Operaatio Birke

Operaatio Birke (saks. Unternehmen Birke, suom. operaatio Koivu) oli toisen maailmansodan aikainen Saksan sodanjohdon vuosina 1943–1944 valmistelema suunnitelma vetää Pohjois-Suomessa olevat joukot Neuvostoliiton vastaiselta rintamalta uusiin puolustusasemiin poikki Lapin, mikäli suomalaisten puolustus olisi romahtanut ja neuvostojoukot olisivat vallanneet eteläisen Suomen. Puolustusasemat tuli tiedustella, rakentaa ja varustaa ennakkoon. Suunnitelmaa ryhdyttiin valmistelemaan vuonna 1943, ja se toteutettiin syyskuussa 1944. Operaatiota toteutettaessa tilanne oli olennaisesti muuttunut suunnitelmasta, sillä taisteluja ei käyty neuvostojoukkoja vaan suomalaisia vastaan Lapin sodassa. Operaatio Birke kuitenkin toteutettiin lähes alkuperäissuunnitelmien mukaisesti.

Saksalaisten valmistautuminen puolustustaisteluun Lapissa

Saksan armeijan yleisesikunta OKW tiedusteli syksyllä 1943 Suomen Lappiin komennetun 20. vuoristoarmeijan komentajan Eduard Dietlin mielipidettä joukkojen vetämisestä Suomesta pohjoiseen Norjaan. Saksan sodanjohto oli jo pitkään harkinnut asiaa. Dietl vastusti siirtoa, sillä hän piti tehtävää lähes mahdottomana huonokuntoisen tiestön ja alueen ankarien luonnonolosuhteiden takia. Sen sijaan Dietl ehdotti Hitlerille suunnitelmaa hyökkäyksestä Pohjanmaalle avoimen veden ääreen ja sieltä evakuoimista tai puolustustaistelua viimeiseen mieheen.

Dietlin vastustuksesta huolimatta sodanjohto antoi 28. syyskuuta 1943 määräyksen Ohje 50, joka käsitti valmistautumisen puolustustoimenpiteisiin siltä varalta, että Suomen puolustus romahtaa ja Neuvostoliitto valtaa Etelä-Suomen – Suomea vastaan käytävän sodan mahdollisuutta ei käskyssä huomioitu. Tällöin puolustus ryhmitettäisiin uudelle linjalle Karesuvanto–Ivalo–Petsamo. Petsamo tuli pitää joka tilanteessa: kaivoksesta saatava nikkeli oli elintärkeää Saksan sotateollisuudelle, sillä vuonna 1943 Saksan kuluttamasta nikkelistä saatiin 73 prosenttia Petsamosta, ja osuus oli nousemaan päin. Ivalon asema turvasi Petsamoon johtavan Jäämerentien ja Norjaan johtavan Kaamasen huoltotien risteyksen. Karesuvannon asema turvasi Norjan puolella kulkevan valtakunnantie nro 50:n, joka oli Pohjois-Norjan joukkojen ainoa maayhteys eteläisiin armeijoihin.

Armeijakunnat irrottautuisivat asemistaan ja ryhmittäytyisivät vetäytymistaisteluita käyden uusiin puolustusasemiin. Käskyn mukaan operaatio piti suunnitella ja puolustusasemat tiedustella, linnoittaa ja varustaa ennakolta. Asemista oli tarkoitus tehdä pysyvät linnoitukset, alkuvaiheessa niistä käytettiinkin nimityksiä "Dauerstellung" ja "Endstellung" (suom. pysyvä asema, pääteasema). Myöhemmin Käsivarren poikki kulkeva Karesuvannon asema sai peitenimen Sturmbock (suom. muurinmurtaja) ja Ivalon asema nimen Schutzwall (suom. suojavalli). Näiden pääpuolustusasemien lisäksi oli määrä linnoittaa lukuisia pienempiä asemia, esimerkiksi Rovaniemen ympäristö (peitenimi Ringwall), linja Ylimaa–Antinkylä–Kemijärvi ja Kilpisjärven alue. Syy linnoitustöihin piti pitää tiukasti salassa. Myöhemmin operaatio sai peitenimen Birke.

Nykyinen näkymä Sturmbock-puolustusasemista kaakkoon ja etelään.

Suunnitelman vaiheet

Operaation vaiheistettiin käskytykseltään neljään osaan:

1. Operaation aloitus, käskykoodi "Birke anschlagen" (suom. hakatkaa koivua)

Evakuoinnin aloitus ja jälkeen jätettävän materiaalin tuhoaminen. Suunnitelmassa esitettiin vaiheelle kolme vaihtoehtoa, 14 ja 30 vuorokauden sekä kahdeksan viikon pituinen evakuointi. Pisimmässä vaihtoehdossa evakuoitaisiin lähes kaikki materiaali, lyhimmässä vain tärkein ja loput tuhottaisiin. Evakuointi toteutettiin lyhimmän suunnitelman mukaan.

2. Vetäytyminen, käskykoodi "Birke fällen" (suom. kaatakaa koivu)

Vetäytyminen Kiestingin lohkolla Suomen vanhalle rajalle ja Sallan lohkolta Kairalan kapeikkoon Alakurtin ja Sallan kirkonkylän välimaastoon.

3. Suojaus, käskykoodi "Birke sägen" (suom. sahatkaa koivu)

Joukkojen vetäytyminen Suomen puolelle ja vetäytymisen suojaus Kairalan kapeikossa.

4. Marssi, käskykoodi "Birke zerkleinern" (suom. pilkkokaa koivu)

Joukkojen vetäytymismarssi Rovaniemen seudulle ja samalla käytävät vetäytymistaistelut.

Puolustusasemien tiedustelu

Operaation valmistelutyöt aloitettiin talven jälkeen, maaliskuussa 1944. Joukkoja määrättiin tiedustelutehtäviin pääpuolustusasemien määrittämiseksi Karesuvannossa ja Ivalossa, mutta puolustuslinjan siirtosuunnitelmaa ei kenttäjoukoille kuitenkaan paljastettu. Suomalaisille asemien tiedustelun syytä ei saanut paljastaa. Pioneerijoukoille annettiin linnoitus- ja rakennusohjeistus liikkuvan sodankäynnin varalta. Vilkas tiedustelutoiminta sekä materiaalien kuljetukset ja varastointi kiinnittivät huomiota, mutta suomalaisille kerrottiin töistä vasta niiden alettua elokuussa 1944. Omillekin esikunnille kerrottiin peitetarina, jonka mukaan linnoittaminen oli varotoimenpide sille epätodennäköiselle vaihtoehdolle, että Neuvostoliitto onnistuisi hyökkäyskiilallaan erottamaan saksalaiset ja suomalaiset joukot toisistaan.

Rakentaminen

Organisaatio hankkeen toteuttamiseksi oli työjärjestö Organisation Todtin Skandinavian osasto Einsatzgruppe Wiking, jolle alistettiin myös sotilasyksiköitä, esimerkiksi pioneeri- ja rakentajapataljoonat. Organisaation johtohenkilöt olivat siviilejä, mutta vastasivat työstä 20. vuoristoarmeijan esikunnalle. Suunnitelman toteuttaminen edellytti suurimittakaavaisia linnoitustöitä ja materiaalikuljetuksia. Esikuntapäällikkö kenraaliluutnantti Herman Hölter pyysi kesäkuun alussa pääesikunnalta työvoima- ja materiaaliapua: seitsemän pioneeri- tai rakentajapataljoonaa, kaksi pioneeriesikuntaa, 8 000 työmiestä, erikoisryhmiä ja 75 painekompressoria, 280 tonnia autokuljetuskapasiteettia, 1 600 kuutiota polttoainetta ja 1 500 tonnia linnoitusmateriaalia. Maihinnousua Euroopan länsirintamalla odottava pääesikunta ei luvannut apua.

Käsky asemien rakennustöiden aloittamiseksi annettiin 19. heinäkuuta, joskin Ivalon aseman rakentaminen oli aloitettu jo kuun alussa. Yksityiskohtainen maastotiedustelu ja tulevien puolustusasemien merkintä oli vielä paikoin kesken. Karesuvannossa Norjaan menevää maantietä ja Saksan Ruijassa olevien joukkojen mahdollista vetäytymistietä turvaavan Sturmbock-pääpuolustusaseman rakentaminen aloitettiin 1. elokuuta. Karesuvannon asemaa rakensi noin 2 000–3 500 miestä, mukana sotilas- ja työorganisaation yksiköitä, muun muassa 750 puolalaista rakennusmiestä. Toista pääpuolustuspaikkaa, Petsamon nikkelintuotannon kannalta tärkeää Ivalon tienristeystä turvaavaa Schutzwall-asemaa rakensi noin 3 400 miestä. Molemmissa joukoissa oli mukana kaksi sotavankityöpataljoonan komppaniaa eli yhteensä noin neljä tuhatta sotavankia.

Työssä käytettiin hirsirakennelmia, sekä tehdasvalmisteisia teräsrakenteisia elementtejä, Heinrich- ja Siegfried-kehiä. Asemiin rakennettiin puolustuskorsuja sekä tykistö- ja raketinheitinasemia. Asemien eteen tuli yhtenäiset piikkilankaesteet, Lappland-zaun, ja runsaasti miinoitteita.

Norjan yhteyttä turvaavan Käsivarren Sturmbock-asemaa rakennettiin kunnes 7. vuoristodivisioona miehitti asemat 25. lokakuuta. Tuolloin valmiina oli 311 puolustuskorsua ja keskeneräisenä 339 korsurakennelmaa. Asemiin asettautuneet joukot jatkoivat vielä linnoitustöitä.

Saksalaisten vetäytyminen uusiin puolustusasemiin

Saksalaisjoukkojen vetäytymissuunnat.

Elo–syyskuun vaihteessa 1944 Rovaniemellä esikuntaansa pitäneen 20. vuoristoarmeijan alaisuudessa oli kolme armeijakuntaa, noin 213 000 miestä:

• Petsamossa toimi XIX vuoristoarmeijakunta, johon kuuluivat 2. ja 6. vuoristodivisioona, divisioona ryhmä Rossi ja 210. divisioona,
• Sallan alueella oli XXXVI vuoristoarmeijakunta: 163. ja 169. divisioonat.
• Kiestingin ja Uhtuan suunnalla toimi XVIII vuoristoarmeijakunta: divisioonaryhmä Kräutler, 6. SS-vuoristodivisioona (aik. divisioona Nord) ja 7. vuoristodivisioona,
• lisäksi Lapissa oli useita lentotukikohtia, noin 300 lentokonetta, ilmatorjunta- ja vartiojoukkoja.

Suomen irtautuminen aseveljeydestä

Suomi katkaisi suhteensa Saksaan 2. syyskuuta 1944 ja vaati joukkoja poistumaan 15. syyskuuta mennessä Neuvostoliiton vaatimien rauhanneuvotteluehtojen mukaisesti. Rovaniemellä ollut Saksan 20. vuoristoarmeijan esikunta sai tiedon Suomen ja Saksan välisten suhteiden katkaisemisesta kun 2.–3. syyskuuta välisenä yönä kello 00.30, kun Saksan sodanjohto ilmoitti Berliinistä puhelimitse, että Operaatio Birke oli pantava toimeen. Komentaja Rendulic oli poissa, yöjunassa palaamassa Helsingistä. Saksan sodanjohdolla oli vaikeuksia käskyn antamisessa: se vahvistettiin kello 3.05, mutta toteuttamista lykättiin jälleen kello 3.30. Paikalla ollut korkein upseeri esikuntapäällikkö Hölter ratkaisi asian ja antoi 3.50 käskyn joukoille operaation ensimmäisen vaiheen toimeenpanemiseen. Koodikielinen komento oli "Birke anschlagen" (suom. hakatkaa koivua)

Ensimmäiseksi ryhmitettiin Oulun läänin poikki etelään suuntautuvalle rintamalinjalle pääjoukkojen vetäytymistä turvaavat vahvasti aseistetut ja motorisoidut taisteluyksiköt. Oulujärven itäpuolelle muodostettiin taisteluosasto Ost ja länsipuolelle Ouluun asti toimivana taisteluosasto West. Westiin kuului 6. moottoroitu SS-jalkaväkipataljoona, 6. moottoroitu SS-pataljoona, 776. tiedustelupataljoona, 520. moottoroitu kenttätykistöpataljoona, kaksi panssaritorjuntakomppaniaa, moottoroitu pioneerikomppania ja ilmatorjuntapatteristo. Räjäytystehtäviä varten West sai 4 400 ja Ost 2 000 miinaa pioneerikomppanioilleen. Eversti Matthias Käutlerin johtama divisioonaryhmä Kräutler sai käskyn siirtyä Pohjamaan rannikolle. Itäisintä laitaa Kainuussa suojaisi kenraaliluutnantti August Krakaun johtama 7. vuoristodivisioona.

Salainen sopimus rauhanomaisesta vetäytymisestä

Pääartikkeli: Syysmanööverit

Birken nopeimman aikataulun mukaan siirtyminen olisi voinut tapahtua kahdessa viikossa: tällöin kuitenkin materiaalista saataisiin mukaan vain murto-osa. Suunnitelman toteuttamiseksi oli välttämätöntä, että rautatiet ja Oulun, Kemin ja Tornion satamat olisivat saksalaisten käytössä.

Suomen armeijan päämajan edustajana everstiluutnantti Haahti neuvotteli Rovaniemellä 20. vuoristoarmeijan komentajan, kenraalieversti Lothar Rendulicin kanssa sopimuksen vetäytymisestä. Sopimuksen mukaan suomalaiset antaisivat saksalaisten käyttöön evakuointia varten 26 veturia ja 700 junavaunua. Oulujoen eteläpuoli jätettäisiin suoraan suomalaisille, ja taisteluosasto Westin tuli siirtyä joen pohjoispuolelle viimeistään 12. syyskuuta. Oulun Toppilan satama jäisi suomalaisille 14. syyskuuta kello 24, mikä oli saksalaisille hankala myönnytys, sillä evakuoinnissa satama oli tärkeä. Toisaalta suomalaiset myöntyivät siihen, että saksalaiset saisivat pääsääntöisesti tuhota sillat, tiet ja rautatiet. Siitäkin saataisiin lisäsyy hitaaseen etenemiseen.

Suomussalmi–Kuusamo-linjalta itään asettunut XVIII vuoristoarmeijakunta määrättiin siirtymään Rovaniemen ja Muonion kautta Karesuvannon Sturmbock-asemaan turvatakseen tieyhteyden Norjaan. Sallan itäosaan sijoitettu XXXVI vuoristoarmeijakunta siirtyi pääosin Rovaniemen kautta Schutzwall-asemaan Ivaloon. Petsamoon sijoitettu XIX vuoristoarmeijakunta pysyi toistaiseksi paikoillaan. Ski Brigade Finnland varmisti kaikki Oulu–Vaala–Jormua-linjalta pohjoiseen vievät tiet, miehitti ja aseisti ennalta valmistellut puolustusasemat.

Laivaukset satamista

Satamissa lastaus sujui pikavauhtia. Oulun satamasta rahdattiin nelinkertainen määrä lastia päivässä sataman tavanomaiseen lastauskykyyn verrattuna. Lastaukseen omien joukkojensa avuksi saksalaiset tuottivat sotavankeja ja palkkasivat paikallista väestöä, jopa lomalla olleita suomalaisia sotilaita. Saksalaiset tiesivät, ettei kaikkea tavaraa saada lastattua määräaikaan mennessä, joten valvonta oli lepsua ja tavaran hävikki suuri paikallisten verottaessa rahtia.

Oulun satama luovutettiin 14. syyskuuta, Kemissä ja Torniossa rahtaus jatkui 20. päivään asti. Saksaan kuljettiin yhteensä 5 600 miestä, suurin osa haavoittuneita, jotka haki sairaalalaiva Rügen. Yhteensä saksalaiset kuljettivat Pohjanlahden satamista Saksaan 47 500 tonnia materiaalia. 8 000 tonnia tavaraa lastattiin suomalaisiin aluksiin, jotka kuitenkin purjehtivat Suomen ja Ruotsin satamiin välirauhansopimuksen mukaisesti. Saksalaisilta jäi Ouluun muun muassa toista sataa hevosvaunua täynnä sotatarvikkeita. Toppilan satama oli täynnä tavaraa, josta siviilit ehtivät ottaa osansa.

Taisteluosasto West vetäytyi sovitun mukaisesti Oulun pohjoispuolelle Kiiminkijoen taakse, Ost Kajaanin pohjoispuolelle.

Petsamon nikkeli

Kolosjoen kaivoksilla Petsamon Nikkeli Oy keskeytti työt kaivoksessa ja sulatossa heti syyskuun alussa. Saksalaiset yrittivät tuloksetta käynnistää työt uudestaan, osin Saksasta tuodulla työvoimalla. Ilman nikkeliä saksalaisilla ei ollut mitään strategista hyötyä Petsamosta, toisaalta Itävallasta löytynyt uusi esiintymä vähensi Petsamon nikkelin merkitystä. Lisäksi Saksaan oli saatu varastoitua runsaasti nikkeliä.

Nikkelituotannon katkettua Ivalon Schutzwall-asema menetti strategisen merkityksensä ja työt keskeytettiin kolmen kuukauden töiden jälkeen 6. lokakuuta. Rakentajat määrättiin osin Norjaan, osin Saksaan ja osin rakentamaan puolustusasemaa pohjoisemmaksi Inariin.

Joukkojen marssi pohjoiseen

Yli 200 000 sotilaan saksalaisjoukkojen vetäytyminen Pohjois-Suomesta onnistui saksalaisten kannalta erinomaisesti. Hanke oli poikkeuksellisen vaativa: armeija vetäytyi arktisen talven kynnyksellä lähes tuhat kilometriä muutamissa viikoissa harvan ja tasoltaan vaatimattoman tieverkoston alueella samanaikaisesti, kun sen piti käydä viivytystaisteluja ja hävittää mennessään infrastruktuuri. Vetäytyminen onnistui yli Saksan sodanjohdon odotusten: niin miehistö- kuin kalustotappiot olivat suhteellisen vähäisiä.

Syynä tähän olivat pitkälti huolellinen operaatiovalmistelu ja äärimmäisen tiukka marssikuri. Moottoroidut kolonnat etenivät päiväsaikaan, pimeän tullessa liikkui jalkaväki. Armeijan komentaja Rendulic ilmoitti, että kaikki marssikurin rikkomukset viedään sotaoikeuteen ja vankeus on lievin mahdollinen rangaistus. Liikkuvat kenttäoikeudet marssireittien varrella hoitivat käräjöinnit. Raskaina marssirikoksina käsiteltiin muun muassa ajaminen liian lähellä edellistä ajoneuvoa, luvaton ohittaminen, ajoneuvon jättäminen tielle tauon aikana ja ilmahälytysten laiminlyöminen. Väsymystä ei saanut pitää lieventävänä asianhaarana. Marssirikoksista annettiin jopa kuolemantuomioita.

Operaatio Nordlicht

Pääartikkeli: Operaatio Nordlicht (1944–1945)

Lokakuun alussa suomalaiset nousivat maihin Torniossa. Toisaalta Petsamo menetti äkillisesti strategisen merkityksensä Itävallasta löydetyn uuden malmion vuoksi ja Albert Speerin ilmoitettua, että emämaan varastot riittävät tyydyttämään nikkelitarpeen vuoden 1946 loppuun. Tällöin saksalaisten oli päätettävä, asetutaanko pysyviin puolustusasemiin Suomen Lappiin operaatio Birken mukaan vai jatketaanko vetäytymistä kauemmaksi, Norjan Lyngenin–Narvikin alueelle, jossa Ruotsin pohjoiskärjen ja Lyngen-vuonon väliin saataisiin erittäin hyvät puolustusasemat. Pohjois-Norjan ja Pohjois-Suomen alueista luovuttaisiin kokonaan. Tätä vetäytymistä varten oli ennakkoon laadittu suunnitelma Nordlicht (suom. revontulet), joka oli jatko-operaatio Birkelle. Operaatiosuunnitelma oli laadittu kesäkautta varten, ja sen toteuttamisen talvisaikaan tiedettiin olevan hyvin riskialtista. Syyskuussa 1944 Saksan pääesikunta OKW oli vielä sitä mieltä, että armeijan tulisi peräytyä Lyngeniin mutta ettei Nordlichtia voitaisi toteuttaa ennen kuin kesällä 1945. Rendulic antoi kuitenkin määräyksen Operaatio Nordlichtin toteuttamiselle 4. lokakuuta 1944, ja se merkitsi, ettei Sturmbock- ja Schutzwall-asemia miehitettäisi pysyvästi vaan jatkettaisiin vetäytymistaisteluja käyden suoraan Norjaan. Tammikuun loppuun mennessä joukot oli siirretty Lyngeniin ja operaatio Nordlicht suoritettu.

Vetäytymistaistelut

Saksalaisjoukot vetäytyivät Tornio–Taivalkoski-linjalta 8. lokakuuta. Keskisellä rintamalla Pudasjärvi oli tuolloin jo suomalaisten hallussa. Rovaniemeltä joukot lähtivät 16. lokakuuta Sodankylään ja Kittilään. Vetäytymisen aikana suoritettiin jatkuvasti viivytystaisteluita valmiiksi tiedustelluissa ja osin myös varustelluissa puolustusasemissa. Petsamon menetettyä strategisen merkityksensä saksalaiset vetäytyivät idässä nopeammin pohjoiseen kuin alkuperäisessä operaatiosuunnitelmassa kaavailtiin: Schutzwall-asemista vetäydyttiin 31. lokakuuta viikon taistelujen jälkeen. Saksalaiset linnoittautuivat lokakuun lopussa Inarin tienoille rakennettuihin asemiin, joissa pysyttiin, kunnes 20.–21. marraskuuta itäisen rintaman joukot poistuivat Suomesta Utsjoen ja Karesjoen kautta.

Lännessä Ylitornion ja Taipaleenkylän taisteluista saksalaisjoukot irtautuivat 14. lokakuuta, sen jälkeen viivytystaistelut käytiin portaittain, Kolarissa 22. ja Muoniossa 26.–30. lokakuuta. Enontekiön Karesuvantoon linnoitettuihin asemiin pysähdyttiin 6.–26. marraskuuta. Hyvin varustetut Sturmbock-asemat Lätäsenon joen länsipuolella miehitettiin 25. marraskuuta, ja niistä poistuttiin vasta asemasotavaiheen jälkeen 10. tammikuuta 1945. Joukot suojasivat Norjan Ruijaan sijoitettujen saksalaisjoukkojen peräytymistien etelään pitkin Valtakunnantie 50:ä.

Puolustusasemissa oli 800 konekivääriä, 100 kranaatinheitintä, yli 160 tykkiä ja ammusvarasto koko talven tarpeiksi. Jo vaatimattomaan miesvahvuuteen riisutut suomalaisjoukot pysähtyivät Markkinan kylään: niillä ei ollut mitään mahdollisuutta läpimurtoon. Lätäsenolta saksalaiset vetäytyivät Kilpisjärvelle. Keväällä saksalaisjoukot oli kokonaan vedetty Ruijasta, maakunta oli tyhjennetty siviileistä ja rakennuskanta poltettu, jolloin suojajoukkoja Käsivarressa ei enää tarvittu. Viimeiset saksalaisyksiköt siirtyivät Suomen alueelta Norjaan 27. huhtikuuta 1945.

Katso myös

• Lapin sota

Lähteet

• Auf Wiedersehen, Lappland. (Archive.org) Apu, 27.10.2004. A-lehdet. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.2.2008.
• Hautala, Kustaa: Oulun kaupungin historia V 1918–1945, s. 479–486. Oulun kaupunki, 1982.
• Hiitola, Pekka: Lapin sota (1944–1945) Pohjanprikaatinkilta. 24.6.2008. Pohjanprikaatinkilta. Arkistoitu 17.7.2013. Viitattu 16.1.2010.
• Huttunen, Pertti: Saksalaisten linnoittamistyöt Lapin sodassa 1944, s. 157–176. Faravid. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja XIII. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1989. ISSN 0356-5629.
• Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. väitöskirja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-216-6.
• Kallioniemi, Jouni: Lapin sota 1944–1945 Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989. ISBN 952-90-1285-3.
• Kankainen, Janne: ”Lapin sota”, Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939–1945, s. 440–450. kokoelmateos, toim. Kankainen, Rauhala, Vahtola. Oulu: Oulun kaupunki, 2002. ISBN 951-9234-92-6.
• Kulju, Mika: Tornion maihinnousu 1944. Lapin sodan avainoperaatio. Ajatus-kirjat, Gummerus Kustannus Oy, 2009. ISBN 978-951-20-7803-5.
• Paasilinna, Erno: Maailman kourissa. Historiaa ja muistoja Petsamosta. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07631-0.
• Postila, Tapani: Schutzwall – sodanaikainen puolustusasema Urho Kekkosen kansallispuistossa. Sarja A No 71. Vantaa: Metsähallitus, 2002. ISBN 951-53-1463-1.
• Thorban, F. W.: Petsamon ja Kirkkoniemen torjuntataistelut 1944. Oulu: Pohjoinen, 1992. ISBN 951-749-159-X.
• Vuorisjärvi, Esko: Petsamon nikkeli kansainvälisessä politiikassa 1939–1944. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-11157-4.
• Ziemke, Earl F.: Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1939–1945. Helsinki: WSOY, 1963.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sturmbock Wikimedia Commonsissa