Kulttuuridiplomatia
Kulttuuridiplomatia on valtioiden välisen diplomatian ja kunkin valtion kulttuuripolitiikan osa-alue, jolla valtiot pyrkivät ilmentämään omia kulttuurisia ja poliittisia arvojaan muulle maailmalle. Toisen määritelmän mukaan kulttuuridiplomatia on kulttuuristen elementtien, kulttuuriperinnön, tieteiden ja taiteiden käyttöä tukena valtion diplomaattisessa toiminnassa. Pääkeinona on altistaa muiden maiden ihmisiä oman maan kulttuurisille ominaispiirteille ja näkökulmille ja edistää näin keskinäistä yhteisymmärrystä.
Valtioiden ja valtiollisten instituutioiden lisäksi kulttuuridiplomatiaa voivat harjoittaa erilaiset järjestöt, kansalaisryhmät ja myös yksityiset kansalaiset.[1][2] Myös valtioiden yhteistyöelimet harjoittavat kulttuuridiplomatiaa: esimeriksi Euroopan unioni käyttää sitä keinona edistää eurooppalaisia arvoja, kuten demokratiaa, osallistumista, ihmisoikeuksia ja sananvapautta, kaikkialla maailmassa[3]. Kansainvälisesti toimivat yritykset voivat tietoisesti tai tahtomattaan joutua eräänlaisen kulttuuridiplomatian osapuoliksi, kuten suomalainen Nokia, joka tuotti Saksassa epäsuosiota koko Suomelle lopetettuaan vuonna 2008 suuren tehtaansa Bochumissa[4].
Kulttuuridiplomatia voidaan jakaa toimintatavaltaan myönteiseen ja kielteiseen. Myönteinen kulttuuridiplomatia pyrkii aktiivisin toimin, kuten kulttuurivaihdon, suostuttelun ja viestinnän keinoin edistämään omaa kulttuuria ja sen ymmärtämistä. Kielteisenä kulttuuridiplomatiana taas voi pitää kulttuuristen yhteyksien tietoista estämistä oman kulttuurin suojelemiseksi.[2]
Kulttuuridiplomatian lähikäsitteitä ovat:[5]
- pehmeä valta (engl. soft power), kulttuurin ja poliittisten arvojen sekä viestinnän käyttö ulkopolitiikan resursseina[6];
- julkisuusdiplomatia (engl. public diplomacy), diplomatian toimijoiden viestintäprosessit yleisöjen kanssa tarkoituksena tuoda esille valtion kulttuuria, ajatuksia ja ideoita sekä valtiollisia tavoitteita ja ajankohtaisia käytänteitä[7]. Julkisuusdiplomatian käsitteen lanseerasi yhdysvaltalainen tutkija Edmund A. Guillion vuonna 1965 vaihtoehdoksi negatiivisen sävyn saaneelle propaganda-termille[4].
- informaatiovaikuttaminen (engl. information warfare), ja
- kansalaisdiplomatia (engl. citizen diplomacy).
Kulttuuridiplomatian keinoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- kulttuurivaihto[8]
- esittävien taiteiden esitysten kansainväliset vierailut, kuten konserttikiertueet
- kiertävät tai yksittäiset taide- ja museonäyttelyt, esim. Sea Finland Lontoossa 1985
- opiskelijavaihto, opiskelustipendit ym.
- oppilasvaihto
- taiteilijaresidenssit
- asiantuntijavaihto, esim. Suomen koulutusvienti[9]
- kielenopetus (esim. Alliance française)
- kulttuurikeskukset (ks. esim. luettelo eri maiden kulttuurikeskuksista Suomessa)
- kansainväliset koulut (esim. Helsingin Saksalainen koulu, Helsingin ranskalais-suomalainen koulu ja The English School)
- lehdet ja muut julkaisut (esim. Neuvostoliiton Maailma ja me -lehti)
- ystävyysseurat
- maakohtainen matkailumarkkinointi[4]
- ulkomaisille henkilöille annettavat kunniamerkit ja arvonimet (esim. kunniakonsuli)
- muut suuren yleisön sympatiaa herättävät keinot, esim. Kiinan pandadiplomatia eli pandakarhujen luovuttaminen maailman eläintarhoihin[4].
Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kulttuuridiplomatian käsite (engl. cultural diplomacy) syntyi Yhdysvalloissa 1950-luvulla kylmän sodan myötä[10]. Kulttuuridiplomatian kaltaisen toiminnan uranuurtajana pidetään kuitenkin Ranskaa, joka aloitti omien kulttuurimuotojensa levittämisen jo 1600- ja 1700-luvulla ilman sen kummempia ulkopoliittisia tavoitteita kuin sivistyneinä pitämiensä asioiden, kuten ranskan kielen käytön, edistäminen. Jo ennen saksankielisten alueiden yhdistymistä Saksan keisarikunnaksi 1871 oli perustettu kolmisenkymmentä saksankielistä koulua eri maihin, ensimmäiset vuonna 1830. Myös Italia valtavine antiikin kulttuuriperintöineen oli varhain asialla, kun taas Britannia ei osoittanut brittiläisen kulttuurin levittämiseen suurempaa kiinnostusta. 1900-luvulla Neuvostoliitto ja Natsi-Saksa ottivat kulttuuridiplomatian ja propagandan tehokkaaseen käyttöön diktatoristen järjestelmiensä tunnetuksi tekemiseen. Yhdysvallat otti erityisesti toisen maailmansodan jälkeen tehtäväkseen omien länsimaisten arvojensa edistämisen maailmanlaajuisesti muun muassa tarjoamalla opiskelumahdollisuuksia maansa yliopistoissa, esimerkkinä suomalaisille tarkoitettu ASLA-Fulbright-stipendiohjelma.[11][12]
Kylmän sodan vuosina kulttuuridiplomatiasta tuli merkittävä vaikutuskeino, jolla tuolloiset supervallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pyrkivät käyttämään taiteita, urheilua ja koulutusta ulkopolitiikkansa jatkeena ja oman yhteiskuntajärjestelmänsä paremmuuden osoittajana sekä itselleen että muulle maailmalle. Maailma oli muutoinkin kansainvälistymässä muun muassa lisääntyvän lentomatkailun myötä, ja kulttuuridiplomatian keinoja alkoivat käyttää myös kahta supervaltaa pienemmät maat.[13]
Suomen kulttuuridiplomatia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomella oli virallista kulttuuriyhteistyötä itsenäisyyden alkuvuosina lähinnä Pohjoismaiden kanssa, mutta 1930-luvulla sitä aloiteltiin myös Puolan ja Unkarin kanssa. Sodat katkaisivat toiminnan niin, että vasta 1950-luvun lopulla kulttuurisuhteet eri maihin alkoivat elpyä. Tätä edesauttoivat muun muassa Suomen Unesco-jäsenyys 1956 ja OECD-jäsenyys 1969.Euroopan neuvoston alaisen Kulttuuriyhteistyön neuvostoon (CCC) suomi liittyi 1970. Suomen kansainväliset kulttuuriasiat keskitettiin 1960-luvun puolivälissä omaan osastoonsa opetusministeriössä,[8] jossa niiden keskeisiä ja pitkäaikaisia ohjaajia olivat ylijohtaja Kalervo Siikala ja kansliapäällikkö Jaakko Numminen[14].
YYA-sopimuksen hengessä tärkeimmiksi kulttuurivaihdon kumppaneiksi tulivat Neuvostoliitto ja sen satelliittivaltiot Itä-Euroopassa. Niiden kanssa solmittiin virallisia kulttuurisopimuksia, kun taas länsimaiden kanssa ne olivat harvinaisia koska kulttuurivaihdon katsottiin sujuvan muutenkin.[8] Turun yliopiston professorin Louis Clercin mukaan Suomen valtion ohjaava ote kulttuuridiplomatiassa olikin vahvimmillaan kylmän sodan vuosina ja lieveni vuonna 1975 Helsingissä pidetyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin jälkeen[14]. Ensimmäiset kahdenväliset kulttuurisopimukset solmittiin 1950-luvun lopulla Unkarin, Neuvostoliiton ja Ruotsin kanssa, ja 1980-luvulla niitä solmittiin myös eräiden Suomelle tärkeiden kehitysyhteistyö- ja vientimaiden kanssa. 1990-luvun alussa, Itä-Saksan lakattua juuri olemasta, sopimuksia oli 37 eikä niiden määrän arveltu enää juuri lisääntyvän.[15]
Suomen ja Ruotsin välinen kulttuuriyhteistö sai uutta nostetta vuonna 1975 avautuneen Hanasaaren kulttuurikeskuksen myötä.[8] Muut 15 Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituuttia sijaitsevat Suomen ulkopuolella. Ne järjestivät vuonna 2018 kaikkiaan noin 1 400 tapahtumaa 43 maassa ja tavoittivat näin yli 900 000 henkilöä. Instituuteilla oli toimintaa kaikkiaan 43 maassa.[16]
Suomen ja muiden maiden monenväliseen alueelliseen kulttuuriyhteistyöhön kuuluvat muun muassa Pohjoismaiden neuvosto, Itämeren valtioiden neuvosto, pohjoisia alkuperäiskansoja tukeva Arktinen neuvosto ja Barentsin euroarktinen neuvosto[17].
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Koivunen, Pia & Mikkonen, Simo: Kulttuuridiplomatian näkökulma kylmään sotaan. Historiallinen aikakauskirja, 2022, 120. vsk, nro 2. Artikkeli verkossa (PDF). Viitattu 21.4.2024.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Clerc, Louis: Suomen kulttuuri-instituutin perustaminen Pariisiin esimerkkinä suomalaisen kulttuuridiplomatian peruspiirteistä 1979–1991 Ennen ja nyt: Historian tietosanomat. 22.10.2018. Viitattu 20.4.2024.
- ↑ a b Chakraborty, Kishore (toim.): ”Cultural Diplomacy”, Cultural Diplomacy Dictionary of The Academy for Cultural Diplomacy, s. 30. Berlin: Center for Cultural Diplomacy Studies, 2013. Kirja Internet Archivessa (viitattu 20.4.2024). (englanniksi)
- ↑ Kulttuuridiplomatia: eurooppalaisen kulttuurin ja arvojen vientiä maailmalle Euroopan parlamentti. 7.12.2010. Viitattu 20.4.2024.
- ↑ a b c d Melgin, Elina: Julkisuusdiplomatia ja viestintä Procom. 21.5.2018. Viitattu 21.4.2024.
- ↑ Koivunen & Mikkonen 2022, s. 136.
- ↑ Koivunen & Mikkonen 2022, s. 138.
- ↑ Tikkanen, Annina: ”Julkisuusdiplomatia”, Digitaalista diplomatiaa – diplomaattien viestintäteknologian käyttö, s. 7. Lähteenä s. 3 teoksessa Tuch, H. N. 1990: Communicating with the World: U.S. public diplomacy overseas. New York: Palgrave Macmillan. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2019. Maisterintutkielma verkossa (PDF) (viitattu 20.4.2024).
- ↑ a b c d Hytönen, Mattiesko: Kauppa ja politiikka ohjaavat kulttuuriyhteistyömme suuntaa. Helsingin Sanomat, 9.3.1975, s. 18. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Pesonen, Hannu: Jopa 200 suomalaista opettajaa Saudi-Arabiaan - valttina peruskoulu Suomen Kuvalehti. 28.9.2012. Viitattu 20.4.2024.
- ↑ Koivunen & Mikkonen 2022, s. 136.
- ↑ Haigh, Anthony: ”Evolution of Cultural Diplomacy”, Cultural Diplomacy in Europe, s. 25–35. Strasbourg, New York: Council of Europe, Manhattan Publishing, 1974. Moniste Internet Archivessa (viitattu 20.4.2024). (englanniksi)
- ↑ Lappalainen, Jukka-Pekka: Akateeminen Amerikan-kortti. Nuoret tutkijat suuntasivat Atlantin taakse saman aikaan kun poliitikot pelasivat Moskovan peliään. Helsingin Sanomat, 25.5.1995, s. 45. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Koivunen & Mikkonen 2022, s. 134.
- ↑ a b Kulttuuridiplomatia antoi suomalaisille mahdollisuuden rakentaa kylmän sodan aikana pehmeämmin suhteita itään ja länteen Aamuset. 17.4.2023. Viitattu 21.4.2024.
- ↑ Kalliokoski, Matti: Valtiot jäävät kulttuurisuhteista sivuun. Suomi on solminut 37 kulttuurisopimusta. Uusia sopimuksia tuskin tulee lisää. Helsingin Sanomat, 17.11.1990, s. 25. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutit Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutit ry. Viitattu 21.5.2019.
- ↑ Pohjoismainen ja alueellinen yhteistyö Opetus- ja kulttuuriministeriö. Viitattu 21.4.2024.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ”Kylmän sodan kulttuuridiplomatia”, erikoisnumero, Historiallinen aikakauskirja vol. 120, no. 2, 2022.
- Clerc, Louis: Cultural Diplomacy in Cold War Finland. Identity, Geopolitics and the Welfare State, Palgrave Macmillan Series in Global Public Diplomacy (GPD), 2023. (luettavissa verkossa)
- Kivioja, V., Kleemola, O., Clerc, L. (toim.) (2016). Sotapropagandasta brändäämiseen. Miten Suomi-kuvaa on rakennettu. Docendo.
- Melgin, Elina: Propagandaa vai julkisuusdiplomatiaa? : taide ja kulttuuri Suomen maakuvan viestinnässä 1937-52. Väitöskirja, Helsingin yliopisto 2014.