Leijona

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee eläintä. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Leijona
Urosleijona Namibiassa.
Urosleijona Namibiassa.
Uhanalaisuusluokitus: Vaarantunut [1]
Vaarantunut
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Feliformia [2]
Heimo: Kissaeläimet Felidae
Alaheimo: Isot kissat Pantherinae
Suku: Panthera
Laji: leo
Kaksiosainen nimi
Panthera leo
(Linnaeus, 1758)
Levinneisyyskartta
Leijonan levinneisyys
Leijonan levinneisyys
Alalajit [2]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Leijona Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Leijona Commonsissa

Leijona (Panthera leo) on suurikokoinen uhanalainen kissaeläin, joka elää villinä Afrikan savanneilla ja pienenä populaationa Intiassa. Suomen kielessä on ainakin Agricolasta alkaen käytetty leijonasta myös nimitystä jalopeura. Aikoinaan leijonia tavattiin kaikkialla Afrikassa joitakin aavikkoja ja sademetsiä lukuun ottamatta, samoin Balkanilla Euroopassa sekä Aasiassa aina Intiaan asti, mutta ihmisen toiminta on vähentänyt kantaa ja pienentänyt elinalueita.

Leijonat ovat lihaa syöviä petoeläimiä, jotka saalistavat ja elävät ryhminä. Leijonalaumaa johtaa uros, mutta yleensä naaraat hoitavat metsästyksen. Uroksen ruumiinrakenne on naarasta raskaampi ja soveltuu huonommin saalistamiseen.

Tuntomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leijonien turkki on vaalean kellanruskea, mutta vatsan ja raajojen sisäpuolella se on valkoinen. Pentujen turkeissa on täpläkuvioita, jotka katoavat aikuistuessa. Leijonien korvantaustat ovat mustat. Urosleijonat ovat naaraita kookkaampia. Niiden ruumiin pituus on pienimmillään noin 172 senttimetriä ja pisimmillään kaksi ja puoli metriä. Täysikasvuinen urosleijona painaa 150–280 kilogrammaa, naaras vain 122–190 kiloa. Naaraan pituus vaihtelee välillä 158–192 senttimetriä. Hännän pituus on sekä uroksilla että naarailla noin 60–120 senttimetriä. Urosleijonan säkäkorkeus on 90-130 senttimetriä, naaraan 90-110 senttimetriä. Sukupuolien erinäköisyys on poikkeuksellista suurten kissapetojen parissa: yleensä eri sukupuolien edustajat muistuttavat paljon toisiaan. Urosleijonan vankka hartianseutu ja jykevä pää tekevät uroksien nopean liikkumisen vaikeaksi ja raskaaksi, minkä johdosta urokset soveltuvat naaraita huonommin saalistamiseen, vaikkakin myös urosten on todettu olevan pakon edessä riittävän hyviä saalistajia. Tavallisesti naaraat hoitavat saalistuksen laumassa ilman urosta.[3][4]

Urosleijonan ja naarasleijonan ulkonäön huomattavin poikkeama on uroksen harja. Harja ulottuu päälaelta ja poskilta selkään ja hartioille. Sen väri vaihtelee yksilöstä toiseen, mahdollisia värejä ovat vaaleanruskea, ruskea, punainen tai musta. Harja alkaa kasvaa uroksen ollessa kahdesta kolmeen vuotta vanha.[4] Viisivuotiaana harja on saavuttanut n. 25 senttimetrin mitan ja alkaa tummua takaapäin leijonan vanhetessa.[3] Harjan tärkein tehtävä lienee toimia pelotteena ja osoittaa hallitsevan uroksen asemaa, mutta sen on todettu myös suojaavan kaulanseutua urosleijonien välisissä nahisteluissa. Tuuhea ja tumma harja myös osoittaa uroksen olevan terve ja pariutumiskykyinen. Tämän vuoksi suuriharjaisimmat urokset usein hallitsevat laumaa ja pariutuvat naaraiden kanssa. Joiltakin uroksilta harja puuttuu kokonaan.

Suuri voima ei ole ainoa leijonan saalistuksessa tarvittava ominaisuus, vaan leijonilla on myös tehokkaita saalistuksessa tarvittavia aseita. Uroksilla ja naarailla on sisäänvedettävät kynnet, jotka pysyvät terävinä ja pitkinä ollessaan vedettyinä sisään. Saalistuksen aikana leijona työntää kyntensä ulos ja iskee ne saaliiseensa. Leijonilla on myös suuret ja tehokkaat hampaat, jotka muodostuvat lyhyistä etuhampaista, raateluhampaista sekä kulmahampaista. Leijonan vahvat leukalihakset antavat pedolle suuren purentavoiman. Saadessaan tiukan otteen saaliistaan leijona puree sitä kurkkuun ja näin tappaa saaliinsa. Leijonan tehokas hampaisto sopii saaliin tappamisen lisäksi myös lihan repimiseen ja jauhamiseen.

Aasianleijonat ovat pienempiä kuin afrikkalaiset leijonat. Urokset ovat 170-220 senttimetriä pitkiä, naaraat jonkun verran piempiä. Aasianleijonauroksen harja on pienempi niin että korvat ovat jatkuvasti näkyvissä.[5] Aasianleijonan turkki on väriltään hiekanruskea tai beige, ja sillä on vatsan alla rasvapoimu.

Leijonan hännän karvatupsun sisällä on kuudesta kahteentoista senttiä pitkä sarveiskynsi,[3] jolla leijona häätää ympärillään lenteleviä kärpäsiä. Muiden kissaeläinten tapaan leijona käyttää häntäänsä myös huonotuulisuuden tai ärtymyksen ilmaisuun.

Valkoiset leijonat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leijonien, kuten muidenkin nisäkkäiden keskuudessa esiintyy albinismia, eli väripigmenttien puutosta. Tosin vain yksi alalajeista, transvaalinleijona (Panthera leo krugeri) pystyy saamaan valkoisia pentuja.[6][7] Huhuja valkoisen leijonan olemassaolosta oli ollut kauan liikkeellä, mutta vasta 1975 saatiin ensimmäistä kertaa tieteellisiä todisteita tästä.[7] Albiinoleijonien myöhäinen löytymisajankohta selittyy suurimmaksi osaksi sillä, että luonnollisen pentukuolleisuuden lisäksi suurin osa albiinoista pennuista kuolee nuorella iällä, koska albinismin takia niille ei synny tavanomaista suojaväriä ja ne ovat tavallista alttiimpia suurille petolinnuille.

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levinneisyys ennen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnosta sukupuuttoon kuollut atlasleijona.
Leijonan levinneisyys vanhalla ajalla.
Leijonien nykypäivän levinneisyys Afrikassa. Tämän lisäksi myös Intiassa elää pieni populaatio.

Aikanaan leijona oli yksi kaikkien aikojen laajimmalle levinneistä nisäkkäistä. Vielä antiikin aikoihin leijonia tavattiin kaikkialla Afrikassa Saharan autiomaan keskiosia ja joitain päiväntasaajan sademetsiä lukuun ottamatta. Lisäksi leijonia tavattiin muun muassa antiikin Kreikassa, Makedoniassa, Palestiinassa sekä nykyisen Turkin alueilla ja laajalti Aasiassa aina Intiaan asti. Leijonia saattoi tavata niin nykyisen Afganistanin kuin Pakistaninkin alueilla.

Leijona oli aikanaan maailman yleisimpiä suuria nisäkkäitä.[8] Tämän paljastavat muun muassa fossiililöydöt sekä esihistorialliset luolamaalaukset. Pleistoseenikaudella, joka vallitsi noin 2 miljoonaa - 10 000 vuotta sitten, leijonia tavattiin Afrikan ja Euraasian lisäksi myös Pohjois-Amerikassa. Leijonat kuitenkin kuolivat siellä sukupuuttoon viimeisimmän jääkauden jälkeen, koska metsät alkoivat levittäytyä pienentäen kylmään sopeutuneiden leijonien elinympäristöjä ja koska ihminen alkoi yhä tehokkaammin metsästää leijonan saaliseläimiä, jolloin saatavilla olevan ravinnon määrä väheni.

Muinaiset historioitsijat Herodotos, Aristoteles ja Ksenofon kertovat kuvauksissaan Balkanilla elävistä leijonista. Leijonien tarkkaa häviämisajankohtaa Euroopasta ei tunneta, mutta tietojen mukaan leijonia eli antiikin Kreikassa vielä 200-luvulla eaa.[3]

Ihmisten toiminta ja metsästys laskivat leijonien kantaa ja supistivat levinneisyysalueita runsaasti. Nykyajalla tiedetään tarkkaan vain joidenkin leijonien häviämisajankohdat: Etelä-Afrikan buurit metsästivät kapinleijonan sukupuuttoon noin vuonna 1865,[3] kun taas pohjoisen Afrikan viimeiset leijonat tapettiin vuosina 1922-1923.[3] Viimeinen atlasleijona tapettiin Algeriassa 1922.[3] Vuoteen 1950 mennessä leijonien määrä oli pudonnut 400 000 yksilöön[3] ja vuonna 1970 niitä oli jäljellä enää 150 000.[3]

Leijonanmetsästykseen liittyi monia syitä: leijonasta sai lihaa, leijonat tappoivat karjaa, mutta kaikkein yleisin syy 1900-luvun alun leijonanmetsästykseen oli silkka huvi. Paikoin ihmiset ampuivat leijonia pelkästään todistaakseen ampumistaitojaan.[8] Autoja varustettiin erilaisilla aseilla kuten konekivääreillä, jotta rikkaat eurooppalaiset turistit ja siirtomaaisännät pääsivät ampumaan leijonialähde?. Leijonien turkki oli myös kallista ja leijonantaljoja rahdattiin paljon Eurooppaan koristamaan linnoja ja kartanoita.

Levinneisyys nykypäivänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään leijonia elää enimmäkseen enää Afrikassa Saharan autiomaan eteläpuolella olevilla savannialueilla. Lisäksi myös Intiassa elää pieni populaatio. Nykyään luonnonvaraisia leijonia tavataan eniten seuraavissa maissa:[3]

Leijona on nykytietojen mukaan kuollut sukupuuttoon Djiboutissa, Gabonissa, Lesothossa, Mauritaniassa, Swazimaassa ja Togossa.[3]

Afrikanleijonat ovat levinneisyysalueillaan pääosin rauhoitettuja, mutta tästä huolimatta salametsästys on yleistä. Tämänhetkiset arviot leijonien kokonaismääristä vaihtelevat, mutta luotettavimpien arvioiden[3] mukaan kannan koko lienee noin 20 000 yksilöä. Eräiden arvioiden[9] mukaan kanta olisi tätäkin pienempi, ehkä vain 16 000 yksilöä koko Afrikassa. Leijonat ovat keskittyneet enimmäkseen kahden valtion alueelle, jossa leijonien määrä on noin puolet koko maanosan kannasta. Tansanian leijonamäärä vaihtelee välillä 7000–8000,[3] Keniassa taas tavataan noin 3500 yksilöä.[3] Ainoastaan Tansanian, Kenian, Namibian ja Sambian kansallispuistoissa ja suojelualueilla elävät leijonat ovat enää suhteellisen turvassa salametsästäjiltä. Ugandassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Zimbabwessa ja Angolassa leijonia on jäljellä enää vain muutamissa kansallispuistoissa, joissa nämäkin vähät ovat uhattuina.

Leijonien elinalueet Aasiassa (vihreällä).
Uros makaamassa ruoholla.

Afrikan ulkopuolella leijonia elää luonnonvaraisina ainoastaan pienessä Girmetsässä, missä kanta oli vuonna 2002 250 yksilöä.[8] Ennen lajin rauhoittamista 1900-luvun alussa kanta oli tätäkin pienempi ja käsitti alle 100 luonnonvaraista yksilöä. Aasianleijonia (Panthera leo persica) on nykyään eläintarhoissa noin 120 yksilöä.[8] Aasianleijonien tulevaisuus ei vaikuta lupaavalta, sillä niiden ainut elinalue on alkanut käydä ahtaaksi. Lisäksi aasianleijonaa uhkaa sisäsiitos pienen kannan takia. Ehdotukset siirtää leijonia muillekin luonnonsuojelualueille ovat kohdanneet jyrkkää vastustusta.


Elinympäristöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Silloin kun leijonia vielä tavattiin kaikkialla Afrikassa, niiden elinympäristötyypit ulottuivat aina savanneilta kuiville rannikkoseuduille ja aavikoille. Niin pensasmaat kuin puoliaavikotkin kelpasivat leijonien asuinalueiksi. Periaatteessa leijona on hyvin sopeutuvainen, mutta sen suuri koko asettaa joitain rajoituksia: saalista ja juomavettä on oltava riittävästi.

Kaikkein parhaan elinympäristön leijonille tarjoavat savannit. Suurien heinän täyttämien alueiden keskellä leijonat lepäilevät mielellään kivillä tai pitävät itsensä viileänä puiden varjoissa. Savannien runsas kasvillisuus houkuttelee paikalle myös paljon saalista, josta ei ole kuivia kausia lukuun ottamatta pulaa. Kuivan kauden alkaessa suuret sorkkaeläimet muuttavat pois, mutta pienemmät nisäkkäät jäävät.

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naarasleijona. Uroksien johtamissa laumoissa saalistus jää naaraille, minkä vuoksi naaraiden ruumiinrakenne on paljon kehittyneempi metsästykseen kuin uroksien.

Leijona on ainoa iso kissaeläin, joka elää ryhmissä. Leijona onkin kissaeläimistä sosiaalisin.[8] Yhdessä ryhmässä saattaa olla jopa 30 yksilöä, mutta yleensä niihin kuuluu 4–12 naarasta pentuineen ja 1–6 urosta. Lauman naaraat ovat usein sukulaisia. Vahvin uros johtaa leijonaryhmää. Sen pituus saattaa olla jopa 2,4 metriä ja säkäkorkeus jopa 1 metrin. Uroksen tehtävä laumassa on puolustaa naaraita ja pentuja muilta urosleijonilta. Naaraat hoitavat saalistuksen. Hyökätessään ne pystyvät juoksemaan jopa 58 km/h.

Leijonalauma koostuu erilaisista perheistä, joissa jokaisessa voi olla yksi tai useampi uros. Lauman sisäinen hierarkia ei ole kovinkaan tarkka, mutta siitä huolimatta laumaa johtaa yksi dominoiva uros, jolla on oikeus syödä ja paritella ensimmäisenä. Urokset eivät saalista, vaan odottelevat usein varjossa, että naaraat tuovat niille ravintoa. Uroksien vankka ruumiinrakenne ei sovellu metsästämiseen, joten kaikki ravinnonhankinta on jätetty naaraille. Leijonalauman ytimen muodostavat 4–12 naarasta, jotka useimmiten ovat serkuksia keskenään. Leijonalauma pysyy koossa useita sukupolvia. Mikäli lauma uhkaa kasvaa liian suureksi, häädetään nuoret (noin 2,5–3,5-vuotiaat) naaraat pois. Lauma omaa tietyn reviirin, jonka alueelta se ajaa tunkeilijat tiehensä. Yleensä pelkkä johtavan uroksen karjuminen ja aggressiivinen käytös riittää ajamaan yksinäiset tunkeilijat tiehensä, mutta välillä joudutaan myös yhteenottoihin. Leijonat merkitsevät reviirinsä virtsallaan. Merkitsemistä tekevät ennen kaikkea urokset, jonkun verran myös naaraat.[4] Leijonilla on myös havaittu homoseksuaalista käyttäytymistä.[10][11]

Leijonat eivät aina elä laumoissa. Jotkin laumasta karkotetut nuoret leijonat elävät vaeltaen joskus jopa 4 000 km² kokoisilla alueilla. Nuoret leijonaurokset ja naaraat karkotetaan laumoistaan yleensä viimeistään kolmen ja puolen ikävuoden kohdalla. Leijonat saattavat alkaa vaeltaa yksin tai pienissä ryhmissä. Nuoret leijonat alkavat etsiä laumaa, jota johtaisi jo heikko ja vanha urosleijona, jonka paikan nämä voisivat ottaa.

Leijonat viettävät keskimäärin 20 tuntia vuorokaudesta nukkuen tai makoillen varjossa. Makoillessaan leijonat puhdistavat toistensa turkkeja nuolemalla, sillä turkit ovat usein aterioiden ja saalistuksen jälkeen likaisia. Leijonan kielen yläpinnassa on sarveisnystyjä, joiden ansiosta turkin nuoleminen onnistuu helpommin.

Leijonilla on vain kolme luontaista vihollista, ihmiset, hyeenat ja krokotiilit. Täplähyeena puolustaa saamaansa ruokaa naaraita ja nuoria leijonia vastaan, mutta väistyy yleensä suuren urosleijonan edessä. Hyeenat surmaavat leijonanpentuja, sekä vanhoja ja sairaita leijonia. Yksin jätetyt pennut voivat joutua muidenkin suurten petojen surmaamiksi.[4]. Krokotiilit saattavat joskus napata juomaan tulevan leijonan, myös aikuisyksilöitä on joutunut krokotiilien saaliiksi.

Ääntely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leijonien ääntely on monivivahteista ja yleensä leijonat tehostavat ääntelyään ruumiinkielellään. Leijonat murisevat lempeästi tervehtiessään toisiaan, kun taas erilaiset murinat ja ärinät ovat varoittavia ääniä. Pentujen ääntely koostuu yleensä nau'unnasta, joka saattaa vaihdella lyhyistä ja kiihtyvyyttä osoittavista vinkaisuista tuskaiseen ulvontaan. Kaikista tunnetuin leijonien ääntelytavoista on kuitenkin karjunta, jonka urokset oppivat ollessaan noin vuoden ikäisiä ja naaraat hiukan myöhemmin.[8] Leijonan karjunta voi parhaimmillaan kuulua jopa kahdeksan kilometrin päähän,[8] sillä sen tarkoitus on ilmoittaa reviirin rajat ja pelotella vihollisia. Kuorossa karjuminen myös vahvistaa lauman sosiaalisia siteitä. Karjumisen mahdollistaa joustavasta rustosta muodostuva kieliluu.[12]

Urokset alkavat karjua noin vuoden ikäisinä, naaraat vähän myöhemmin. Uroksen karjunta on kuuluvampi ja matalampi kuin naaraan.[4]

Ravinto ja saalistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urosleijona ja poikanen syömässä kafferipuhvelia (Syncerus caffer). Leijonat suosivat mielellään isoa riistaa, sillä suuret saaliit tyydyttävät niiden päivittäisen lihantarpeen kerralla.

Leijonien pääasialliseen ravintoon kuuluvat muun muassa antiloopit, gasellit, pahkasiat, gnuuantiloopit, seeprat[13] ja näitä pienemmät eläimet. Kolme neljäsosaa leijonien syömistä eläimistä on varastettuja hyeenoiden tappamia. Urokset syövät noin seitsemän kiloa päivässä ja naaraat noin viisi kiloa. Joskus leijonat saattavat käydä kirahvin tai puhvelin kimppuun. Suurimmassa vaarassa kirahvi on juodessaan, jolloin se on alttiina leijonien yllätyshyökkäyksille.

Suurin osa leijonan ravintoon kuuluvista eläimistä on painoltaan 50–500 kiloa. Kuivan kauden aikaan leijonat syövät kuitenkin enimmäkseen pieniä jyrsijöitä, jäniksiä, pikkulintuja ja myös matelijoita.[4] Täysikasvuinen leijona tarvitsee ravinnokseen noin 5–7 kilogrammaa lihaa päivittäin. Jos ravinnosta ei ole pulaa, leijona saattaa ahmia 20–30 kiloa lihaa kerralla. Leijonat käyvät yksitellen juomassa, ettei saalis jäisi vartioimatta.

Käydessään hyökkäykseen leijona voi saavuttaa jopa 60 kilometrin tuntinopeuden. Leijonien saalistustapa perustuu muista kissaeläimistä poiketen ryhmätyöhön. Myös vaaniminen on hyvin tärkeää. Saadessaan otteen saaliista kynsillään leijona pyrkii kaatamaan sen maahan ja tappamaan mahdollisimman nopeasti kaulaan purren jopa 560 kg:n voimalla.[14] Näin pyritään välttämään voimakkaiden saaliseläinten potkuja.

Leijona on usein saaliseläintään hitaampi, sillä useat sorkkaeläimet pystyvät aukealla tasangolla saavuttamaan jopa 80 kilometrin tuntinopeuden. Leijona joutuu turvautumaan yllätyshyökkäykseen, jossa sen on päästävä saaliin huomaamatta mahdollisimman lähelle. Leijona hiipii lähes äänettömästi, sillä se on sopeutunut muiden kissaeläinten tapaan liikkumaan varpaillaan. Myös varpaiden alapinnan polkuanturat pitävät hiipimisestä syntyvän äänen vähäisenä. Aivan loppumatkan leijona suorastaan matelee ruohikossa jähmettyen saaliseläimen pienestäkin reagoinnista liikkumattomaksi. Onnistunut saalistus yleensä edellyttää, että leijonan onnistuu päästä huomaamattomasti noin 30 metrin päähän saaliistaan. Leijonien kehittyneestä saalistusmenetelmästä huolimatta vain osa hyökkäyksistä tuottaa tulosta.[15] Serengetissä on laskettu, että 17 % yksittäisen leijonan ja 30 % leijonalauman hyökkäyksistä johtaa saaliin saamiseen.[4]

Leijonan lihaksiston ja luuston rakenne soveltuu erinomaisesti saaliseläimen kimppuun loikkaamiseen. Kissaeläimillä on taipuva luusto, joka perustuu osittain nivelten liikkuvuuteen; leijona ei tee poikkeusta tässä asiassa. Leijonan jalkojen ja selän vahvat lihakset antavat lisävoimaa ponnistukseen. Leijona pyrkii iskeytymään saaliiseensa ja kaatamaan sen välittömästi maahan hypyn ja suuren massansa yhteisvoimalla. Leijona voi hypätä todistettavasti 4,5 m korkeudelle saalistusvietin voimin.[16]

Yleensä leijonalaumat erikoistuvat saalistamaan juuri tietynlaisia saaliseläimiä.[12] Mikäli pentu kasvaa ympäristössä, jossa lauma saalistaa esimerkiksi suuria kasvinsyöjiä, erikoistuu pentu mitä todennäköisimmin täysikasvuisena samanlaisen ravinnon metsästämiseen. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta tapauksesta oli muuan namibialainen leijonalauma, joka metsästi sukupolvi toisensa jälkeen hylkeitä, vaikka alueella esiintyi paljon muutakin riistaa.[12]

Lisääntyminen, nuoruus ja elinikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parittelevat leijonat.

Leijonanaaras tulee sukukypsäksi noin 3–4 vuoden ikäisenä. Kantoaika leijonien keskuudessa on lyhyt: vain 100–119 vuorokautta. Naaras voi synnyttää kahdesta kuuteen pentua, mutta yleisimmin pentuja syntyy kolme tai neljä.[17] Leijonilla on ympärivuotinen lisääntymiskausi.[4]

Leijonien keskuudessa ensimmäisenä naaraan tavoittanut uros saa paritella sen kanssa. Muut leijonat pysyvät tällöin suosiolla kauempana. Urokset tappelevat vain harvoin samasta naaraasta. Leijonien parittelu kestää alle puoli minuuttia, mutta se voidaan toistaa jopa 50 kertaa vuorokaudessa.

Pennut painavat syntyessään noin puolitoista kiloa. Ne ovat silloin sokeita. Naaras jatkaa metsästystä vielä saatuaan poikasiakin, joten se joutuu piilottamaan poikasensa lähtiessään saalistamaan. Leijonanaaraiden varotoimenpiteet eivät ole aiheettomia, sillä sekä hyeenat että petolinnut ovat alituisena uhkana pentujen turvallisuudelle. Ollessaan kuudesta seitsemään viikkoa vanhoja pennut alkavat jo huolehtia itse itsestään ja kymmenviikkoisina ne seuraavat emonsa mukana laumaansa.

Pentujen hoitamista ei jätetä vain niiden emolle, vaan myös muut naaraat osallistuvat pentujen hoitoon ja niiden kanssa leikkimiseen. Naaraat eivät myöskään imetä vain omia poikasiaan, vaan myös muiden lauman jäsenten jälkikasvua. Emo imettää pentujaan noin viisi kuukautta. Pysyvät hampaat pentu saa 9–12 kuukauden ikäisenä. Hampaiden puhkeaminen aiheuttaa pennuille kuumetta, ja osa niistä kuolee.[3] Mikäli pentu selviää hengissä kivuliaasta hampaiden puhkeamisesta, alkaa se seurata emoaan saalistusretkille. Kaksivuotiaat leijonat pystyvät jo itsenäiseen saalistukseen.

Noin 80 % pennuista kuolee ennen aikuisikää; yleisin kuolinsyy on aliravitsemus. Aterioiden aikana pennuilla ei ole mahdollisuuksia kilpailla urosten kanssa ravinnosta, eivätkä emotkaan välttämättä halua antaa suurta osaa saaliistaan pennuilleen, mikäli ravinnosta on pulaa. Neljännes kuolemantapauksista johtuu hyeenojen, puhvelien ja petolintujen hyökkäyksistä.[3] Jos uusi uros ottaa vallan pentujen ollessa pieniä, se tappaa kaikki edellisen johtajauroksen siittämät pennut emojen vastustelusta huolimatta.[18]

Urospuoliset pennut viipyvät emonsa seurassa kolmanteen ikävuoteensa asti, jolloin ne karkotetaan laumasta. Villinä leijona elää noin 15–20-vuotiaaksi, mutta eläintarhassa ne saattavat elää jopa 30 vuotta.[17]

Kissan immuunikatovirus eli FIV on Afrikan leijonilla yleisempi kuin millään muulla villillä kissaeläinlajilla; lähes kaikilla Afrikan leijonilla on FIV.[19] Leijonat kantavat virusta mutta eivät näytä kuolevan siitä, sen sijaan kotikissoja kuolee tähän virukseen.[4]

Alalajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyiset leijonat jaetaan 11 eri alalajiin[2][20] koon, harjan ulkonäön ja sijainnin perusteella. Suurin osa alalajeista elää Afrikassa, mutta aikoinaan sen elinalue ulottui myös Eurooppaan, Aasiaan, Pohjois-Amerikkaan ja jopa Etelä-Amerikkaan. Jo esihistoriallisena aikana hävinneitä alalajeja ovat muun muassa amerikanleijona (Panthera leo atrox) ja euraasialainen luolaleijona (Panthera leo spelaea). Nykyään leijonan ainoa Afrikan ulkopuolinen alalaji on aasianleijona.

Risteymät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksi liikeriä.

Leijonia ja tiikereitä on risteytetty vankeudessa. Urosleijonan ja naarastiikerin jälkeläisiä kutsutaan liikereiksi (englanniksi: liger) ja urostiikerin ja naarasleijonan jälkeläisiä tiikoneiksi (englanniksi: tigon). Naarasliikerit ja -tiikonit ovat lisääntymiskykyisiä, mutta urokset ovat steriilejä eli lisääntymiskyvyttömiä.lähde?

Leijonat voivat lisääntyä myös jaguaarien ja leopardien kanssa, jolloin syntyy hybridikissoja, joita englannin kielessä kutsutaan nimillä jaglion (naarasjaguaarin ja urosleijonan jälkeläinen), leopon (naarasleopardin ja urosleijonan jälkeläinen), liguar (naarasleijonan ja urosjaguaarin jälkeläinen) ja liard (naarasleijonan ja urosleopardin jälkeläinen).

Leijona ja ihmiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihminen on hyeenojen ja krokotiilien lisäksi ainoa leijonien luonnollinen vihollinen. Juuri ihmisen toiminta onkin laskenut leijonien kannan sen nykyiselle tasolle. Joinain aikakausina leijonat ja ihmiset ovat joutuneet kilpailemaan samasta ravinnosta,[8] mikä on myös ollut osasyyllisenä leijonien kannan laskuun ja joidenkin lajien sukupuuttoon. Ihminen uhkaa nykyisin leijonaa paitsi salametsästyksellä, myös elinalueiden pienenemisellä.[1]

Suurina petoeläiminä leijoniin saatetaan joskus yhdistää pelko ihmissyönnistä, vaikkei ihminen leijonan pääasialliseen ruokavalioon kuulukaan. Kuitenkin tunnetaan joitain tapauksia, joissa nk. "ihmissyöjäleijonat" ovat tappaneet useita ihmisiä ja syöneet nämä. Esimerkiksi Gir-metsässä asuvat aasialaiset leijonat tappoivat ennen vuoden 1987 kuivuutta keskimäärin 7,3 ihmistä vuodessa. Vuosien 1987-1991 kuivuuden aikana leijonan surmaamien ihmisten määrä alueella kasvoi 40 prosentilla, ja samalla leijonat alkoivat syödä tappamiaan ihmisiä.[21]

Vuosina 2002-2004 tansanialainen leijona tappoi yhteensä 35 ihmistä.[22] Yleensä ihmisiä tappavat leijonat ovat vanhoja, sairaita ja/tai yksinäisiä,[13] mikä tekee niistä kykenemättömiä metsästämään tavanomaisia saaliseläimiään. Toisaalta leijonat ovat opportunisteja, ja jos ihmislihaa on helposti saatavana, ne voivat oppia hyödyntämään sitä. Orjia ja norsunluuta kuljettaneet karavaanit jättivät aikoinaan jälkeensä matkan varrelle lyyhistyneiden orjien ja kantajien ruumiita, ja näiden raatojen syömisen on arveltu johdattaneen 1800-luvun lopun kuuluisat Tsavon ihmissyöjäleijonat ihmislihan makuun.[23]

Leijonat kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Leijonat kulttuurissa
Leijonapatsas vartioimassa walesilaista siltaa.

Leijonia voidaan pitää voiman ja rohkeuden vertauskuvina, minkä vuoksi joillekin suurille kuninkaille on annettu lisänimeksi "leijona", esimerkiksi Rikhard I Leijonamieli. Leijonia on aikojen saatossa käytetty paljon myös arkkitehtuurissa. Yleensä leijona kuvataan alustalla makaavana patsaana, joka vartioi jotain tiettyä muistomerkkiä tai rakennusta.

Leijona esiintyy monissa vanhoissa tarinoissa ja myyteissä. Esimerkiksi Nemean leijona oli kreikkalaisen mytologian mukaan leijonannäköinen hirviö, jonka puolijumala Herakles tappoi ensimmäisenä urotekonaan. Ihmisen kunnioitusta leijonaa kohtaan kuvastavat monien leijonaan liittyvien tarujen lisäksi myös monet taidokkaat kuvat historiallisilta ajoilta kuten Mykenen leijonaportti. Myös joissain eurooppalaisissa esihistoriallisissa luolamaalauksissa kuvataan jääkaudella eläneitä euraasialaisia valkoisia luolaleijonia, jotka olivat paljon nykyisiä leijonia suurempia ja sopeutuneempia kylmään ilmastoon. Suomen kielessä leijona on tunnettu ainakin Mikael Agricolasta asti myös nimellä "jalopeura", joka on saattanut perustua väärinkäsitykseen, jossa eläinradan samannimisen tähdistön merkin tulkittiin esittävän peuraa.[24]

Leijona on myös suosittu vaakunaeläin symboloiden samalla voimaa[25] Muun muassa Suomen, Norjan, Ruotsin ja Viron vaakunoissa esiintyy leijona. Myös Tanskan, Englannin, Skotlannin, Bulgarian, Luxemburgin ja monen muun valtion ja suvun vaakunassa esiintyy leijona. Heraldiikassa leijona merkitsee perinteisesti urhoollisuutta, jaloutta ja voimaa. Leijona esiintyy myös Harry Potter -kirjojen Rohkelikko-tuvan vaakunassa punaisella pohjalla. Leijonat ovat myös suosittuja kuva-aiheita esimerkiksi jonkin tietyn urheiluseuran tunnuksiin tai postimerkkeihin. Vuoden 1966 Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen tunnuksena toimi piirretty leijona, joka potkaisee palloa.[26] Suomen jääkiekkomaajoukkueen lempinimi on Leijonat sen pelipaidoissa olevan Suomen jääkiekkoliiton tunnuksen, Suomen vaakunaleijonan mukaan. Myös Evankelista Markuksen tunnuksena on siivekäs kirjaa pitelevä leijona, joka on myös Venetsian suojelija ja sen lipussa esiintyvä eläin.

Leijonat taiteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leijona Rembrandtin kuvaamana.

Leijona on suosittu aihe myös taiteen parissa. Muun muassa Gizan Sfinksin ruumis on leijonan, mutta pää ihmisen. Leijona on suosittu aihe heraldiikassa ja monien maiden ja kulttuurien taiteessa. Monien sukujen vaakunoissa esiintyy leijona, joka kuvastaa voimaa, rohkeutta ja valtaa. Leijonakoirat tai kiinalaiset leijonat ovat suosittuja aiheita kiinalaisessa taiteessa ja arkkitehtuurissa.

Leijonat viihteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metro-Goldwyn-Mayerin kuuluisana tunnuksena on Leo-niminen leijona, joka karjaisee studion logossa. The Walt Disney Company on myös tuottanut Leijonakuningas (engl. The Lion King) -nimisen piirroselokuvan, joka tuotti maailmanlaajuisesti yli 783 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Elokuva kertoo Afrikassa elävästä leijonalaumasta ja sen hallinnasta käytävästä valtataistelusta. Elokuvassa on myös piirteitä William Shakespearen Hamlet-näytelmästä.

Myös C. S. Lewisin Narnia-sarjan Aslan on leijona. Narnian Aslan on suuri leijona, johon voidaan liittää useita tarinoiden leijonia kuvaavia luonteenpiirteitä, kuten rohkeus, viisaus, voimakkuus ja oikeamielisyys. Aivan toisentyyppinen leijona on Ihmemaa Oz -kirjojen pelokas leijona.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Koko perheen eläinkirja, Gummerus, 1991 (toinen painos 2004) ISBN 951-20-3804-8
  • Morris, Pat & Beer, Amy-Jane: Siilistä sarvikuonoon : Maailman nisäkkäitä. (Encyclopedia of Mammals). Suom. Iiris Kalliola. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2004. ISBN 951-1190679.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Bauer, H., Nowell, K. & Packer, C.: Panthera leo IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 15.7.2014. (englanniksi)
  2. a b c Don E. Wilson & DeeAnn M. Reeder: Panthera leo Mammal Species of the World. 2005. Bucknell University. Viitattu 23.12.2010. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p Tunturisuden leijonasivut Tunturisusi.
  4. a b c d e f g h i Harrington, E. and P. Myers: Panthera leo Animal Diversity Web. Viitattu 6.6.2010. (englanniksi)
  5. Species Asian Lion Centre. Viitattu 6.6.2010. (englanniksi)
  6. Valkoiset leijonat Tunturisusi
  7. a b White lions 2006. Tigerhomes. Viitattu 5.6.2010. (englanniksi)
  8. a b c d e f g h Pat Morris ja Amy-Jane Beer: Siilistä sarvikuonoon : maailman nisäkkäitä. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2004. ISBN 951-1-19067-9.
  9. The Vanishing Lions 2006. PBS Nature. Viitattu 5.6.2010. (englanniksi)
  10. Bagemihl, Bruce (1999). Biological Exuberance: Animal Homosexuality and Natural Diversity. New York: St. Martin's Press, 302–305. ISBN 0-312-19239-8. 
  11. Lion, Without Lioness TerraGreen: News to Save the Earth. 15–31 December 2001. Terragreen. Arkistoitu 2008-05-14. Viitattu 2010-07-21.
  12. a b c Petri Nummi: Maailman eläimet : Nisäkkäät 2. Weilin + Göös, 1999. ISBN 951-35-6503-3.
  13. a b Everyman's encyclopædia, s. 528. J M Dent & Sons Ltd, 1978. ISBN 0-460-04019-7.
  14. Valkohain purenta simuloitiin 6.8.2008. Tiede. Viitattu 25.5.2009.
  15. Gunter Steinbach: Koko perheen eläinkirja. Arvi A. Karisto Kustannusosakeyhtiö Hämeenlinna, 1976. ISBN 951-23-1185-2.
  16. Leijona hyökkäsi 4-vuotiaan kimppuun Ranskassa 30.3.2008. Iltalehti. Viitattu 25.5.2009.
  17. a b Mammals: Lion San Diego Zoo. Viitattu 6.6.2010. (englanniksi)
  18. Lion ARKive. Viitattu 6.6.2010. (englanniksi)
  19. Feline Immunodeficiency Virus 2004. Cat Specialist Group IUCN. Viitattu 6.6.2010. (englanniksi)
  20. Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Panthera leo (TSN 183803) Viitattu 23.12.2010. (englanniksi)
  21. Mark Paulson: Pride in Place: Reintroduction of Asiatic Lions in Gir Forest, India Digita Conservancy Univ. of Minnesota.
  22. A man-eating lion (Panthera leo) from Tanzania with a toothache (Tietoja ihmissyöjäleijonasta) European Journal of Wildlife Research. (englanniksi)
  23. John Pickrell: Man-Eating Lions Not Aberrant, Experts Say 2004. National Geographic News. Viitattu 6.6.2010. (englanniksi)
  24. Kaisa Häkkinen: Jalopeuran jäljillä 2000. Tieteessä tapahtuu. Viitattu 7.9.2012.
  25. Bermard Stonehouse: Kissaeläimet. Schilds Kustannus Oy, 2002. ISBN 951-50-1225-2.
  26. Vuoden 1966 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen tunnuksena toiminut palloa potkaiseva leijona FIFA

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]