Vienan retket

Wikipedia
Ohjattu sivulta Vienan retkikunta
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vienan retket
Osa Suomen heimosotia
Heimosotureita Vienan sotaretkeltä, kuvassa mukana kirjailija Ilmari Kianto takana ratsailla keskellä
Heimosotureita Vienan sotaretkeltä, kuvassa mukana kirjailija Ilmari Kianto takana ratsailla keskellä
Päivämäärä:
21. maaliskuuta2. lokakuuta
1918
Paikka:

Vienan Karjala

Lopputulos:

suomalaiset valkoiset eivät vallanneet pohjoista Vienan Karjalaa, mutta estivät suomalaisten punaisten hyökkäyksen Pohjois-Suomeen.

Aluemuutokset:

sodan välillisenä tuloksena Repola ja Porajärvi liittyivät Suomeen

Vaikutukset:

heimosodat ja karjalaisten vapaustaistelu alkoivat, Suomen ja Venäjän välit viilenivät entisestään

Osapuolet

Flag of Finland 1918 (state).svg suomalaiset valkoiset
      heimosoturit
      jääkärit
      suojeluskuntalaiset
      asevelvolliset

Red flag.svg suomalaiset punaiset
KarelianNationalFlag.svg karjalaiset
Britannian lippu britit
Flag of Russian SFSR (1918-1937).svg venäläiset
      bolsevikit

Komentajat

Flag of Finland 1918 (state).svg K. M. Wallenius
Flag of Finland 1918 (state).svg Carl Wilhelm Malm
Flag of Finland 1918 (state).svg Toivo Kuisma

Red flag.svg Oskari Tokoi
Red flag.svg Verner Lehtimäki
Britannian lippu Philip James Woods

Vahvuudet

1 500

1 550

Tappiot

väh. 122

100-150

korpisodan tarkkoja tappiolukuja ei voida saada selville

Vienan retket oli joukko Suomen valkoisten vapaaehtoisretkikuntien Suomen sisällissodan ajalta maaliskuulta aina lokakuulle 1918 tekemiä sotaretkiä Vienan Karjalaan, Venäjälle. Vaikka retkikuntia olikin monta, retket lasketaan yhdeksi kokonaiseksi osaksi heimosotia. Vienan retket olivat ainoa heimosota, jossa suomalaiset ja karjalaiset sotivat toisiaan vastaan.[1]

Vienan retkien tausta alkuvuosi 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tasavallan joukkojen, valkoisten ylipäällikön, kenraali Gustaf Mannerheimin antama Miekkavala-päiväkäsky 23. helmikuuta 1918 oli keskeinen innoittaja ensimmäiselle niin sanotulle heimosodalle, Vienan retkille. Miekkavalassaan Mannerheim lähinnä kehotti eliminoimaan Venäjän Karjalasta Suomeen kohdistuvan bolsevikkivaaran, mutta se kannusti silti heimoaktivistien ja Suomessa olevien itäkarjalaisten keskuudessa esitettyjä ajatuksia Itä-Karjalan vapauttamisesta tai liittämisestä Suomeen. Valkoiset joukot olivat vallanneet Pohjois-Suomen, punaiset olivat paenneet lähinnä Itä-Karjalaan. Mannerheimia huolettivat nämä Muurmannin radan varteen keskittyneet tuhannet punaiset suomalaispakolaiset, jotka uhkasivat Suomen pitkää itäistä valtakunnanrajaa.[1] Vaasan senaatti oli kiinnostunut lähinnä Saksan avulla tehtävästä Itä-Karjalan valtauksesta Suomelle, Mannerheim bolshevismin kukistamisesta. Päiväkäsky oli myös vastatoimi meneillään oleville kansanvaltuuskunnan ja neuvostohallituksen neuvotteluille, joissa keskusteltiin muun muassa Itä-Karjalan liittämisestä punaiseen Suomeen.[2]

Varkauden valloituksen ja päiväkäskyn jälkeen nousi kuopiolaisten aktivistien piirissä ajatus lähteä vapauttamaan Karjalaa. Mannerheim suhtautui suunnitelmaan myötämielisesti, ehtona kuitenkin, että joukon johtaja, everstiluutnantiksi ylennettävä Carl Wilhelm Malm eroaisi armeijasta operaatiota varten. Tällä tavalla Malm saatiin suoraan päämajan ja Mannerheimin alaisuuteen.[3]

Päämajan tavoite Itä-Karjalan suhteen oli erittäin optimistinen. Tavoitteena oli vetää ns. kolmen kannaksen raja, joka kulkisi linjalla Laatokka, Syväri, Ääninen ja Vienanmeri. Jääkäriyliluutnantti Kurt Martti Walleniuksen johtamien 500 miehen ja everstiluutnantti Carl Wilhelm Malmin johtamien 370 miehen oli tarkoitus aloittaa taistelut, joiden jälkeen karjalaiset itse ajaisivat bolševikit pois maastansa. Tämän lisäksi suunniteltiin suurinta osastoa Aunuksen Karjalaan, mutta tätä ei koskaan muodostettu, koska miehiä tarvittiin Antrean rintamalla. Suomalaisten joukkojen määrän ei ollut tarkoituskaan riittää koko Itä-Karjalan valtaukseen, vaan luotettiin itäkarjalaisten antamaan tukeen. Itä-Karjalassa haluttiin soveltaa Suomen sisällissodan mallia, jossa suomalaiset otettaisiin vapauttajina vastaan ainakin yhtä hyvin kuin saksalaiset Etelä-Suomessa. Suomessa oleskelevilta itäkarjalaisilta saatiin käsitys, että itäkarjalaiset ottaisivat suomalaiset avosylin vastaan. Itäkarjalaisten lähetystöt olivat koko kevään 1918 aktiivisesti painostaneet Suomea aloittamaan toimet Itä-Karjalan Suomeen liittämiseksi.[1]

Malmin retkikunta Vienan Karjalan joukot maaliskuu-heinäkuu 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Everstiluutnantti Malmin joukot olivat ensimmäiset suomalaiset, jotka ylittivät Suomen ja Vienan rajan. Malm kokosi ensimmäisen komppanian vapaaehtoisia Kuopion seudulta. Savon mustakeltaisin kokardein, samanlaisilla siisteillä univormuilla ja Karjalan puolesta-käsivarsinauhoilla koristellut joukot ylittivät rajan Suomussalmella 21. maaliskuuta 1918 paraatimarssilla leijonalippu hulmuten. Malm nimesi retkikuntansa päiväkäskyssään rajanylityspäivänä Vienan Karjalan joukoiksi. Aktiivisen heimoystävän jääkärikapteeni Toivo Kuisman johtama toinen komppania ylitti rajan 30. maaliskuuta.[1]

Joukoilla oli 2000 kivääriä patruunoineen jaettavaksi karjalaisille, jotka suomalaisten suunnitelmien mukaan nousisivat kapinaan. Joukot pyrkivät näyttämään Vienan vapauttajilta eivätkä valloittajilta käyttäytymällä hyvin ja noudattamalla karjalaisten tapoja. Retkikunta saavutti Vuokkiniemen, jossa joukot otettiin vastaan suopeasti. Tämän jälkeen 10. huhtikuuta joukot hyökkäsivät Vienan Kemiin, mutta bolševikit torjuivat huonosti suunnitellun hyökkäyksen. Suomalaisista neljä kaatui, kaksi haavoittui ja toiset kaksi katosivat. Suomalaiset olivat aliarvioineet vihollisen voimat ja vetäytyivät Uhtualle, jonne he jäivät asumaan kesäksi.[1]

Joukot passivoituivat ja masentuivat Uhtualla. Suomalaiset sotilaat ahdistuivat ja nolostuivat, kun karjalaiset eivät tulleetkaan suomalaisten puolelle. Uhtuan suojeluskunnan komentajan kuoltua retkikunnan asema vaikeutui entisestään. Suojeluskuntapäällikkö oli ollut harvoja itäkarjalaisia johtajia, jotka olivat avoimesti suomalaisten puolella. Englantilaiset ja venäläiset olivat levittäneet karjalaisille propagandaa, jonka mukaan suomalaisten puolelle meneminen johtaisi Saksan suorittamaan Itä-Karjalan valtaukseen. Malmin retkikunta heikkeni Mannerheimin erottua virastaan. Hallitus päätti jättää Malmin retkikunnan Vienan Karjalaan varmuuden vuoksi, varsinkin kun Suomi ei saanut ratkaistua Itä-Karjalan kysymystä neuvotteluteitse. Saksa ei suhtautunut myötämielisesti suomalaisten suunnitelmiin ja sotatoimet päätettiin siirtää talvelle 1919. Kaiken lisäksi tilanne oli kiristynyt suurvaltapolitiikan myötä, kun englantilaiset alkoivat keskittää sotilaallista painopistettään Vienanmerelle mahdollisen saksalaishyökkäyksen varalta. Pohjoisemmassa brittien varustama suomalaisten punakaartilaisten muodostama Muurmannin legioona alkoi operoida Walleniuksen joukkoja vastaan.[1]

Päinvastoin kuin Suomella Britannialla oli tarjottavanaan myös aineellista apua. Kesällä itäkarjalaisia ryhtyi siirtymään englantilaisten puolelle. Suomalaiset yrittivät heinäkuussa Ilmari Kiannon tuella ja heimojuhlilla luoda yhteishenkeä, mutta karjalaiset alkoivat nähdä suomalaiset miehittäjinä ja "ruotsheina". Britannian tukema karjalaisten oma "Karjala karjalaisille"-liike sai kannatusta ja syksyllä suomalaisten retkikunta oli hajonnut lähes kokonaan. Vapaaehtoisia päästettiin kotiin peltotöihin Suomeen eivätkä he enää tulleet takaisin. Heinäkuussa suomalaisia oli Keski-Vienassa enää muutamia kymmeniä. Everstiluutnantti Malm sairastui ja hänen seuraajakseen valittiin jääkärikapteeni Toivo Kuisma.[1]

Kuisman joukko heinäkuu–2. lokakuuta 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuisman joukko oli oikeastaan oma retkikuntansa, vaikka Kuisma olikin nimetty Malmin retkikunnan johtajaksi. Kuisma värväsi heinäkuussa Suomen vapaaehtoisten armeijaksi nimittämänsä joukon päällystöksi kymmenen tuntemaansa heimoaktivistia ja ystävää. Tämä kahden jalkaväki- ja yhden konekiväärikomppanian muodostama 250 miehen joukko sai valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvudin täyden tuen, mikä merkitsi myös retkikunnan rahoitusta. Koska valtiovalta ei halunnut kutsuntaikäisiä eli 21–25-vuotiaita vapaaehtoisjoukkoihin, joukon keski-ikä oli 16–21 vuotta. Palvelussitoumus tehtiin vuoden loppuun asti. Osa värväytyneistä, 31 miestä oli sotilaskarkureita Suomen vakinaisesta väestä. Nämä ylioppilaskarkurit olivat pääosin Helsingin Jääkäriprikaatista karanneita heimoaatteen aktivisteja. Värväytyneiden joukossa syntyneen kapinan jälkeen kenttäoikeus tuomitsi kolme vapaaehtoista teloitettavaksi.[1]

Joukkoa värvättäessä tilanne oli Suomen kannalta kohtuullinen. Viena oli Suomen etupiirissä ja suomalaiset pitivät edelleen Uhtuaa hallussaan. Elokuun lopulla englantilaisten varustama ja kouluttama karjalaisten 300-400 miehinen Karjalan rykmentti aloitti sotatoimet suomalaisia vastaan surmaamalla suomalaisten tiedustelijoita ja vartiostoja. Tilanne heikkeni ja karjalaiset pyrkivät saartamalla tuhoamaan suomalaisjoukot. Jyskyjärvellä 28 miehen suomalaisvartiosta kaatui 18 ja kaksi haavoittui. Kostamuksen 19 miehen vartiosta ainoastaan neljä miestä pääsi pakenemaan, muut kaatuivat. Myös haavoittuneita ja vankeja surmattiin, tosin yksi vangituista päätyi Englantiin saakka. Englantilaiset onnistuivat saamaan suurimman osan karjalaisista puolelleen. Paikalliset opastivat Karjalan rykmentin joukkoja suomalaisvartiostojen kimppuun. Aikaisemmin Suomelle myötämielisestä Uhtuan 200 miehisestä suojeluskunnasta vain 30 liittyi suomalaisiin. Tämän lisäksi vain pienempiä kyliä siirtyi suomalaisten puolelle, ja Suomesta saapui täydennykseksi yksittäisiä miehiä.[1]

Syyskuun lopussa Kuisma aloitti perääntymisen ja samoihin aikoihin retkikunnan pääjoukko vetäytyi Vuokkiniemeen Suomen rajan tuntumaan. Kun valtiovalta ilmoitti, ettei se vastoin aiempia olettamuksia anna lisää tukea, suomalaiset päättivät aloittaa vetäytymisen Vuokkiniemestä Suomen puolelle. Karjalan rykmentti kuitenkin saartoi suomalaiset Vuokkiniemessä 350 miehen voimin, ja aloitti kylän aukealla kokoontuneita suomalaisia vastaan konekivääritulituksen. Suomalaisten puolella olleet karjalaiset eivät puuttuneet taisteluun, mutta suomalaiset onnistuivat avaamaan konekiväärillä tulen vihollisen pääjoukkoa vastaan. Suomalaisten 50 miehinen toinen komppania hyökkäsi Karjalan rykmentin sivustaan ja karkotti sen. Seitsemän karjalaista saatiin vangiksi ja ehkä jopa 100 karjalaista oli saanut surmansa. Taistelussa suomalaiset menettivät 20 miestä 200:sta, mutta Kuisman joukon viimeinen voittoisa taistelu oli tärkeä miehille, koska retkikunnan toimet olivat muuten epäonnistuneet.[1]

Kuisman joukko vetäytyi rajan yli Suomeen 2. lokakuuta 1918 ja aloitti rajavartion toimet. Lokakuun lopussa Kuopiossa Kuisman joukko hajotettiin virallisesti. Sisällissodan aikana syntyneestä raja-alueiden turvaamisesta oli syttynyt ensimmäinen heimosota, joka oli surullinen kahden heimokansan taistellessa toisiaan vastaan. Suomalaisvapaaehtoisten tunnuslause oli "Karjalan puolesta", kun taas Karjalan rykmentin tunnuslause oli "Karjalan vapauden puolesta". Kuisman retkikunnan 300:sta taisteluihin osallistuneesta miehestä kaatui 83 eli yli neljännes. Retki epäonnistui käytännössä Ison-Britannian propagandan aiheuttaman heimoristiriidan takia.[1]

Walleniuksen retkikunta 10. maaliskuuta–2. toukokuuta 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Walleniuksen retkikunnan toimet lasketaan Vienan retkiin, mutta retkikunnan alkuperäiset tehtävät olivat laajempia kuin vain pyrkimykset Vienan Suomeen liittämiseen. Pohjois-Suomen sotilaallinen johtaja jääkäriyliluutnantti K. M. Wallenius ehdotti 10. maaliskuuta 1918 päämajalle, että Kuolaan ja Pohjois-Vienaan tehtäisiin sotaretki, jolla pyrittäisiin lyömään Suomen selustassa pakolaisina elävät punakaartilaiset. Retki Vienaan hyväksyttiin ja Wallenius kytki sen Malmin Etelä- ja Keski-Vienan hankkeisiin ja tuolloin vielä toteuttamatta jääneeseen Aunuksen retkikuntaan. Wallenius ei ollut idealisti ja hän ei ollut kovin palava heimoaatteen mies, toisin kuin C. W. Malm. Wallenius halusi murskata Suomea painostavan ikävän turvallisuusuhkan ja luoda Suomelle suuremmat puolustuskykyisemmät rajat.[1]

Wallenius ei saanut koottua tarpeeksi miehiä ja Mannerheim määräsi hänelle 500 koillispohjalaista asevelvollista. Nämä asevelvolliset olivat huonosti koulutettuja, eikä heitä kiinnostanut heimoaate. Tämän lisäksi osa näistä sotilaista sympatisoi punaisia. Joukko ei saanut konekivääreitä, vaan vain yhden pikakiväärin. Wallenius jakoi nämä 500 miestä neljäksi 125 miehen komppaniaksi.[1]

Walleniuksen johtama pääjoukko 500 miehineen eteni vielä Suomen puolella olevalle Kuusamon Paanajärvelle 28. maaliskuuta 1918. Paanajärveä vastapäätä Vienan puolella olevassa Oulangassa ei ollut tiedustelun mukaan punaisia. 21. maaliskuuta suomalaiset tuhosivat punaisten kymmenmiehisen tiedusteluryhmän ja 24. maaliskuuta suomalaiset löivät 200 punaista taistelussa surmaten heistä 16 Sallassa sekä 26. maaliskuuta suomalaiset valkoiset ja punaiset vaihtoivat laukauksia Soukelossa. Nämä muutaman päivän aikana saavutetut voiton poistivat punaiset Suomen puolelta, ja rintamalinjan vakiinnuttua rajan tuntumaan, voitiin valmistautua Vienaan siirtymiseen. Voitot saavuttaneita 700 miehisiä joukkoja johti jääkäriluutnantti Oiva Johannes Willamo. Willamon joukkojen ensimmäinen komppania koostui peräpohjalaisista suojeluskuntavapaaehtoisista, toinen komppania koostui asevelvollisista ja kolmas komppania asevelvollisista sekä suojeluskuntalaisista. Näin ollen joukkojen kokonaismiesmäärä oli yhteensä 1200.[1]

31. maaliskuuta 1918 Wallenius sai käskyn edetä Vienaan. Asevelvollisesta koostuvat joukot kapinoivat päätöstä vastaan, koska heidän mukaansa palvelussitoumus ei sitonut heitä Suomen ulkopuolella sotimiseen. Walleniuksen maanittelun ja revolverilla ojentamisen jälkeen pääjoukko siirtyi 3. huhtikuuta rajan yli Vienan puolelle. Willamon joukot valtasivat Tuntsan kylän ja aikoivat edetä Ruvaaan, mutta punaiset viholliset olivat etulyöntiasemassa parempien asemien ja aseiden ansiosta, vaikka suomalaisilla olikin selvä ylivoima. Samaan aikaan Wallenius yritti vallata Soukelon kylää, mutta kunnolla kouluttamattomat asevelvolliset eivät suostuneet taistelemaan. Neljän haavoittuneen jälkeen joukko perääntyi ja Wallenius alkoi kouluttaa joukkojaan. Soukelo oli tärkeätä vallata Pohjois-Vienaan pääsyn kannalta. Soukelon kylä sijaitsee noin 30 km:n päässä Suomen vanhasta valtakunnanrajasta Pääjärven ja Ruvajärven välisellä kannaksella toimien näin porttina Pohjois-Vienan sydänmaille.[1]

Willamon joukkojen toisen komppanian päällikkö jääkäriyliluutnantti Lauri Stark hyökkäsi Alakurtista 10–20 km itään Vienan puolella olevaa Kuivitsalammen Kanasen kylää vastaan. Vihollisen voimat aliarvioineessa hyökkäyksessä 250 miehestä kaatui 32 ja haavoittui 21 miestä. Wallenius yritti vallata Soukelon uudelleen 8. huhtikuuta 1918. Suomalaisten hyökkäysketjut etenivät 30-40 metrin päähän kylästä, mutta taistelun alettua eivät huonon taistelukokemuksen takia kyenneet etenemään. Punaiset huomasivat konetuliaseettomien suomalaisjoukkojen huonon koulutustason sekä taistelumotivaation ja hyökkäsivät suomalaisia päin. Suomalaiset alkoivat paeta, minkä jälkeen Wallenius keskeytti valtausyrityksen. Suomalaisista joukoista 7 kaatui ja 18 haavoittui. Kaikkia suomalaisjoukkoja komensivat hyvin koulutetut jääkärit, mutta miehistö oli taistelukokematonta ja -kyvytöntä.[1]

Aikaansaamattomat hyökkäykset olivat kuitenkin hyödyllisiä. Punaisten komentajat pelästyivät valkoisten suomalaisten hyökkäyksiä ja vetäytyivät vapaaehtoisesti Soukelosta. Huhtikuun puolessa valtasivat Soukelon sen karjalaisten asukkaiden viileästä vastaanotosta huolimatta. Koillispohjalaiset asevelvolliset alkoivat kuitenkin kapinoimaan eikä voitu toteuttaa suunnitelmaa hyökkäyksestä Pohjois-Vienaan. Wallenius ei saanut Mannerheimilta lisäjoukkoja, koska Viipuria vallattiin juuri ja Ison-Britannian suhtautuminen kylmeni Suomen suhteen. Wallenius kuitenkin toi Suomen puolelta konekivääreitä ja kaksi tykkiä. 18. huhtikuuta Willamo teki retkikunnan viimeisen hyökkäyksen, jolla pyrittiin murtamaan punaisten puolustus Kilislammella. Hyökkäyksessä kaatui seitsemän miestä ja 23 haavoittui. Wallenius muutti päiväkäskyllä Kuusamon ja Kuolajärven komennuskunnat Sallan rykmentiksi, joka aloitti rajavartioinnin ja teki tiedusteluja Vienan puolelle. Ison-Britannian tukemia punaisia oli Vienan puolella 1000 ja he alkoivat siirtyä lopullisesti Ison-Britannian lipun alle. Näin ollen tilanteesta uhkasi muodostua sotatila Suomen ja Ison-Britannian välille. Punaisista muodostunut Muurmannin legioona aloitti menestykselliset taistelut Walleniuksen 700-miehistä Lapin I rajavartiopataljoonaa vastaan heinäkuussa 1918. Tilanne huononi kesää myöten myös huolto-ongelmien osalta, kun miehet eivät saaneet kunnon varusteita eivätkä ruokaa. Sisällissodan operaatio oli pitkittynyt syksylle saakka, vaikka sisällissota oli jo päättynyt 15. toukokuuta.[1]

Vienan retkien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienan retket torjuivat punaisten suunnitteleman hyökkäyksen Suomen selustaan, Pohjois-Suomeen.lähde? Samalla punaiset torjuivat suomalaisten aikomukset vallata Pohjois-Viena. Tämä voimatasapaino ja tasapeli oli tässä tilanteessa Suomelle parempi, koska enemmänkin olisi saatettu hävitä. Oli riskialtista yrittää karkottaa venäläiset ja punaiset pois Vienasta, kun niin ei oltu edes vielä tehty oman Suomenkaan kohdalla. Syksyllä 1918 Saksan häviö alkoi näyttää varmemmalta ja valtiovallan tuki retkikuntia kohtaan kuivui siinä samalla. Toisaalta Saksan häviön tullessa realistisemmaksi, englantilaiset eivät enää kiinnostuneet Itä-Karjalasta, mikä oli suomalaisille erittäin suuri helpotus. Suomalaisten suurin ongelma oli se, etteivät vienalaiset vielä vuonna 1918 innostuneet heimohengestä.[1]

Englantilaisten propagandan vähetessä ja venäläisten bolševikkien sortotoimien kiihtyessä vuosina 1919-1921, koittivat suosiollisemmat ajat heimohenkisille suunnitelmille ja ajatuksille karjalaisten keskuudessa. Vienan retkien aikoihin karjalaiset eivät vielä halunneet valita puoltansa. Karjalaiset tukivat brittiläisten organisoimaa Karjalan rykmenttiä vain sen takia, että se koostui heidän oman kansansa jäsenistä.[1]lähde tarkemmin?

Vienan retkien jälkeen Wallenius toimi Lapin Rajavartioston komentajana, kunnes järjesti vielä yhden heimosodan, Petsamon vuoden 1920 retken. Kuisma suunnitteli Vienan retkien jälkeen vielä hanketta nimellä Vienan Kaarti, mutta heimoaktivistien, heimosoturien, poliitikkojen ja sotilaiden voimavarat keskittyivät Aunuksen retken suunnitteluun.[1]

Syksy 1918 ei ollut täysi epäonnistuminen heimoaatteen- ja retkien suhteen. Aunuslainen Repola liittyi Suomeen 31. elokuuta ja sen naapurikunta Porajärvi 12. syyskuuta. Tämä antoi uutta toivoa ja suomalaisten seuraava heimosota oli hätää kärsivän heimokansan auttaminen Viron vapaussodassa, jonka menestys innosti suomalaisia yrittämään uudelleen Itä-Karjalaan suuntautuvia retkiä. Myöhemmillä Itä-Karjalan retkillä ei enää puhuttu vain Itä-Karjalan Suomeen liittämisestä vaan tavoiteltiin karjalaisten omaa kansallisvaltiota.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jussi Niinistö: ”Vienan retket”, Heimosotien historia, s. 22–67. SKS, 2005.
  • Jouko Vahtola: "Suomi suureksi - Viena vapaaksi". Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1988. ISBN 951-95473-9-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Niinistö 2005, s. 22-67
  2. Vahtola 1988, s. 27
  3. Vahtola 1988, s. 31-32


Heimosodat 1918 – 1922
Viron vapaussota (19181920) Viron Avustamisen Päätoimikunta | Pohjan Pojat | I Suomalainen Vapaajoukko
Vienan retket (1918) Muurmannin legioona | Karjalan rykmentti
Aunuksen retkikunta (1919)
Petsamon retket (1918 ja 1920)
Inkeriläisten kansannousu (1918–1920) Kirjasalon tasavalta | Pohjois-Inkerin Hoitokunta
Itäkarjalaisten kansannousu (19211922) Karjalan metsäsissit, Läskikapina
Heimoaate | Itä-Karjalan kysymys | Suur-Suomi-aate | Suomen sisällissota | Venäjän sisällissota | Tarton rauha