Kondottieeri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Giovanni Bellinin maalaus Kondottieeri.

Kondottieeri tarkoittaa myöhäiskeskiajalla, 1300-1400-luvulla, italialaista palkkasoturipäällikköä[1], myöhemmin yleisesti palkkasoturia. Sanan kantasanana on italian sana condotta, sopimus.

1300-luvulla Italia oli guelfien ja ghibelliinien sotien myötä pirstoutunut itsenäisiksi, pieniksi kaupunkivaltioiksi, jotka olivat jatkuvasti sodassa keskenään. Koska kaupungit nojasivat kauppaan ja käsiteollisuuteen, ja koska feodalismi oli taantunut Italiassa jo 1100-luvulla, kaupunkivaltiot mieluimmin palkkasivat palkkasotilaita palvelukseensa. Monet sotapäälliköt perustivat yksityisarmeijoita, jotka tekivät kaupunkivaltion johdon kanssa sopimuksen, condottan, joksikin tietyksi ajaksi tai jotain tiettyä sotaa varten. Palvelusajan päätyttyä condotta purkautui, ja kondottieeri oli valmis siirtymään takaisin vapaille markkinoille pestautumaan parhaimman tarjouksen tekijän palvelukseen. Kyse oli siis nykytermein maanpuolustuksen ulkoistamisesta yksityisyrittäjille.

Kondottieerit olivat ammattisotilaita, jotka olivat usein hyvin sivistyneitä ja tunsivat sekä oman aikansa sotataidon että myös roomalaisen ja bysanttilaisen sotataidon ja strategian. He kehittivät keskiajan sotataidon tieteeksi ja kehittivät taktisen taidon huippuunsa.

Kondottieeriarmeijan pääaselajina olivat raskaat ratsumiehet, ritarit (elmeti tai armigheri veri). Perusyksikkönä oli peitsi (lanza), johon kuului raskas ratsumies, kevyt ratsumies (armigheri falsi), aseenkantaja sekä ratsastava varsijousimies (balestrieri). Peitset muodostivat keskiaikaiseen tapaan joukkueita (vintenaria) ja eskadroonia (squadriglia). Jalkaväki koostui pääasiassa kevyistä yksiköistä, varsijousimiehistä, keihäsmiehistä (pavesarii), joiden varusteina oli keihäs ja suuri kilpi, paviisi, ja joiden tehtävänä oli suojata varsijousimiehiä, sekä pioneereistä (quastatori). Usein kaupungin oma varusväki (milizia) tarjosi lisäksi jalkaväkisotilaita kondottieerin käyttöön. Myös ulkomaisia joukkoja, kuten englantilaisia pitkäjousimiehiä tai albanialaisia stradioteja, käytettiin runsaasti. Toisinaan kaupunki saattoi palkata joukkoja myös suoraan eikä condottan kautta. Tällaista itsenäisesti palkattua sotilasta kutsuttiin nimellä lanze spezzate (murrettu peitsi).

Koska kondottieerit olivat kurinalaisia, pitkälle koulutettuja ja kalliita joukkoja, taistelut olivat väistämättä tuhoisia sekä voittajalle että häviäjälle. Sotilaat olivat kondottieereille investointeja, joita ei pitänyt haaskata turhan takia, ja siksi sotapäälliköt pyrkivät välttämään kenttätaisteluja ja pikemminkin ahdistamaan vihollisen sellaiseen asemaan, jossa sen huoltoyhteydet olivat katkaistut ja jossa sen asema oli niin epäedullinen, että taisteluun ryhtyminen olisi ollut itsemurha (epäsuora sodankäynti). Tästä on myöhempinä aikoina, varsinkin Niccolò Machiavellin ansiosta, syntynyt mielikuva, että kondottieerit olisivat olleet pelkureita ja välttäneet sotaa ja taistelua; todellisuudessa silloin, kun kondottieerit todella ryhtyivät taisteluun, taistelut olivat hyvin verisiä.

Vastoin yleistä uskomusta kondottieerit eivät vaihtaneet työnantajaa kesken kaiken. Condotta perustui luottamukselle, ja kondottieerille uskottavuus oli kaikki kaikessa. Condottan pettäminen kesken kaiken olisi merkinnyt luottamuksen pettämistä ja murtumista, ja tämän jälkeen uuden condottan solmiminen olisi ollut hyvin vaikeaa.

Kondottieerijärjestelmä koki kuoliniskun 1495, kun Carmagnolan johtama venetsialainen kondottieeriarmeija hävisi vähemmän sofistikoituneille mutta aggressiivisemmille ranskalaisille Fornovon taistelussa. Kaupunkivaltiot siirtyivät tämän jälkeen yhä enemmässä määrin vakinaisiin armeijoihin. Viimeisen kerran condottaa käytettiin Genovan sodassa turkkilaisia vastaan 1605.

Tunnettuja kondottieerejä olivat Francesco Carmagnola, Bartolomeo Colleoni, Giovanni dalle Bande Nere, Sir John Hawkwood, Gattamelata, Franzesco Sforza, Giovanni Attendolo, Alberto Giussani ja Alberico da Barbiano.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]