Kondottieeri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Giovanni Bellinin tuntematonta kondottieeria esittävä maalaus 1400-luvun lopulta.

Kondottieeri (ital. condottiero) tarkoittaa myöhäiskeskiajan, 1300–1400-lukujen, italialaista palkkasoturipäällikköä[1], myöhemmin yleisesti palkkasoturia. Nimitys pohjaa italian sanaan condotta ’sopimus’.

1300-luvulla Italia oli pirstoutunut guelfien ja ghibelliinien sotien myötä pieniksi itsenäisiksi kaupunkivaltioiksi, jotka olivat jatkuvasti sodassa keskenään. Koska kaupungit nojasivat kauppaan ja käsiteollisuuteen, ja koska feodalismi oli taantunut Italiassa jo 1100-luvulla, kaupunkivaltiot palkkasivat mieluiten palkkasotilaita palvelukseensa. Monet sotapäälliköt perustivat yksityisarmeijoita, jotka tekivät kaupunkivaltion johdon kanssa sopimuksen, condottan, joksikin tietyksi ajaksi tai jotakin tiettyä sotaa varten. Palvelusajan päätyttyä condotta purkautui, ja kondottieeri oli valmis siirtymään takaisin vapaille markkinoille pestautuakseen parhaan tarjouksen tekijän palvelukseen.

Kondottieerit olivat ammattisotilaita, jotka olivat usein hyvin sivistyneitä ja tunsivat sekä oman aikansa sotataidon että myös roomalaisen ja bysanttilaisen sotataidon ja strategian. He kehittivät keskiajan sotataidon tieteeksi ja kehittivät taktisen taidon huippuunsa.

Kondottieeriarmeijan pääaselajina olivat raskaat ratsumiehet, ritarit (elmeti tai armigheri veri). Perusyksikkönä oli peitsi (lanza), johon kuului raskas ratsumies, kevyt ratsumies (armigheri falsi), aseenkantaja sekä ratsastava varsijousimies (balestrieri). Peitset muodostivat keskiaikaiseen tapaan joukkueita (vintenaria) ja eskadroonia (squadriglia). Jalkaväki koostui pääasiassa kevyistä yksiköistä: varsijousimiehistä ja näitä suojaavista keihäsmiehistä (pavesarii), joiden varusteina oli keihäs ja suuri kilpi, paviisi, sekä pioneereistä (quastatori). Usein kaupungin oma varusväki (milizia) tarjosi lisäksi jalkaväkisotilaita kondottieerin käyttöön. Myös ulkomaisia joukkoja, kuten englantilaisia pitkäjousimiehiä tai albanialaisia stradioteja, käytettiin runsaasti. Toisinaan kaupunki saattoi palkata joukkoja myös suoraan eikä condottan kautta. Tällaista itsenäisesti palkattua sotilasta kutsuttiin nimellä lanze spezzate (murrettu peitsi).

Koska kondottieerit olivat kurinalaisia, pitkälle koulutettuja ja kalliita joukkoja, taistelut olivat väistämättä tuhoisia sekä voittajalle että häviäjälle. Sotilaat olivat kondottieereille investointeja, joita ei pitänyt haaskata turhan takia, ja siksi sotapäälliköt pyrkivät välttämään kenttätaisteluja ja pikemminkin ahdistamaan vihollisen sellaiseen asemaan, jossa sen huoltoyhteydet katkesivat ja jossa sen asema oli niin epäedullinen, että taisteluun ryhtyminen olisi ollut itsemurha (epäsuora sodankäynti). Tästä on myöhempinä aikoina, varsinkin Niccolò Machiavellin ansiosta, syntynyt mielikuva, että kondottieerit olisivat olleet pelkureita ja välttäneet sotaa ja taistelua; todellisuudessa silloin, kun kondottieerit todella ryhtyivät taisteluun, taistelut olivat hyvin verisiä.

Vastoin yleistä uskomusta kondottieerit eivät vaihtaneet työnantajaa kesken kaiken. Condotta perustui luottamukselle, ja kondottieerille uskottavuus oli kaikki kaikessa. Condottan pettäminen kesken kaiken olisi merkinnyt luottamuksen pettämistä ja murtumista, ja tämän jälkeen uuden condottan solmiminen olisi ollut hyvin vaikeaa.

Kondottieerijärjestelmä koki kuoliniskun vuonna 1495, kun Carmagnolan johtama venetsialainen kondottieeriarmeija hävisi vähemmän sofistikoituneille, mutta aggressiivisemmille ranskalaisille Fornovon taistelussa. Kaupunkivaltiot siirtyivät tämän jälkeen enenevissä määrin vakinaisiin armeijoihin. Viimeisen kerran condottaa käytettiin Genovan sodassa turkkilaisia vastaan 1605.

Tunnettuja kondottieereja olivat Francesco Carmagnola, Bartolomeo Colleoni, Giovanni dalle Bande Nere, Sir John Hawkwood, Gattamelata, Franzesco Sforza, Giovanni Attendolo, Alberto Giussani ja Alberico da Barbiano.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]