Altailaiset kielet

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Altailasten kielien puhuma-alueet.

Altailaiset kielet on kielitieteen historiassa esiintynyt hypoteettinen kielikunta. Nykyisessä kielitieteessä termi voi esiintyä tämän ohella myös areaalisena eli alueellisena käsitteenä. Ryhmään kuuluu yhteensä kuutisenkymmentä kieltä, joita puhuu äidinkielenään noin 170 miljoonaa ihmistä, pääosin Turkissa, Keski-Aasiassa ja Kaukoidässä.

Nykyään ryhmää ei enää tavallisesti pidetä yhtenä historiallis-vertailevan kielitieteen keinoin osoitettuna kielikuntana. Turkkilaiset, mongoli-, ja tunguusikielet ovat kyllä kielitypologisesti toistensa kaltaisia, mutta nykyään useimmat asiaan perehtyneet kielitieteilijät arvelevat kielten yhtäläisyyksien johtuvan luultavammin pitkään jatkuneesta keskinäisestä kanssakäymisestä.[1]

Kieliryhmään on luettu seuraavat kielikunnat:

Myös japanin, korean ja ainun on joskus luettu kuuluvan altailaisiin kieliin.

Altailaiset kielet muistuttavat typologialtaan myös uralilaisia kieliä (kuten suomea ja unkaria), ja 1800-luvulla syntyi ehdotus niiden niputtamista uralilais-altailaiseksi suurkielikunnaksi tai pääjaksoksi. Tätä uralilais-altailaista hypoteesia kielten yhteisestä alkuperästä ei kuitenkaan nykyisin enää juuri kannateta kun esimerkiksi yhteistä sanastoa kielillä merkittävissä määrin on kyetty osoittamaan vain lainasanoina[1].

Areaalisena ja typologisena kokonaisuutena sen sijaan uralilais-altailaiset kielet muodostavat suomalaisen kielitieteilijän Juha Janhusen mukaan erittäin selvärajaisen areaalis-typologisen yksikön, jonka typologista yhtenäisyyttä Janhunen pitää merkkinä kieliryhmän kantakielten välisistä alueellisista yhteyksistä. Nämä yhteydet Janhunen on sijoittanut altailaisten kielten osalta Mantšuriaan.[1] Uralilaisten kielten kantakielen kantauralin osalta tilanne on monimutkaisempi, mutta hiljattain on esitetty että itäisessä Siperiassa puhutuissa jukagiirisissa kielissä esiintyvät, kantauralin tasoon palautettavat lainasanat olisivat osoitus myös kantauralia edeltäneen kielimuodon, esikantauralin esiintymisestä Siperiassa, vaikka itse kantauralin puhuma-alueeksi monilla perusteilla viime vuosina yksimielisesti onkin katsottu Euroopan puoleinen alue Uralvuorten eteläpäässä.[1][2]

Altailaiset kielet ovat kielitieteen historiassa olleet osa myös nostraattista hypoteesia. Myöskään niiden yhteistä alkuperää nykyinen historiallis-vertaileva kielitiede ei ole kyennyt osoittamaan, mutta typologian kannalta myös uralilais-altailaisia kieliä laajempia typologisia yhteyksiä on esitetty ja osaa niistä on pidetty mahdollisesti myös yhteistä alkuperää osoittavina[3].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häkkinen, Jaakko: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. Journal de la Société Finno-Ougrienne, 2009, 92. vsk, s. 9–56. artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 14.3.2013.
  • Häkkinen, Jaakko: Early contacts between Uralic and Yukaghir. Teoksessa: Tiina Hyytiäinen, Lotta Jalava, Janne Saarikivi & Erika Sandman (toim.): Per Urales ad Orientem. Iter polyphonicum multilingue. Festskrift tillägnad Juha Janhunen på hans sextioårsdag den 12 februari 2012, s. 91-101. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 264. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 2012. ISBN 978-952-5667-33-2 (painettu) ISBN 978-952-5667-34-9 (verkkoversio). Artikkelin verkkoversio (pdf) (viitattu 12.3.2013). (englanniksi)
  • Janhunen, Juha 2009: Proto-Uralic—what, where, and when? Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 258. s. 57–78. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Janhunen 2009: 61-62.
  2. Häkkinen 2012; vrt. Janhunen 2009: 75, Häkkinen 2009.
  3. Janhunen 2009:62-63.