Kokemäenjoki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kokemäenjoki
Kokemäenjokea Porin keskustassa
Kokemäenjokea Porin keskustassa
Alkulähde Liekovesi, Vammala
Laskupaikka Selkämeri, Pori
Maat Suomi
Pituus 121 km
Alkulähteen korkeus 57,5 m
Virtaama 238 /s
Valuma-alue 27 100 km²

Kokemäenjoki (ruots. Kumo älv) Satakunnan ja Pirkanmaan maakuntien suurin joki, joka on myös Kokemäenjoen vesistön laskujoki. Kokemäenjoki alkaa Sastamalan Liekovedestä, kulkee Huittisten, Kokemäen, Harjavallan, Nakkilan ja Ulvilan kautta, virtaa Porin sivuitse neljänä suuhaarana ja yhtyy Selkämereen Pihlavanlahdella.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virtaama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokemäenjoki on luonteeltaan keskisuuri joki, jonka keskivirtaama on noin 240 m³/s. Keskimääräinen ylin virtaama on 2000-luvulla ollut noin 600 m³/s ja alin virtaama noin 52 m³/s.[1] Tulva-aikana virtaama saatta kohota varsin korkeaksi. Vuonna 1899 tulvissa virtaama oli 900 m³/s ja vuosina 1961 - 1990 Kolsin voimalan kohdalla 918 m³/s.[2] Vuorokautista vaihtelua virtaamassa aiheuttaa virtaaman säännöstely neljällä voimalaitoksella. Joen pääuoma on kirkasvetinen, mutta Loimijoen vesi on värjäytynyt savesta.

Pudotusta Liekoveden valjastetusta luusuasta on 57,5 metriä, josta noin 17 metriä sattuu Tyrvään ja Karhiniemen välille, 0,30 metriä Karhiniemen ja Kiettareen alueen välille ja loput 40 metriä Kokemäelta merelle. Harjavallan voimalaitoksen kosket pudottivat vedenpintaa ennen valjastamista 18 metriä.[3]

Kokemäenjoen valuma-alue kattaa 27040 km² ulottuen Ikaalisissa Kyrösjärvelle, pohjoisessa Ähtäriin ja Keuruulle, kaakossa Hämeenlinnaan ja Pälkäneelle sekä etelässä Loimijoella Forssaan asti.[3]

Sivujoet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokemäenjoen suurin sivujoki on Huittisissa Kokemäenjokeen laskeva, Tammelan Pyhäjärvestä alkunsa saava Loimijoki. Se on yhteensä 114 km pitkä. Muista sivujoista suurimpia ovat Kauvatsalla Kokemäenjokeen laskeva, Suodenniemen ja Hämeenkyrön rajoilta alkunsa saava Kauvatsanjoki. Sen vesireitti virtaa Mouhijärven, Kiikoisjärven ja Sääksjärven kautta yhtyen Kokemäenjokeen Puurijärven jälkeen Ala-Kauvatsanjokena. Porissa Kokemäenjokeen laskee, Kullaalta, Noormarkusta ja Kokemäen ja Harjavallan takamailta alkunsa saava Harjunpäänjoki. Lisäksi Huittisissa jokeen laskee Sastamalan eteläosista alkunsa saava Sammunjoki eli Sammaljoki.

Kokemäenjokea Ulvilassa Porin suuntaan kuvattuna.

Juovat ja haarat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satakunnan maankamaran tasaisuus ja savisuus ovat pääasialliset syyt sille, että Kokemäenjoki muodostaa laajan suiston. Nykyään suisto eli delta alkaa heti Porin keskustasta ja jatkuu noin 10 km meren suuntaan. Joki haarautuu 4,5 km:n matkalle neljäksi suuhaaraksi eli juovaksi, jotka yhtyvät lopulta uudelleen joen suussa.[4] Yleensä jokisuiden deltat ovat nimensä mukaisesti kolmion (vrt. kreikkalaisten aakkosten kirjain delta) muotoisia suuhaarojen hajautuessa eri suuntiin, kuten esimerkiksi Niilin ja Mississippin suistoissa, mutta Kokemäenjoen suiston sijainti suustaan suppenevassa vanhassa lahdenpohjassa on saanut haarat yhtymään uudelleen ahtaassa jokisuussa.

Kokemäenjoen suiston suuhaaroja kutsutaan paikallisesti juoviksi ja niiden väliin jääviä saaria luodoiksi, kuten Kirjurinluoto, Pormestarinluoto, Hanhiluoto ja Saarenluoto. Ylempänä joen keski- ja yläjuoksulla vastaavia, joesta erkanevia ja siihen jälleen yhtyviä sivu-uomia (maantieteessä putaita), jotka myös voivat olla jäänteitä varhaisemmista suistoista, nimitetään yleensä haaroiksi, kuten Kiettareenhaara, ja niiden väliin jääviä maa-alueita joko luodoiksi, kuten Kiettareenluoto ja Vitikkalanluoto, tai saariksi kuten Kirkkosaari, Raukonsaari tai Naarassari. Meanderointi on Kokemäenjoessa vähäistä, koska uoman kulku yleensä määräytyy vaihtelevien maa- ja kallioperän muotojen mukaan.

Suiston muodostumista häiritsee maankohoaminen, joka alentaa suiston vedenpintaa ja siirtää suistoa eteenpäin merelle. Maankohoaminen nostaa merestä esiin saaria ja niemiä, jotka ohjaavat joen uoman muodostumista. Kun joen suiston eteen jää runsaasti tilaa, liettyy alue tasangoksi, johon joen suisto voi haarautua luonnollisesti. Liettyvmistä tapahtui 1900-luvun lopulla noin 100 000 m³ vuodessa.[3]

Näin on Kokemäenjoen esihistoriassakin käynnyt kolme kertaa. Kokemäenjoen alkukilometrit ovat jyrkempää ja kallioisempaa maastoa, jossa suistot olivat pieniä. Ensimmäisen kerran joki muodosti laajan suiston Huittisten peltoaukealla noin 4000 eaa. alkaen, jonne joki kerrosti lietteensä ja jonka päälle se muodosti useita haaroja. Näistä haaroista on joitakin näkyvissä nykyäänkin.[5] Pisin niistä on 2,9 km pitkä Suojoki ja se kiertää Naarasaaren. Maijajoki, joka 1,5 km pitkä, kiertää Leppisaaren.[3]

Huittisten peltoaukealla suisto purki vetensä saaristoon. Kun maankohoaminen eteni, kasvoivat saaret ja niemet niin paljon, että salmet ahtautuivat. Joelle jäi lopulta jäljelle kaksi suuta, joista ensimmäinen haara muodostui Ronkalle Kravin kanavan kohdalle ja toinen haara Säpilään. Ronkan suu maatui ensimmäiseksi ja vedet ohjautuivat pohjoiseen kallioiselle alueella. Tänne muodostui joen mutkikkain ja maisemallisesti vaihtelevin osuus.[6] Ensimmäinen haarautuminen tapahtuu Kiettareenluodon kohdalla (Syyrensuu), josta jatkaa etelään Kokemäenjoen Kiettareenhaara ja luoteeseen Kyttälänhaara. Kyttälänhaaran päässä joki haarautuu lukuisiksi haaroiksi, joissa joki pyrkii etenemään maaston kallioisissa epätasaisuuksista. Samalla se yhtyy useassa kohtaa Kiettareenhaaraan. Näiden juopien väliin jäävät muun muassa kallioiset Vihatussaari, Vitikkalanluoto ja Vuosionsaari, sekä lietesaaret Frouvanluoto, Koivusaari ja Kukkarikko, joita ohittaa Frouvanluodon salmi. Joki joutuu tämän jälkeen ahtautumaan kapeaan uomaan, joka oli ennen voimaloiden rakentamista pitkä yhtenäinen koskijakso. Mainittakoon tältä osuudelta vielä entinen Kuivaoja, joka on ruopattuna nykyään Kuljunhaara, sekä Levonsaaren kiertävät läntiset Ketolan- ja Saukonkosket ja itäinen Kuljunjoki.[3]

Kokemäenjoki virtaa leveimmillään Harjavallassa, jossa se on parhaimmillaan yli 400 metrin levyinen uoma.

Toisen kerran suisto muodostui Kokemäen ja Harjavallan väliselle peltoaukealle noin 2500 eaa. Tuolta ajalta ei jokeen ole jäänyt juopia, vaan ne ovat maatuneet joen kuluttaessaan uomaansa syvälle savimaahan. Kolmas suisto muodostui Nakkilassa Lammaistenkosken alapuolelle noin 2000 eaa. ja suiston muodostuminen jatkuu edelleen. Nakkilan Anolassa oleva Kirkkosaari halkaisee joen kauniisti ja Ulvilan Saarenluotoa kiertää 4,3 km pitkän Kirkkojuopa. Saarenluodossa näkyy maastossa lukuisia kuivuneita juopia. Porin puolelle jää teollisuusalueen sisälle Varvoorinjuopa, jonka toinen pää on maantäytöllä katkaistu.

Porin keskustassa Kirjurinluodolta alkaa joen nykyinen suistomaa, josta käytetään myös nimityksiä Kokemäenjoen luodot tai Porin luodot. Kokemäenjoen pääuoma Luotsimäenjuopa ja sen jatkeena oleva Isojuopa jatkavat luoteeseen noin 9 km ja ensin manittu erottaa 5,5 km pitkän Hanhiluodon ja viimeksi mainittu 2,7 km pitkän Täiluodon mantereesta. Länteen jatkaa Raumanjuopa, josta erkanee Hanhiluodon jälkeen Huvilajuopa, josta edelleen haarautuu Lanajuopa Kvistinluodon jäädessä näiden väliin. Kvistinluodon pohjoispäässä Huvila- ja Lanajuopa yhtyvät Hevosluodonjuovaksi, jonka länsipuolelle jää 4,5 km pitkä Hevosluoto. Hevosluodon länsipuolella kulkee 5,0 km pitkä Raumanjuopa, joka yhtyy Hevosluodonjuopaan, ja jatkaa Kyläsaarenjuopana merelle. Seuraavat 5 km ovat matalien luotojen ja ruohikkoisen suiston aluetta.[4]

Vedenlaatu ja päästöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokemäenjoki oli sen varrella sijaitsevan asutuksen, teollisuuden ja maanviljelyn päästöjen vuoksi 1960–1980-lukujen välisenä aikana yksi Suomen kuormitetuimmista vesitöistä. Veden laatu oli heikko ja sen ravinne- sekä elohopeapitoisuudet olivat korkeita. Lisäksi pohjasedimentit olivat heikkokuntoisia.[7] Teollisuuden suurimpia kuormittajia olivat elohopean osalta Finnish Chemicalsin tehdas Äetsässä sekä muiden raskasmetallien osalta Outokummun tehtaat Harjavallassa. Turun seudun tekopohjavesihanketta vastustanut Pro Virttaankangas -liike on arvioinut Finnish Chemicalsin laskeneen jokeen vuosien 1939–1992 välillä jopa 600 tonnia elohopeaa.[8]

Veden laatu alkoi paranemaan 1980-luvun alkupuolella ja selvä muutos tapahtui vuosikymmenen puolivälissä, kun kaksi joen yläpuolisen vesireitin varrella ollutta selluloosatehdasta lopetti toimintansa. Tämän jälkeen Kokemäenjoen happitilanne alkoi parantumaan nopeasti. Nykyisin veden laatu on tyydyttävä ja joen yläjuoksun Rauta- ja Kulovesien alueella jopa hyvä. Jokeen tulee kuitenkin edelleen hajakuormitusta, jonka johdosta veden laatu heikkenee ajoittain. Kyseessä ovat maatalouden päästöt, joita Kokemäenjokeen tulee erityisesti Loimijoen valuma-alueelta.[9]

Heinäkuussa 2014 tapahtui Harjavallan nikkelipäästö, jossa Norilsk Nickelin Harjavallan tehtaalta pääsi Kokemäenjokeen muun muassa 66 tonnia nikkeliä. Vuoto aiheutti ainakin simpukoiden joukkokuoleman.[10]

Virkistyskäyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joki on kalakannaltaan monipuolinen. Ammattikalastuksen kannalta tärkeimmät pyyntikalat ovat nahkiainen, lohi, meritaimen ja kirjolohi. Veden laatu ja kutupaikkojen vähyys on haittaa luontaista lisääntymistä, joten lohikantaa ylläpidetään istutuksin.[11] Muita saaliskaloja ovat hauki, ahven, lahna ja toutain. Lukuisat mökkiläiset sekä paikalliset asukkaat pydystävät ahkeraan kalaa ja kesäisin vetouistelua harrastava veneilijä on tavallinen näky joella. Voimalaitosten välit istutetaan säännöllisesti, mutta Harjavallan voimalaitoksen alapuolella joki saa merestä täydennystä. Kokemäenjoesta on Sunniemenrannan kohdalta pyydystetty Suomen luultavasti toiseksi suurin kala: 152 kilon painoinen sampi vuodelta 1914.[12]

Veneitä Ulvilan Hansasatamassa.

Veneilyyn on veden sameudesta huolimatta poikkeuksellisen hyvät olosuhteet, koska 1700 - 1800-luvulla suoritetut joen perkaukset ovat vähentäneet kivien määrää ja voimalaitosten vedenpinnan nostot ovat hävittäneet kosket. Voimalaitokset estävät pitkien venematkojen tekemistä, mutta kevyimmillä vesikulkuneuvoilla voi liikkua melko esteettömäsi joella ja kiertää voimalaitokset osoitettuja kiertoreittejä pitkin. Tyrvään voimalaitokselta eli Kokemäenjoen luusuasta on Äetsän voimalaitokselle matkaa 12 km, Äetsästä on Kokemäelle Kolsin voimalaitokselle 45 km, Kokemäeltä Harjavaltaan Lammaisten voimalaitokselle 18 km, Harjavallasta Poriin 27 km ja edelleen merelle 10 km ja Mäntyluotoon vielä 15 km. Kokomaismatkaa kertyy yhteensä noin 121 km, mikä on joen kokonaispituus. Kokemäenjoelle on tehty opastettu melontareitti, jonka opas on edelleen saatavilla.

Kokemäenjoella järjestettiin vuosina 1985–2011 suuri soututapahtuma Satakunnan Kansansoutu, joka alkoi Sastamalasta ja päättyi Poriin. Vuonna 2012 se järjestettiin lyhyempänä Äetsän ja Kokemäen välillä.

Joen ylitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhastaan Kokemäenjoki ylitettiin veneillä ja lautoilla, joita säilytettiin kaikkialla joen rannoilla. Kokemäenjoki oli aikakauden ihmisille varsin iso joki, jolla oli voimaa tuhota ihmisen jokeen pystyttämät rakennelmat, kuten kalastamot (tokeet), myllyt ja lautta- eli tukkisillat. Tulvat nostivat vedenpintaa joskus 2-3 metriä, jolloin kaikki joen törmälle jätetty tavara huuhtoutui veden mukana pois. Keväiset jäidenlähdöt olivat joen väkivaltaisin tapahtuma, jonka alta kaikki rakennelmat oli syytä purkaa jo syksyllä pois. Siksi ensimmäinen yritys rakentaa jokeen pysyvä silta venyi varsin myöhäiseksi.[2]

Vaijerilautta ylittämässä Kokemäenjokea Kokemäen Kiettareen saarelle.

Eräs ikivanha Kokemäenjoen ylityspaikka oli Haistilan lauttaranta Ulvilassa. Se oli käytössä jo keskiajalta lähtien, jolloin se oli osa Ulvilasta Turkuun johtanutta Huovintietä. Haistilassa kulki myös Turusta lähtenyt Pohjanlahden rantatie. Porin kohdalla se kiersi Ulvilan kautta, kun Kokemäenjoen luodot eivät vielä tarjonneet mahdollisuutta jokisuiston ylittämiseen Porissa.[13]

Kokemäelle rakennettiin ensimmäinen pysyvä silta vuonna 1893. Tulkkilan silta oli kiviarkkuinen amerikkalainen puusilta. Ihmisten kiinnostus jäidenlähtöön sai uuden ulottuvuuden, kun jännitettiin sillan kestoa ryskyävän kevätjään lähdön tapahtuessa. Silta rakennettiin uudelleen betonisena kaarisiltana vuonna 1918.[2]

Muuallakin alettiin suunnitella joelle pysyviä siltoja. Vammaskosken yli kulkeva lauttasilta korvattiin vuosina 1874-76 rakennetulla Vammaskoskensillalla. Poriin oli rakennettu ponttoonisiltoja vuodesta 1855, mutta vuonna 1926 valmistui Porin silta, joka oli Kokemäenjoen ensimmäinen rautasilta.[14]

Kokemäenjoen nykyisestä leveydestä johtuen sillan rakentaminen on kallista. Siksi monet yksityiset lyhentävät kulkumatkojaan yksityisillä losseilla, joita on joen rannoilla lukuisia. Tiheimmillään losseja on saarten kohdilla. Viimeinen yleinen lossi Kokemäenjoella oli Huittisissa. Se poistui käytöstä Karhiniemen sillan valmistuttua 1987.[15][16]

Voimalaitosrakentaminen ja säännöstely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväinen näkymä Kokemäellä Pälpälälästä pohjoiseen. Kolsin voimalaitoksen aiheuttama vedenpinnan nousu on peittänyt alleen monihaaraisen koskiosuuden ja lukuisia saaria. Uusia saaria syntyi vastaavasti, kun vesi nousi entisille niityille ja kallioille.

Kokemäenjoessa sijaitsevat Harjavallan voimalaitos Nakkilan ja Harjavallan rajalla [3], Kolsin voimalaitos Kokemäellä sekä Äetsän voimalaitos ja Tyrvään voimalaitos Sastamalassa. Joen alkupiste on Tyrvään voimalaitoksella. Voimalaitosten harjoittama vedenpinnan säännöstely vaikuttaa eri tavalla joen eri kohdissa. Suurin vaikutus on aivan voimaloiden lähellä niiden yläjuoksulla, jossa vedenpinnan korkeusvaihtelut voivat olla pari metriä.

Kolsin voimalaitoksen vaikutukset jokeen ovat olleet suuret. Kaikki kosket Kokemäen Pahringinkoskesta Äetsän Kiviniemenvuolteelle peittyivät nousevan vedenpinnan alle. Vaikka joen rannoille rakennettiin 7 km rantavalleja, peittyi veden alle 202 hehtaaria maata ja vielä 52 hehtaaria maata on vedenpinnan säännöstelyn alaista. Vaikka joki oli Huittisista Kokemäen Risteelle asti 30 cm putoamiskorkeuden takia luontaista suvantoaluetta, laajeni suvantoalue voimalan rakentamisen jälkeen koskemaan koko mainittua osuutta. Myös sivujokien, Loimijoki ja Sammunjoki, vedenpinta nousi kilometrien matkalta.[3]

Harjavallan voimalaitosken rakentaminen Lammaistenkoskeen ei vaikeuttanut läpikultuliikennettä, koska seudun kosket tekivät sen muutenkin mahdottomaksi. Kolmen peräkkäisen kosken luontaiset putoamiskorkeudet olivat yläjuoksulta lukien Havingnkoskessa 3,5 metriä, Harjavallankoskessa 7,25 metriä ja Lammaisten- eli Pirilänkoskessa 6,6 metriä. Joen luonnollinen leveys normaalitilassaan kuitenkin muuttui, kun vedenpintaa voimalan yläpuolella nostettiin yli 11 metriä. Jokiuomassa olleet 152 hehtaaria niittyjä ja peltomaata jäivät pysyvästi veden alle ja vedenpinnan nosto peitti alleen myös Kokemäen Tulkkilassa olleen Pyhänkorvankosken.[3]

Voimalarakentamisen eräs hyöty onkin joen muuttuminen veneilykelpoiseksi. Joen perkaukset ja vedenpinnan nosto on hävittänyt pajon karikoita ja laskenut koskien putoamiskorkeuksia. Patoaminen on hidastanut joen pintavirtausta. Voimalaitosten ainoa haitta liikkumiselle on voimaloiden ohitusvaikeudet. Keveät veneet ja kajakit voidaan kantaa voimalaitosten ohi, mutta esimerkiksi kirkkoveneen liikutteluun tarvitaan nosturit. Vaikeuksista huolimatta Kokemäenjoen soututapahtuma on jatkuntu vuosia.

Joen kehityshistoriaa ja ihmisen toimintaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnolliset kehitysvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokemäenjoki Kiettareen haarassa Huittisissa Vankilan rannasta katsottuna.

Nykyisen kaltainen Kokemäenjoki syntyi geologisesti varsin myöhään. Kun Litorinameren pinta laski ja maa kohosi sopivalle korkeudelle, jäivät Sastamalan Liekoveden-Kuloveden järvenpinnat lievästi merenpintaa ylemmäksi. Paikalle syntyi Kaukolan-Tyrväänkylän kosket, jotka merenpinnan alennettua lisää, pitenivät entisestään. Koska kosken niska oli uusi eikä vesi ollut sitä vielä kuluttanut, on kynnys sijainnut noin 60 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella. Tämä tapahtui noin 4500 eaa.(radiohiilivuosia).[17] Uudemmat tulokset myöhentävät Liekoveden eriytymistä noin 5000 eaa.[18]. Niskan kulumisesta ja voimalaitoksen säännöstelystä johtuen Liekoveden pinta on enää 57,5 metriä merenpinnan yläpuolella.[19]

Merenpinta laski maan kohoamisen seurauksena ja Kokemäenjoki piteni. Koska matka Sastamalasta Keikyään on jyrkkä, kesti joen piteneminen pitkään. Tuhannessa vuodessa joen pituudeksi oli tullut vain 11–12 km, jolloin joen suu sijaitsi Huittisissa Karhiniemen kohdalla.[17]

Huittisten suuri peltoaukea on kuuluisa suurista soistaan ja Puurijärven ja Isosuon kansallispuistosta, jotka syntyivät verraten tasaiselle ja saviselle tasangolle. Ennen Kokemäenjoen syntyä oli paikalla syvä meri vedenalaisten kalloiden ja korkean harjun suojassa. Sekä Kokemäenjoki että Loimijoki ovat kerrostaneet siihen toistakymmentä metriä savea ja mutaa, joka sitten muodosti tasangon sen noustua merestä. Joen merellinen suu vetäytyi tällä tasangolla nopeasti eteenpäin. Kun Kankaantaustan muinaissalmi maatui muinaisen meren pinnan ollessa noin 50 metriä nykytason yläpuolella, laski Kokemäenjoki vetensä mereen Kokemäen Säpilän seudulla. Tämä tapahtui vain 500 vuodessa eli noin 3000 eaa. mennessä ja joki oli nyt 30 km pitkä.[17]

Säpilän ja Kokemäen keskustan eli Tulkkilan korkeuserot ovat suuremmat, joten seuraavan 500 vuoden aikana joen suisto siirtyi vain 10–12 km. Tämä koskien rikkoma joen osuus on aina houkutellut ihmisiä varrellensa asumaan, johon oli tilaisuus ensimmäisen kerran noin 2500 eaa.[17]

Kokemäen Tulkkilasta Harjavaltaan on matkaa noin 15 km ja siellä joen suisto sijaitsi noin 2000 eaa., josta se siirtyi Nakkilaan seuraavan tuhannen vuoden aikana. Nakkilasta Poriin vie aikaa 2000 vuotta ja nykyinen suisto syntyi 500 vuotta tämän jälkeen.[17]

Historiallisella ajalla joen suun siirtyminen on vaikuttanut myös ihmisen toimintaan, kun aiemmat satamapaikat ovat yksi toisensa jälkeen käyneet liian mataliksi ja jokisuun satama on ensin siirtynyt Ulvilasta Poriin, sitten Porista Mäntyluotoon ja viimein Tahkoluotoon. Tätä kehitystä selvitti maantieteilijä Auvo Säntti 1950-luvulla tekemissään tutkimuksissa.[20][21]

Perkauksilla tehtyjä tulvansuojelutöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokemäenjoki Kokemäellä Tulkkilan uudelta sillalta ylävirtaan kuvattuna. Vaikka Kokemäen keskusta on tiiviinä ympärillä, ovat joenrannat jääneet virkistykselle vapaiksi. Ennen voimakas koski on asettunut perkauksilla ja Harjavallan voimalaitoksen nostaman vedenpinnan vuoksi. Valkoinen patsas on Koskenperkaaja-patsas.

Kokemäenjoki on ollut luonteeltaan ajoittain tulviva joki. Sekä yläjuoksulla, Tyrväältä Huittisiin, että keskijuoksulla, Kiettareesta Tulkkilaan, veden virtaamista haittasivat kapeikot ja pitkät koskijaksot. Kun viljelyalaa kasvatettiin 1500 – 1700 -luvuilla, tapahtui se Kokemäenjoen laaksossa raivaamalla metsää ja suota aina vain lähempänä jokirantaa. Kevät ja syystulvat alkoivat vaivata ranta-asutusta ja asiaa vaadittiin ratkaisemaan jollakin tavalla.[2]

Vuosina 1754 - 1756 Kokemäenjoessa sattui peräkkäin useita vaikeita tulvia, jotka koettelivat pahiten Huittisten viljelijöitä. Vesi nousi Huittisissa jopa 3 metriä tavallista korkeammalle. Aikalaiskuvauksissa kerrotaan kuinka esimerkiksi noin 100 hehtaaria peltoa jäi veden alle 6-7 viikoksi ja että kerran pellot ja niityt olivat veden alla yhtäjaksoisesti 8-9 viikkoa. Pahimmat tulvat veivät, paitsi sadon ja niittyjen heinät, niin ne veivät myös kalastamoja, vesimyllyjä, siltoja ja aitoja mennessään. Vuonna 1756 Huittisten rahvas ja Porin lääni pyysivät valtiopäiviltä lupauksen ruveta perkaamaan Kokemäen koskia. Tähän suostuttiin ja sitä varten perustettiin toimikunta asiaa ajamaan. Jokea perattiin seuraavasti:

  • 1757: Aloitettiin perkaamalla Vitikkalan- ja Vuorionsaarten välissä virtaavaa Putajanvirtaa ja -koskea.
  • 1757: ja 1758 teki neljä Porin rykmentin komppaniaa yhdessä Kokemäen, Huittisten ja Ulvilan talollisten kanssa laajat perkaukset Vitikkalansaaren ja Risteen välisessä Niskakoskessa (180m³ kiviä), Putajankoskessa (11500m³ kiviä ja maata), Rukakoskessa (450m³ kiviä), Kankaanpäänkoskessa (340m³ kiviä) ja Ketolankoskessa (21m³ kiviä). Perkauksen tekemiseen käytettiin 29003 päivätyötä.
  • 1759: Räjäytettiin armeijan toimesta Vuorionhaaran kalliosaari ja kaivettiin se pois.
  • 1760: Perattiin noin 200 sotilaan ja lukuisten vapaaehtoisten voimin Niskakoskea, Vuorionhaaraa, Ruka- ja Kankaanpäänkoskea.
  • 1761: Perattiin Niskakoskea.
  • 1762: Padottiin ja perattiin Putajanvirtaa. Tämä kapea joenhaara jätettiin padotuksi aina vuoteen 1766, jolloin padot raivattiin pois ja vesi päästettiin virtaamaan. Viivyttely johtui siitä, että jäätiin odottelemaan Valtionpäivien tekemää päätöstä perkauksien jatkamista, mutta vuonna 1765 se päättikin lopettaa perkuut.[2]

Edellä luetteloiduista hankkeista ei ollut huittislaisille ja kokemäkeläisille suurtakaan hyötyä, koska samaan aikaan oli perattu myös Tyrvään Vammaskoskea, Nokianvirtaa ja Lempäälän Kuokkalankoskea. Vesi virtasi toki hyvin läpi, mutta samalla se toi ylävirran vedet nopeammin Huittisiin ja Kokemäelle. Tämän vuoksi Valtiopäivät päättivät vuonna 1770 aloittaa perkaukset uudestaan.

  • 1771 - 1773: Jatkettiin Vammaskosken, Nokianvirran ja Lempäälän Kuoppalankosken perkuuta.[2]

Vuosina 1761 - 1785 sattui joessa useita tulvia. Aikakirjoissa on mainittu tulvavuosia olleen muun muassa 1761, 1765, 1768, 1779 ja 1780. Huittislaiset valittivat asiasta 1780 Valtaneuvostolle. Myös vuosina 1782 ja 1783 sattui tulvia, jonka jälkeen seitsemän Sammun kylän taloa anoi maaherralta Vuorionhaaran perkuuta, mutta anomus tuli evätyksi. Tulvia sattui vielä vuosina 1784 ja 1785. Vuonna 1797 määrättiin armeija osallistumaan perkauksiin vuosittain noin 500 sotilaan voimin ja maksamaan toiminta liikekannallepanorahastosta. Vuonna 1799 muodostettiin Kuninkaalinen Suomen Koskenperkausjohtokunta, joka alkoi vuonna 1800 järjestää Kokemäenjoen perkuuta 200 sotilaan avulla. Työt jäivät kuitenkin tekemättä vuosina 1801 ja 1802 huonojen satovuosien takia.[2]

Samalla suunniteltiin oikaisukanavan tekemistä Kouhijärvestä (nykyään Raijalanjärvi) Kankaantaustan kautta Tulkkilan Sonnilanojalle. Kravin kanavaa alettiin kaivamaa vuonna 1803 käyttäen noin 700 - 800 sotilaan työpanosta. Työn keskeytti Suomen sota, jolloin Kravista oli nostettu maata jo 383000m³.[2]

Kokemäenjoen penkat on vahvistettu kivreunuksin monissa kohdissa, kuten tässä Kiettareen kylän kohdalla Kiettareen saaressa. Vasemmalla näkyvä pitkänomainen saari sijaitsee keskellä jokea ja siihen kasattiin perkaustöiden yhteydessä koskesta nostettua maata.

Vuonna 1816 muodostettiin Suomen Koskenperkausjohtokunta jatkamaan kesken jäänyttä kanavatyötä. Johtokunta totesi kuitenkin, että Kravin kanavaa ei kannattanut jatkaa, koska jäljelle jäänyt työ olisi maksanut liikaa. Sen sijaan se kannatti perinteisen perkauksen jatkamista, johon sitten ryhdyttiinkin:

  • 1817 – 1819: Jatkettiin perkaamalla Kuljunkoskea, Mankoistenkoskea, Mattilankoskea, Ketolankoskea, Kuivakoskea, Vuorionhaaraa, Niskakoskea ja Kyttälänkoskea.
  • 1822 – 1823: Perattiin Kiettareenkoskesta kivet ja sen pohjasta kaivettiin metrin verran maata pois. Tämän seurauksen joki leveni tällä osuudella 98 metristä 210 metriin.
  • 1824: Perkaamalla Kuljunkoskea, Mankoistenkoskea ja Niskakoskea. Ryytsölän- ja Ämmälänkarit räjäytettiin ja raivattiin ja Säpilänniemen kärjen kivikot poistettiin. Tässä yhteydessä rakennettiin Niskakoskelle myllyjuopa, joka raivattiin myöhemmissä perkauksissa pois. Tämän uuden perkaushankkeen tuloksena Niskakosken putouskorkeus aleni 2,7 metristä 1,2 metriin ja samalla sen uoma leveni 12 metriä.
  • 1828: Aloitettiin noin 10 vuoden hanke, jolla Kokemäenjokea perattiin lisää. Niihin sisältyi perkauksia vuosina 1831 ja 1832 ainakin Säpilänniemen ympäriltä.[2] Osa Kokemäen asukkaista anoivat vuonna 1832, että myös Tulkkilan alajuoksulta Öykkärin-, Forsbyn-, Vuolteen- ja Kirkkokoski perattaisiin, mutta muut kokemäkeläiset vastustivat asiaa ja anomus raukesi.[14]
Kokemäenjoen uomia Kokemäen Säpilänniemen länsipuolelta.

Tämän jälkeen peraushankkeisiin tartuttiin harvemmin:

  • 1850-luvun puoliväli: Perattiin Kuljunkoski.
  • 1871 – 1878: Suoritettiin laajempi perkaushanke, joka kattoi Vuorionhaaran, Kiettareenkosken, Niskakosken ja Pahakosken.[2]

Uudet ehdotukset perkauksien aloittamiselle nousivat esille 1900-luvun alkupuolella ja ne muotoili suunnitelmaksi K. R. von Willebrand. Ne toteutettiin kuitenkin vasta talvella 1932 - 1933, kun Säpilänniemeä kiertävän joen koskista nostettiin yli 53000 m³ kiveä ja soraa. Saarien halkomia väyliä levennettiin ja kallioita leikattiin. Työtä tekivät noin 250 henkilöä ja kustannuksia kertyi noin 2 milj. mk. Perkauksien tarkoituksena oli estää kevät- ja syystulvia ja talvien hyydepatojen aiheuttamia tulvia. Töistä huolimatta vuonna 1936 koettiin Huittisissa pahoja hyydepatojen aiheuttamia tulvia.[3]

Vuoden 1932 aikaisissa kuntakokouksissa oli halua jatkaa perkaushanketta. Silloin Tie- ja vesirakennuslaitoksessa käynnistettiin uusi perkaushanke, jota insinööri Hisinger alkoi muunneltuna toteuttaa. Koska Kolsi OY aikoi rakentaa Pahringinkoskeen Kolsin voimalan, jonka patokorkeus olisi 40,55 metriä merenpinnasta, perattiinkin tulevasta padosta lukien vain kauemmaisia koskia. Samalla yritettiin pohjustaa Raijalajärven, Puurijärven ja Isonsuon kuivausta alentamalla Huittisissa joen vedenpintaa metrillä. Perkauspäätös tehtiin 1937, työt aloitettiin 1939 ja ne päättyivät 1940.[3]

Koska Kolsin voimalan padoveden korkeudeksi tulikin yli 42 metriä merenpinnan yläpuolella, jäi Puurijärvi kuivaamatta ja Raijalanjärvi voitiin kuivata rakentamalla sen ympäri rantavalli ja pumppaamalla vesi pois.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kokemäenjoki Viitattu 5.11.2011.
  2. a b c d e f g h i j Salminen, Tapio: Joki ja sen väki - Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle, s. 68-72. Jyväskylä: Kokemäen ja Harjavallan kaupungit ja seurakunnat, 2007. ISBN 978-952-99941-0-6.
  3. a b c d e f g h i j k Jokela, Pekka: Kokemäenjoki - Lohikiloista megawateiksi. Suomen ja Skandinavian historian tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1996.
  4. a b Kokemäenjoen suisto Kansalaisen karttapaikka. Maanmittauslaitos. Viitattu 12.3.2012.
  5. Karttapaikka: Huittisten peltoaukean juovat, viitattu 5.3.2012
  6. Karttapaikka: Kiettareen ja Säpilän seutu, viitattu 5.3.2012
  7. Kokemäenjoen veden laatu Turun Seudun Vesi Oy. Viitattu 15.7.2014.
  8. Vanhat elohopeat uhka Turun juomavedelle 14.11.2008. Kansan Uutiset. Viitattu 15.7.2014.
  9. Kokemäenjoki – Veden laatu ja virtaama Hämeen ELY-keskus ja Varsinais-Suomen ELY-keskus. Viitattu 15.7.2014.
  10. Kokemäenjoen kuolleista simpukoista jäi vain kuoret - Ely-keskus tekee tutkintapyynnön poliisille 14.7.2014. Iltalehti. Viitattu 15.7.2014.
  11. Erälehti: Lohi lisääntyy Kokemäenjoella, 10.8.2008
  12. Weilin+Göös: Suomen eläimet; Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat, s. 79. Saman kirjan sivulla 185 kerrotaan, että Vanajavedestä saatiin 1700-luvulla 170 kg painanut monni. ISBN 951-35-4756-6.
  13. Häyrynen, Maunu & Lähteenmäki, Mikael (toim.): Pohjanlahden rantatie – Ratsupolusta rannikon matkailutieksi, s. 35. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 15. Pori: Turun yliopisto, 2009. ISBN 978-951-29-3950-3 (painettu) ISBN 978-951-29-3993-0 (verkkojulkaisu). Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 27.11.2009).
  14. a b Salminen, Tapio: Joki ja sen väki, 2007, ss. 600
  15. Grönros, Matti: Kyläteistä valtaväyliin - Lautat, viitattu: 4.3.2012
  16. Kokemäenjoen käyttötieto: Kokemäenjoen historiaa, viitattu 4.3.2012
  17. a b c d e Virkkala, Kalevi: Kokemäenjoki geologis-historiallisen kehityksen valossa, s. 75-89. julkaisusta Satakunta XII. Vammala: Satakuntalainen osakunta, 1946. Satakunta sarjan skannatut kirjat (pdf) (viitattu 26.1.2012).
  18. Kinnunen, Jussi-Pekka: Porin kaupunkialueen pohjavesiesiintymän mallinnus. Vesitalous, 1/2002, s. 32. Ympäristöviestintä YVT Oy. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 26. syyskuuta 2008.
  19. Kartta Liekovedestä:. (Kansalaisen karttapaikka) Helsinki: Maanmittaushallitus. Kartan verkkoversio (viitattu 27.1.2012)
  20. Aario, Leo: Auvo A. Säntti 60 vuotta. Teoksessa: Aimo O. Aaltonen, Seppo Lehtola & Reijo Majala (toim.): Auvo A. Säntti. Juhlajulkaisu 25.12. 1966, s. 13. Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja 3. Turku: Turun kauppakorkeakoulu, 1966.
  21. Säntti, Auvo A.: Die Häfen an der Kokemäenjoki-Mündung, Fennia 74:3, 1951. (saksaksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]