Zoran Đinđić

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Zoran Đinđić
Зоран Ђинђић
Zoran Đinđić.
Serbian 6. pääministeri
25. tammikuuta 200112. maaliskuuta 2003
Edeltäjä Milomir Minić
Seuraaja Zoran Živković
Belgradin 67. pormestari
21. helmikuuta 199730. syyskuuta 1997
Edeltäjä Nebojša Čović
Seuraaja Vojislav Mihailović
Tiedot
Syntynyt 1. elokuuta 1952
Bosanski Šamac, Bosnia ja Hertsegovina ST, Jugoslavian federatiivinen kansantasavalta (nykyään Bosnia ja Hertsegovina)
Kuollut 12. maaliskuuta 2003 (50 vuotta)
Belgrad, Serbia ja Montenegro (nykyään Serbia)
Puolue Demokraattinen puolue
Puoliso Ružica Đinđić
Uskonto ateisti

Zoran Đinđić (serb. Зоран Ђинђић, 1. elokuuta 1952 Bosanski Šamac, Jugoslavia12. maaliskuuta 2003 Belgrad, Serbia ja Montenegro) oli serbialainen filosofi ja poliitikko, maan pääministeri tammikuusta 2001 lähtien salamurhaansa asti. Đinđić johti kansannousua, joka syrjäytti presidentti Slobodan Miloševićin vuonna 2000. Đinđić salamurhattiin Belgradissa vuonna 2003[1].

Đinđić syntyi Bosanski Šamacissa Jugoslaviassa, nykyisen Bosnia ja Hertsegovinan alueella. Hänen isänsä oli armeijan upseeri. Đinđić opiskeli filosofiaa Belgradin yliopistossa sekä Frankfurtissa Länsi-Saksassa. Saksaan hän lähti 1977 kun media hyökkäsi häntä vastaan hänen yritettyään järjestää riippumattoman opiskelijaliikkeen. Tämä johti salaisen poliisin häntä vastaan ja työnsaantimahdollisuuksien ehtymiseen.

Đinđić palasi Jugoslaviaan 1989 ja sai paikan Novi Sadin yliopistolta. Hän perusti muiden toisinajattelijoiden kanssa Demokraattisen puolueen. Hänet valittiin Serbian parlamenttiin 1990 ja puolueen johtoon 1993.

Vuosina 1990–1991 Đinđić ajoi Serbian armeijan perustamista ja Jugoslavian kansanarmeijan hylkäämistä, jota esimerkiksi Vojislav Šešelj vastusti. Đinđićilla oli kuitenkin läheinen suhde Arkaniin.

Đinđić valittiin talven 1996–1997 massiivisten protestien jälkeen Belgradin pormestariksi, jossa asemassa hän oli ensimmäinen ei-kommunisti. Slobodan Miloševićin hallitseva keskushallitus mitätöi aluksi vaalien tuloksen, mutta protestien jälkeen Đinđić nimitettiin virkaan. Kuitenkin ainoastaan yhteisen vihollisen yhdistämä Zajedno-koalitio hajosi ja Vuk Draškovićin SPO, Vesna Pešićin GSS ja Radikaalipuolue äänestivät Đinđićin pois virasta.

Đinđićin puolue boikotoi vuoden 1997 presidentin- ja parlamenttivaaleja, kuten muutkin "demokraattisen blokin" puolueet, joten vain sosialistinen puolue, radikaalit ja SPO saivat merkittävästi paikkoja. Boikotti esti presidentinvalinnan äänestysprosentin jäädessä liian alhaiseksi. Vastakkain olivat mitätöidyissä vaaleissa sosialistien Zoran Lilić ja radikaalien Vojislav Šešelj, mutta sosialistien Milan Milutinović valittiin viimein kolmannella kerralla äänestysprosentin noustessa viimein yli vaaditun 50 prosentin. Šešelj kannattajineen syytti tässä vaiheessa vaalivilppiä, mutta päätti protestinsa kun Kosovon kriisi alkoi alkuvuodesta 1998. Myös Drašković liittyi hallitukseen kun NATO alkoi pommittaa Jugoslaviaa.

Đinđić tukijoineen jäi ainoaksi merkittäväksi opposition edustajaksi. Hän pakeni Montenegroon NATO:n pommittaessa Serbiaa. Đinđićista tuli länsimaiden suosikki ja Time-lehti nimitti hänet yhdeksi 2000-luvun alun tärkeimmistä poliitikoista. Valokuvaa Đinđićista kättelemässä Bill Clintonia pommitusten aikana käytettiin kotimaassa hänen leimaamiseensa petturiksi. Häntä syytettiin heinäkuussa 1999 hänen palattuaan valtiollisen turvallisuuden vaarantamisesta.

Đinđićilla oli myös hämäriä suhteita erinäisiin puolisotilaallisten ryhmien johtajiin ja rikollisiin. Hän neuvotteli Arkanin kanssa jonkinlaisesta mahdollisuudesta liittoutua, vähän ennen kuin tämä salamurhattiin.[2] Đinđićia syytettiin myös "amerikkalaisten sätkynukeksi" ja äänestäjätkin epäilivät hänen isänmaallisuuttaan.[2]

Pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Đinđić oli tärkeässä osassa syyskuun 2000 parlamentin- ja presidenttivaaleissa ja niiden jälkeisissä protesteissa, joissa Miloševićin hallitus kaadettiin. 19 puolueen Demokraattisen opposition (DOS) johdossa olivat Koštunica ja Đinđić. Đinđićista tuli Serbian pääministeri 25. tammikuuta 2001.

Đinđić oli merkittävässä osassa Miloševićin vangitsemisessa ja lähettämisessä oikeudenkäyntiin Haagiin. Hän oli länsimaiden tukema ja tapasi useita valtionpäämiehiä kuten George W. Bushin, Tony Blairin ja Jacques Chiracin. Hänen merkittävin kilpailijansa oli entinen hallituskumppani ja sittemmin Jugoslavian liittotasavallan presidentti Koštunica.

Elokuussa 2001 Đinđić raportoi Koštunican hallituksen linkeistä järjestäytyneeseen rikollisuuteen, jonka jälkeen Koštunican DSS-puolueen 45 edustajaa vetivät tukensa hallitukselta. Đinđić yritti erottaa DSS:n jäsenet parlamentista imperatiivisen mandaatin perusteella, koska heidät oli valittu DOS:in listoilta, ja pyrki korvaamaan heidät itselleen uskollisilla edustajilla. Koštunica ja DSS syyttivät Đinđićia suorasanaisesti yhteyksistä ganstereihin. Đinđić syytti Koštunicaa yhteyksien rakentamisesta Miloševićin kauden armeijan johtajiin.

Salamurha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zvezdan Jovanović ampui Đinđićin Belgradissa 12. maaliskuuta 2003 kello 12:23. Jovanović ampui häntä rintaan hallituksen rakennusta vastapäätä olevan rakennuksen katolta. Đinđićin kiidätettiin sairaalaan, jossa hänet julistettiin kuolleeksi tuntia myöhemmin.

Salamurhan taustatekijäksi syytettiin entistä Serbian salaisen poliisin antiterroristiryhmän "punaisten barettien" (Jedinica za specijalne operacije; JSO) jäsentä Milorad "Legija" Ulemekia, joka toimi myös useissa militanttiryhmissä, kuten Arkanin tiikereissä Jugoslavian sodissa.

Tuolloin toimessa ollut presidentti Nataša Mićić julisti maan hätätilaan ja eräitä opposition jäseniä pidätettiin. Đinđićin seuraajaksi Demokraattisen puolueen johtoon valittiin Zoran Živković.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hanhivaara, Jussi: Serbian pääministerin murhasta tuomittu luovutetaan Serbiaan 2.1.2013. Yle Uutiset. Viitattu 2.1.2013.
  2. a b [1]
Serbian lippu Serbian pääministerit
Zelenović (1991) | Božović (1991–1993) | Šainović (1993–1994) | Marjanović (1994–2000) | Minić (2000–2001) | Đinđić (2001–2003) | Živković (2003–2004) | Koštunica (2004–2008) | Cvetković (2008–2012) | Dačić (2012–)