Radiosuuntima
Wikipedia
Radiosuuntima on käytöstä poistunut merenkulun navigointimenetelmä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Perusteet
Radiosuuntima perustuu tiettyjen radiomajakoiden lähettämien radiosignaalien vastaanottoon ja signaalien suuntatiedon seuraamiseen. Tietyissä paikoissa, aiemmin erityisesti suurten majakoiden yhteydessä, oli radiomajakoita eli voimakastehoisia radiolähettimiä jotka lähettivät omilla taajuuksillaan morsemerkeistä muodostuvaa tunnustaan.
Esimerkiksi Harmajan radiomajakka lähetti tunnusta HA, morsemerkein .... .- ja Helsingin kasuuni HI eli .... ..
Radiomajakoilla oli oma ns. radioeksymänsä, jolle laadittiin määräajoin oma korjaustaulukkonsa.
[muokkaa] Erilaisia majakoita
Useimmat radiomajakat olivat suuntaamattomia eli signaali kuului joka suuntaan. Majakka merkittiin merikarttoihin kirjaimin RC (Radio Circular). Lyhyen aikaa oli olemassa myös suunnattuja radiomajakoita joiden signaali kuului vain tietyssä suuntimassa. Näiden karttamerkki oli RD (Radio DIrectional). Maailman ensimmäinen yhdistetty suunnattu ja suuntaamaton radiomajakka oli juuri Harmajalla.
Menetelmä osoittautui liian epätarkaksi verrattuna kahteen suuntaamattomaan, joten ne poistuivat käytöstä varsin pian.
Lisäksi oli olemassa erillisiä radiosuuntima-asemia. Ne suuntivat laivojen lähettämiä radiosignaaleja. Nämä merkittiin karttaan kirjaimilla RG (Radio Gonio). Menetelmä oli suhteellisen harvinainen ja poistui jo ennen radiomajakoiden sammuttamista.
Nykyään merenkulussa käytetään radiomajakoista enää raconia eli tutkamajakkaa. Se on yleensä majakoiden tai muiden merekulun kiinteiden turvalaitteidem yhteydessä oleva, joka käynnistyy kun siihen osuu tutkasignaali. Ilmaisin lähettää oman signaalin joka näkyy tutkan kuvaruudussa pystysuorana juovana, joka joissakin tutkamajakoissa on koodattu morsemerkiksi. Esim. Kalbådagrundin majakan tunnus on _ . _ eli K-kirjain.
[muokkaa] Suuntiminen
Radiosuuntimia otettiin useammallakin eri tavalla. Perusajatus oli se, että etsittiin se suunta jossa suuntimasignaali kuului heikoimmin eli ns. minimi.
[muokkaa] Laitteet
[muokkaa] Käännettävä antenni
Vanhin ja perinteisin on käännettävä antenni. Se oli pystyasentoon asennettu erillisellä kääntonupilla varustettu metallirengas, joka toimi suuntimavastaanottimen antennina. Kääntönupin ympärillä on 0 - 360 astetta käsittävä asteikko. Vastaanotin viritetään loistoluettelon ilmoittamalle majakan taajuudelle ja antennia aletaan kääntämään kun majakan signaali kuuluu. Suuntiminen tapahtuu etsimällä se kohta jossa signaali kuuluu heikoiten eli minimi. Nyt antennin juuressa olevasta asteikosta voidaan lukea radiosuuntima.
Menetelmä oli erityisen suosittu pelastusaluksissa: suuntimavastaanotin viritettiin hätätaajuudelle ja näin voitiin suuntia vastaanotettu hätämerkki.
[muokkaa] Bellini-Tosi
Toinen, suuremmissa aluksissa käytetty menetelmä on Bellini-Tosi -antenni: se on noin metrin pituisen maston kärkeen tai valomastossa olevaan erilliseen telineeseen asennettu kahdesta metallirenkaasta tehty pallonmuotoinen rakennelma.
Tätä antennia ei käännellä vaan minimin etsintä tehdään itse vastaanottimessa olevalla säätimellä, goniometrillä.
[muokkaa] Käsiradiosuuntimet
Käsiradiosuuntimet eli ns. käsipeilarit olivat erityisesti purjehtijoiden suosiossa ennen GPS-järjestelmän tuloa.
Näitä laitteita oli kahta perustyyppiä: yksinkertaisempi oli suuntimavastaanottimeen johdolla kytketty käsiantenni, jossa oli oma kompassi ja kytkentä kuulokkeille. Käsiantennia kääntelemällä voitiin etsiä minimi ja kompassista saatiin suuntima.
Suositumpia olivat itsenäiset käsipeilarit: ne ovat yleensä käsikahvalla varustettuja paristokäyttöisiä suuntimavastaanottimia, joissa on oma kompassi ja kuulokkeet.
Joissakin malleissa kompassi on varustettu liipasimella, joka vapaana ollessaan lukitsee kompassiruusun paikalleen. Kun suuntimaa otetaan, liipasin painetaan pohjaan ja ruusu vapautuu. Ja kun minimi sitten löytyy ruusun voi lukita ja lukema säilyy.
[muokkaa] Edut ja haitat
Menetelmä oli hitaanpuoleinen ja vaati kiinteän, voimakkaan suuntimasignaalin. Tottuneilta purjehtijoilta meni yleensä 2 - 3 minuuttia ristisuuntimien ottamiseen. Menetelmän tarkuus oli kohtuullisen hyvä.
Kauppalaivasto käytti menetelmää satelliittijärjestelmien tuloon asti, ja aina 1990-luvulle asti menetelmää opetettiin varajärjestelmänä rannikkonavigointiin, jossa tärkein järjestelmä oli decca.
Sotalaivastoissa menetelmä oli toissijainen. Siellä tärkein radiosuuntimalaite ennen satelliittinavigointia oli alun perin upotussotaan kehitetty HF/DF - eli ASG-laitteisto (puhekielessä HuffDuff). Se on tarkkaan ottaen vain vastaanottimella varustettu tutka, joka näyttää heikotkin radiosignaalit - kuten U-veneiden vaimeat ja nopeat sähkötysviestit - näytöllään ja niiden suunta ja etäisyys voidaan lukea suoraan asteikolta.
Laitetta esiintyi lopulta kauppalaivastossakin, mutta kovin yleinen se ei ollut. Merimiesammattioppilaitokset kutsuivat laitetta näköradiosuuntimeksi.
Navigaatioseurat järjestivät radiosuuntimakoulutusta niin kauan kuin aihe kuului rannikkolaivurikoulutukseen. Vakituiset harjoitukset loppuivat kun meriradiomajakat sammutettiin.
Maastossakin radiosuunnistusta on harrastettu. Se on ollut periaatteessa samanlaista kuin normaali suunnistuskin, lisävarusteena on vain ollut suuntimavastaanotin. Radiomajakoina on käytetty etupäässä ilmailumajakoita.
[muokkaa] Järjestelmän loppuvaiheet
Kun GPS-satelliittipaikannusjärjestelmä tuli laajamittaiseen käyttöön 1990-luvulla, radiomajakat poistuivat käytöstä merenkulussa.
Ilmailu käyttää vielä radiomajakoita, joskin myös ilmailussa suunnitellaan järjestelmästä luopumista.
[muokkaa] Katso myös
- VHF-monisuuntamajakka (ilmailu)
[muokkaa] Lähteet
- H O Hilpi: Kipparin aapinen, Helsinki 1980
- Suomen rannikon loistot 1981, Merenkulkuhallitus
- Suomen Meripelastusseuran vuosijulkaisu 1978
