Defaitismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ranskalaisia sotavankeja 1940.

Defaitismi (ransk. défaitisme, saks. Defätismus, suom. tappiomieliala, antautumishenki) on termi, joka tarkoittaa tappion hyväksymistä ilman taistelua tai tahtoa taistelemiseen. Sanalla on yleensä kielteinen sivumerkitys, ja usein psykologiassa se liitetään pessimismiin.[1][2] Poliittisessa käytössä termillä on usein propagandistinen merkitys ja sillä viitataan maanpetoksellisuuteen sellaisessakin tilanteessa, jossa taistelun jatkaminen on todellisuudessa toivotonta. Sana on tyypillinen sota-ajan termi, vaikka sitä käytetään joskus politiikassa, liike-elämässä,[3] urheilussa, psykologiassa ja filosofiassa.[4]

Termin alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Defaitismi juontuu vanhasta ranskankielisestä sanasta desfait (”voitettu, hävitetty”), mennyt aikamuoto sanasta desfaire (”poistaa, tuhota”), joka puolestaan tulee latinankielisestä sanasta diffacere (”poistaa, hävittää, tuhota”).[5] Antero Mannisen mukaan sana kuuluu ääntää "de[fe]tismi" ja se tarkoittaa yksiselitteisesti tappiomielialaa, ja defaitisti [-fe-] on sen vallassa oleva ja sitä levittävä henkilö.[6]

Termi defaitismi otettiin todennäköisesti käyttöön 1900-luvun alussa, mutta sen lähteestä on olemassa eri versioita. Ranskalaisten on sanottu käyttäneen termiä ensimmäisinä kuvaamaan venäläisten sotilaiden mielialaa ensimmäisessä maailmansodassa, mutta sitä on saatettu käyttää myös Ranskan–Preussin sodan ajan antaumista kannattaneesta ranskalaisesta poliittisesta liikkeestä. Tätä tukisi seikka, että Venäjän vallankumoukselliset käyttivät käsitettä ”vallankumouksellinen defaitismi” jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.[7][8][9] Englantiin sana defeatist omaksuttiin ranskankielisestä sanasta défaitiste vuonna 1917 kuvaamaan henkilöä, jonka epäillään toimivan valtiotaan vastaan.[10]

Vaikka sana on todennäköisesti 1900-luvun tuote, sitä käytetään historiankirjoituksessa kuvaamaan myös varhaisempina aikoina vallinneita tilanteita, joissa tappiomielialan esitetään ottaneen vallan tai vaikuttaneen sodan tai taistelun lopputulokseen.[11][12]

Vallankumouksellinen defaitismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alussa vallankumoukselliset sosialistit loivat käsitteen vallankumouksellinen defaitismi, jonka mukaan kansanjoukkojen defaitismi voi olla ase vallankumouksen toteuttamiseksi. Vladimir Leninin mukaan työväenluokka ei hyödy valtioiden johtajien aloittamista sodista, vaan saa maksaa niiden seuraukset. Niinpä esimerkiksi japanilainen porvarisluokka edisti venäläisen työväenluokan ja samalla vallankumouksellisen asiaa voittaessaan Venäjän–Japanin sodan 1905.[9] Ensimmäisen maailmansodan syttyessä venäläisten sosialidemokraattien enemmistö kannatti sotaan ryhtymistä. Tällöin kommunististen bolševikkien kielessä vallankumouksellisen defaitismin vastatermiksi tuli sosialistinen patriotismi, josta he syyttivät sosialidemokraatteja. Termin merkitys tosin vaihtui, kun kommunistit ottivat vallan Venäjällä. Neuvostoliitossa 1930-luvun aikana sosialistinen patriotismi ei enää ollut vastavallankumouksellinen tai taantumuksellinen käsite, vaan uuden mallikansalaisen korkeimpia hyveitä.[13] Koska vallankumous oli jo saavutettu Neuvostoliitossa, defaitismin merkitys muuttui nyt vastavallankumoukselliseksi, joten vallankumouksellisesta defaitismista tuli yksinkertaisesti defaitismia, jonka koettiin jälleen auttavan vastustajaa voittamaan.[14]

Maanpakoon ajettu Lev Trotski ryhtyi puolestaan käyttämään samaa käsitettä 1930-luvulla stalinismia ja Josif Stalinin ajan Neuvostoliiton sotaista politiikkaa vastaan.[9]

Defaitismi sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Robert Nivelle

Sota-aikana defaitismi on usein käytetty termi. Sotilasta tai siviiliä voidaan syyttää defaitismista, vaikka hänen mielestään taistelu on jo menetetty tai taisteleminen on turhaa jostain muusta syystä. Sodankäynnin kannalta defaitismi on pahe, sillä usein hävitty taistelu on sodankäynnin päämäärien kannalta hyväksyttävämpää kuin luovutus ilman vihollista hidastavaa ja sen voimia heikentävää ja sitovaa taistelua. Myös sotaa vastustavia pasifisteja syytetään helposti defaitisteiksi etenkin sodan aikana.[15]

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aisnen toinen taistelu alkoi Nivellen offensiivilla 16. huhtikuuta 1917. Ranskalaisille sotilaille oli luvattu Saksan antautuvan parissa päivässä. He kävivät taisteluun varmana voitosta, mutta tavoitteet jäivät saavuttamatta. Sen sijaan kolmen viikon hävityn taistelun jälkeen Ranskan asevoimat oli menettänyt 187 000 miestä. Pitkän ja uuvuttavan juoksuhautasodankäynnin väsyttämät ranskalaiset sotilaat nousivat kapinaan, joka levisi rintamalla kulovalkean lailla. Sodanjohto kukisti kapinan. Samalla kun oloihin tuotiin parannuksia, kapinan keskushenkilöiksi epäiltyjä teloitettiin varoitukseksi muille.[16] Heitä syytettiin defaitismista ja maanpetturuudesta. Ensimmäisessä maailmansodassa teloitettujen pasifistien määrä ylitti terrorin aikana tunnetun ajan jakson Ranskan historiassa.[17]

Sodan viimeisenä vuonna 1918 defaitismi levisi puolestaan Saksassa. Maan voimavarat olivat lopussa neljän sotavuoden jälkeen. Muun muassa ihanteikas silloinen rintamasotilas Adolf Hitler oli pettynyt, koska uusimmat täydennykset eivät olleet samalla tavalla hurmoshenkisiä kuin vuoden 1914 erä. Kotirintama kapinoi ja Saksa jotui antautumaan, vaikka rintamalla saavutettiinkin suhteellisia menestyksiä. Rintamamiesten sammakkoperspektiivistä katsottuna kotirintama petti taistelevat joukot. Tämä synnytti Dolchstosslegenden, selkäänpuukotusteorian.[18]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisessa maailmansodassa natsi-Saksa voitti Ranskan vain kuusi viikkoa kestäneiden taisteluiden jälkeen vuonna 1940. Saksan asevoimat käytti modernin liikkuvan sodankäynnin taktiikkaa, jota vastaan Ranskan asevoimien opit olivat vanhentuneita. Häviö on sittemmin pantu usein ranskalaiden sotilaiden ja upseeriston keskuudessa levinneen tappiomielialan, defaitismin syyksi. Sanaa on sen jälkeen käytetty helposti Ranskan asevoimista. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Time-lehti ei epäröinyt kuvailla ranskalaisia defaitisteiksi arvostellessaan Ranskan Indokiinan sodan strategiaa keväällä 1954.[19] Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin yhdysvaltalaiset olivat itse samankaltaisessa tilanteessa Indokiinassa. Nyt yhdysvaltalaiset sodan kannattajat syyttivät defaitismista lehdistöä ja sotaa vastustanutta rauhanliiketta.[20]

Puola oli hävinnyt sodan Saksaa vastaan ja Neuvostoliittoa vastaan syksyllä 1939 ja se antautui viisi viikkoa kestäneiden taistelujen jälkeen. Puolalaisia sotilaita ei ole kuitenkaan syytetty defaitismista, sillä he ryhtyivät usein toivottomiinkin taisteluihin ylivoimaista vihollista vastaan. Vasta toisen suurvallan, Neuvostoliiton hyökkäys murensi viimein puolalaisten puolustustahdon, mutta ei taistelutahtoa, sillä puolalaiset vapaaehtoiset osallistuivat muiden valtioiden armeijoissa sotaan kaikilla rintamilla.[21]

Saksan johto piti defaitismia rikoksena, josta seurasi usein kuolemantuomio. Kun müncheniläisten opiskelijoiden sotaa ja natsihallintoa vastustava vastarintaliike Valkoinen Ruusu jäi kiinni lentolehtisten levittämisestä Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen pää-äänenkannattajassa sanomalehti Völkischer Beobachterissa kirjoitettiin 21. huhtikuuta 1943 seuraavasti: [22][23]

»Kansamme raskaan taistelun aikaan vuosina 1942–1943 müncheniläiset Alexander Schmorell, Kurt Huber, ja William Graf tekivät yhteistyötä Schollien kanssa sabotoiden sotatuotantoamme ja levittäen defaitistisia ajatuksiaan. He auttoivat valtakunnan vihollista ja yrittivät heikentää sotilaallista turvallisuuttamme. Syytettyjä, jotka tehdessään väkivaltaisia hyökkäyksiään Saksan kansan yhteisöä vastaan asettivat itsensä vapaaehtoisesti sen yhteisön ulkopuolelle, rangaistiin kuolemalla. He ovat menettäneet kansalaisoikeutensa ikiajoiksi.»

Roland Freislerin johtama natsien kansantuomioistuin antoi lukemattomia kuolemantuomioita defaitismista syytetyille.[24] Jopa vastustajan radioasemien kuten Radio Moskovan ja BBC:n uutislähetysten kuunteleminen ja uutisten levittäminen saattoi merkitä syytettä defaitismista ja edelleen kuolemantuomiota.[25][26] Vuoden 1944 puolesta välistä lähtien ilmoitustauluilla oli lähes joka viikko uusi vaaleanpunainen juliste, jossa ilmoitettiin viikon mittaan teloitettujen defaitistien nimet. [24]

Jatkosodan ”defaitismi”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa termiä käyttivät ne tahot, jotka kannattivat jatkosodan jatkamista Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Kun Saksa oli hävinnyt Stalingradin taistelun helmikuussa 1943, päämajan tiedustelupäällikkö Aladár Paasonen piti valituille Suomen johdon edustajille esitelmän, jossa hän totesi sodan päättyvän varmasti tappioon. Paasonen sai tehtäväkseen pitää sama esitelmä myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle. Esitelmä herätti närää, ja tietoja sen sisällöstä vuoti myös saksalaisille, jotka joidenkin suomalaisten kansanedustajien kanssa syyttivät rauhaa tunnustelevaa johtoa defaitismista.[27] Rauhanoppositioon liittynyt tuleva presidentti Urho Kekkonen puolusti irtautumista sodasta kirjoituksessaan Pekka Peitsi -nimimerkin alla vuonna 1944:[28]

»Ei tarvitse salailla sitä seikkaa, että levottomat kysymykset ovat monelle suomalaiselle nousseet viime kuukausien aikana mieliin. Se ei ole suinkaan defaitismia, pelkuruutta, eikä edes pessimismiäkään. Me luotamme järkkymättömän lujasti oman asiamme oikeuteen, me pysymme kiinteästi ja horjumattomasti päätöksessämme taistella maan itsenäisyyden ja vapauden puolesta loppuun saakka, me uskomme taistelumme onnelliseen lopputulokseen. Mutta sen ohella me realisteina tarkastelemme kaikkia tulevan kehityksen tekijöitä ja arvioimme niiden keskinäisiä suhteita ja voimasuhteita.»

Defaitismia vai sodanvastaisuutta? Yhdysvaltalaisten koululaisten Irakin sodan vastainen mielenosoitus Ann Arborissa vuonna 2007. Mielenosoittajan kyltissä on ympärillä makaaviin ”ruumiisiin” viittaava teksti: ”Enemmän kuin 100 irakilaista tapetaan joka päivä. Mitä jos näkisit tämän matkallasi töihin?”

Irakin sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termi defaitismi on ollut ahkerassa käytössä Yhdysvalloissa, kun Irakin sodasta on keskusteltu. Varsinkin sodan pitkittyessä Irakin miehityksen kannattajat ovat arvostelleet yhdysvaltalaista mediaa ja demokraattista puoluetta defaitismista.[29] Politiikkaa tutkivan turvallisuuspoliittisen keskuksen johtaja ja Irakin sodan jatkamisen kannattaja Frank Gaffnet kirjoitti vuonna 2006 kolumnissaan:[30]

»Yhtäkkiä demokraatit ovat löytäneet äänensä Irakista puhuttaessa. Se on defaitismin ääni.»

Brittiläinen sanomalehti Daily Telegraph kirjoittaa samansuuntaisesti Afganistanin sodasta lokakuussa 2008:[31]

Defaitismista huolimatta sotaretkemme Afganistanissa sujuu hyvin

»Talibaanit mahtavat nauraa partoihinsa. Aseistettuina vanhoilla ja kuluneilla Kalašnikov-rynnäkkökivääreillä, alkukantaisilla singoilla ja kotitekoisilla pommeilla, jotka on kasattu afgaanien tiskialtaan kaltaisissa pesutiloissa, tämä rähjäinen joukko paštunilaisia heimolaisia ja islamistisia militantteja on onnistunut alentamaan kaikkien aikojen voimakkaimman sotilasliittouman epätoivoon ja keskinäisiin syytöksiin.»

Yhdysvaltalaisen uuskonservatistisen käsityksen mukaan Vietnamin sodassa koettu nöyryytys johtui selkäänpuukotusteorian lailla kotirintaman petoksesta, heikkotahtoisten poliitikkojen, defaitistisen lehdistön ja vallankumouksellisen rauhanliikkeen toimista.[20] Sen sijaan presidentti George W. Bushin johdolla aloitettu Irakin sota nähdään mielikuvitusrikkaana ja rohkeana Yhdysvallan sotilaallisen ylivoiman hyödyntämisenä. Uuskonservatistisen näkemyksen mukaan Yhdysvaltojen maailmanlaajuinen ylivalta on luonteeltaan lempeä ja sen vuoksi Yhdysvaltojen kohtalo on muokata koko maailma sen arvoja vastaavaksi.[32] Samassa hengessä Ronald Reaganin ulkopolitiikan koetaan päihittäneen ”defaitistisen Vietnamin sodan syndrooman” voittamalla Neuvostoliittoa vastaan käydyn asevarustelukilpailun.[33]

Älyllinen defaitismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsitteellä älyllinen defaitismi voidaan tarkoittaa eri asioita, johon ajattelevan ihmisen tai älymystön edustajan voidaan katsoa syyllistyvän. Termi määräytyy käyttötarpeen mukaan, mutta yleensä sillä tarkoitetaan luovuttamista liian monisyiseksi tai ratkaisemattomaksi koetun ongelman edessä. Filosofiassa sillä voidaan esimerkiksi tarkoittaa ajatusta, jonka mukaan jokaisen ajatuksen on jo keksinyt joku muu, jolloin yritys luoda uutta olisi pohjimmiltaan turhaa.[4]

Psykologia ja yhteiskuntatieteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykologiassa defaitismi kuvaa menetyksen, torjunnan ja epäonnistumisen hyväksyvää ajattelutapaa. Defaitistinen henkilö voi uskoa, että tilanteessa jatkaminen on turhaa ja millään ei ole merkitystä, koska yritykset muuttaa tilannetta tulevat kuitenkin päättymään huonosti, kävi miten kävi. Defaitismi liittyykin usein masennukseen, josta kärsivä henkilö voi kieltäytyä normaalista sosiaalisesta toiminnasta ja lakata ottamasta osaa aktiviteetteihin, josta hän aiemmin on nauttinut. Toivottomuuden tunne ja kokemus todennäköisenä pidetystä negatiivisesta tuloksesta saa heidät tuntemaan, että heidän omilla teoillaan ei ole merkitystä.[34]

Laajemmin yhteiskuntatieteissä kuten sosiaalipsykologiassa ja sosiologiassa termi tarkoittaa ihmisryhmän defaitistista toimintaa. Esimerkiksi joidenkin yhteiskuntateorioiden mukaan länsimaiden köyhiä pidetään yksin syypäänä omaan köyhyyteensä. Politiikan professori Lawrence Meadin mukaan köyhät ovat ”defaitistisen kulttuurin” uhreja ja heiltä puuttuu itsekuri ja kyky ”henkilökohtaiseen järjestäytymiseen”, mikä saisi heidät opiskelemaan, löytämään työpaikkoja ja tekemään töitä. Paleokonservatistisen ja libertaristisen poliittisen tieteilijän Charles Murrayn näkökulma on astetta tylympi ja yksinkertaisempi: ”alaluokka” säilyy kroonisesti työttömänä ei siksi, että heiltä puuttuisi taitoa tai tilaisuuksia, vaan koska he ovat ”haluttomia ja kyvyttömiä heräämään aikaisin aamulla ja lähtemään töihin”.[35]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Grof, Stanislav: Psychology of the Future: Lessons from Modern Consciousness Research, s. 112. SUNY PressTunniste=ISBN 0791446212, 2000. (englanniksi)
  2. Alan F. Friedman, P. Kevin Bolinskey, Richard W. Levak, David S. Nichols: Psychological Assessment With the MMPI-2, s. 162,244. Routledge, 2014. ISBN 1136315918.
  3. Sperry, Len: Corporate Therapy and Consulting, s. 93. Psychology Press, 1996. ISBN 0876308205.
  4. a b Bubner, Walker s. 185.
  5. Online Etymology Dictionary Etymonline. Hakusanat defeat ja defeatist. Viitattu 22.1.2015
  6. Antero Manninen: ”Sivistyssanasto”, Tiedon portaat 1, s. 481. Toinen painos. Porvoo ja Helsinki: WSOY, 1966.
  7. François Furet: The Passing of an Illusion: The Idea of Communism in the Twentieth Century, s. 61. University of Chicago Press, 1999. ISBN 0226273407.
  8. Robert Wohl: French Communism in the Making, 1914-1924, s. 97-105. Stanford University Press, 1966. ISBN 0804701776.
  9. a b c Jean-Paul Joubert: Revolutionary Defeatism Viitattu 19.5.2014
  10. Weekley, Ernest: An Etymological Dictionary of Modern English. Courier Dover Publications, 2013 (alkup. 1921). ISBN 0486122875. Hakusana: defeat
  11. Housley, Norman: Religious Warfare in Europe 1400-1536, s. 23. Oxford University Press, 2002. ISBN 0198208111. lainaus: "For example, a Joachimist prophecy about the imminent destruction of the Ottoman sultanate was used to counter defeatism in 1456, and stimulated recruitment for the crusade at Augsburg, Nürnberg and Speyer."
  12. Young, William: International Politics and Warfare in the Age of Louis XIV and Peter the Great: A Guide to the Historical Literature, s. 243. iUniverse, 2004. ISBN 0595329926. lainaus: "...the Sun King and his ministers, experiencing defeatism, embraced the possibility of a negotiated peace settlement during the winter of 1689-1690."
  13. Evans s. 40.
  14. Jumonville, Neil: The New York Intellectuals Reader, s. 65. Routledge, 2013. ISBN 1135927529.
  15. Deborah D. Buffton: The Lesson for Today: Peace is Patriotic Katsaus Mona L. Siegelin teokseen The Moral Disarmament of France: Education, Pacifism, and Patriotism, 1914-1940. Hnet Online. Viitattu 27.1.2015
  16. Robert A. Seeley: The Anatomy of Mutiny Viitattu 27.1.2009
  17. Helmuth Carol Engelbrecht, Frank Cleary Hanighen: Merchants of Death: A Study of the International Armament Industry, Nide 3. Ludwig von Mises Institute, 1934. ISBN 1610163907.
  18. Toland s. 59–75
  19. Time (10. toukokuuta 1954): The Spin of Defeatism Viitattu 22.1.2009
  20. a b Werner, Huynh 1993 s. 203-204.
  21. Poetschke, Hubert: Memoirs from the Turbulent Years and Beyond, s. 64-66. Xlibris Corporation, 2008. ISBN 1453583408.
  22. Spartacus Educational: White Rose Viitattu 22.1.2009
  23. Tuomionjulistus: "Die Angeklagten haben im Kriege in Flugblättern zur Sabotage der Rüstung und zum Sturz der nationalsozialistischen Lebensform unseres Volkes aufgerufen, defaitistische Gedanken propagiert und den Führer aufs gemeinste beschimpft und dadurch den Feind des Reiches begünstigt und unsere Wehrkraft zersetzt. Sie werden deshalb mit dem Tode bestraft. Ihre Bürgerehre haben sie für immer verwirkt."
  24. a b Koch s. 228
  25. Marcus, Judith: Surviving the Twentieth Century: Social Philosophy from the Frankfurt School to the Columbia Faculty Seminars, s. 365. Transaction Publishers, 1999. ISBN 1560003529.
  26. Kater, Michael H.: Hitler Youth, s. 156. Harvard University Press, 2006. ISBN 0674039351.
  27. Suomi sodassa s. 314-315, 332-333.
  28. Pekka Peitsi, 1944: Tuota se Karppinen katuu Viitattu 27.1.2009
  29. Are We Winning in Iraq?: Defeatism is Unwarranted Viitattu 22.1.2009.
    Media Research Center: No End to Media’s Defeatism on Iraq War Viitattu 22.1.2009.
  30. The Center for Security Policy: Democratic Defeatism, 7.8.2006. Viitattu 28.1.2009.
    RenewAmerica.us: Democratic defeatism 29.1.2009.
  31. Daily Telegraph: Despite the defeatism, our campaign in Afghanistan is going well, 12. lokakuuta 2008. Viitattu 29.1.2009. Oma käännös.
  32. Record, Jeffrey: Wanting War: Why the Bush Administration Invaded Iraq, s. 32-34. Potomac Books, Inc., 2010. ISBN 1597974374.
  33. Mark Christopher Carnes: The Columbia History of Post-World War II America, s. 325-328. Columbia University Press, 2007. ISBN 0231121261.
  34. Defeatism definition Psychology glossary. Viitattu 27.1.2015
  35. Edward Royce: Poverty and Power: The Problem of Structural Inequality, s. 49-51. Rowman & Littlefield Publishers. ISBN 0742565793.