Varhaiskantasuomi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Varhaiskantasuomi on itämerensuomalaisten kielten ja saamelaiskielten yhteinen kantakieli, jota joskus kutsutaan myös suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Varhaiskantasuomi jakaantui myöhäiskantasuomeksi ja kantasaameksi, joiden jatkajia vastaavasti ovat nykyiset itämerensuomalaiset kielet ja saamelaiskielet. Näistä edelliset ovat säilyttäneet paremmin varhaiskantasuomen vokalismin, jälkimmäiset konsonantismin. Tiedot varhaiskantasuomesta perustuvat historiallis-vertailevan kielitieteen rekonstruktioihin.

Varhaiskantasuomi on puolestaan uralilaisen kantakielen tytärkieli. Käytännössä varhaiskantasuomen rekonstruktio ei kuitenkaan poikkea kovin paljon uralilaisen kantakielen rekonstruktiosta ja tällä perusteella on epäilty yhteisen suomalais-saamelaisen kantakielen olemassaoloa. Toinen varhaiskantasuomihypoteesin liittyvä ongelma on se, että itämerensuomalaisilla kielillä on saamelaiskielten lisäksi läheinen suhde mordvalaisten kielten kanssa ja periaatteessa näillekin kielihaaroille voidaan rekonstruoida yhteisiä innovaatioita.

Varhaiskantasuomen oletus on kuitenkin koko 1900-luvun ajan kuulunut vertailevan fennougristiikan keskeisiin oletuksiin. Se pohjautuu ennen kaikkea Paavo Ravilan ja Erkki Itkosen käsityksiin, joita edelleen kehittivät mm. Mikko Korhonen ja Pekka Sammallahti.

Varhaiskantasuomen äännejärjestelmän rekonstruktioista on eräitä erimielisyyksiä, mutta yleisimmin hyväksytty on:

  • konsonantit: p t k s s' š c ć č m n ń ŋ δ δ' l r v j
  • vokaalit, ensitavussa: i ü u e o ä a
  • vokaalit, jälkitavuissa: e o ä a

Varhaiskantasuomeen voidaan rekonstruoida kuusi sijaa:[1]

  • nominatiivi: * -ø
  • genetiivi: * -n
  • akkusatiivi: * -m
  • lokatiivi: * -nA
  • ablatiivi: * -tA
  • latiivi: * -k, -s

Genetiiviä on käytetty myös datiivin merkityksessä (osoittamaan epäsuoraa objektia). Ilmeisesti objektin sijana on käytetty akkusatiivin ohella myös partitiivia samaan tapaan kuin suomessakin. Samantapaista objektin sijan vaihtelua esiintyy mordvassa ja siitä on jäänteitä myös saamelaiskielissä.

Lukuja on ollut kolme:[1]

  • yksikkö (singulaari): * -ø
  • kaksikko (duaali): * -k-, -n-
  • monikko (pluraali): * -t (nominatiivissa ja akkusatiivissa), -j (muissa sijoissa)

Omistusmuodoissa myös omistettavan luku on ilmaistu.[1]

Lähteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 90-115. 4.painos. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-04680-2.

Korhonen, Mikko: Lapin kielen historia

Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.