Miinanraivaaja

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yhdysvaltalainen miinanraivaaja USS Pivot.

Miinanraivaaja on sotilaskäyttöön erityisesti rakennettu tai siviilialuksesta muutettu laiva. Sitä käytetään merimiinojen poistamiseen laivaväyliltä ja satamista. Alustyyppi jakaantuu karkeasti kahtia kosketus- ja heräteraivaajiin.

Kosketusraivaajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassinen kosketusraivaaja museoituna Tallinnan Lennusadamissa. Peräkannella raivauskalustoa vinsseineen ja syvyysleijoineen.

Kosketusraivaaja on vanhempi ja perinteisempi; sellainen on tavallisimmin hinaaja tai sellaisen tyyppinen alus, jonka peräkannella on runsaasti tilaa raivauskaluston käsittelyä varten sekä raskaat nostopuomit ja vinssit.

Kosketusraivausta tehdään tavallisimmin niin, että raivaaja hinaa perässään erityisillä kohoilla ja syvyysleijoilla varustettua vaijeria, jossa on määrävälein mekaanisia tai räjähdysnalleilla toimivia leikkureita; kun tällainen osuu merimiinan kiinnitysvaijeriin, vaijeri katkeaa ja miina kohoaa pintaan, jolloin se voidaan joko purkaa tai tuhota ampumalla.

Venäläisillä oli jonkin verran käytössä ns. pirunlukkoja, joita sijoitettiin miinojen kiinnitysvaijereihin; tällainen kahdesta ruoriratasta muistuttavasta puolapyörästä koottu koje päästi raivausvaijerin lävitseen ja jätti miinan koskemattomaksi. Samoin niin heillä kuin saksalaisillakin oli joko räjähtäviä tai leikkurilla toimivia raivausesteitä, joiden tarkoitus oli tuhota raivauskalustot.

Pahimpana pidettiin ketjuestettä eli miinan pohjaan kiinnitysvaijerin viereen oli kiinnitetty noin kymmenen metrin pätkä raskasta ketjua; kun raivausvaijeri osui tähän, ketju rikkoi leikkurit tai - mikäli alus käytti kahta puolen keulaa lumiauran tapaan käytettyä paravaaniraivainta, ohjautui vaijeria pitkin leikkuriin ja teki raivaimesta hyödyttömän; oikein huonosti käyden saattoi tällainen sotku ajautua raivausta tekevän aluksen kylkeen tai jopa pohjan alle, jolloin miina räjähti. Tällainen sotku on todistettavasti tuhonnut esimerkiksi panssarilaiva Ilmarisen.

Raivausalue merkitään erityisin poijuin, jotka laskee ja käytön jälkeen kerää pois pienempi viitoitusalus. Nämä alukset hoitavat tavallisesti myös miinojen tuhoamisen. Viitoitusaluksia käytetään myös sulun vartiointiin eli estämään vihollisen raivausyritykset tai eritoten venäläisten suosiman pirullisen tavan joko lisätä kenttään suunnitelmaan kuulumattomia miinoja tai siirrellä merkkipoijuja miinanlaskijoiden tuhoksi. Tällainen temppu tuhosi ainakin saksalaiset miinalaivat m/s Königin Luisen ja s/s Rolandin.

Tarkoitukseen käytettiin sodanjälkeisessä raivausoperaatiossa etupäässä merivartioveneitä. Sitä mukaa kun veneveistämöt ehtivät, mukaan tuli myös kymmenmetrisiä ns. viittaveneitä; ne oli suunniteltu niin, että raivauksen päätyttyä veneet siirtyisivät merenmittaajien käyttöön. Näin kävikin; joitakin alkuperäisiä puisia viittaveneitä on vielä jäljellä, joskin veistämöt siirtyivät jo varhain lujitemuoviin ja tästä venetyypistä tulikin oikeastaan työveneiden perusmalli, jota rakennetaan edelleen.

Puhekielessä tyyppiä kutsutaan lempinimellä "viitavene"; 70-luvun alussa Uudenkaupungin Veneveistämö käytti tunnetuimmasta mallistaan nimikettä Kaikuvene, joka viittasi merenmittauskäyttöön. Tästä mallista tuli erittäin suosittu niin Suomen Meripelastusseuran kuin eräiden palokuntienkin käytössä; useita palvelee edelleen (2012). Näistä tyyppiesimerkkejä ovat turkulaisten p/v Otkantti (1973) ja naantalilaisten p/v Nunnalahti (1987).

Jos miina oli kohonnut pintaan sellaisessa paikassa, että räjäyttäminen oli hankalaa, sitä koetettiin alkuaikoina purkaa; käytäntöä rajoitettiin sen jälkeen, kun kokenein purkajista, miinamestari Hugo Putto ja hänen venemiehensä saivat surmansa heinäkuussa 1947 ansoitetun venäläisen miinan räjähtäessä Rankin eteläpuolella Kotkan lähellä. Tämän jälkeen miinat tuhottiin pääasiassa ampumalla, ellei se ollut kerta kaikkiaan mahdotonta.

Miinojen tuhoamiseen ampumalla käytettiin vähintään 20 mm tykkiä, tavallisimmin ilmatorjunta- tai panssarintorjuntatykkiä; ammus oli ehdottomasti räjähtävä, koska ns. kylmäammuksen osuma olisi saattanut tehdä miinasta vain osittain kelluvan ja siis kaikkein vaarallisimman, mutta 20 mm tai isompi räjähtävä sai sen lähes poikkeuksetta räjähtämään tai ainakin varmasti uppoamaan.

Heräteraivaaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Magneettiraivain "iso pölkky" museoituna Kotkassa.

Heräteraivaaja on nykyaikaisempi. Ne rakennetaan nykyisin antimagneettisista materiaaleista eli lujitemuovista tai alumiinista. Suomessa on kokeiltu Kuha-luokan raivaajissa hydraulista voimansiirtoa eli potkureita pyörittää erillinen moottoriyksikkö, joka saa voimansa kannella olevasta konehuoneesta erillisiä paineletkuja myöten.

Näin on voitu jättää pois vaikeasti demagnetoitavat, äänekkäät ja vaurioherkät potkuriakselit. Tämän omalla tavallaan hankalan koneiston on sittemmin korvannut pitkälti vesisuihkupropulsio.

Alustyyppiä käytetään herätemiinojen etsintään ja tuhoamiseen; aiemmin herätemiinat raivattiin hinaamalla raivaaja-aluksen perässä ääniherätteisten miinojen tuhoamiseen tarkoitettua, potkuriääniä jäljittelevää ns. melukohoa; magneettiherätteisten miinojen raivaamiseen käytettiin joko kohoilla varustettua kaapelilenkkiä, isoon tukinmuotoiseen kellukkeeseen tai useampaan rinnakkain hinattuun tammirunkoiseen veneeseen sijoitettua sähkömagneettia; virta näihin kaikkiin saatiin raivaajaan sijoitetusta erillisestä generaattorista.

Herätemiinojen raivaus oli erittäin riskialtista työtä. Miinat saattoivat räjähtää täysin odottamatta ja jopa tuhota raivaaja-aluksen. Parikin Kuha-luokan miinanraivaajaa tuhoutui, yksi kookas magneettiproomu upposi ja hinaajaraivaaja DR-17 vaurioitui pahoin herätemiinan räjähtäessä väärällä hetkellä raivaustyön aikana.

Erittäin tärkeä osa herätemiinojen torjuntaa oli alusten demagnetointi; Suomessa se tehtiin Kruunuvuorenselällä sijaitsevalla Lonnan pienelle saarelle sijoitetulla demagnetointiasemalla. Laitos suljettiin miinanraivauskauden loppuessa virallisesti, mutta sen laitteistot ovat vielä paikallaan ja osittain käyttökuntoisia.

Nämä menetelmät ovat sittemmin syrjäytyneet; miinat etsitään nykyisin erityisesti tarkoitukseen suunnitellun kaikuluotainyksikön avulla; itse tuhoaminen tehdään nykyisin erillisen kaapeliohjatun vedenalaisen työyksikön eli ROVin avulla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kijanen, Kalervo (toim.): Suomen Laivasto 1918 - 1968 Otava, 1968.
  • Eero Pakkala (toim.): Suomi ja meri. WSOY 1981. ISBN 951-0-10692-5.
  • Wilho Heinämies: Seitsemän minuuttia merellä - kuvaus panssarilaiva Ilmarisen tuhosta