Henrikin Liivinmaan kronikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Henrikin Liivinmaan kronikka
Heinrici chronicon Livoniae
Sivu Codex Zamoscianuksesta, Liivinmaan kronikan alkuperäisen käsikirjoituksen pohjalta tehdystä vanhimmasta säilyneestä kopiosta[1]
Sivu Codex Zamoscianuksesta, Liivinmaan kronikan alkuperäisen käsikirjoituksen pohjalta tehdystä vanhimmasta säilyneestä kopiosta[1]
Alkuperäisteos
Kirjailija Henrik Lättiläinen
Suomennos
Suomentaja Maijastina Kahlos ja
Raija Sarasti-Wilenius
Kustantaja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Julkaistu 2003
Sivumäärä 264 s.
ISBN ISBN 951-746-521-1
Sarja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 934 (ISSN 0355-1768)
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Henrikin Liivinmaan kronikka (lat. Heinrici chronicon Livoniae) on 1200-luvulla kirjoitettu kronikka, joka on Novgorodin ensimmäisen kronikan ja Liivinmaan riimikronikan ohella merkittävimpiä Baltian varhaiskeskiajan historian lähteitä. Toisaalta se heijastelee ristiretkiaatetta[2], toisaalta se kertoo Baltian yhteiskunnallisista oloista ja käännytyksestä kristinuskoon 1200-luvun alussa. Alkuperäinen teos oli kirjoitettu latinaksi. Liivinmaan kronikan nimellä tunnetaan myös Balthasar Russowin vuonna 1578 julkaisema teos.[3] Teos oli ilmeisesti laadittu paavin edustajia varten kuvaukseksi Liivinmaalle suunnatuista ristiretkistä. Tarkoituksena oli erityisesti esittää piispa Albert von Buxhövdenin toimet hyvässä valossa[4].

Kirjoittaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenkielisen teoksen kansi.

Kronikan käsikirjoituksessa ei mainita kirjoittajan nimeä. Tästä huolimatta tutkijat ovat olleet lähes yksimielisiä siitä, että teoksen on kirjoittanut kronikassa usein esiintyvä Henricus de Lettis. Henrikin itsensä mukaan hän oli lättiläisten pappi (Lettorum ministor) tai pappi ja tulkki (Henricus de Lettis). Henrikin kansalaisuus on epäselvä. Varhaisen tutkimuksen mukaan hän oli latvialainen. Pohjan tälle teorialle loi hannoverilainen kirjastonhoitaja Daniel Gruber[4], joka julkaisi Liivinmaan kronikat ensimmäisenä vuonna 1740. Hän saksansi nimen muotoon Heinrich der Lette eli Henrik Lättiläinen. 1800-luvulla saksalaisten tutkijoiden keskuudessa nousi esiin teoria Henrikin saksalaisuudesta. Lättiläis-nimitystä ei pidetty kansallisuuteen viittaavana, vaan sen uskottiin viittaavan toiminta-alueeseen eli Lätinmaahan. August Hansen käytti vielä vuonna 1853 julkaistussa saksannoksessaan (Origines Livoniae sacrae et civilis, Heinrich's der Letten älteste Chronik von Livland) muotoa Heinrich der Lette. Eduard Pabst käytti omassa saksannoksessaan muotoa Heinrich von Lettland eli Lätinmaan Henrik.[5]

Vuonna 1938 latvialainen tutkija Arvēd Švābe pyrki kumoamaan Henrikiä saksalaisena pitävien argumentteja. Hänen mukaansa esimerkiksi kronikoitsijan saksalaisista puhuttaessa käyttämä muoto nos eli "me" viittaa kristillisyyteen eikä samaan kansaan kuulumiseen. Hänen mielestään kronikassa käytetty nimi Henricus de Lettis ei voinut viitata muuhun kuin Henrikin latvialaisuuteen. Samoin latvialaisuuden puolesta puhuivat kronikassa esiintyvät latvialaisiin kohdistuvat sympatiat. Vuonna 1953 Albert Bauer päätyi tukemaan saksalaisteoriaa oman saksankielisen teoksensa esipuheessa. Hän tukeutui muun muassa kronikan kielellisiin ominaisuuksiin, Henrikin saksalaisperäiseen nimeen sekä kirjoittajan Saksan olojen tuntemukseen. Lisäksi kronikan eräässä kohdassa, jossa Henrik kertoo taistelusta virolaisia vastaan, hän toteaa: "meidän miehistämme kaatui kaksi ja lättiläisiä kaksi". Suomessa vakiintui muoto "Henrik Lättiläinen", mutta tätä on pyritty korjaamaan neutraalimpaan muotoon "Lätin Henrik", joka ei ota kantaa kirjoittajan kansallisuuteen.[5]

Henrikiä saksalaisena pitävät ovat sijoittaneet hänen syntymäpaikkansa Magdeburgin hiippakunnan alueelle Pohjois-Saksaan. Paavi kutsui bullallaan ristiretkeläisiä Saksista ja Westfalenista vuonna 1198, ja vuonna 1202 perustettiin Kalparitaristo, jolloin Baltian ristiretkissä alkoi uusi, sotaisampi vaihe[6]. Henrik tuli Liivinmaalle ilmeisesti keväällä vuonna 1205 noin 18-vuotiaana. Hän oli piispa Albertin oppilas ja sai pappisvihkimyksen talvella vuonna 1208. Tämän jälkeen hän toimi pappina Valmieran lähistöllä latgallien parissa. Vuonna 1215 hän oli Albertin mukana Rooman 4. lateraanikonsiilissa. Vuodet 1222–1224 hän vietti edelleen Albertin mukana Saksassa. Vuosina 1216–1220 hän oli mukana Baltian ristiretkillä virolaisia vastaan. Henrik osasi latinaa, saksaa, latviaa, liiviä sekä viroa, joten hän toimi usein tulkkina paikallisten ja ristiretkeläisten käymien neuvotteluiden aikana. Liivinmaan kronikkaa hän ryhtyi ilmeisesti työstämään Tarton piirityksen jälkeen vuonna 1225. Kronikka lienee tarkoitettu paavi Honorius III:n legaatti Vilhelm Modenalaista varten, jolle hän työskenteli tulkkina vuosina 1225–1227[7]. Tämän jälkeen hän toimi pappina Soontaganassa vuosina 1227–1234 ja Rubenesissä 1234–1259.[5] Henrik kuoli luultavasti vuonna 1259[8].

Käsikirjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liivinmaan kronikan alkuperäinen käsikirjoitus on hävinnyt. Teoksesta tunnetaan kuitenkin 16 käsikirjoituksen kopiota, joista viisi on kopiota alkuperäisestä teoksesta. Näistä vanhin on Codex Zamoscianus. Kyseessä on 1300-luvun alussa[9] tai 1200-luvun lopulla tehty kopio, joka on kuitenkin epätäydellinen, sillä se loppuu kappaleeseen 23[10]. Lisäksi se on pergamentille kirjoitettuna kellastunut ja rapistunut pahasti. Kyseinen teos on nykyisin säilössä Puolan kansalliskirjastossa Varsovassa. Toinen vanha säilynyt käsikirjoituksen kopio on 1600-luvulta peräisin oleva riialaisen kauppias Nathaniel Skodieskyn kokoelmista löytynyt teos. Tätä teosta on voitu käyttää täydentämään Codex Zamoscianuksen puuttuvat kohdat. Viimeksi mainittua teosta säilytetään Riian kaupunginkirjastossa.[9]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liivinmaan kronikka edustaa kronikkatyyppiä, jossa tekijä kertoo itse kokemistaan tapahtumista. Lisäksi hän saattoi täydentää tietojaan silminnäkijöiden kertomuksilla ja joskus harvoin kirjallisilla lähteillä. Henrik itse toteaa teoksessaan: "Tähän ei ole kirjoitettu mitään muuta, paitsi se, minkä melkein kaiken olen nähnyt omin silmin. Sen, mitä en ole nähnyt omin silmin, olen saanut tietää niiltä, jotka sen näkivät ja olivat mukana." Teos keskittyy paljolti pohjoisen Liivinmaan tapahtumiin, mikä johtunee siitä, että Henrikin on arveltu kirjoittaneen teoksensa, kun hän oli latgallien pappina Rubenesissä lähellä virolaisaluetta. Ajalta ennen Henrikin saapumista Liivinmaalle vuonna 1205 tärkein lähde oli pappi Teoderik. Kirjallisina lähteinä on vähäisessä määrin käytetty annaaleja. Henrik ryhtyi kirjoittamaan kronikkaansa vuonna 1225 Tarton valtauksen jälkeen. Teos alkaa Meinhardin tulosta Liivinmaalle ja jatkuu yhtenäisenä kokonaisuutena Tarton valtaukseen saakka. Tämän jälkeen Henrik kirjasi vielä hajanaisia tapahtumia vuoden 1226 huhtikuun loppuun asti. Viimeiset kirjoitukset käsittelevät Saarenmaan muinaismaakunnan valloitusta vuonna 1227. Tutkijat ovat jakaneet kronikan 30:een roomalaisin numeroin jaettuun päälukuun, jotka puolestaan on jaettu arabialaisin numeroin merkittyihin kappaleisiin.[5]

Liivinmaan kronikka koostuu neljästä kirjasta[5]:

  • "Liivinmaa" kertoo piispa Meinhardista. Tämä kirja on varsin lyhyt.
  • "Piispa Bertold" kertoo nimensä mukaisesti piispa Bertoldille, jolle kyseinen kirja on omistettu. Tämä kirja on vielä ensimmäistäkin lyhyempi.
  • "Piispa Albert" alkaa piispa Albertin vihkimisestä piispaksi vuonna 1198 ja etenee vuosi kerrallaan Albertin kahdeksanteen hallintovuoteen.
  • Neljäs Viroa käsittelevä kirja alkaa kesken piispa Albert -kirjan päälukua. Tämä kirja kertoo parikymmenvuotisesta sodasta virolaisia vastaan.

Kaksi ensimmäistä kirjaa ovat huomattavan lyhyitä verrattuina kahteen jälkimmäiseen. Ilmeisesti Henrikin tarkoituksena oli kunnioittaa Meinhardia ja Bertoldia nimeämällä heille omat kirjansa niiden lyhyydestä huolimatta. Kaksi viimeistä kirjaa käsittelevät piispa Albertin hallintokautta. Kolmas kirja kertoo eteläisen Liivinmaan ja neljäs pohjoisen Liivinmaan sekä Viron valloituksesta.[9]

Suhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kronikka kuvaa latvialaisia hyvin positiivisessa valossa. Tämän on arveltu johtuneen siitä, että latvialaiset kääntyivät kristinuskoon verrattain nopeasti ja taistelivat monesti saksalaisten rinnalla pakanoita vastaan. Syynä on pidetty myös Henrikin mahdollista latvialaisuutta. Virolaisiin kronikoitsija suhtautuu melko vihamielisesti, mutta toisaalta kehuu heidän urheuttaan.[5] Esimerkiksi virolaisten päällikkö Lembitua kuvataan taitavaksi sotapäälliköksi[11]. Lisäksi kirjoittaja kannustaa voitettujen virolaisten myötämieliseen kohteluun, jotteivät nämä hylkäisi kristinuskoa. Venäläiset kuvataan usein virheellisesti pakanoina, vaikka he olivat kristittyjä, tosin ortodokseja. Heitä kuvataan myös kristittyjen arkkivihollisina.[5] Venäläiset tukivatkin pakanoita monissa taisteluissa saksalaisia vastaan ja toisaalta yrittivät itsekin alistaa näitä valtansa alle.[6] Tanskalaisiin suhtaudutaan viileästi, sillä he olivat saksalaisten kilpailijoita Virossa.[5] Pakanoita kuvataan usein halventavin sanankääntein, ja heitä pidetään epäluotettavina[7].

Vaikka teksti onkin monin paikoin hyvin puolueellista, Henrik ei jätä ristiretkeläisiäkään kritiikin ulkopuolelle. Osansa saa jopa hänen opettajansa piispa Albert. Ristiretkeläisten kerrotaan esimerkiksi ryöstelevän ja murhaavan pakanoita.[8] Erityisen raa'asti Henrikin mukaan käyttäytyivät kuitenkin kristinuskoon kääntyneet paikalliset. Kristinuskoon kääntyneitä pidetään myös epäluotettavina, ja heidän kääntymisensä motiivit kyseenalaistetaan erityisesti liiviläisten ja virolaisten käännytettyjen kohdalla.[5]

Suomennos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Henrik, Lättiläinen: Henrikin Liivinmaan kronikka. (Heinrici chronicon Livoniae.) Suomennos: Maijastina Kahlos & Raija Sarasti-Wilenius. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 934. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-521-1.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Henry of Livonia Conference Tallinna Ülikooli Ajaloo Instituut. Viitattu 29.4.2010.
  2. Andres Kasekamp: Charesteristics of Warfare in the Times of Henry of Livonia and Balthasar Russow Lithuanian Quarterly Journal of Arts and Sciences. 1990. Viitattu 29.4.2010. (englanniksi)
  3. Hannu Marttila: Balthasar, russofobi. Helsingin Sanomat, 22.12.2004. Artikkelin verkkoversio Viitattu 26.5.2010.
  4. a b Indriķa hronika 6.11.2002. Viitattu 29.4.2010. (latviaksi)
  5. a b c d e f g h i Henrik, Lättiläinen: Henrikin Liivinmaan kronikka. (Heinrici chronicon Livoniae.) Suom. Maijastina Kahlos & Raija Sarasti-Wilenius. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 934. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-521-1.
  6. a b Vilho Niitemaa: Baltian historia. Tammi, 1991. ISBN 951-30-9112-0.
  7. a b Ruth Williamson: Primary Source Analysis of The Chronicle of Henry of Livonia 2002. Viitattu 29.4.2010. (englanniksi)
  8. a b Jaan Undusk: Eesti lugu: Henriku Liivimaa kroonika. Eesti Päevaleht, 24.10.2008. Artikkelin verkkoversio Viitattu 29.4.2010. (viroksi)
  9. a b c Alan V. Murray: The Clash of Cultures on the Medieval Baltic Frontier, s. 230. Surrey: Ashgate Publishing Limited, 2009. ISBN 978-0-7546-6483-3. GoogleBooks (viitattu 29.4.2010). (englanniksi)
  10. Icon Group International Inc: Manuscripts: Webster's Quotations, Facts and Phrases, s. 451. San Diego: Icon Group International Inc, 2008. ISBN 0-546-66243-9. GoogleBooks (viitattu 29.4.2010). (englanniksi)
  11. J. Luiga: Sõjaeelse Eesti esseistika ja kirjanduskriitika Viitattu 29.4.2010. (viroksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]