Kroatian kevät

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kroatian kevät (Kroatiaksi: Hrvatsko proljeće, myös kroatiaksi masovni pokret, lyhentäen MASPOK "joukkoliike", "massaliikehdintä" ) oli kansallismielis-liberaalinen liikehdintä Kroatiassa vuosina 1967-1973. Kroaattikansallismielinen virtaus alkoi serbien ja kroaattien kielikiistasta. Jugoslavian johtaja Josip Broz Tito kukisti 1971-1973 Kroatian puoluejohtoon levinneen liikkeen erottamalla puoluevirkailijoita ja antamalla liikkeeseen osallistuneille opiskelijoille vankilatuomioita. Osaltaan Kroatian kevät tuotti Jugoslavian vuoden 1974 perustuslain, jossa Jugoslavia oli hajautettu mahdollisimman pitkälle, mutta kommunismi säilyi johtavana voimana.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Serbia ja Kroatia riitelivät koko ensimmäisen Jugoslavian ja toisen maailmansodan ajan. Jugoslavia oli serbijohtoinen sotien välillä, niin kuin 20 ensimmäistä vuoden 1946 AVNOJ:n jälkeistä vuotta[1]. Riitely laantui 1950-luvulla keskusjohtoisen sosialismin alle, mutta alkoi 60-luvulla nousta pintaan. Vuosina 1964-1965 Jugoslaviassa aloitettiin markkinatalousuudistus ja 1966-1969 Jugoslavian kommunistipuoluetta demokratisoitiin ja siten lisättiin eritasavaltojen kommunistipuolueiden valtaa keskusjohdon kustannuksella. Mm. Suur-Serbiaa ajanut[1] turvallisuuspoliisin päällikkö Alexandr Rankovic erotettiin vuonna 1966.

Kieliriita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muutamat kroaattikielitieteilijät ja -runoilijat julkaisivat Telegram-lehdessä 17. maaliskuuta 1967 artikkelin Deklaracija o nazivu i položaju hrvatskog književnog jezika, suomeksi suunnilleen "Julistus Kroatian kirjakielen asemasta ja nimestä".

Niinpä joukko kroaattilukeneistoa ei ollut tyytyväinen vuonna 1967 julkaistuun serbokroatian sanakirjaan, jossa esitettiin kroatia serbian kielen murteena. Serbit olivat artikkelin tehneiden mukaan hylänneet kroatian kielen[1]. Silti serbien mukaan serbokroatia koostui tasapuolisesti kahdesta kielestä[1]. Osa kroaattiälymystöä vaati serbian ja kroatian tunnustamista eri kieliksi[1]. Serbiaälymystön mielestä vastaavasti Kroatian serbien oli saatava viralliset asiapaperit kyrillisin aakkosin[2].

Kielikiista jatkui vuosia ja etäännytti osapuolet toisistaan[2]. Vuodesta 1968 kielikiista kehittyi yleisemmin kroaattien taloudellisten ja poliittisten etujen ajamiseen liittyviksi.

Kroatian kevät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroaatit erottivat puoluejohdostaan vanhoillisen kommunistin Miloš Žankon "unitaristina", joka kannatti käytännössä serbijohtoista vallankeskitystä[2]. Ensimmäistä kertaa Kroatian puoluejohto toimi poliittisissa asioissa ilman keskuskomitean lupaa[2].

Kroatian kommunistipuolueen keskuskomitean 10. kokouksessa 15. tammikuuta 1970 Savka Dabčević-Kučar kuvasi paperiesityksessään, kuinka Kroatiasta oli Jugoslavialle haittaa taloudellisesti.lähde?

Nyt Kroatian puoluejohto pyrki ajamaan tasavallan etuja mm yritti saada lisää maan vientiyritysten valuuttatuloja itselleen[3]. Kansallismielinen virtaus karkasi pian puoluejohdon käsistä Kroatian kielen ja kirjallisuuden seuraan[1] Matica Hrvatskaan[3]. Kulttuurijärjestö Matica Hrvatskan kannanotot politisoituivat ajan mukana yhä enemmän[4]. Lopulta kroaattikansallismieliset vaativat jopa omaa rahaa, pankkia, armeijaa ja itsenäisyyttä[3].

Kroatian vanha punavalkoinen shakkilautalippu liehui sekä Matica Hrvatskassa että Zagrebin yliopistossa[1], kun monet kroaatit vaativat eroa Jugoslaviasta ja Serbiasta[1].

Kroatian liikehdintä hermostutti Serbian serbit, joiden parissa Titon suosio väheni kroaattinationalismin aallon takia. Mutta myös Kroatian serbikylien asukkaat alkoivat aseistautua ja järjestää sotilasharjoituksia[4].

Kesäkuussa 1971 kroaattinationalistit väittivät maansa joutuneen uhriksi, jonka kansallinen hyvinvointi ja keskieurooppalaisuus oli poljettu tomuun[5]. Kesällä 1971 kajahti kansojen ystävyysbussissa laulu "Me kroaatit emme juo viiniä vaan serbien verta"[5]. Matica Hrvatskan viikkolehti Hrvatski Tjednik ja myös Zagrebin Vjesnik ja Jjesnik u srilendu alkoivat kirjoittaa kroaattikansallismielisesti ja jopa etsiä hengenheimolaisia muilta serbeihin tyytymättömiltä Jugoslavian alueilta[5].

Kevään kukistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brezhnevin opin mukaisesti Neuvostoliiton diplomaatit alkoivat painostaa Jugoslavian johtoa liberalisoinnin takia.

Heinäkuussa 1970 Jugoslavian johtaja Josip Broz Tito varoittikin Kroatian puoluejohtoa mm että Kroatian serbit ovat hermostuneita, ja että Neuvostoliitto uhkasi puuttua Jugoslavian asioihin[4].

Kolme kroaattikielitieteilijää, Stjepan Babić, Božidar Finka ja Milan Moguš, julkaisivat kroatialaisen kielioppi- ja ääntämyskirjan Hrvatski pravopis, mutta se kiellettiin.

Serbit vastasivat kroaattien vuoden 1967 julistukseen vuonna 1971 omalla julistuksellaan Srpski narod i njegov jezik, "serbit ja heidän kielensä".

Syyskuun alussa 1971 Tito lupasi isompaa osuutta ulkomaanvaluutasta ja väitti yhä että puheet Kroatiassa olevasta suuresta kansojen välisestä riidasta ovat liioiteltua[5], kun Tito halusi vielä välttää avointa konfliktia[5].

Syksyllä Kroatian puoluejohtoa ei otettu mukaan vastaanottamaan Neuvostoliiton puoluejohtajaa Brezhneviä, koska puoluejohto ei kyennyt hillitsemään nationalistien toimia[6].

Marraskuun lopussa Zagrebin yliopiston kroaattiopiskelijat menivät luentolakkoon. Opiskelijaliikkeessä oli mukana tuhansia. Opiskelijalakkoilijat vaativat suuremman autonomian lisäksi Kroatialle lisää viennin valuuttatuloista[4].

Vaikka Tito olikin kansallisuudeltaan kroaatti ja sloveeni, hän pyrki aina tukahduttamaan nationalismin.

2. joulukuuta 1971 Tito sanoi tilanteen karanneen Kroatian kommunistien käsistä. Tito sanoi jyrkästi Karadjordjevon kokouksessa Vojvodinassa[7] Kroatian kommunistipuolueen johtokolmikon Kučar-Tripalo-Haramijalähde? olevan syyllinen yltiönationalismin hillitsemättömään nousuun[7], koska Kroatian kommunistipuolue oli lähinnä katsonut nationalistien toimia sormien läpi.

Kymmenen päivän päästä Kroatian johtajia erosi, mm Miko Tripalo, Pero Pirker ja Dragutin Haramija. Myös Euroopan ensimmäinen naispääministeri Savka Dabčević-Kučar erosi.

Mellakkapoliisit kukistivat opiskelijamellakan ja pidättivät lakkojen johtajat[3]. Opiskelija-asuntolasta löytyikin runsaasti kapinapapereita, teräaseita ja asuntolaan kuulumattomia ihmisiä[7].

Poliisin lisäksi myös armeija painosti nationalisteja. Armeijan helikopterit lentelivät Zagrebin yllä. Seuraavan kahden vuoden sisään nationalistisiksi katsotut n. 900 puoluejohtajaa erotettiin tai erosi itse[4] ja liikkeeseen osallistuneet opiskelijat saivat vankeusrangaistuksia. Näitä oli noin kaksituhatta. Opiskelijanationalistien tuomiot olivat 1-4 v. pitkiä[5]. Yksi vankilaan joutuneista oli armeijasta eronnut historiantutkijaksi ruvennut Franjo Tudjman, joka aloitti myöhemmin Kroatian itsenäistymisen. Muutamien muiden tunnettujen joukossa oli toisinajattelijalehtimies Bruno Bušić. Paljon Kroatian älymystöä muutti ulkomaille[4].

Vuodenvaihteessa 1971-1972 kirjakaupoista sai yhä punavalkoisella shakkiruutukilvellä varustettua Kroatia-neitoa uhkaavaa Serbiaa esittävää postikorttia[7]. Kaduille talojen seinissä oli Kroatiaa tukevia ja serbivastaisia graffiteja[7]. Aseettomia miliisejä liikkui yhä paljon Zagrebin kaduilla[7].

Samoihin aikoihin toisen maailmansodan aikainen ustaša yritti ajaa Kroatiassa valtion perustamista aseellisen taistelun keinoin. Nämä separatistiset terroristit olivat pääosin entisiä ustaša-aktivisteja tai muita ustašan kannattajia. Belgradin tiedustelupalvelu murhasi näitä ulkomailla[8]. Koska Kroatiassa ei ustašaa yleisesti kannatettu, toiminta jäi lähes olemattomaksi.

Silti Belgradissa räjähti kroaattiseparatistien pommi, ja kesällä 1972 Kroatiaan ja Bosniaan asti tunkeutui Australiassa koulutettu terroristijoukko, joka pyrki luomaan Ustašan perinteiden pohjalta valtion.

Myös muilla Jugoslavian alueilla[4], lähinnä Sloveniassa[9], Vojvodinassa ja Serbiassa puhdistettiin 1970-luvun alussa puolueen riveistä nationalismia ja "turmeltunutta liberalismia"[3]. Myös ne kommunistijohtajat, jotka Jugoslavian johdon mielestä laiminlöivät vaarallisten ainesten eliminoimisen, erotettiin ja tilalle nimitettiin vanhoillisia veteraanikommunisteja[3]. Niinpä uudistukset pantiin Jugoslaviassa Titon kuolemaan asti jäihin. Kroatian poliittinen ilmapiiri apatisoitui[10]. Toisaalta Slovenian ja Kroatian annettiin pitää suurempi osa vientitulostaan[3] ja myös autonomiaa lisättiin[10]. Vuoden 1974 perustuslaki hajauttikin paljon valtaa tasavalloille.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Yrjö Lautela ja Jyrki Palo: Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut, VAPK-Kustannus 1992,ISBN 9513709566
  • Slovenian historia, Janko Prunk, Kirja-Aurora 2004, ISBN 951-29-2678-4
  • Itä-Eurooppa matkalla länteen - itäisen Keski-Euroopan, Baltian ja Balkanin historiaa ja politiikkaa, Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt (toim.), Gaudeamus 2011 Helsinki University Press, Tallinna Raamatutrukikoda 2011, ISBN 978-952-495-214-9, http://www.haudeamus.fi
  • Balkanilla palaa! - elämää kriisin keskellä, Matti Korpiaho (toim.), Perussanoma Oy 1993, Kirjapaino Raamattutalo Oy Pieksämäki 1993, ISBN 951-888-182-2
  • Titon perintö ja perilliset, Raija Valta Erkki Karjalainen, Tammi Helsinki 1980 951-30-5116-1 (sid.), ISBN 978-951-30-5116-7
  • Tito: kriittinen elämäkerta, Milovan Djilas, Kirjayhtymä Helsinki 1981, Merja Kyrö (suom), ISBN 9512620324
  • "Uvodna bilješka" Croatian (October 2012). Politička misao: Croatian Political Science Review 49. Faculty of Political Science, University of Zagreb. ISSN 0032-3241. 

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Valta 1980, s. 61
  2. a b c d Lautela 1992, s. 169
  3. a b c d e f g Lautela 1992, s 170
  4. a b c d e f g Järvinen & Lindstedt 2011, s. 205
  5. a b c d e f Valta 1980, s 63
  6. Valta 1980, s. 62, s. 64
  7. a b c d e f Valta 1980, s. 62
  8. Järvinen & Lindstedt 2011,lähde tarkemmin?
  9. Prunk 2004, s 179, 180, 181
  10. a b Järvinen & Lindstedt 2011, s 206