisine International Marketing Council of South Africa.. Viitattu 17.8. 2007. (englanniksi)