Taisteluristeilijä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Taisteluristeilijä oli 1900-luvun alkupuolen sota-alustyyppi. Taisteluristeilijät olivat kooltaan ja aseistukseltaan taistelulaivan kokoisia, mutta suuremman nopeuden saavuttamiseksi niiden panssarointia oli kevennetty. Ne oli tarkoitettu suorittamaan perinteisiä risteilijöiden tehtäviä eli tiedustelua, partiointia ja vihollisen kauppamerenkulun häirintää avomerellä. Tulivoimansa ja nopeutensa ansiosta taisteluristelijöiden katsottiin kykenevän helposti upottamaan kohtaamansa vihollisalukset taistelulaivoja lukuun ottamatta. Niiden tuli taistelulaivoja kohdatessaan paeta suuremman nopeutensa turvin ja ohjata omat taistelulaivat paikalle.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset taisteluristeilijät otti käyttöön Kuninkaallinen laivasto. Sama Jackie Fisherin komitea, joka suunnitteli mullistavan HMS Dreadnoughtin, suunnitteli myös uuden risteilijän. Aluksissa oli 12 tuuman tykit risteilijöiden 9,2-tuumaisten sijaan. Ensimmäiset Invincible-luokan alukset, Inflexible, Invincible ja Indomitable, valmistuivat 1908. Panssarointia niissä oli 6–7" siinä missä taistelulaivalla 11–12 tuumaa. Alusten nopeus oli 26 solmua taistelulaivan 20–21 solmun sijaan ja aseistus oli samaa kaliiperia. Kuninkaallinen laivasto kohdisti taisteluristeilijöihinsä suuria odotuksia, minkä seurauksena risteilijälaivaston modernisointia laiminlyötiin.[1]

Saksalaiset alkoivat pian rakentaa omia vastaavia laivojaan, joista ensimmäinen oli 1911 vesille laskettu SMS Von der Tann. Alus oli huomattavasti hitaampi ja paremmin panssaroitu kuin kuninkaallisen laivaston alukset.[1] Saksan laivasto kuitenkin uudisti myös kevyempiä ristelijöitään. Tästä syystä Saksa oli hetken aikaa niskan päällä ns. risteilijäsodassa, jota käytiin valtamerillä ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa.

Taisteluristeilijän ongelmana oli se, että niitä alettiin pitää suurten tykkiensä vuoksi taistelulaivojen veroisina. Nopeuden uskottiin korvaavan panssaroinnin puutteet. Kuninkaallinen laivasto menetti 1916 Skagerrakin taistelussa kolme taisteluristeilijää, kun HMS Invincible, HMS Queen Mary ja HMS Indefatigable räjähtivät osumia saatuaan. Taistelun jälkeen amiraali Jellicoe arvosteli taisteluristeilijöiden panssarointia riittämättömäksi. Saksalaiset puolestaan menettivät SMS Lützowin, joka upposi HMS Invinciblen osumista. Mutta osumien perusteella on arvioitu, että jos saksalaiset olisivat käyttäneet brittiläistä kordiittia ja brittiläistä tykistöohjesääntöä joka painotti tulen nopeutta turvallisuusnäkökohtien sijaan, he olisivat menettäneet yhden sijasta 6–8 taisteluristeilijää Skagerrackissa – heidänkin taisteluristeilijöidensä panssarointi osoittautui riittämättömäksi.

Taisteluristeilijät osoittautuivat onnistuneeksi konstruktioksi siihen tehtävään, mihin ne oli suunniteltu – vihollisen risteilijöiden metsästämiseen ja tuhoamiseen, kuten amiraali Sturdeen lippueen menestys Falklandinsaarten meritaistelussa osoitti. Mutta taisteluristeilijä oli kuitenkin vain risteilijä, jolla oli taistelulaivan aseistus; ne olivat väistämättä alakynnessä varsinaisia taistelulaivoja vastaan. Toisessa maailmansodassa niin HMS Hood, Scharnhorst, Hiei kuin Kirishimakin upposivat vihollisen taistelulaivojen tykkituleen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen taisteluristeilijä osoittautui vanhentuneeksi konstruktioksi, ja huomio keskittyi lentotukialuksiin sekä nopeisiin taistelulaivoihin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Taisteluristeilijät.
  • Whitley, M. J.: Battleships of World War Two - an international encyclopedia. Lontoo: Arms and Armour, 1998. ISBN 1-85409-386-X. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Whitley, M. J. s. 14