Miekka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Myöhäiskeskiaikaisia miekkoja

Miekka on lähitaisteluun tarkoitettu ase, joka koostuu kahvasta (eli ponnesta, kouraimesta ja väistimestä) ja säilästä (miekan terän ja ruodon muodostama kokonaisuus, johon ei ole kiinnitetty mitään lisäosia). Miekkoja on hyvin monentyyppisiä: isommat, raskaammat miekat ovat kahden käden miekkoja, kun taas pienempiä voi käyttää yhdellä kädellä. Miekan terä on yleensä 30–120 senttimetriä pitkä ja usein kaksiteräinen (teroitettu molemmilta reunoiltaan). Miekka valmistetaan yleensä teräksestä, varhaisemmat valmistettiin pronssista. On ollut myös kivestä ja puusta tehtyjä lyömäaseita, jotka ovat muistuttaneet miekkoja. Esimerkki tästä olivat obsidiaanikiven palasista ja puuvarresta valmistettu maquahuitl ja macana, joita käyttivät lähinnä asteekkisoturit sekä joissain tapauksissa myös muut eteläamerikkalaiset intiaaniheimot.

Miekkaa käytetään joko pistoaseena, lyömäaseena tai molempina miekkatyypistä riippuen.

Miekan osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinkiajan miekkoja

Miekan sydän on teräksinen säilä. Säilä koostuu terästä ja kahvan sisälle ulottuvasta ruodosta eli ruodista ilman näihin kiinnitettyjä väistintä, kourainta, pontta ja ponnen alusta tai muita lisäosia kuten rysty- ja väistökaaria, väistörenkaita tai kelloa eli kokillia.

Terä on useimmissa miekkatyypeissä litteä ja sen reuna tai reunat ovat terävät. Terä voi olla myös piikkimäinen ja poikkileikkaukseltaan esimerkiksi kolmi- tai nelisärmäinen, jolloin miekka on pelkästään pistoase, kuten esimerkiksi floretti. Litteän terän syrjä on lape (tunnetaan myös miekansyrjänä). Lappeessa saattaa olla ura, usein myös veriuraksi kutsuttu, joka keventää terää; veren ohjaamisen kanssa sillä ei nimityksestä huolimatta ole mitään tekemistä.[1] Yksiteräisen miekan teroittamatonta puolta sanotaan hamaraksi tai seläksi. Terävää reunaa tai reunoja sanotaan terän suuksi.

Terän kahvan puoleinen osa tai alue on juuri. Joskus juuren muoto tai rakenne poikkeaa muusta terästä. Juuri voi olla paksumpi tai leveämpi muuta terää kestävyyden parantamiseksi. Juurta ei ole välttämättä teroitettu, jotta siitä voisi pitää kiinni esimerkiksi silloin, kun haluaa käyttää miekkaa kahdella kädellä. Useissa eurooppalaisissa kielissä tällainen miekan osa tunnetaan italialaisella renessanssitermillä ricasso. Juuressa voi olla jopa toinen kädensija. Juuren ja ruodin välistä kulmaa, mikäli sellainen miekassa on, sanotaan joskus hartioiksi. Hartioiden terävää kulmaa on monissa miekoissa hieman pyöristetty.

Muu paitsi terä muodostaa kahvan eli västin. Kädensija eli kourain on tehty miekanruodon ympärille, esimerkiksi kietomalla siihen nahkahihna (kourainhihna) tai kiinnittämällä irrallinen osa, joka usein on tehty orgaanisesta aineesta, kuten puusta tai luusta. Kädensijan päässä miekanruoto on monissa miekkatyypeissä kiinnitetty päästään niittaamalla, ruuvikiertein tai muulla miekan tyypistä ja tekoajankohdasta riippuvalla tavalla.

Nuppi on kahvan pää. Monissa miekoissa nuppi on ponsi, erillinen kappale. Esimerkiksi useissa eurooppalaisissa historiallisissa miekoissa ponsi on metallinen, kahvaa leveämpi nuppi. Joskus kahvaan kuuluu myös ponnenalus ponnen ja kouraimen välissä. Ponnen tehtävä on sekä tasapainottaa miekka, pitää kourain kiinni ruodossa, että estää miekkaa luiskahtamasta kädestä. Sen painoa muuttamalla voidaan myös hienosäätää miekan tasapainoa, liikkuvuutta ja käyttäytymistä.

Kourainta ja terää erottaa sivuille ulottuva väistin. Alun perin väistimen tehtävä oli lähinnä estää kättä liukumasta terälle, mutta kun 900–1100-luvuilla miekkaa alettiin käyttää enemmälti myös torjumiseen, väistimen pituutta kasvatettiin, jotta terää pitkin liukuvia iskuja olisi helpompi pysäyttää ja jotta asekäsi suojautuisi iskuilta.

Tuppi eli huotra (joskus myös putki) ei ole suoranaisesti miekan osa, mutta se on ollut usein tärkeä varuste.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miekka oli pitkään merkittävä lähitaisteluase sotatantereilla. Toisinaan se oli pääase, mutta useimmiten sivuase salkoaseen tai jousen rinnalla. Miekan merkitys ritareiden pääaseena vähentyi panssareiden parantuessa, mistä syystä sotavasarat, rautanuijat ja panssarinmurtoon suunnitellut sotakirveet yleistyivät myöhäiskeskiajalla. 1500–1800-lukujen kuluessa miekka menetti vähitellen sotilaallisen merkityksensä tuliaseiden kehittyessä. Nykyisin sotilaat kantavat miekkaa lähinnä juhlallisissa tilanteissa, kuten paraateissa. Miekan eräänlaisena seuraajana sotilasaseena toimii pitkiin käsiaseisiin, kuten kivääreihin ja rynnäkkökivääreihin kiinnitettävä pistin.

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalpamiekkailua.
Pääartikkeli: Miekkailu

Miekkailu on yleisnimitys erilaisille miekan käyttöön perustuville asetaidoille ja niiden harjoittelulle. Nykyään termillä miekkailu tarkoitetaan yleensä länsimaista urheilumiekkailua, joka perustuu 1600- ja 1700-lukujen kaksintaisteluperinteisiin ja alkujaan muodollisissa kaksintaisteluissa käytettyihin, mutta edelleen kilpailutarkoituksiin kehiteltyihin asetyyppeihin.

Eri urheilumiekkailun lajit kuuluvat olympialajeihin. Urheilumiekkailussa lajeina ovat kalpa, floretti ja säilä. Kalpamiekkailu kuuluu osana myös nykyaikaiseen viisiotteluun.

Miekkaa käytetään myös useissa budolajeissa kuten kendossa ja iaidossa joko pariharjoituksena tai erilaisina yksin tai parin kanssa suoritettavina liikesarjoina eli katoina. Kendossa myös kilpaillaan maailmanmestaruustasolle asti.

Erilaisia miekkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Miekka.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hintsala, Kari (toim.): Miekka Suomessa. Turun museokeskuksen julkaisuja 52. Turku: Turun museokeskus, 2010. ISBN 978-951-595-151-9.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Basic Sword Parts HistoricalWeapons.com. Viitattu 15.9. 2008. (englanniksi)[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]