Orjuus

Wikipedia

Ohjattu sivulta Orja
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjaa
Muodot

Rasismi · Seksismi · Ikäsyrjintä
Uskonto · Koulu · Työpaikka
Elitismi · Homofobia
Ksenofobia · Luokkasyrjintä
Miesviha · Naisviha
Nepotismi · Vammaiset
Yhteisöjä kohtaan

Arabit · Juutalaiset
Ilmeneminen

Apartheid · Etninen puhdistus
Holokausti · Kansanmurha
Lynkkaus · Orjuus · Vaino
Kiihotus · Pakkosiirto
Rikos ihmisyyttä vastaan
Aiheeseen liittyvää

Ennakkoluulo · Moniarvoisuus
Monikulttuurisuus · Suvaitsevuus
Tasa-arvo · Poliittinen korrektius
 n • k • m 
Orjia Itä-Afrikassa
Orjia Itä-Afrikassa

Orjuus on perinteisessä muodossaan yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa ihminen on toisen ihmisen omaisuutta. Ennen orjiksi otettiin niin sotavankeja, rikollisia ja velkaantuneita, kuin siviilejäkin jotka pakotettiin työskentelemään omistajansa hyväksi. Orjuus tässä muodossa oli laajalti yleistä aina 1800-luvulle saakka.

Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksassa käytettiin paljon orjatyötä, mikä ei ollut edellä olevan määritelmän mukaista orjuutta. Sodan jälkeen Yhdistyneet kansakunnat määritteli orjaksi kenet tahansa, jonka ei sallita vapaaehtoisesti poistua työstään.

Orjuus on tuomittu muun muassa Kansainliiton sopimuksessa 1926 ja YK:n Ihmisoikeuksien julistuksessa 1948, sekä kaikissa muissa merkittävissä ihmisoikeussopimuksissa. Euroopassa se on kielletty muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksessa.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Orjuus antiikin aikana

Orjuus oli yleistä monissa maissa, kuten Egyptissä ja Mesopotamiassa jo tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Orjatyövoimaa käytettiin muun muassa kaivostöissä ja suurissa rakennushankkeissa. Esimerkiksi Hammurabin laissa on säännöksiä orjuudesta.

Myös juutalaisessa kulttuurissa käytettiin orjia, ja Vanhassa testamentissa annetaan orjien asemaa koskevia määräyksiä, esimerkiksi ”Jos joku lyö orjaansa tai orjatartaan kepillä ja tämä kuolee siihen paikkaan, lyöjä on ansainnut rangaistuksen. Mutta jos orja pysyy hengissä päivän tai kaksi, isäntää älköön rangaistako; onhan orja hänen omaisuuttaan” (Toinen Mooseksen kirja, 21:20–21). Toisaalta Vanhan testamentin mukaan juutalaiset itsekin olivat aikoinaan olleet orjina Egyptissä, kunnes he Mooseksen johdolla dramaattisesti poistuivat maasta.

Antiikin aikana Välimerenmaiden, kuten Kreikan ja myöhemmin vielä suuremmassa määrin Rooman talous perustui paljolti orjuuteen. Orjia saatiin varsinkin sotavangeista, mutta myös rauhan aikana velkaantuneista ja toisinaan löytölapsistakin, ja orjien mahdollisesti saamista jälkeläisistä tuli myös orjia. Esimerkiksi Ateenassa Solon oli kuitenkin jo 500-luvulla eKr rajoittanut orjuutta säätämällä, ettei maksukyvyttömiä velallisia enää myyty orjiksi. Rooman valtakunnan aikana orjia saattoi olla jopa yli puolet väestöstä, ja orjat saattoivat toimia huomattavissa tehtävissä. Rooman valtakunnan hajottua ja sen oikeusjärjestelmän murtuessa varsinainen orjuus vähitellen lähes hävisi Euroopasta, mutta sen tilalle tuli erilaisia lievempiä herruuden ja alamaisuuden muotoja. Tämä prosessi kesti vuosisatoja eikä sen syistä vallitse yksimielisyyttä. Tunnetuimpia näistä alamaisuuden muodoista on feodaalinen maaorjuus.

[muokkaa] Orjuus islamilaisessa maailmassa

Orjia Jemenissä. Arabialainen käsikirjoitus (1236–1237).
Orjia Jemenissä. Arabialainen käsikirjoitus (1236–1237).

Arabiyhteisöissä oli orjia jo islamia edeltävällä ajalla. Islam toi orjien asemaan laajakantoisia muutoksia. Koraani pitää orjien vapauttamista hyveellisenä tekona ja katumuksen osoituksena tietyistä synneistä. Islamin šaria-laissa on ohjeita ja sääntöjä orjien kohtelemisesta ja pitämisestä. Orjilla oli šarian mukaan omaisuuteen, perintöön ja ihmisarvoiseen kohteluun liittyviä rajoitettuja oikeuksia. Heille oli esimerkiksi tarjottava riittävä ylläpito, terveydenhoitoa ja tukea vanhuudessa. Islamilainen tuomari, qadi, saattoi velvoittaa omistajan vapauttamaan orjansa, mikäli näitä velvollisuuksia ei täytetty.[1][2] Islamilaisten oikeusoppineiden mukaan ihmisen perustila on vapaus. Lainkäytön mukaan orjana sai pitää ihmistä, jonka molemmat vanhemmat olivat orjia tai joka oli kaapattu sodan yhteydessä. Jälkimmäisen määräyksen varjolla orjia tuotiin kaupallisin perustein myös rauhan aikana ei-islamilaisesta maailmasta (dār al-ḥarb, sodan talo) vedoten näennäiseen jihadiin[3] Vapaiden muslimien orjuuttamista ensin rajoitettiin ja lopulta se kiellettiin, vaikka kieltoa ei käytännössä aina noudatettukaan. Orjuuttamisperusteita koskevilla rajoituksilla oli laajakantoinen vaikutus orjakauppaan: orjien saatavuus yhteiskunnan sisältä vaikeutui ja samalla orjien tuonti ulkopuolelta toisuskoisten keskuudesta kasvoi. Laajamittainen kansainvälinen orjakauppa saikin alkunsa pääasiassa islamilaisella aikakaudella.[1]

Kaupungeissa orjat olivat enimmäkseen kotitalous- tai sotilasorjia. Lainsäädännön ja moraalikäsitysten mukaan naisten orjuuttaminen seksiorjaksi oli sallittua. Miespuolisia orjia, erityisesti nuoria poikia, kastroitiin eunukeiksi kuten muissakin ympäröivissä yhteiskunnissa, esimerkiksi Bysantin-valtakunnassa.[4] Parhaassa asemassa olivat sotilasorjat, jotka yleensä vapautettiin jossakin uran vaiheessa, ja esiintyjiksi kuten laulajiksi ja runoilijoiksi koulutetut orjat. Maaseudun maatalous-, kaivos- ja muuta ruumiillista työtä tekevät orjat olivat huonommassa asemassa. Esimerkiksi Saharan suolakaivoksiin töihin joutuneet kuolivat yleensä viiden vuoden kuluessa. Suurin osa keskiaikaisen islamilaisen maailman kirjallisuudesta kuvaa kaupunkielämää, mikä on saattanut vääristää käsitystä orjien asemasta.[2]

Arabit hankkivat orjia erityisesti Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, ja on arvioitu, että islamilaisen maailman orjiksi kuljetettiin vuosina 650–1900 yhtä suuri määrä afrikkalaisia kuin länsimaiden siirtokuntiin Atlantin yli 1500-luvulta alkaen eli arviolta 12 miljoonaa.[5]

1500- ja 1800-luvun välisenä aikana Pohjois-Afrikan muslimimaihin kaapattiin orjiksi yli miljoona eurooppalaista.[6] Osa näistä vapautui lunnaita vastaan, osa taas päätyi kaleeriorjiksi ja monet naiset seksiorjiksi haaremeihin. Kaappausretket ulottuivat aina Islantiin saakka. Eurooppalaiset hallitsijat maksoivat suojelurahaa orjakaappausten estämiseksi, mikä ei kuitenkaan lopettanut kaappauksia. Eurooppalaisten orjuutus loppui vasta Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan sotatoimiin 1800-luvun alussa.

Turkkilaiset, afganistanilaiset muslimit valtasivat 1000-luvulta alkaen Intian hindukuningaskuntia ja ottivat runsaasti sotavankeja orjiksi, joista osa siirrettiin länteen. Romaniväestö on erään teorian mukaan peräisin Ghaznin Mahmudin Pohjois-Intian valloituksen yhteydessä ottamista hindusotavangeista. [7] Suuria Intian alueita hallineet muslimi-imperiumit Delhin sulttaanikunta (1200–1500-luvut) ja Suurmogulien valtakunta (1500–1700-luvut) pitivät orjia. Arkkitehtuuristaan tunnetussa suurmogulien valtakunnassa oli satoja tuhansia orjia.[8]

Osmanien valloittamista Balkanin maista ja Unkarista osa veroista kerättiin orjina. Verokäytäntöä nimitettiin nimellä devshirme. Pääasiallisesti verot koostuivat 7–14-vuotiaista pojista. Myöhempinä vuosisatoina devshirme ulotettiin Kreikkaan ja Unkariin. Devshirme-järjestelmän kautta tulikin suurin osa osmannivaltakunnan hallintovirkamiehistä ja janitsaarijoukkojentaistelijoista, ja joitakin balkanilaisia nousi järjestelmän kautta osmanihovissa merkittäviin asemiin.

Osmanien valtakunnan sulttaanin henkivartiokaarti eli janitsaarit koostui yksinomaan kristityistä sotavangeista ja orjista. Nämä joukot muodostettiin 1330-luvulla, ja ne toimivat pitkään osmanien vakituisena armeijana. Janitsaareilla oli voimakas yhteenkuuluvuuden tunne, ja joukot olivat arvostettu ja vaikutusvaltainen ryhmä. Hallinnossa käytettiin myös yleisesti orjia, ja 1700-luvulla valtaosa "Lähettien koulun" oppilaista oli eurooppalaisia orjia. Suurin osa valtakunnan hallintovirkamiehistöstä ja maaherroista oli kyseisen koulun entisiä oppilaita. Osmanivaltakunnan orjuus lopetettiin 1800-luvulla, janitsaarijoukot hajotettiin 1826. Toinen esimerkki korkeaan asemaan nousseista sotilasorjista olivat mamelukit, jotka olivat enimmäkseen islamiin kääntyneitä orjiksi hankittuja ei-muslimeja. He hallitsivat Intiaa 1200-luvulla ja Egyptiä 1250–1517.

1800-luvulla ensin Britannia ja myöhemmin muutkin länsimaat alkoivat painostaa muslimimaita lopettamaan orjakaupan ja orjuuden. Kansainvälistä orjakaupppaa vastustavat toimet tuottivat pian tulosta, ja osmanihallitsijat liittyivät orjuuden vastaiseen toimintaan. Orjuuden lakkauttamista vastustivat kuitenkin arabiyhteiskunnissa muun muassa uskonoppineet, mikä hidasti sen lakkauttamista.[2] Arabian niemimaan maista orjuus kiellettiin Qatarissa 1952, Jemenin arabitasavallassa 1962, Saudi-Arabiassa myös 1962, Arabiemiirikunnissa 1963, Etelä-Jemenissä 1967 ja Omanissa 1970.

[muokkaa] Orjakauppa Atlantin yli ja orjuus Amerikassa

Orjien kuljetetusta laivalla. Lähde: Notices of Brazil, Walsh, 1831 [1].
Orjien kuljetetusta laivalla. Lähde: Notices of Brazil, Walsh, 1831 [1].
Orjien kauppapaikka, Atlanta, Georgia (1864).
Orjien kauppapaikka, Atlanta, Georgia (1864).

Euroopassa ei keskiajan lopulla eikä sen jälkeenkään ole sanottavasti ollut varsinaista orjuutta, joskin lievemmät epävapauden muodot kuten maaorjuus olivat hyvinkin yleisiä. Mutta saavuttuaan Amerikkaan eurooppalaiset pyrkivät aluksi alistamaan alkuperäisasukkaat eli intiaanit orjuuteen. Intiaanien runsas kuolleisuus muun muassa eurooppalaisten mukana tulleisiin kulkutauteihin ja tietysti raakaan työn tekoon sai kuitenkin eurooppalaiset turvautumaan orjien tuontiin Afrikasta.

Portugalilaiset aloittivat orjien kuljetuksen 1500-luvulla Senegambiasta ja Guinea-Bissausta Portugaliin ja Atlantin saarille. Myöhemmin orjia haettiin myös Angolasta ja Mosambikista. Orjakauppa alkoi vilkastua selvästi vuoden 1650 jälkeen. Eniten sitä harjoittivat englantilaiset ja ranskalaiset.

1600-luvulla brandenburgilaiset, tanskalaiset, hollantilaiset, kuurinmaalaiset, englantilaiset, ranskalaiset, genovalaiset ja ruotsalaiset rakensivat kauppalinnoituksia Arguinista (Mauritania) Angolaan. Pääosan orjista kauppalinnoituksiin toimittivat paikalliset asukkaat. Linnoituksissa orjat lastattiin laivoihin. Orjat laivattiin siirtokuntiin, joissa heidät pantiin työskentelemään pääosin tupakka-, sokeriruoko- ja puuvillaplantaaseilla.

Amerikan mantereelle kuljetettiin arviolta 9,5 miljoonaa orjaa niiden lisäksi, jotka kuolivat matkalla. Yhdysvaltoihin tuotiin vaihtelevien arvioiden mukaan n. 400 000 – 600 000 orjaa, pääasiassa työvoimaksi puuvillan viljelyyn. Sokerin tuotannon kannalta tärkeään Länsi-Intian saaristoon kuljetettiin n. 4–5 miljoonaa orjaa. Myös nykyisen Brasilian alueelle kuljetettiin yli 3,5 miljoonaa orjaa.

Eurooppalaisten ja arabien harjoittaman orjakaupan välillä oli huomattava ero: arviolta kaksi kolmasosaa Amerikkaan kuljetetuista orjista oli miehiä tai poikia. Arabien Saharan poikki kuljettamista orjista valtaosa puolestaan oli naisia. Ero selittyy erilaisilla tarpeilla. Arabit tarvitsivat lähinnä palvelijoita, eurooppalaiset puolestaan plantaasityövoimaa. [9]

Ranskan vallankumous laukaisi Ranskalle kuuluvassa Santo Domingossa 1791 suuren orjakapinan, joka lopulta johti entisten orjien muodostaman Haitin tasavallan syntyyn 1804. Tapahtumat jouduttivat orjuuden lakkauttamista myös muualla Karibianmeren alueella.

[muokkaa] Orjuus Yhdysvalloissa

Mustien institutionaalinen orjuus alkoi vuonna 1619 Virginiasta, jolloin maahan saapuivat ensimmäiset Afrikasta tuodut orjat. Institutionaalinen orjuus käsitteenä ja käytäntönä tarkoitti, että oli olemassa suuri joukko mustia ihmisiä, jotka oli pysyvästi ja laillisesti esineellistetty toisten ihmisten omaisuudeksi. Orjilla ei siis ollut mitään päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen. Heitä voitiin esimerkiksi myydä kuin mitä tahansa muuta kauppatavaraa. Heidän työnsä hedelmät puolestaan kuuluivat itseoikeutetusti heidän omistajilleen

Peter Parishin arvion mukaan nykyisten Yhdysvaltain alueelle kuljetettiin kaikkiaan vähintään 420 000 orjaa. Yhdysvaltain itsenäistyttyä vuonna 1776 orjuus lakkautettiin vähitellen pohjoisissa osavaltioissa, joissa orjia tosin oli ennestäänkin vähän. Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa puhuttiin kaikille ihmisille kuuluvista yleisistä oikeuksista, mikä ei silti estänyt julistuksen pääasiallista laatijaa, Thomas Jeffersonia itsekin omistamasta orjia; tosin hän uskoi orjuuden vähitellen häviävän rauhanomaisesti, luonnollisen kehityksen myötä. Instituutio sai kuitenkin jatkaa olemassaoloaan Yhdysvaltain eteläisissä osavaltioissa aina vuoteen 1865 eli Yhdysvaltain sisällissodan päättymiseen saakka. Niillä läntisillä raja-alueilla, jotka tuolloin eivät vielä kuuluneet mihinkään osavaltioon, orjia sai liittovaltion säätämän lain (Missourin kompromissin) mukaan pitää vain leveyspiirin 36° 30' eteläpuolella.[10].

Vuonna 1807 säädettiin laki, joka kielsi uusien orjien tuomisen Yhdysvaltoihin. Orjien syntyvyys oli kuitenkin selvästi korkeampi kuin kuolleisuus. Näin ollen orjien lukumäärä kasvoi jatkossa voimakkaasti: vuonna 1830 Yhdysvalloissa oli 2 miljoonaa orjaa, mutta vuonna 1860 heitä oli jo neljä miljoonaa [11]

[muokkaa] Orjakaupan lopettaminen ja orjuuden lakkauttaminen

Orjuudesta muistuttava muistomerkki, Ile de Gorée, Senegal.
Orjuudesta muistuttava muistomerkki, Ile de Gorée, Senegal.

5000 vuotta jatkunut orjuus saavutti huippunsa teollisen vallankumouksen alkuvaiheessa, kun maataloustuotteiden kysyntä kasvoi. Orjia oli silloin ennen kaikkea Euroopan valtioden siirtomaissa, varsinkin Amerikan mantereella ja Karibianmeren saarilla. Orjuuden huippuaikoina 1700-luvun lopulla sen vastainen moraalinen liike alkoi Britanniasta. Orjuuden vastaisen liikkeen taustalla olivat aluksi kveekarit, jotka päätyivät pitämään orjuutta epäkristillisenä, ja valistusaatteiden vaikuttamat maalliset ajattelijat. Orjuuden vastainen liike laajeni ja levisi Ranskaan ja muualle. Britannian taloudellinen vaikutusvalta yhdessä maiden omien orjuudenvastaisten liikkeiden kanssa sai Alankomaat, Tanskan, Ranskan ja useimmat Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot kieltämään orjuuden vuosina 1808–1830.

Yhdysvalloissa eräät orjuutta vastustaneet järjestöt vaativat myös, että vapautettaville orjille oli suotava mahdollisuus palata Afrikkaan, josta he tai heidän esivanhempansa oli aikoinaan pakolla tuotukin. vain pieni osa orjista palasi Afrikkaan, mutta he yhdessä mainittujen järjestöjen kanssa onnistuivat perustamaan Afrikan länsirannikolle Liberian valtion. Sen vaakunassa onkin motto "The love of lliberty brought us here" (Vapaudenrakkaus toi meidät tänne).

Orjuuden vastustus keskittyi kuitenkin teollistuneisiin alueisiin, jotka hyötyivät orjuudesta vain välillisesti. Plantaasitaloudesta riippuvaisilla alueilla, kuten Yhdysvaltain eteläosissa, orjuuden kieltämistä ei hyväksytty yhtä helposti. Orjuuskysymys aiheuttikin osaltaan Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) pohjois- ja etelävaltioiden välille. Toisaalta orjaväestön kasvu teki orjuudesta taloudellisesti tarpeetonta, sillä halpaa palkkatyövoimaa oli tarjolla. Sen vuoksi osa plantaasinomistajista myöntyi vapaaehtoisesti orjuuden lakkauttamiseen.

Eurooppalaiset painostivat Osmanien valtakuntaa, joka kielsi orjakaupan Afrikasta vuonna 1857 lukuun ottamatta Arabian niemimaan länsirannikkoa, jossa sen merkitys oli suuri. Saudi-Arabiassa orjuus jatkui vuoteen 1962. Venäjällä maaorjat vapautettiin 1861 järjestelmän menetettyä muun muassa valistusaatteiden leviämisen kautta lähes kaiken moraalisen kannatuksensa 1800-luvun aikana. Toisaalta väestönkasvu oli tehnyt maaorjuudesta tarpeetonta, ja maan teollistumista ja armeijan kehittämistä se jopa haittasi. Vapautetuksi tuli 50 miljoonaa henkeä, enemmän kuin muualla maailmassa yhteensä.

Kaakkois-Aasiassa orjuus lakkautettiin vuosien 1868–1926 välillä. Alueen itsenäisetkin valtiot, kuten Thaimaa, joutuivat eurooppalaisten painostuksesta luopumaan orjuudesta. Afrikassa ulospäin suuntautuvan orjakaupan kieltäminen johti paikallisen orjuuden kasvuun: orjien hinta putosi merentakaisen kysynnän lakattua, mikä teki orjuudesta taloudellisesti kannattavampaa. Siirtomaavallat, lähinnä Britannia ja Ranska, saivat orjakaupan lakkautettua, mutta alkaessaan 1800-luvun lopulla heikentyä, ne eivät enää halunneet kamppailla itse orjuutta vastaan, koska tarvitsivat orjia käyttävien paikallisten hallitsijoiden liittolaisuutta. Orjakapinat kuitenkin johtivat laajamittaisen orjuuden spontaaniin romuttumiseen Afrikassa, ja 1900-luvulta siirtomaavallat vetivät tukensa orjuutta tukevilta hallitsijoilta ja kielsivät orjuuden. Orjuus jatkui siirtomaissa pienimuotoisena kieltämisen jälkeenkin, ja itsenäinen Mauritania kielsi orjuuden vasta vuonna 1980.[12]

Orjuuden lakkauttaminen aikajärjestyksessä:

[muokkaa] Orjuus nykypäivänä

Vaikka orjuus on kaikkialla maailmassa virallisesti kielletty, on esitetty arvio, että orjia olisi tällä hetkellä eri puolilla maailmaa 27 miljoonaa.[14] Kansainvälisen orjuutta vastaan taistelevan Anti-Slavery International-järjestön[15] mukaan yleisimpiä orjuuden muotoja ovat nykypäivänä:

  • Sidonnainen työ: ihmiset ottavat lainaa, mikä voi johtaa perheen orjuuttamiseen sukupolvien ajaksi. Sidonnainen työ koskee miljoonia ihmisiä. Esimerkiksi Intiassa arvioitiin vuonna 1996 olleen 15 miljoonaa lasta tässä asemassa, vaikka maan lainsäädäntö kieltää sidonnaisen työn.[16]
  • Pakko-avioliitot: naiset ja tytöt pakotetaan naimisiin.
  • Pakkotyö: vähintään 12,3 miljoonaa ihmistä pakotetaan väkivallalla, muulla rangaistuksella tai näiden uhalla työhön.
  • Syntyperään liittyvä orjuus: ihmiset joko syntyvät orjaluokkaan tai kuuluvat ryhmään, jota pidetään orjatyöhön soveltuvana. Nigerissä vähintään 43 000 ihmistä on orjina syntyperänsä takia.
  • Ihmiskauppa: vähintään 2,4 miljoonaa ihmistä kuljetetaan orjamaisiin oloihin.
  • Lapsityön pahimmat muodot: arviolta 179 miljoonaa lasta tekee työtä, joka on terveydelle ja hyvinvoinnille vahingollista.

Jotkut oikeistolaiset, erityisesti libertaarit, tulkitsevat orjuudeksi myös asevelvollisuuden.[17]

Sudanissa arabien arvellaan pitävän lähes 90 000 mustaa eteläsudanilaista orjuudessa ja maassa käydään vilkasta orjakauppaa. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa orjuuteen joutuu lähinnä laittomasti maahantulleita siirtolaisia.

[muokkaa] Etymologia

Orja tulee arjalaisten kielten miestä, ihmistä tai meikäläistä tarkoittavasta sanasta arya (arja). [18] Mahdollisesti joillakin suomalais-ugrilaisilla ryhmillä on ollut arjalaiskielisiä sotavankeja, orjia tai palvelijoita, joita on kutsuttu näiden omalla nimellä. Vastaavasti germaanisten ja romaanisten kielten orjaa tarkoittavat sanat (engl. slave, ru. slav, saks. Sklave, ransk. esclave) tulevat slaaveista, joita on pidetty orjina.

Orja on tarkoittanut ennen vanhaan Suomessa lähinnä palvelijaa. Suomalaisessa ja karjalaisessa kansantarustossa esiintyvät orjat olivat luultavimmin palkattuja palvelijoita lukuun ottamatta muutamia runoja, joissa puhutaan Venäjän maaorjuudesta. (katso: Maaorjuus itämerensuomalaisessa kansanperinteessä) Kansantarinoissa sanan orja synonyymeinä esiintyvät usein sanat palkallinen tai palkkalainen ja ihmisryhmän nimi kasakka. Esimerkiksi:

Lähtie minun tuleepi,
niin kui muinoinki kasakan,
eli orjan palkallisen!
(SKVR:I2,1103)

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ 1,0 1,1 Bernard Lewis: The Middle East: 2000 years of history from the rise of Christianity to the present day. Weidenfeld & Nicolson, 1995. ISBN 0-297-81345-5.
  2. ↑ 2,0 2,1 2,2 Bernard Lewis: Race and slavery in the Middle East: an historical enquiry. Oxford University Press, 1990. ISBN 0-19-506283-3.
  3. ↑ Brunschvig, R. "Abd", Encyclopaedia of Islam, toim. P. Bearman, Th. Bianquis, C.E. Bosworth, E. van Donzel ja W.P. Heinrichs. Brill, 2006. Brill Online. ELECTRONIC RESOURCE MANAGER. Haettu 16. joulukuuta 2006 <http://www.brillonline.nl/subscriber/entry?entry=islam_COM-0003>
  4. ↑ "A History of Private Life: From Pagan Rome to Byzantium."| Ed. Paul Veyne, trans. Arthur Goldhammer.| Harvard College Press, 1987.|From Byzantium in the Tenth and Eleventh Centuries, by Evelyne Patlagean.
  5. ↑ Steven Mintz, Digital History Slavery, Facts & Myths
  6. ↑ Robert C. Davis (2003). Christian slaves, Muslim masters: White slavery in the Mediterranean, the Barbary Coast, and Italy, 1500–1800. Palgrave Macmillan. ISBN 0-333-71966-2
  7. ↑ http://www.romea.cz/english/index.php?id=servis/z_en_2007_0002
  8. ↑ K.S. Lal, Muslim Slave System in Medieval India
  9. ↑ West-Nousiainen-Kivistö: Kronos 6. Kulttuurit kohtaavat. Kirjayhtymä 1998
  10. ↑ Daniel J. McInerney: Yhdysvallat, matkaopas historiaan, Unipress 2005, ISBN 951-579-087-5, s. 175
  11. ↑ Peter J. Parish, Slavery - The Many Faces of Southern Institution. British Association for American Studies, South Shields 1986.
  12. ↑ McNeill J.R. & McNeill William: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Vastapaino, 2005.
  13. ↑ Aftonbladet: Tre års riksdagsstrid om de svenska slavarnas öde
  14. ↑ National Geographic, 21st Century Slaves
  15. ↑ Anti-Slavery International, Annual Review 2005
  16. ↑ Human Rights Watch, The Small Hands of Slavery: Bonded Child Labor in India
  17. ↑ The Libertarianism FAQ – What is the libertarian position on the draft?
  18. ↑ http://www.tiede.fi/arkisto/artikkeli.php?id=687&vl=2006

[muokkaa] Katso myös

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta orjuus.
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Orjuus
Henkilökohtaiset työkalut