Suomen jääkiekkomaajoukkue

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo vain miesten maajoukkueesta. Naisten maajoukkueesta on artikkeli Suomen naisten jääkiekkomaajoukkue ja juniorien maajoukkueista artikkelit Suomen alle 18-vuotiaiden jääkiekkomaajoukkue ja Suomen alle 20-vuotiaiden jääkiekkomaajoukkue.
Suomen jääkiekkomaajoukkueen tunnus.svg
Liitto
Suomen jääkiekkoliitto
Valmentaja
Suomen lippu Kari Jalonen 2014 -
Peliasu
Suomi-Maajoukkue-Pelipaita.png
Sarjataso 2015
MM-taso
Eniten pelejä
Raimo Helminen: 331
Eniten pisteitä
Raimo Helminen: 207
IIHF-ranking
2.
Ensimmäinen peli
Flag of Sweden.svg Ruotsi 8–1 Suomi Flag of Finland.svg
(Helsinki, Suomi; 29. tammikuuta 1928)
Suurinumeroisin voitto
Flag of Finland.svg Suomi 20–1 Flag of Norway.svg Norja
(Hämeenlinna, Suomi; 25. helmikuuta 1960)
Suurinumeroisin tappio
Flag of Canada.svg Kanada 24–0 Suomi Flag of Finland.svg
(Oslo, Norja; 3. maaliskuuta 1958)
Olympialaiset
Silver medal olympic.svg hopeaa: 2
Bronze medal olympic.svg pronssia: 4
Maailmanmestaruuskilpailut
Med 1.png kultaa: 2
Med 2.png hopeaa: 7
Med 3.png pronssia: 3
Mitalit
Vasemmalta: Janne Niskala, Mikko Koivu, Joni Pitkänen, Tuomo Ruutu ja Niklas Hagman Vancouverin talviolympialaisissa 2010.
Vasemmalta: Janne Niskala, Mikko Koivu, Joni Pitkänen, Tuomo Ruutu ja Niklas Hagman Vancouverin talviolympialaisissa 2010.
Miesten jääkiekko
Olympiarenkaat Olympialaiset
Hopeaa Hopeaa Calgary 1988
Hopeaa Hopeaa Torino 2006
Pronssia Pronssia Lillehammer 1994
Pronssia Pronssia Nagano 1998
Pronssia Pronssia Vancouver 2010
Pronssia Pronssia Sotši 2014
MM-kilpailut
Kultaa Kultaa Ruotsi 1995
Kultaa Kultaa Slovakia 2011
Hopeaa Hopeaa Tšekkoslovakia 1992
Hopeaa Hopeaa Italia 1994
Hopeaa Hopeaa Sveitsi 1998
Hopeaa Hopeaa Norja 1999
Hopeaa Hopeaa Saksa 2001
Hopeaa Hopeaa Venäjä 2007
Hopeaa Hopeaa Valko-Venäjä 2014
Pronssia Pronssia Venäjä 2000
Pronssia Pronssia Latvia 2006
Pronssia Pronssia Kanada 2008
Kanada-cup/Maailmancup
Hopeaa Hopeaa Maailmancup 2004
Pronssia Pronssia Kanada-cup 1991

Suomen jääkiekkomaajoukkue on Suomen jääkiekkoliiton hallinnoima joukkue, joka edustaa Suomea kansainvälisissä otteluissa. Se on vuoden 2013 Kansainvälisen jääkiekkoliiton IIHF:n ranking-listalla toisella sijalla kolmatta kautta peräkkäin. [1][2]

Suomen jääkiekkomaajoukkuetta kutsutaan epävirallisissa yhteyksissä nimellä Leijonat Suomen vaakunassa esiintyvän leijonan mukaan. Sen suurimpia saavutuksia ovat kaksi maailmanmestaruutta, kaksi olympiahopeaa ja maailmancup-hopea.

Suomen jääkiekkoliitto julkaisi 9.11.2012 Leijonien uuden valmennusjohdon. Päävalmentajaksi nimitettiin Erkka Westerlund. Apuvalmentajiksi valittiin Lauri Marjamäki ja Hannu Virta. Jääkiekkoliitto tarjosi Westerlundille kahden vuoden pestiä, mutta mies suostui vain vuoden sopimukseen. Lisäksi Suomen maajoukkueen valmennusryhmään kuuluvat Ari-Pekka Selin ja Ari Moisanen. Maajoukkueen managerina toimii Jari Kurri ja joukkueenjohtajana Timo Jutila.[3]

7.6.2013 julkistettiin Erkka Westerlundin seuraaja maajoukkueen päävalmentajana. Jääkiekkoliitto nimesi uudeksi päävalmentajaksi Kari Jalosen. Jalosen valmennuskausi alkaa virallisesti 1.6.2014 ja kestää kaksi vuotta.[4]

Joukkueen kotiareena on Hartwall-Areena, vaikkakin joskus kotiareenana käytetään myös Tampereen Hakametsän jäähallia tai Turun HK-areenaa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset ottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi pelasi ensimmäisen ja ainoan 1920-luvun jääkiekon miesten maaottelun 29. tammikuuta 1928, jolloin Ruotsi voitti lukemin 1–8. Harald Sundqvist teki Suomen ottelun ainoan ja samalla ensimmäisen maaottelumaalin. Suomen Jääkiekkoliitto perustettiin vuosi tämän jälkeen, eli vuonna 1929.

Suomen ensimmäinen maaottelu ulkomailla käytiin 17. helmikuuta 1933. Ruotsiin suuntautuneella pelimatkalla joukkue pelasi kolme ottelua; niistä ensimmäinen oli virallinen maaottelu Ruotsia vastaan. Ottelu päättyi Ruotsin voittoon 11–1.[5] Tämän jälkeen maajoukkueen kansainvälinen toiminta oli pitään olematonta, kunnes se vuonna 1937 vilkastui. Suomessa haaveiltiin jopa vuoden 1936 olympialaisiin osallistumista, mutta haave ei toteutunut. Suomen ensimmäinen maaotteluvoitto tuli 20. helmikuuta 1937, kun joukkue kaatoi Viron 2–1. Viron jälkeen aukesi myös maaotteluyhteys Romaniaan, jota vastaan Suomi pelasi 22. helmikuuta 1938 tasan 6–6.[6]

Romania-ottelun rohkaisemana Jääkiekkoliitto päätti osallistua vuoden 1939 MM-kilpailuihin. Päätöksen myötä perustettiin myös valmennusprojekti, joka tähtäsi myös vuoden 1940 olympialaisiin. Vuoden 1939 kisat piti alkujaan järjestää Ruotsissa, mutta maan luovuttua isännyydestä kisat siirrettiin Sveitsiin. Jääkiekkoliitto päätti osallistua silti turnaukseen, vaikka matka kallistuikin huomattavasti. Suomi hävisi kisoissa kaikki viisi otteluaan[6] Suomen päävalmentajana toimi tuolloin Erkki Saarinen, joka oli myös Suomen jääkiekkomaajoukkueen ensimmäinen päävalmentaja.

Talvisodan takia jääkiekkotoiminta hiljeni hetkellisesti, mutta vuonna 1941 taistelujen tauottua Suomi pelasi useita otteluita. Helmikuussa maajoukkue lähti kuukauden kestäneelle Keski-Euroopan-kiertueelle, jonka aikana se kohtasi maajoukkueita ja useita seura- ja kaupunkijoukkueita. Jatkosota pysäytti toiminnan, ja seuraava maaottelu pelattiin vasta vuonna 1945.[7]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauden 1947–1948 Jääkiekkoliitto suunnitteli vuoden 1948 olympialaisia varten. Liitto pyrki lobbaamaan jääkiekkoilijoiden kisamatkaa, ja se yritti vakuuttaa Olympialaisen komitean järjestemällä 6. tammikuuta 1948 ottelun Ruotsin mestarijoukkuetta Södertäljeä vastaan. Suomi voitti ottelun 5–4, mutta olympialaisiin joukkue ei päässyt. Olympiahankkeen kariuduttua liitto alkoi organisoida maaotteluita. Helmikuun 16. päivänä pelattu ottelu Tšekkoslovakiaa vastaan oli historiallinen, sillä Suomi käytti siinä ensimmäisen kerran pelipaitaa, jossa oli leijonatunnus.[8]

Arvoturnauksiin Suomi palasi vuoden 1949 MM-kisoihin. Sitä ennen se pelasi myös maaottelun Kanadaa vastaan, jota edusti seurajoukkue Sudbury Wolves. Hesperian jääkiekkoradalla käytöä ottelua seurasi noin 5 000 katsojaa. Kanada voitti ottelun 5–4. MM-kisoissa Suomi sijoittui seitsemänneksi.[9] Suomen kirkkain tähti oli tuolloin hyökkääjä Aarne Honkavaara, joka oli Leijonien tehokkain pelaaja turnauksessa. Suomen päävalmentajina 1940-luvulla toimivat niin Erkki Saarinen, Risto Lindroos kuin Henry Kvistkin.

Ensimmäinen olympiaturnaus ja ulkomaalaisvalmentaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaudella 1951–1952 Suomi osallistui ensimmäiseen olympiaturnaukseensa ja sai ensimmäisen ulkomaalaisen valmentajansa, kun kanadansuomalainen Joe Wirkkunen palkattiin Jääkiekkoliiton avustajaksi.[10] Suomi hävisi neljä ensimmäistä otteluaan, mutta otti ensimmäisen olympiavoittonsa viidennessä ottelussa isäntämaa Norjasta 5–2. Suomi voitti lopulta kaksi ottelua ja sijoittui seitsemänneksi.[11] Suomi osallistui 1950-luvulla MM-kisoihin seitsemästi eli enemmän kuin koskaan ennen. MM-kilpailuissa 1955 Suomi esiintyi vaisusti ja sijoittui viimeiseksi. Huono menestys herätti paljon puhetta ja keskustelua jääkiekon tilasta.[12] Leijonien paras sijoitus MM-jäillä oli neljäs sija vuodelta 1957. Tuolloin päävalmentajana toimi Aarne Honkavaara, josta oli tullut miltei heti peliuransa päättymisen jälkeen Suomen maajoukkuuen valmentaja.

Ensimmäiset voitot suurmaista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulla Suomi voitti ensi kertaa Kanadan, vieläpä selvin luvuin 8–2. Suomi oli ensi kertaa kaikissa jääkiekon MM-kisoissa ja jopa kolmesti olympiakaukalossa. Suomen taso oli parantunut ja Yhdysvallat voitettiin jopa 11–3 ja lähes voittamattomana pidetty Tšekkoslovakiakin 3–1. Suomen ensimmäinen jäähalli tuli Tampereelle 1965 ja samana vuonna järjestettiin ensimmäiset MM-kotikisat Tampereella. Tuolloin Suomen päävalmentajana toimi kanadalainen Joe Wirkkunen. Suomen puolustuksessa luuti varmaotteisesti nuori Jarmo Wasama, jota voitaneen pitää Suomen 1960-luvun ykköstähtenä, hyökkääjä Matti Keinosen ohella. Wasaman lupaava ura sai kuitenkin traagisen päätöksen, kun puolustaja kuoli 22-vuotiaana, auto-onnettomuudessa, vuonna 1966.

Suomi voitti Neuvostoliiton 4–2 17. joulukuuta 1971 Izvestija-turnauksessa. Suomi olisi voittanut kotikisoissaan 1974 jääkiekon MM-kisoista pronssia tai ehkä hopeaakin, ellei olisi ollut Stig Wetzellin dopingkäryä. Käryn takia Suomi menetti MM-mitalin, vaikka kaikki vakuuttivat Wetzellin syyttömyyttä ja protestoivat. Neljäskin sija on tähän asti Suomen korkein sijoitus kotikisoissa.

1976 Suomi osallistui ensimmäiseen Kanada-cupiin, mutta jäi kuudenneksi eli viimeiseksi voitettuaan vain Ruotsin. Turnauksessa maajoukkueessa esiintyi ensi kertaa ammattilaispelaajia. 1980 Suomi oli Lake Placidin olympiakisoissa mukana mitalijahdissa viimeiseen otteluun asti, mutta jäi lopulta neljänneksi. Suomi järjesti kolmannet jääkiekon MM-kisansa 1982 ja sijoittui viidenneksi.

Calgaryn olympiahopeasta MM-kultaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi voitti Calgaryssä ensimmäisen arvokisamitalin. Ennen viimeistä ottelua Neuvostoliittoa vastaan Suomi oli jo varmistanut pronssimitalin. Suomi voitti kuitenkin yllättäen Neuvostoliiton 2–1 ja ohitti Ruotsin nousten hopealle. Näin Leijonat voittivat päävalmentaja Pentti Matikaisen johdolla ensimmäisen arvokisamitalinsa. 1990-luvulla Suomi oli taas kaikissa jääkiekon MM-kisoissa ja olympialaisissa mukana. 1992 Prahan MM-kisoissa Suomi sai yllättäen ensimmäisen maailmanmestaruusmitalinsa edettyään loppuotteluun asti. Siellä Leijonat koki turnauksen ainoan tappionsa Ruotsille. Suomen sankari oli maalintekovireen löytänyt Jarkko Varvio.

1993 Suomen päävalmentajaksi tuli ruotsalainen Curt Lindström, jonka johdolla Suomi pelasi toisen kerran jääkiekon maailmanmestaruuskisojen loppuottelussa vuonna 1994 Kanadaa vastaan, mutta hävisi ottelun rangaistuslaukauskilpailussa. Suomi johti Milanossa pelattua ottelua pitkään, ja joukkueessa oli myös NHL-tähtiä kuten Los Angeles Kingsin Jari Kurri.

MM-kisoihin 1995 päävalmentaja Curt Lindström kokosi yhtenäisen joukkueen, joka pelasi upeat kisat ja voitti maailmanmestaruuden Tukholman Globen-hallissa löytyään Ruotsin 4–1 MM-finaalissa. Ville Peltonen teki ottelussa kolme maalia, ja puolustaja Timo Jutila ampui ottelun lopullisesti ratkaisseen 4-0 maalin. Leijonien maalilla Jarmo Myllys pelasi hienon turnauksen ja hyökkäyksessä loisti Leijonien ykkösketju, jossa pelasivat Jere Lehtinen, Ville Peltonen ja Saku Koivu. Maailmanmestaruutta oli odotettu vuodesta 1939 yhteensä 56 vuotta.

1990-luvulla Suomen saaliina arvokisoista oli yksi kulta, neljä hopeaa ja kaksi pronssia. Ville Peltosella ja Raimo Helmisellä on näistä kuusi. Vuoden 1998 Olympialaisissa Suomi voitti pronssia Hannu Aravirran valmentamana. Saavutus oli erittäin merkittävä, sillä kyseessä oli ensimmäinen kerta kun NHL-pelaajat ja samalla kaikki maailman parhaat pelaajat pääsivät ensi kertaa pelaamaan olympialaisissa. Suomi voitti pronssiottelussa Kanadan, ja ottelun jälkeen Suomen pitkäaikainen johtotähti Jari Kurri lopetti maajoukkueuransa.

2000-luvun alku: Hannu Aravirran, Raimo Summasen, Erkka Westerlundin ja Doug Sheddenin päävalmentaja-ajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiemmin käytössä ollut tunnus.

Hannu Aravirran päävalmentaja-aika jatkui 2000-luvun alussa, ja Suomi sijouttui Aravirran komennossa hyvin MM-kisoissa. Leijonat voitti MM-pronssia vuoden 2000, Venäjän kisoista, MM-hopeaa vuoden 2001, Saksan kisoista ja vuoden 2002 kisoissa Suomi hävisi pronssimitalit pronssiottelussa, ja sijoittui neljänneksi. Salt Lake Cityn olympialaisissa Suomen sijoitus oli pettymys, kun joukkue jäi kuudenneksi. Aravirran päävalmentaja-aika päättyi vuoden 2003 MM-kotikisoihin Helsingissä. Suomi sai kisoihin erittäin kovan joukkueen, joka oli täynnä NHL-tähtiä. Esimerkiksi Saku Koivu, Teemu Selänne ja Juha Ylönen olivat joukkueen mukana. Suomi eteni kisoissa vakuuttavasti alkusarjasta jatkoon, jonka jälkeen se kohtasi pudotuspeleissä Ruotsin. Suomi pelasi loistavasti ja johti ottelua jo 5-1. Ruotsi kuitenkin kiri ottelussa pian jo maalin päähän, Peter Forsbergin johdolla, ja tilanne oli jo 5-4. Tässä vaiheessa Jani Hurme vaihdettiin pois Suomen maalilta, ja maalinsuulle vaihdettiin Pasi Nurminen. Pelin ollessa 5-4, useat joukkueen pelaajat, kuten Teemu Selänne ja Pasi Nurminen ovat luonnehtineet ottelun jälkeen, että tässä tilanteessa joukkueen sisällä levisi jo paniikki. Lopulta Ruotsi tuli rinnalle ja ohi, ja voitti ottelun 6-5. Näin Aravirran päävalmentaja-aika päättyi suurpettymykseen kotikisoissa.

Aravirtaa seurasi päävalmentajana Raimo Summanen. Hänen johdollaan Suomi muutti pelitapaansa, alettiin käyttää "meidän päivä" ajattelutapaa ja alettiin kehittää joukkueen peliä yhä enemmän avainpelaajien ympärille. Suomi sijoittui Summasen johdolla kuudenneksi MM-kisoissa 2004. Syksyllä Suomi pelasi Jääkiekon maailmancupissa 2004, jossa käytössä olivat kaikki NHL-pelaajat, samaan tapaan kuin olympiakisoissa. Suomi venyi kisoissa loistavaan suoritukseen ja sijoittui turnauksessa hopealle. Suomi hävisi tasaisen finaalin Kanadalle 3-2.

Summasen aika jäi vuoden pituiseksi, ja hänet korvasi päävalmentajana Erkka Westerlund, jonka tulikaste Leijonapäävalmentaja oli Itävallan MM-kisat 2005, jossa Suomi sijoittui katastrofaalisesti seitsemänneksi. Westerlund johdatti Leijonat myös Torinon olympialaisiin 2006. Hänen valintojaan olympiajoukkueeseen vaikeuttivat useat loukkaantumiset, sillä niin Miikka Kiprusoff, Kari Lehtonen, Joni Pitkänen, Antti Miettinen kuin Sami Kapanen joutuivat jäämään sivuun kisoista, vaikka heidät oli valittu alkuperäiseen joukkueeseen. Suomi kuitenkin tähtiensä Saku Koivun, Olli Jokisen, Kimmo Timosen, Ville Peltosen ja Teemu Selänteen johdolla venyi parhaimpaansa ja selvisi aina olympiafinaaliin asti, jossa se kuitenkin hävisi Ruotsille tasaisen ottelun jälkeen 3-2. Leijonat voitti kisoista olympiahopeaa ja turnauksen pistepörssin voitti Suomen Teemu Selänne ja kakkoseksi pistetilastossa sijoittui Saku Koivu. Turnauksen tähdistökentälliseen valittiin Suomen joukkueesta Antero Niittymäki, Kimmo Timonen, Saku Koivu ja Teemu Selänne ja Niittymäki valittiin kisojen arvokkaimmaksi pelaajaksi ja parhaaksi maalivahdiksi.

Ville Peltonen MM-kisoissa 2008.

Westerlundin päävalmentaja-aika päättyi päättyi Latvian MM-kisoihin 2006, josta Suomi voitti pronssia ja Venäjän MM-turnaukseen 2007, jossa Suomi eteni finaaliin asti, jossa se kuitenkin kärsi tappion Kanadalle, ja saavutti näin kisoista MM-hopeaa.

Vuoden 2008 Kanadan MM-kisoihin Suomen johdatti uusi päävalmentaja Doug Shedden, joka valitsi joukkueeseen useita NHL- ja AHL-pelaajia. Suomen joukkueesta nousivat esiin maalivahti Niklas Bäckström, Mikko Koivu ja Antti Pihlström, joiden avulla Suomi eteni aina välieriin, jossa se hävisi mestaruuden voittaneelle Venäjälle. Pronssiottelussa Suomi voitti Ruotsin upeasti 4-0 ja voitti MM-pronssia.

Jukka Jalosen aika ja historian toinen MM-kulta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sheddenin jälkeen Leijonien päävalmentajaksi valittiin Jukka Jalonen, joka aloitti päävalmentajakautensa vuoden 2009 MM-kisoista. Jalosen johtama joukkue pelasi ajoittain loistavasti ja ajoittain epätasaisesti. Leijonien turnaus päättyi pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella, neljännesvälierässä, jossa se hävisi Tshekille rangaistuslaukauksilla. Suomen paras pistemies vuoden 2009 kisoissa oli Niko Kapanen.

2010-luvun Suomi aloitti saalistamalla Vancouverin olympiakisoista, jossa Suomella oli nimivahva joukkue täynnä NHL-pelaajia. Ihmetystä kuitenkin aiheutti Jalosen päätös jättää NHL:ssä loistavan alkukauden pelannut Jussi Jokinen pois joukkueesta. Suomi voitti kisoissa kaksi ensimmäistä otteluaan, vakuuttavasti, mutta joukkueen sisäinen ilmapiiri oli kuitenkin heikko, ja pelaajien ja valmennusjohdon välillä oli riitoja. Heikon ilmapiirin on arveltu johtuen osittain Jalosen liian tiukasta pelikirjasta, Jussi Jokisen poisjättämistä joukkueesta, kuten myös kokeneen leijonapelaaja Olli Jokisen kohtelu. Ruotsi voittikin heikosti pelanneet Leijonat alkulohkon viimeisessä ottelussa 3-0. Suomi kuitenkin ryhdistäytyi ja nujersi Tshekin 2-0 puolivälierässä. Välierässä Suomi kohtasi Yhdysvallat, ja Leijonat aloitti ottelun todella heikosti, USA johti 4-0 kymmenen minuutin jälkeen, ja maalivahti vaihdettiin Miikka Kiprusoffista Niklas Bäckströmiin. USA voitti ottelun lopulta 6-1, ja eteni finaaliin. Suomi pelaisi näin pronssiottelussa, jossa se kohtasi toisen kokeneen joukkueen Slovakian. Ottelu oli tasainen ja Slovakia johti sitä jo 3-1, mutta sitten Niklas Hagman kavensi tilanteeksi 3-2 ja lopulta Olli Jokinen ratkaisi Suomelle voiton ottelusta kahdella maalillaan. Suomi voitti ottelun 5-3. Kisojen jälkeen Teemu Selänne, Olli Jokinen ja Jere Lehtinen päättivät maajoukkueuransa, mutta kaksi ensiksi mainittua pyörsivät päätöksensä ja pelasivat vielä vuonna 2014 Sotšin olympialaisissa, Jokinen myös Minskin MM-kisoissa.

Vuonna 2011 Suomi voitti historiansa toisen maailmanmestaruuden Slovakiassa järjestetyissä, vuoden 2011 maailmanmestaruuskilpailuissa. Varovaisesti aloittanut Suomi ratkaisi useita otteluita edukseen vasta rangaistuslaukauskilpailuissa. Välierässä otettaan terästänyt Suomi voitti Venäjän 3–0 ja ottelun aikana ja sen jälkeen puhutti erityisesti hyökkääjä Mikael Granlundin tekemä niin sanottu ilmaveivimaali, jossa Granlund nosti kiekon mailan lapansa päälle, ja kiepautti kiekon maaliin. Loppuottelussa Suomi sai jälleen vastaansa Ruotsin, kuten vuoden 1995 kisoissakin. Ruotsi johti peliä pitkään 1-0, mutta Jarkko Immonen tasoitti toisen erän lopussa 1-1:een. Kolmannessa erässä Petteri Nokelainen ampui Suomen 2-1 johtoon, jonka jälkeen maalinteossa onnistuivat myös Niko Kapanen, Janne Pesonen, Mika Pyörälä ja Antti Pihlström, Mikko Koivun syöttäessä useat maalit. Suomi voitti upeasti 6-1 ja joukkue, kuin myös koko Suomi juhli historian toista maailmanmestaruutta. Mestaruusvalmentaja Jukka Jalonen korosti finaalin jälkeen, joukkueen kapteenia Mikko Koivua joukkueen pelillisenä ja henkisenä johtajana. Suomen Jarkko Immonen voitti turnauksen pistepörssin ja valittiin kisojen tähdistöjoukkueeseen. Kun Leijona-joukkue palasi kotiin, kotimaassa maailmanmestareille järjestettiin noin 100 000 ihmisen yleisön läsnäollessa kultajuhlat Helsingin kauppatorilla.

Vuonna 2012 MM-kisat järjestettiin jälleen Suomessa. Joukkueen päävalmentajana toimi edellisvuosien tapaan Jukka Jalonen. Suomi sijoittui kisoissa neljänneksi hävittyään ensin välierissä mestaruuteen vyöryneelle Venäjälle 6-2 ja pronssiottelussa Tšekille 3-2. Suomen joukkue ei yleisesti ottaen päässyt kisoissa parhaalle tasolleen, mutta joukkueen ykkösketju, NHL-pelaajien muodostama Jussi Jokinen-Mikko Koivu-Valtteri Filppula toimi erinomaisesti, ja oli joukkueen tukiranka.

Vuonna 2013 Suomen maajoukkuetta edusti joukkue, jota kutsuttiin usein mediassa ivallisesti puulaakijoukkueeksi koska useat pelaajat olivat ensimmäistä kertaa MM-kisoissa ja alunperin joukkueessa ei ollut yhtään NHL-pelaajaa. Kesken kisojen joukkuetta kuitenkin saapuivat vahvistamaan NHL:stä Lauri Korpikoski ja Mikael Granlund. Ennen kisoja parjattu joukkue kuitenkin pelasi hyvin ja kun suurimmat NHL-tähdet puuttuivat joukkueesta, esiin astui ketju Janne Pesonen-Petri Kontiola-Juhamatti Aaltonen, joka pelasi varsinkin kisojen alussa erinomaisesti, ja auttoi tehoillaan Suomea tärkeisiin voittoihin. Ketju nimettiin mediassa "Konnakoplaksi". Kontiola voitti turnauksen pistepörssin ja Aaltonen sijoittui pistepörssissä kuudennelle sijalle, mutta ketju kuitenkin hyytyi kisojen loppua kohden. Suomi eteni välieriin, jossa se hävisi tuleville mestareille, Ruotsille ja pronssiottelussa se hävisi tiukan taistelun ja Lauri Korpikosken kahden maalin jälkeen, rangaistuslaukauksilla 3-2 ja hävisi pronssimitalit. Kisojen jälkeen Jukka Jalosen päävalmentaja-aika päättyi.

Erkka Westerlundin paluu, Sotšin olympialaiset ja sukupolven vaihdos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jukka Jalosen valmentajakauden päätyttyä maajoukkueen valmentajaksi valittiin Erkka Westerlund, joka oli toiminut sen valmentajana aiemmin menestyksekkäästi vuosina 2004–2007. Westerlund palasi maajoukkueen päävalmentajaksi vuoden sopimuksella, kaudeksi 2013-2014 ja hänen päävalmentaja-aikansa tärkein tapahtuma oli Sotšin talviolympialaiset 2014. Westerlund kokoksi kisoihin vahvan joukkueen, vaikka Leijonat kärsikin useista loukkaantumisista. Muun muassa Saku Koivu, Mikko Koivu ja Valtteri Filppula joutuivat jättämään kisat väliin loukkaantumisten vuoksi. Kesken turnauksen myös ykkös-sentteri Aleksandr Barkov Jr. joutui keskeyttämään kisat, loukkaannuttuaan Suomen turnauksen toisessa ottelussa. Kisoissa oli mukana eri sukupolven edustajia, Teemu Selänteestä Mikael Granlundiin ja olympiajoukkuetta 2014 kutsuttiinkin kolmen sukupolven joukkueeksi: vanhaa, "kultaista" sukupolvea edustivat mm. Teemu Selänne, Kimmo Timonen ja Sami Salo, toista sukupolvea edustivat mm. Jussi Jokinen ja Tuomo Ruutu ja nuorinta sukupolvea mm. Mikael Granlund, Sami Vatanen ja Olli Määttä.

Leijonat pelasi olympialaisissa B-lohkossa ja joukkue aloitti olympiaturnauksen kahdella voitolla. Ensin Suomi voitti Itävallan runsasmaalisessa ottelussa 8-4 ja sitten Norjan erinomaisen peliesityksen päätteeksi 6-1. Alkusarjan viimeisessä ottelussa Suomi kamppailu lohkovoitosta Kanadaa vastaan. Leijonat hävisi tiukan ottelun jatkoajalla 2-1, mutta oli tappiosta huolimatta paras lohkokakkonen ja eteni suoraan puolivälieriin. Puolivälieräässä Suomi kohtasi isäntämaa Venäjän. Suomelta nousivat esiin tehokas ykkösketju jota johtivat Mikael Granlund ja Teemu Selänne sekä maalivahti Tuukka Rask, joka pelasi Leijonamaalilla huippuottelun. Suomi voitti Venäjän 3-1 kotiyleisön edessä, Teemu Selänteen, Mikael Granlundin ja Juhamatti Aaltosen maaleilla ja eteni neljän parhaan joukkoon. Välierässä Suomi pelasi Ruotsia vastaan. Ottelu oli tasainen, eikä Suomi pystynyt parhaimpaansa Ruotsin jäädyttäessä pelin johtoasemassa. Ruotsi voitti 2-1 ja eteni finaaliin, Suomi karsiutui pronssiotteluun. Pronssiottelussa Suomi taisteli pronssimitaleista Yhdysvaltoja vastaan. Suomi pelasi läpi ottelun erinomaisesti ja voitti ottelun 5-0, Teemu Selänteen tehdessä kaksi maalia ja oli täten ottelun ratkaisija. Suomi voitti näin ollen historiansa neljännen olympiapronssin. Ottelu oli olympiapronssin saavuttamisen lisäksi tärkeä myös toisella tavalla, sillä kokeneista pelaajista Teemu Selänne, Kimmo Timonen ja Sami Salo pelasivat ottelussa viimeisen maajoukkuepelinsä ja lopettivat maajoukkueuransa kyseiseen otteluun. Turnauksen päätyttyä Suomen Teemu Selänne ja Mikael Granlund valittiin turnauksen tähdistökentälliseen ja Selänne valittiin lisäksi turnauksen arvokkaimmaksi pelaajaksi.

Olympialaisten jälkeen maajoukkueeseen ajettiin sisään uusia pelaajia, mikä oli Westerlundin päävalmentajakauden toinen päätavoite. Jo olympialaisissa Aleksandr Barkov Jr. ja Olli Määttä pelasivat ensimmäiset maaottelunsa. maailmanmestaruuskilpailuissa Suomen joukkue koostui suurelta osin ensikertalaisista. Turnauksen aluksi Suomi hävisi Latvialle 2-3 ja Venäjälle 2-4. Joukkuetta kritisoitiin sen kokemattomuuden vuoksi, ja Westerlundin väitettiin kasanneen joukkueen suosien tulevia Jokereiden pelaajia. Suomen hävittyä Yhdysvalloille maajoukkuetta uhkasi MM-kisojen huonoin sijoitus 59 vuoteen,[13] mutta Latvian hävittyä alkusarjassa kaksi viimeistä peliään ja Suomen voitettua Kazakstanista Suomi selviytyi puolivälieriin. Puolivälierissä Suomi voitti yllättäen Kanadan 3-2. Voittomaalin teki Iiro Pakarinen kiitellyllä rannelaukauksella. Välierissä Suomi voitti Tsekin 3-0. Loppuottelussa Suomi kohtasi turnauksessa kaikki ottelunsa voittaneen Venäjän ja hävisi maalein 5-2. Pelaajat, media ja myös Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Kalervo Kummola arvostelivat loppuottelun tuomaritoimintaa kovin sanoin. Suomi saavutti MM-turnauksesta hopeaa, mistä kokematonta joukkuetta kiiteltiin ja ylistettiin mediassa suuresti. Maalivahti Pekka Rinne valittiin turnauksen arvokkaimmaksi pelaajaksi. Erkka Westerlund lopetti maajoukkuevalmentajaurakkansa näihin kisoihin.

Pelaajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

MM-kisojen 2014 joukkue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

P # Pelaaja Seura (2013-2014)
MV 31 Mikko Koskinen Venäjän lippu Sibir Novosibirsk
MV 35 Pekka Rinne Yhdysvaltain lippu Nashville Predators
MV 32 Juuse Saros Suomen lippu HPK
P 5 Atte Ohtamaa Suomen lippu Oulun Kärpät
P 6 Tommi Kivistö Suomen lippu Tampereen Ilves
P 10 Jere Karalahti Suomen lippu Helsingin Jokerit
P 18 Tuukka Mäntylä Venäjän lippu Metallurg Novokuznetsk
P 28 Jyri Marttinen Suomen lippu Porin Ässät
P 38 Juuso Hietanen Venäjän lippu Torpedo Nižni Novgorod
P 47 Ville Lajunen Ruotsin lippu Färjestads BK
H 12 Olli Jokinen Kanadan lippu Winnipeg Jets
H 13 Petteri Wirtanen Ukrainan lippu Donbass Donetsk
H 19 Veli-Matti Savinainen Venäjän lippu Jugra Hanty-Mansijsk
H 21 Jori Lehterä Venäjän lippu HK Sibir Novosibirsk
H 22 Miikka Salomäki Yhdysvaltain lippu Milwaukee Admirals
H 25 Pekka Jormakka Suomen lippu Tappara
H 26 Jarkko Immonen Venäjän lippu Torpedo Nižni Novgorod
H 27 Petri Kontiola Venäjän lippu Traktor Tšeljabinsk
H 34 Olli Palola Suomen lippu Tappara
H 40 Tomi Sallinen Suomen lippu Espoo Blues
H 42 Jere Sallinen Ruotsin lippu Örebro HK
H 56 Erik Haula Yhdysvaltain lippu Minnesota Wild
H 61 Tommi Huhtala Suomen lippu Espoo Blues
H 71 Leo Komarov Venäjän lippu OHK Dinamo Moskova
H 81 Iiro Pakarinen Suomen lippu HIFK

[14][15][16]

Juhamatti Aaltonen joutui jäämään joukkueesta pois loukkaantumisen vuoksi, ja hänet korvasi Olli Palola.

Arvokisojen pelaajaluetteloita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäädytetyt numerot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan-mestaruuskilpailuissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkiekon Euroopan-mestaruuskilpailut järjestettiin vuosina 1910–1991.

Euro Hockey Tourissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olympialaisissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi saavutti Torinon talviolympialaisissa 2006 toisen hopeamitalinsa. Kuva välieräottelusta Suomi - Venäjä.

Kanada- ja maailmancupissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Maailmanmestaruuskilpailuissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

* Vuodet lihavoituna jolloin Suomi on ollut kisaisäntä.

Ranking-sijoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 2003 – 4.
  • 2004 – 5.
  • 2005 – 7.
  • 2006 – 4.
  • 2007 – 3.
  • 2008 – 4.
  • 2009 – 4.
  • 2010 – 4.
  • 2011 – 2.
  • 2012 – 2.
  • 2013 – 2.
  • 2014 – 2.

Päävalmentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mennander, Ari & Mennander, Pasi: Leijonien tarina. Gummerus, 2003. ISBN 951-20-6455-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. YLE.fi
  2. 2013 Men's World Ranking (englanniksi)
  3. Laine, Sami: Leijona-luotsi Jaloselle aisaparit HPK:sta ja Lukosta yle.fi. 22.8.2012. Yleisradio. Viitattu 22.8.2012.
  4. IL: Kari Jalonen on uusi Leijona-valmentaja iltalehti.fi. 7.6.2013. Iltalehti. Viitattu 7.6.2013.
  5. Mennander & Mennander, s. 70.
  6. a b Mennander & Mennander, s. 74–76.
  7. Mennander & Mennander, s. 77–78.
  8. Mennander & Mennander, s. 87.
  9. Mennander & Mennander, s. 89–90.
  10. Mennander & Mennander, s. 92–93.
  11. Mennander & Mennander, s. 94.
  12. Mennander & Mennander, s. 101–102.
  13. Leijonille huonoin MM-sijoitus lähes 60 vuoteen? Iltalehti. 18.5.2014. Viitattu 23.5.2014.
  14. Westerlund nimesi Leijonien MM-joukkueen – AHL:stä yllätysnimi mtv.fi. 4.5.2014. MTV. Viitattu 7.5.2014.
  15. Leijonille iso takaisku – Aaltosen MM-matka peruuntuu mtv.fi. 6.5.2014. MTV. Viitattu 7.5.2014.
  16. FIN - Finland iihfworlds2014.com. IIHF. Viitattu 9.5.2014. en
  17. Raipelle valtava kunnianosoitus Iltalehti. Viitattu 15.10.2010. Suomi
  18. Raipen pelipaita hilataan Areenan kattoon tänään Aamulehti. Viitattu 11.11.2010. Suomi

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen jääkiekkomaajoukkue.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Timo Forss & Petteri Granström: Leijonavisa (Like)