Hattupuolue

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”hatut” ohjaa tänne. Päähinettä käsittelee artikkeli Hattu.

Hattupuolue (ruots. Hattpartiet) eli hatut vaikutti Ruotsin politiikassa niin sanottuna vapauden eli säätyvallan aikana 1730-luvulta vuoteen 1772 asti. Hattujen pahimpia kilpailijoita oli myssypuolue. Puolueen perustaja oli Daniel von Höpken.[1]

Puolueen syntyhistoriaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle XII:n kuoleman jälkeen valtiopäivät vähensi merkittävästi kuninkaan valtaa. Vuosina 1720–1738 Ruotsin politiikkaa johti kansliapresidentti Arvid Horn. Hänen ulkopolitiikkaansa pidettiin liian varovaisena, joten hänen kannattajiaan alettiin kutsua pilkkanimellä ”yömyssyt”. Näin luotiin mielikuva torkkuvista, saamattomista poliitikoista. ”Yömyssyjen” vastustajia puolestaan alettiin kutsua ”hatuiksi”, sillä päivisin valveilla ollessaan miehet käyttivät hattuja. Nämä nimitykset vakiintuivat käyttöön, tosin ”yömyssyjä” alettiin pian kutsua lyhyemmin myssyiksi.[1]

Hatut ja myssyt eivät olleet puolueita sanan nykyisessä merkityksessä, vaan paremminkin intressiryhmiä, joiden tehtävänä oli säätyvaltiopäivillä koordinoida äänestyskäyttäytymistä, jotta saataisiin varmistettua enemmistö tietyissä tärkeissä äänestyksissä. Hatuilla ja myssyillä ei siis ollut nykyisille puolueille ominaista organisaatiota puoluekokouksineen ja -ohjelmineen eikä laajaa jäsenistöä.[1] Puolueuskollisuuskin oli heikkoa: poliitikot olivat usein kiinnostuneempia oman kotiseutunsa ja säätynsä edusta, kuin oman puolueen edusta. Poliittisia kuvioita sotki lisäksi kaikkialla rehottava korruptio: moni tuon ajan poliitikko oli ostettavissa ja rahaa otettiin mielellään vastaan myös Ruotsin periviholliselta Venäjältä. Hattujen rahoittajana toimi Ranska.

Koska vain aatelistolla oli korkeampaa koulutusta ja kokemusta hallintoasioista, aatelismiehet saivat helposti dominoivan aseman sekä hatuissa että myssyissä. Talonpoikien edellytykset tutustua asioihin olivat vähäiset, varsinkin kun kaikki tärkeät asiakirjat olivat enemmän tai vähemmän salaisia ja vain pienen eliitin tarkasteltavissa.

Hattujen kannatus oli suurinta aateliston ja porvariston keskuudessa. Näiden kahden säädyn kannatus riitti antamaan hatuille vahvan valta-aseman, koska vaikutusvaltaisen salaisen valiokunnan jäseniksi pääsivät vain aateliston, papiston ja porvariston edustajat. Hatut saivat siis melko helposti kahden kolmasosan enemmistön salaisessa valiokunnassa.[2]

Hattujen valtakausi 1738–1765[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosien 1738–1739 säätyvaltiopäivillä hatut onnistuivat syrjäyttämään Hornin ja miehittämään valtaneuvoston omilla miehillään, joista keskeisimmäksi nousi Anders Johan von Höpken, puolueen perustajan poika. Hattujen ulkopolitiikan tärkeimpänä tavoitteena oli Ruotsin suurvalta-aseman palauttaminen, toisin sanoen Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle menetettyjen alueiden saaminen takaisin. Hatut ihailivat Ranskaa ja sen kulttuuria (heistä käytettiin toisinaan nimitystä ”ranskalainen puolue”), joten oli johdonmukaista, että suunnitelmissa olevan Venäjän vastaisen sodan liittolaiseksi valittiin Ranska. Myös Ranskan intressissä oli tuolloin Venäjän heikentäminen, sillä Keski-Euroopassa riehui Itävallan perimyssota, jossa Ranska ja Venäjä kuuluivat eri liittokuntiin.

Hatut käynnistivät sotavalmistelut vuonna 1739, ja Ranskasta alkoi virrata rahaa Ruotsin sotakassaan. Sotaa valmisteltiin myös Venäjän vastaisella propagandalla, jotta kansa saataisiin sopivan sotaisaan mielentilaan. Sodanjulistus annettiin vuonna 1741.

Vuosina 1741–1743 käyty sota tunnetaan historiassa nimellä hattujen sota. Se tunnetaan myös yhtenä Ruotsin sotahistorian suurimmista epäonnistumisista. Hatut pystyivät kuitenkin taitavin poliittisin manööverein säilyttämään poliittisen johtoasemansa, varsinkin kun oppositiossa olevat myssyt olivat huonosti järjestäytyneitä. Vuoden 1746 säätyvaltiopäivillä hatut onnistuivat hiljentämään myssyt jopa niin tehokkaasti, että tätä on myöhemmin tulkittu hattujen vallankaappaukseksi. Myöskään kuninkaista ei ollut vastusta heille: Fredrik I oli vanha ja välinpitämätön mies, ja vuonna 1751 valtaistuimelle noussut Aadolf Fredrik oli luonteeltaan liian lempeä, jotta olisi pystynyt menestymään kovissa poliittisissa vehkeilyissä.

Tappiollisen ”hattujen sodan” jälkeen hatut pyrkivät korjaamaan tapahtunutta vahinkoa vahvistamalla Suomen puolustusta. Päätettiin rakentaa Sveaborgin merilinnoitus, ja rakennustöiden johtoon asetettiin hattujen suurimpiin kykyihin kuuluva Augustin Ehrensvärd.

Hatut kannattivat merkantilistista kauppapolitiikkaa, joka suojasi ruotsalaisia porvareita epämieluisalta ulkomaalaiselta kilpailulta.[1] He tukivat 1750-luvulla kotimaista teollisuutta ja olisivat ehkä saaneet aikaan taloudellista kasvua, elleivät olisi jälleen tehneet uutta raskaan sarjan poliittista virhettä. Vuonna 1757 Ruotsi päätti nimittäin jälleen lähteä sotaan, tällä kertaa Preussia vastaan. Tämä sota tunnetaan Ruotsin historiassa nimellä Pommerin sota, ja se oli osa suurempaa maailmanlaajuista seitsenvuotista sotaa. Ruotsille sota merkitsi lähinnä suuria miestappioita ja suuria kuluja. Ruotsin valtionkassa tyhjeni, joten lisää rahaa piti hankkia painamalla runsaasti (katteettomia) seteleitä. Tästä seurasi korkea inflaatio, ja lopulta kansan tyytymättömyys johti siihen, että hatut menettivät valta-asemansa myssyille vuonna 1765. Hattujen 27 vuotta kestänyt valtakausi päättyi.

Loppuvaiheet 1765–1772[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myssyt eivät osanneet parantaa valtion rahatilannetta, vaan ajoivat valtion suorastaan konkurssin partaalle. Niinpä heidän valtakautensa kesti vain neljä vuotta: vuoden 1769 valtiopäivillä hatut palasivat takaisin valtaan. Ilmassa oli kuitenkin muutoksen merkkejä. Perinteinen jako hattuihin ja myssyihin alkoi menettää merkitystään, ja tilalle tuli asetelma aateliset vastaan aatelittomat.

Kustaa III:n vuonna 1772 tekemä vallankaappaus teki lopun sekä hattujen että myssyjen toiminnasta. Yksi syy Kustaan vallankaappauksen onnistumiseen oli se, että säädyt olivat pilanneet maineensa loputtomilla poliittisilla riidoillaan. Kansa kaipasi vahvaa johtajaa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 139, 170. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. Paloposki, Toivo J.: Suomen historia 4: Vapauden aika, s. 70-72, 113. Espoo: Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0.
  • Virrankoski, Pentti: Suomen historia 1, s. 288–319. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2001. ISBN 951-746-341-3.