Agincourtin taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Agincourtin taistelu
Osa satavuotista sotaa
Agincourtin taistelu, miniatyyri 1400-luvulta
Agincourtin taistelu, miniatyyri 1400-luvulta
Päivämäärä:

25. lokakuuta 1415

Paikka:

Pohjois-Ranska

Lopputulos:

Ratkaiseva Englannin voitto

Osapuolet

Englanti

Ranska

Komentajat

Henrik V

Charles d'Albret

Vahvuudet

6 000

20 000–30 000

Tappiot

100–250

yli 6 000

Englantilaisten tappiot saattavat olla vähäteltyjä.

Agincourtin taistelu (tai Azincourtin taistelu) käytiin Ranskan ja Englannin välillä satavuotisessa sodassa 25. lokakuuta 1415. Lopputulos oli suuri voitto Englannille, jonka pitkäjousimiehet taistelivat jälleen hyvin. Agincourt oli viimeinen Englannin kolmesta suuresta voitosta satavuotisessa sodassa, kaksi aiempaa olivat Crécyn ja Poitiers'n taistelut.

Englannin kuninkaan Henrik V:n johtama Englannin armeija oli marssimassa englantilaisten hallussa olleeseen Calais’hin onnistuneesta Harfleurin piirityksestä, kun määrältään ylivoimainen Ranskan armeija katkaisi sen tien Azincourtissa eli Agincourtissa ja pakotti sen taisteluun.

Perinteisesti ranskalaisten ylivoimaa on pidetty massiivisena, mutta uudemman tutkimuksen mukaan se olisi ollut korkeintaan kahden suhde yhteen. [1]

Englannin noin 6 000 miehen joukosta noin viisi kuudesosaa oli pitkäjousimiehiä, kun taas monta kertaa suuremmassa Ranskan armeijassa suuri osa miehistä oli ritareita. Englantilaiset pitkäjousimiehet olivat aseidensa käyttöön harjaantunutta talonpoikaista nostoväkeä, kun taas ranskalaisten joukot olivat ammattisotilaita. Koko Englannin armeija taisteli jalan, ja paremman sotilaskurin ansiosta englantilaisten muodostelma oli joustavampi kuin ranskalaisten.


Ranskalaisten taistelusuunnitelmana oli, että ritarit sivustoilla hyökkäisivät ratsain, kun taas päätaisteluosasto hyökkäisi keskustassa jalan. Samanaikaisesti kevyet joukot koukkaisivat maastoa hyväksi käyttäen paikallisen ritarin, Isembard d'Agincourtin, johdolla (joka tunsi maaston) englantilaisten selustaan. Ranskan kuningas Kaarle VI oli kuitenkin jälleen saanut skitsofreniakohtauksen, ja oli kyvytön johtamaan taistelua. Ranskalaisilla ei ollut yhtä, tunnustettua ylipäällikköä, vaan Orleans'n, Alençonin ja Bourbonin herttuat kiistelivät johtajuudesta. Ranskalaisten johtamisjärjestelmä oli siis kaoottisessa tilassa.

Edellisenä päivänä oli kuitenkin ollut rankkasade, ja taistelukenttä oli muuttunut mutavelliksi. Taistelukentän mutainen maasto suosi englantilaisia, sillä huonokuristen ja heikosti johdettujen ranskalaisritareiden oli vaikea taistella syvässä mudassa. Sivustojen ratsuväkihyökkäys ei päässyt mutaisen maaston takia täyteen laukkaan, ja molemmat rynnäköt kilpistyivät pitkäjousien nuoliin.

Keskustassa ranskalaiset ritarit hyökkäsivät jalan. Koska kunnollista johtamisjärjestelmää ei ollut, sulkeisjärjestyksen rivit ja ruodut hajosivat vaikeassa maastossa, ja järjestys puuroutui kaoottiseksi. Tilannetta pahensi englantilaisten jousimiesten ammunta. Vaikka itse ammunta aiheutti vain vähän tappioita, ritarit joutuivat kuitenkin kiinnittämään huomionsa itsensä suojaamiseen, mikä aiheutti vielä enemmän kaaosta. Kun ranskalaisritarien rynnäkkö kohtasi englantilaisritarien rivit, se oli täysin epäjärjestyksessä ja miehet olivat pakkautuneet tungokseen.

Taistelu oli pitkälti Cannaen taistelun toisinto. Englantilaisten ritarien joustavampi muodostelma perääntyi ranskalaisten paineen alla, mutta he kykenivät säilyttämään taistelujärjestyksensä. Samanaikaisesti sivustoilla jousimiehet panivat jousensa sivuun ja ottivat kahdenkädenmiekat, ja hyökkäsivät ranskalaisten sivustoihin saartaen heidät. Ranskalaiset joutuivat nyt kolmelta sivulta saarroksiin, ja syntyneessä tungoksessa heidän oli vaikeaa edes nostaa kättään. Syntyneessä tungoksessa moni ranskalaisritari tukehtui hengiltä tai sotkettiin mutaan ja hukkui. Englantilaiset saivat syntyneessä käsikähmässä paljon sotavankeja, ranskalaisten havaittua olevansa toivottomassa tilanteessa; tungoksessa heidän numeerinen ylivoimansa toimi heitä itseään vastaan.

Ainoa ranskalaisten menestys oli Isembard d'Agincourtin johtama osasto joka hyökkäsi heikosti puolustettuun englantilaisten leiriin. Se oliko hyökkäys suunniteltu vai paikallisten ryöstöretki on epäselvää. Englantilaiset olivat saaneet paljon sotavankeja, jotka olisi ollut taistelun jälkeen tapana lunastaa lunnaita vastaan, mutta Henrik V käski surmata vangit peläten ranskalaisten jälkijoukon ryhmittyvän ja hyökkäävän uudelleen. Nähtyään suuren määrän ritareita jäävän vangiksi tai kaatuvan ranskalaisten jälkijoukko pakeni kentältä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Historians Reassess Battle of Agincourt The New York Times. Viitattu 1.7.2012.