Liettuan–Neuvosto-Venäjän rauha

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Liettuan kartta, jossa on kuvattuna rauhansopimuksen itäraja. Väritettyinä ovat etnisesti liettualaiset Valko-Venäjän ja Puolan alueet, jotka sopimuksessa sovittiin liitettäväksi osaksi Liettuaa.

Liettuan-Neuvosto-Venäjän rauha, joka tunnetaan myös nimellä Moskovan rauha, oli Neuvosto-Venäjän ja Liettuan välinen rauhansopimus. Se allekirjoitettiin 12. heinäkuuta 1920. Sopimuksessa Venäjä tunnusti Liettuan riippumattomuuden, ja vastineena Liettua antoi Puna-armeijalle luvan liikkua sen alueella Puolan-Neuvosto-Venäjän sodassa. Sopimuksella oli suuri merkitys Liettuan kansainväliselle tunnustamiselle. Sopimuksessa muun muassa määriteltiin Liettuan itärajat. Maailmansotien välinen Liettuan johto katsoi, että Liettuan rajat olivat de jure sopimuksessa määritetyt, vaikka Vilnan alue oli Puolan hallinnassa.

Ratifiointipaperit vaihdettiin Moskovassa 14. lokakuuta 1920. Kansainyhteisö rekisteröi sopimuksen virallisesti 8. maaliskuuta 1921.[1]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vincas Mickevičius-Kapsukas neuvostoliittolaisessa postimerkissä.

Liettua julistautui itsenäiseksi Venäjän keisarikunnasta 16. helmikuuta 1918. Maaliskuussa bolševikit allekirjoittivat Brest-Litovskin rauhan ja luopui kaikista Baltian maita koskevista vaatimuksistaan, myös Liettuaan liittyvistä. Saksan miehityshallinto Ober Ost ei antanut Liettuan poliittiselle johdolle lupaa perustaa hallintojärjestelmää, armeijaa ja poliisivoimia. Liettuan rajojen määrittely oli myös kielletty. Liettuan itsenäisyys pysyi käytännössä katsoen toteutumattomana poliittisena julistuksena, joka ei saanut kansainvälistä tukea. Tilanne muuttui, kun Saksan armeija antautui marraskuussa 1918. Saksan antautumisen seurauksena liettualaiset ottivat nopeasti käyttöön uuden perustuslain, muodostivat hallituksen ja alkoivat organisoida omaa armeijaa.

Neuvosto-Venäjä arvosteli Brest-Litovskin rauhaa, ja se alkoi jälleen esittää vaatimuksia Baltiaa kohtaan. Joulukuussa 1918 Puna-armeija hyökkäsi Liettuan alueelle ajaen takaa vetäytyviä Saksan joukkoja. Puna-armeijan tunkeutuminen Liettuaan merkitsi Liettuan itsenäisyyssotien ja Puolan-Neuvosto-Venäjän sodan alkua. Kuukauden sisällä Neuvosto-Venäjän joukot hallitsivat suurta osaa Liettuan pohjoisista- ja itäisistä osista. Liettualaiset saivat pysäytettyä venäläisten etenemisen ainoastaan saksalaisten vapaaehtoisten, Freikorpsin avulla. Vilnassa bolševikit julistivat Liettuan johtoon kommunistisen nukkehallituksen, jota johti Vincas Mickevičius-Kapsukas. Helmikuussa 1919 Liettuan SNT yhdistettiin Valko-Venäjän neuvostotasavallan kanssa yhdeksi neuvostotasavallaksi, Liettualais-valkovenäläisen neuvostotasavallan.[2] Neuvostohallinto oli lyhytaikainen, sillä Puola ja liettualaiset kävivät nopeasti vastahyökkäykseen venäläisiä vastaan. Puolalaiset valtasivat Vilnan, Liettuan historiallisen pääkaupungin huhtikuussa. Viimeiset Puna-armeijan joukot ajettiin pois Liettuasta elokuun lopulla.[3] Neuvostotasavallan alueet joutuivat liettualaisten haltuun syyskuuhun 1919 mennessä, ja liettualais-valkovenäläinen SNT lakkasi olemasta.[2]

Neuvottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liettua viivyttelee diplomaattista vuoropuhelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjän ulkoasiankomissaari Georgi Tšitšerin.

Kun Puna-armeija ajettiin Baltiasta, Neuvosto-Venäjän johtaja Lenin yritti järjestää rauhansopimuksia helpottakseen kommunistien tilannetta Euroopassa.[3] Ensimmäinen yritys solmia rauha Liettuan kanssa tapahtui 11. syyskuuta 1919, kun Georgi Tšitšerin, Neuvosto-Venäjän ulkoasiankomissaari, lähetti Liettuaan viestin, jossa hän ehdotti rauhansopimusta. Viesti oli de facto Liettuan valtion itsenäisyyden tunnustus.[4] Neuvosto-Venäjä lähetti samanlaiset ehdotukset myös Latviaan ja Viroon. Baltian maat pitivät Tallinnassa 14. - 15. syyskuuta 1919 yhteisen neuvottelun, jossa maat päättivät aloittaa heti paikalla rauhan tunnustelut Venäjän kanssa.[5]

Tästä huolimatta Liettua viivytteli viestin lähettämistä Moskovaan, ja ajatus Baltian maiden yhteisestä rauhanneuvottelusta Venäjän kanssa kaatui.[5] Liettuan poliittinen johto pelkäsi, että kommunistisen Venäjän kanssa neuvotteleminen saattaisi vahingoittaa Liettuan suhteita Länsi-Euroopan maihin, jotka eivät vielä olleet tunnustaneet maan itsenäisyyttä.[5] Samaan aikaan kun Liettua valmisteli ensimmäisiä demokraattisia vaalejaan perustuslakikokousta varten, alkoivat liettualaiset poliitikot vaalikampanjoissaan vaatia valtionjohdolta neuvottelujen aloittamista Venäjän kanssa.[5] Augustinas Voldemaras, Liettuan ulkoministeri, ilmoitti 31. maaliskuuta 1920 venäläisille diplomaateille, että Liettua oli valmis aloittamaan vuoropuhelun Venäjän kanssa, mikäli Venäjä tunnustaisi Liettuan etniset alueet ja hyväksyisi Vilnan itsenäisen Liettuan pääkaupungiksi.[6] Venäjän johto hyväksyi vuoropuhelun aloittamisen, ja ehdotti alustavien neuvottelujen aloittamista 15. huhtikuuta samana vuonna. Neuvottelut Moskovassa alkoivat kuitenkin vasta 7. toukokuuta.

Neuvottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adolf Joffe edusti Neuvosto-Venäjää Liettuan neuvotteluissa. Kuvassa Joffe allekirjoittaa Tarton rauhaa 2. helmikuuta 1920.

Liettuan delegaatio, jota johti Tomas Naruševičius, vaati Venäjää tunnustamaan Liettuan Liettuan suuriruhtinaskunnan laillisena seuraajana. Adolf Joffen johtama Neuvosto-Venäjän delegaatio sen sijaan oli valmis tunnustamaan Liettuan ainoastaan itsemääräämisoikeusperiaatteen mukaisesti, ei historiallisin perustein.[7] Aluekysymykset olivat neuvottelujen kiistanalaisin aihe. Liettua vaati maa-alueikseen Venäjän keisarikunnan aikaisia Kovnon-, Vilnan-, Grodnon- ja Suwałkin kuvernementtien alueita.[7] Liettualaisten mukaan nämä alueet olivat etnisesti liettualaisia. Tämän todisteena liettualainen delegaatio viittasi M. Balinskin vuoden 1857 väestönlaskentaan, jonka mukaan suurin osa kyseisten alueiden väestöstä oli liettualaisia. Liettuan delegaatio vakuutteli, että alueiden juutalainen- ja valkovenäläinen vähemmistö olivat valmiita liittymään Liettuaan. Liettualaisilla oli Moskovassa mukana edustaja kummastakin ryhmästä. Simon Rosenbaum edusti juutalaisia, ja Dominyk Semashko valkovenäläisiä. Kummatkin tukivat Liettuan itsenäistymistä.[7]

Venäjä hyväksyi Liettuan alueiden tunnustamisen sillä ehdolla, että Liettua suostuisi liittymään sotilaalliseen yhteistyöhön Venäjän kanssa Puolaa vastaan.[7] Taustalla oli se, että Puola oli aloittanut hyökkäyksen Kiovaan Neuvosto-Venäjää vastaan. Liettualaisia ehto houkutteli, sillä Puola oli miehittänyt Vilnan alueen. Venäjän avulla uskottiin mahdollisuuteen saada Vilna takaisin osaksi Liettuaa.[7] Liettuan delegaatio kuitenkin kieltäytyi tästä ehdotuksesta, sillä liittouman Venäjän kanssa pelättiin huonontavan suhteita Puolaan ja sen liittolaisiin, Ranskaan ja Iso-Britanniaan.[7] Liettuan johto informoi Britannian johtoa Neuvosto-Venäjän suunnitelmista. Liettualaiset toivoivat Britannian informoinnin todistavan briteille Liettuan luotettavuuden, ja johtavan Britannian epäsuoraan paineeseen Puolaa vastaan Vilnan suhteen. Tämä taktiikka ei todistautunut onnistuneeksi, sillä Ranska tuki poikkeuksetta Puolaa ja Britannian epäsuoralla paineella Puolaa vastaan ei ollut vaikutusta Puolan ulkopolitiikkaan.[7]

Moskovan neuvottelut osoittautuivat pitkään kestäviksi ja vaikeiksi. Kun Puola valtasi Kiovan toukokuussa 1920, Liettuan delegaatio yritti viivytellä neuvottelujen jatkumista. Liettuan delegaatio jopa uhkasi vetäytyä neuvotteluista 22. toukokuuta 1920. Kuitenkin, kun tilanne muuttui ja Venäjä aloitti vastahyökkäyksen Puolaa vastaan, Liettuan delegaatio painostettiin allekirjoittamaan rauhansopimus 12. heinäkuuta.[5] Melkein kuukauden kestäneen väittelyn jälkeen siitä, oliko sopimus reilu Liettuaa kohtaan, ja hyväksyikö Venäjä todella Liettuan vaatimukset, Liettuan perustuslakikokous ratifioi sopimuksen 8. elokuuta 1920.

Sopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhansopimuksessa monet nykyisen Valko-Venäjän kaupungit liitettiin osaksi Liettuaa. Yksi näistä kaupungeista oli Hrodna.

Rauhansopimus koostui 19 artikkelista. Ensimmäisessä artikkelissa vaadittiin, että Venäjä tunnustaa Liettuan itsenäisyyden ilman varauksia ja hylkää vapaaehtoisesti kaikki vaatimukset Liettuan alueeseen liittyen.[8] Toisessa artikkelissa kuvattiin Liettuaan kuuluvat alueet. Neuvosto-Venäjä hyväksyi Vilnan alueen kuuluvaksi osaksi Liettuaa, johon sisältyivät muun muassa Braslau, Hrodna, Lida, Pastavy ja Vilna. Suwałkin alueen kohtalo jäi sopimuksessa avoimeksi, sillä rajalinja piirrettiin vain Sztabinin kylälle saakka. Venäjä lupasi maksaa Liettualle sotakorvauksia kolmen miljoonan ruplan ja 107 000 hehtaarin puutavaran edestä.[8] Liettua vapautettiin kaikista velkasitoumuksista.

Sopimus antoi pakolaisille ja sotavangeille luvan palata kotimaihinsa. Tuohon aikaan Liettuassa oli noin 2000 venäläistä vankia, ja Venäjällä 150 liettualaista vankia.[7] Liettuassa asuville venäläisille annettiin mahdollisuus hakea joko Liettuan tai Venäjän kansalaisuutta.[8] Venäjä lupautui palauttamaan Liettualle kaikki historiaan ja kulttuuriin liittyvät tavarat, jotka liettualaiset olivat sodassa menettäneet venäläisille. Liettua asetti komitean arvioimaan Liettuan sodan aikana kokemia vahinkoja. Komitea arvioi Liettualle aiheutuvien kustannuksien olevan 816 miljoonaa ruplaa. Puolan miehittämän Vilnan alueen tuhojen arveltiin olevan kustannuksiltaan 407 miljoonaa ruplaa. Liettua ja Venäjä solmivat myöhemmin erillisiä sopimuksia, joissa sovittiin mm. yhteisen rajalinjan suojelusta, kaupankäynnistä ja rajojen yli kulkevista kuljetuksista.[8]

Sopimus sisälsi myös salaisen pykälän, jossa Liettua antoi Puna-armeijalle luvan liikkua vapaasti Liettuan alueella niin kauan, kunnes Puolan ja Venäjän vihamielisyydet lakkaisivat. Kyseinen kohta asetti Liettuan neutraaliuden myöhemmin Puolan-Neuvosto-Venäjän sodassa kyseenalaiseksi.[9][10]

Sopimuksessa Liettua myös lupautui lakkauttamaan kaikenlaisten Neuvosto-Venäjän vastaisten järjestöjen toiminnan alueellaan. Tämän johdosta muun muassa Valko-Venäjän kansallisen tasavallan pakolaishallituksen Liettuaan paenneet jäsenet joutuivat lopettamaan toimintansa.[11]

Sopimuksen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolan-Liettuan sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Puolan–Liettuan sota
Vapaaehtoisia puolalaisia sotilaita Puolan-Neuvosto-Venäjän sodassa vuonna 1920.

Kun sopimuksesta neuvoteltiin ja se allekirjoitettiin, oli suuri osa Liettuan alueesta Puna-armeijan miehittämänä.[4] Puolalaisten perääntyessä Länsi-Venäjän alueilta Liettua yritti turvata sopimuksessa hahmotellun rajalinjansa. Liettuan armeija ylitti Fochin linjan 19. heinäkuuta tarkoituksenaan ottaa haltuunsa Venäjän Liettualle lupaamat maa-alueet. Liettualaiset etenivät nopeasti, vaikka välillä puhkesi taisteluja vetäytyviä puolalaisia vastaan.[10] Tämä johti yhteenottoihin Puolan ja Liettuan välillä Sejnyn, Augustówin ja Suwałkin kaupunkien hallinnasta.[12] Puolalaisen historioitsijan Piotr Łossowskin mukaan Liettua antoi Puna-armeijan joukoille logistista tukea sodan aikana.[10]

Puna-armeija marssi ensimmäisenä Vilnaan 14. huhtikuuta 1920. Huolimatta lupauksesta siirtää Vilna Liettuan hallintaan venäläiset perustivat nukkehallituksen Vilnaan aloittaakseen sosialistisen vallankumouksen Liettuassa.[7] Lev Trotski ja Mihail Tuhatševski tekivät valmisteluja Liettuan hallituksen kaatamiseksi, jolloin se olisi korvattu Liettualais-valkovenäläisen neuvostotasvallan hallituksella.[9] Suunnitelmat eivät koskaan toteutuneet, kun puolalaiset löivät venäläiset Varsovan taistelussa 13. - 25. elokuuta.[13] Kun Puolan joukot lähestyivät Liettuan eteläistä rajalinjaa 26. elokuuta, venäläiset lopulta luovuttivat Vilnan hallinnan Liettuan hallintaan. Samalla Puna-armeija vetäytyi.

Lucjan Żeligowski.

Syyskuun aikana puolalaiset olivat saaneet ylilyöntiaseman ja ajoivat venäläisiä joukkoja itään päin. Venäläiset joukot kulkivat Liettuan läpi ilman vastarintaa, kuten Liettuan ja Venäjän välisessä sopimuksessa oli sovittu. Puolalaiset joukot, jotka ajoivat venäläisiä takaa, pysäytettiin ja pakotettiin luopumaan aseista.[10] Liettuan julistama neutraalius Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisessä sodassa joutui huonoon valoon Puolassa. Puola syytti Liettuaa venäläisten vapaasta liikkumisesta Liettuan läpi. Liettualla ei ollut mahdollisuutta kieltää syytöksiä.[7] Vaikka sopimus ei luonut Venäjän ja Liettuan välille sotilaallista liittoa virallisesti, se vähensi Liettuan neutraaliutta.[7][10] Łossowskin mukaan liettualaisten ja venäläisten yhteistyö antoi Puolan hallitukselle täyden oikeutuksen kohdella Liettuaa sodan osapuolena.[10] Historioitsija Alfred E. Sennin mukaan liettualaisilla ei ole oikeutta väittää nykyäänkään olleensa neutraaleja tuohon aikaan. Sennin mielestä ei ole yllättävää, että Puola kieltäytyi tunnustamasta Kaunasin kaupungin neutraaliutta elokuun lopulla.[14]

Elokuun lopulla Liettuan ja Puolan valtuuskunnat kohtasivat Kaunasissa neuvotellakseen tilanteesta. Neuvottelujen ollessa käynnissä Puolan joukot ottivat haltuunsa uudelleen Sejnyn, Augustówin ja Suwałkin kaupungit.[7] Suwałkin alueella oli tärkeä symbolinen merkitys liettualaisille Liettuan itsenäisyysliikkeen keskuksena.[15] Liettua asetti joukkoja alueelle uudelleenvaltausta varten. Puola vaati Suwałkin lisäksi myös Vilnaa hallintaansa, jonka se oli menettänyt Venäjälle heinäkuussa. Erimielisyydet johtivat lopulta sotaan Liettuan ja Puolan välillä syyskuussa.[12][7] Kansainliitto yritti keskeyttää sotatoimet ja toimi välittäjänä konfliktissa. Suwałkin sopimus saatiin voimaan 7. lokakuuta 1920, ja sen tarkoituksena oli lopettaa sotatoimet 10. lokakuuta. Kuitenkin 9. lokakuuta puolalainen kenraali Lucjan Żeligowski lavasti kapinan, hyökkäsi joukkoineen Liettuaan ja valtasi Vilnan. Suurin osa Vilnan ja Suwałkin alueista pysyivät Puolan miehittämä koko maailmansotien välisen ajan. Liettuan ja Puolan väliset suhteet olivat koko tämän ajan hyvin jäiset, ja aikakautta on kuvattu sanonnalla "ei sotaa, ei rauhaa".[7]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liettuan ja Venäjän välinen sopimus oli merkittävä edistysaskel Liettualle kansainvälisen tunnustuksen saamisessa itsenäisyydelleen. Sopimuksen ehto, jossa ensimmäisen maailmansodan liettualaiset sotavangit saivat palata Venäjältä takaisin Liettuaan, otettiin Liettuassa iloiten vastaan. Sopimuksen lupauksista huolimatta Neuvosto-Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliitto ei maksanut Liettualle kaikkia lupaamiaan sotakorvauksia eikä koskaan vakavasti harkinnut palauttavansa Liettualle kuulunutta historiallista ja kulttuuriin liittyvää omaisuutta.[8] Yhä nykyään liettualaiset poliitikot ja historioitsijat jatkavat yritystä saada kyseisten sodassa menetettyjen tavaroiden saamista takaisin Liettuaan, mutta Venäjän viranomaisten mukaan ne ovat kadonneet.

Nykyinen valkovenäläinen historiankirjoitus katsoo, että Venäjä toimi yksipuolisesti luvatessaan rauhansopimuksessa Liettualle useita etnisesti valkovenäläisiä alueita Liettualle (kuten Hrodna, Štšutšyn, Lida, Ašmjany, Smarhon ja Braslau). Venäjä jätti näin huomiotta valkovenäläisten kansalliset intressit.[16]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kansainyhteisö: "League of Nations Treaty Series vol. 3", sivut 106-137.
  2. a b Treadgold, Donald W.: "Twentieth Century Russia", sivu 137. Westview Press, 1995. ISBN 0-8133-3672-4
  3. a b Gerutis, Algirdas: "Independent Lithuania", sivu 163-165. Manyland Books, 1984. ISBN 0-87141-028-1. (englanniksi)
  4. a b Čepėnas, Pranas: "Naujųjų laikų Lietuvos istorija", sivut 355-359. Dr. Griniaus fondas, Chicago, 1986. ISBN 5-89957-012-1
  5. a b c d e Juozas Skirius: Lietuvos–Rusijos Sovietų Federacinės Socialistinės Respublikos taikos sutartis Gimtoji Istorija - nuo 7 iki 12 klases. Viitattu 13.8.2012. (liettuaksi)
  6. Debo, Richard K.: "Survival and Consolidation: The Foreign Policy of Soviet Russia, 1918-1921", sivu 206. McGill-Queen's Press, 1992. ISBN 0-7735-0828-7
  7. a b c d e f g h i j k l m n Eidintas, Alfonsas; Vytautas Žalys, Alfred Erich Senn, Evardas Tuskenis: "Lithuania in European Politics: The Years of the First Republic, 1918-1940", sivut 67-70, 72-74, 85. St. Martin's Press, New York, 1999. ISBN 0-312-22458-3
  8. a b c d e Sužiedėlis, Simas: "Encyclopedia Lituanica. Hakusana "Moscow, Treaty of"", sivut 554-555. Juozas Kapočius, Boston, 1970-1978. LCC 74-114275
  9. a b Łossowski, Piotr:" Litwa", sivut 85-86. TRIO, Varsova, 2001. ISBN 83-85660-59-3. (puolaksi)
  10. a b c d e f Łossowski, Piotr:"Konflikt polsko-litewski 1918-1920", sivut 126-128. Książka i Wiedza, Varsova, 1995. ISBN 83-05-12769-9. (puolaksi)
  11. "Гісторыя Беларусіі: У 6 т. Т. 5. Беларусь у 1917—1945", sivu 613. Экаперспектыва, 2006. ISBN 985-469-149-7 (valkovenäjäksi)
  12. a b Sužiedėlis, Simas: "Encyclopedia Lituanica hakusana "Independence, Wars of"", sivut 448-449. Juozas Kapočius, Boston, 1970-1978. LCC 74-114275
  13. Senn, Alfred Erich: "The Formation of the Lithuanian Foreign Office, 1918-1921", sivut 500-507. Slavic Review (The American Association for the Advancement of Slavic Studies), syyskuu 1962.
  14. Senn, Alfred Erich: "The Great Powers, Lithuania and the Vilna question 1920-1928", sivu 34. Leiden, 1966. OCLC 398265.
  15. Antanas Klimas: Lithuania 1863–1893: Tsarist Russification and the Beginnings of the Modern Lithuanian National Movement syksy 1996. lituanus.org. Viitattu 13.8.2012. (englanniksi)
  16. Ладысеў, У.Ф.: Станаўленне беларускай нацыянальнай дзяржаўнасці ў XX стагоддзі (метадалагічны аспект) (ISBN 985-417-834-Х) ГрДУ. Viitattu 13.8.2012. (valkovenäjäksi)