Defaitismi

Ranskalaisia sotavankeja

Defaitismi (ransk. défaitisme, saks. Defätismus, suom. tappiomieliala, antautumishenki) on termi, joka tarkoittaa tappion hyväksymistä ilman taistelua tai tahtoa taistelemiseen. Sanalla on poliittisessa käytössä propagandistinen ja negatiivinen sivumerkitys ja sitä verrataan maanpetoksellisuuteen tai pessimismiin sellaisessakin tilanteessa, jossa taistelun jatkaminen on todellisuudessa toivotonta. Sana on tyypillinen sota-ajan termi, vaikka sitä käytetään joskus politiikassa, urheilussa, psykologiassa ja filosofiassa.

Termi otettiin todennäköisesti käyttöön 1900-luvun alussa, mutta sen lähteestä on olemassa eri versioita. Ranskalaisten on sanottu käyttäneen termiä ensimmäisinä kuvaamaan venäläisten sotilaiden mielialaa ensimmäisessä maailmansodassa, mutta sitä on saatettu käyttää myös Ranskan–Preussin sodan ajan antaumista kannattaneesta ranskalaisesta poliittisesta liikkeestä. Tätä tukisi seikka, että Venäjän vallankumoukselliset käyttivät käsitettä vallankumouksellinen defaitismi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Vallankumouksellinen defaitismi

1900-luvun alussa vallankumoukselliset sosialistit loivat käsitteen vallankumouksellinen defaitismi, jonka mukaan kansanjoukkojen defaitismi voi olla ase vallankumouksen toteuttamiseksi. Vladimir Leninin mukaan työväenluokka ei hyödy valtioiden johtajien aloittamista sodista, vaan saa maksaa niiden seuraukset. Niinpä esimerkiksi japanilainen porvarisluokka edisti venäläisen työväenluokan ja samalla vallankumouksellisen asiaa voittaessaan Venäjän–Japanin sodan 1905. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä venäläisten sosialidemokraattien enemmistö kannatti sotaan ryhtymistä. Tällöin kommunististen bolševikkien kielessä vallankumouksellisen defaitismin vastatermiksi tuli sosialistinen patriotismi, josta he syyttivät sosialidemokraatteja. Termin merkitys tosin vaihtui, kun kommunistit ottivat vallan Venäjällä. Neuvostoliitossa 1930-luvun aikana sosialistinen patriotismi ei enää ollut vastavallankumouksellinen tai taantumuksellinen käsite, vaan uuden mallikansalaisen korkeimpia hyveitä.

Maanpakoon ajettu Lev Trotski ryhtyi puolestaan käyttämään samaa käsitettä 1930-luvulla stalinismia ja Josif Stalinin ajan Neuvostoliiton sotaista politiikkaa vastaan.

Defaitismi sodassa

Sota-aikana defaitismi on usein käytetty termi. Sotilasta tai siviiliä voidaan syyttää defaitismista, vaikka hänen mielestään taistelu on jo menetetty tai taisteleminen on turhaa jostain muusta syystä. Sodankäynnin kannalta defaitismi on pahe, sillä usein hävitty taistelu on sodankäynnin päämäärien kannalta hyväksyttävämpää, kuin luovutus ilman vihollista hidastavaa ja sen voimia heikentävää ja sitovaa taistelua.

Ensimmäinen maailmansota

Aisnen toinen taistelu alkoi Nivellen offensiivilla 16. huhtikuuta 1917. Ranskalaisille sotilaille oli luvattu Saksan antautuvan parissa päivässä. He kävivät taisteluun varmana voitosta, mutta tavoitteet jäivät saavuttamatta. Sen sijaan kolmen viikon hävityn taistelun jälkeen Ranskan asevoimat oli kärsinyt tappioina 187 000 miestä. Pitkän ja uuvuttavan juoksuhautasodankäynnin väsyttämät ranskalaiset sotilaat nousivat kapinaan, joka levisi rintamalla kulovalkean lailla. Sodanjohto kukisti kapinan. Samalla kun oloihin tuotiin parannuksia kapinan keskushenkilöiksi epäiltyjä teloitettiin varoitukseksi muille. Heitä syytettiin defaitismista ja maanpetturuudesta.

Sodan viimeisenä vuonna 1918 defaitismi levisi puolestaan Saksassa. Maan voimavarat olivat lopussa neljän sotavuoden jälkeen. Muun muassa eräs ihanteikas rintamasotilas, Adolf Hitler oli pettynyt, koska uusimmat täydennykset eivät olleet samalla tavalla hurmoshenkisiä, kuin vuoden 1914 erä. Kotirintama kapinoi ja Saksa jotui antautumaan, vaikka rintamalla saavutettiinkin suhteellisia menestyksiä. Rintamamiesten sammakkoperspektiivistä katsottuna kotirintama petti taistelevat joukot. Tämä synnytti Dolchtosslegenden, selkäänpuukotusteorian.

Toinen maailmansota

Toisessa maailmansodassa natsi-Saksa voitti Ranskan vain kuusi viikkoa kestäneiden taisteluiden jälkeen vuonna 1940. Saksan asevoimat käytti salamasotataktiikkaa, jota vastaan Ranskan asevoimien opit olivat vanhentuneita. Häviö on sittemmin pantu usein ranskalaiden sotilaiden ja upseeriston keskuudessa levinneen tappiomielialan, defaitismin syyksi. Sanaa on sen jälkeen käytetty helposti Ranskan asevoimista. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Time-lehti ei epäröinyt kuvailla ranskalaisia defaitisteiksi arvostellessaan Ranskan Indokiinan sodan strategiaa keväällä 1954. Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin yhdysvaltalaiset olivat itse samankaltaisessa tilanteessa Indokiinassa.

Puola oli hävinnyt sodan Saksaa vastaan vajaata vuotta aiemmin yhtä nopeasti. Puolalaisia sotilaita ei ole kuitenkaan syytetty defaitismista, sillä he ryhtyivät usein toivottomiinkin taisteluihin ylivoimaista vihollista vastaan. Vasta toisen suurvallan, Neuvostoliiton hyökkäys murensi viimein puolalaisten taistelutahdon.

Saksan johto piti defaitismia rikoksena, josta seurasi usein kuolemantuomio. Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen pää-äänenkannattajassa sanomalehti Völkischer Beobachterissa kirjoitettiin 21. huhtikuuta 1943 seuraavasti:

»Kansamme raskaan taistelun aikaan vuosina 1942–1943 müncheniläiset Alexander Schmorell, Kurt Huber, ja William Graf tekivät yhteistyötä Schollien kanssa sabotoiden sotatuotantoamme ja levittäen defaitistisia ajatuksiaan. He auttoivat valtakunnan vihollista ja yrittivät heikentää sotilaallista turvallisuuttamme. Syytettyjä, jotka tehdessään väkivaltaisia hyökkäyksiään Saksan kansan yhteisöä vastaan asettivat itsensä vapaaehtoisesti sen yhteisön ulkopuolelle, rangaistiin kuolemalla. He ovat menettäneet kansalaisoikeutensa ikiajoiksi.»

Roland Freislerin johtama natsien kansantuomioistuin antoi lukemattomia kuolemantuomioita defaitismista syytetyille. Vuoden 1944 puolesta välistä lähtien ilmoitustauluilla oli lähes joka viikko uusi vaaleanpunainen juliste, jossa ilmoitettiin viikon mittaan teloitettujen defaitistien nimet.

Jatkosodan ”defaitismi”

Suomessa termiä käyttivät ne tahot, jotka kannattivat jatkosodan jatkamista Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Kun Saksa oli hävinnyt Stalingradin taistelun helmikuussa 1943 päämajan tiedustelupäällikkö Aladár Paasonen piti valituille Suomen johdon edustajille esitelmän, jossa hän totesi sodan päättyvän varmasti tappioon. Paasonen sai tehtäväkseen pitää saman esitelmän myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle. Esitelmä herätti närää ja tietoja sen sisällöstä vuoti myös saksalaisille, jotka joidenkin suomalaisten kansanedustajien kanssa syyttivät rauhaa tunnustelevaa johtoa defaitismista. Tuleva presidentti Urho Kekkonen puolusti irtautumista sodasta kirjoituksessaan Pekka Peitsi-nimimerkin alla vuonna 1944:

»Ei tarvitse salailla sitä seikkaa, että levottomat kysymykset ovat monelle suomalaiselle nousseet viime kuukausien aikana mieliin. Se ei ole suinkaan defaitismia, pelkuruutta, eikä edes pessimismiäkään. Me luotamme järkkymättömän lujasti oman asiamme oikeuteen, me pysymme kiinteästi ja horjumattomasti päätöksessämme taistella maan itsenäisyyden ja vapauden puolesta loppuun saakka, me uskomme taistelumme onnelliseen lopputulokseen. Mutta sen ohella me realisteina tarkastelemme kaikkia tulevan kehityksen tekijöitä ja arvioimme niiden keskinäisiä suhteita ja voimasuhteita.»

Irakin sota

Termi defaitismi on ollut ahkerassa käytössä Yhdysvalloissa, kun Irakin sodasta on keskusteltu. Varsinkin sodan pitkittyessä Irakin miehityksen kannattajat ovat arvostelleet yhdysvaltalaista mediaa ja demokraattista puoluetta defaitismista. Politiikkaa tutkivan turvallisuuspoliittisen keskuksen johtaja ja Irakin sodan jatkamisen kannattaja Frank Gaffney Jr. kirjoitti vuonna 2006 kolumnissaan:

»Yhtäkkiä demokraatit ovat löytäneet äänensä Irakista puhuttaessa. Se on defaitismin ääni.»

Brittiläinen sanomalehti Daily Telegraph kirjoittaa samansuuntaisesti lokakuussa 2008:

Defaitismista huolimatta sotaretkemme Afganistanissa sujuu hyvin

Talibaanit mahtavat nauraa partoihinsa. Aseistettuina vanhoilla ja kuluneilla Kalašnikov-rynnäkkökivääreillä, primitiivisillä singoilla ja kotitekoisilla pommeilla, jotka on kasattu afgaanien tiskialtaan kaltaisissa pesutiloissa, tämä rähjäinen joukko paštunilaisia heimolaisia ja islamistisia militantteja on onnistunut alentamaan kaikkien aikojen voimakkaimman sotilasliittouman epätoivoon ja keskinäisiin syytöksiin.

Intellektuaalinen defaitismi

Käsitteellä intellektuaalinen defaitismi voidaan tarkoittaa eri asioita, johon ajattelevan ihmisen tai älymystön edustajan voidaan katsoa syyllistyvän. Termi määräytyy käyttötarpeen mukaan, mutta yleensä sillä tarkoitetaan luovuttamista liian monisyiseksi tai ratkaisemattomaksi koetun ongelman edessä. Filosofiassa sillä voidaan esimerkiksi tarkoittaa ajatusta, jonka mukaan jokainen idea on jo keksitty jonkun toisen toimesta, jolloin yritys luoda uutta olisi pohjimmiltaan turhaa.

Katso myös

• Kotirintama
• Propaganda

Lähteet

• Jorma Järventaus (Toim.pj.) et al: Suomi Sodassa, s. 84-87. Oy Valitut Palat, 3. Painos 1984. ISBN 951-9078-94-0.
• John Toland: Hitler. Wordsworth Editions, 1976. ISBN 1-85326-676-0.
• H. W. Koch: In the Name of the Volk. I. B. Tauris publishers, 1997. ISBN 9781860641749.
• Alfred B. Evans: Soviet Marxism-Leninism. Greenwood Publishing Group, 1993. ISBN 0275947637.
• Rüdiger Bubner, Nicholas Walker: The innovations of idealism. Cambridge University Press, 2001. ISBN 0521662621.