Suomen III armeijakunta (talvisota)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

III armeijakunta (III AK) oli Suomen armeijan sotatoimiyhtymä talvisodassa. III armeijakunta sekä II armeijakunta ja myöhemmin siitä irrotettu I armeijakunta muodostivat Kannaksen armeijan. III AK vastaisi Karjalankannaksen itäosan puolustuksesta ja osallistui kiivaisiin taisteluihin Vuoksen ja Taipaleenjoen rannoilla.

Komentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tehtävä ja organisaatio sodan alussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

III Armeijakunnan tehtävänä oli viivyttää neuvostojoukkojen etenemistä pääaseman etupuolella ja pysäyttää puna-armeijan hyökkäys pääasemassa (jota ryhdyttiin myöhemmin kutsumaan Mannerheim-linjaksi). Armeijakunnan vastuualue oli kaikkiaan noin 60 kilometriä leveä vasemman rajan ollessa Laatokka ja oikean rajan ollessa Vuoksi Vuokselanniemen kohdalla.[4]

Organisaatio sodan alussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudelleenorganisointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 1940 Kannaksen armeija organisoitiin uudelleen ja III AK:n liitettiin täydennysjoukoista muodostettu 21. divisioona.

Puna-armeijan tavoitteet ja joukot Karjalan kannaksella talvisodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton 7. Armeijan joukkoja etenemässä Karjalan Kannaksella joulukuun 1939 alussa

Puna-armeijan Karjalan kannaksella toimineiden joukkojen tavoitteena oli talvisodan aikana lyödä Suomen puolustusvoimat taistelualueellaan. Hyökkäyksen painopisteeksi oli määrätty Viipurin ja Leningradin välisen rautatien suunta. [5]

Talvisodan alkaessa Karjalan kannaksella hyökkäsi Suomen alueelle Neuvostoliiton 7. Armeija, jota komensi 2. luokan armeijakomentaja V. Jakovlev. 7. Armeijaan kuului sodan alkaessa yhteensä yhdeksän divisioonaa ja panssariarmeijakunta. Alueelle oli siis ilmeisesti keskitetty lähes 200 000 miestä, noin 1 500 panssaroitua ajoneuvoa sekä noin 900 tykkiä ja kranaatinheitintä.[6]

Joulukuun 1939 aikana Neuvostoliiton pääsotaneuvosto totesi Puna-armeijan kärsineen merkittäviä tappiota ja epäonnistuneen Suomen valtaamisessa lyhyessä ajassa (kuten ennakkoon oli arveltu). Pääsotaneuvosto arvioi tehdyiltä suunnitelmilta puuttuneen todellisuuspohjan ja totesi suomalaisten puolustuskykyä aliarvioidun merkittävästi. Tästä syystä pääsotaneuvosto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen Rintaman, jolle annettiin käytettäväksi merkittävä määrä uusia joukkoja. Helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen noin 600 000 miestä, 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa.[7]

13. Armeijan komentaja Vladimir Davydovitš Grendahl.

Puna-armeijan joukkojen johtoa vaihdettiin Luoteisen Rintaman perustamisen yhteydessä. Rintaman komentajaksi nimitettiin 1. luokan armeijakomentaja Semjon Timošenko. Samassa yhteydessä Karjalan kannaksella toimivat neuvostojoukot jaettiin kahteen armeijaan joukkojen suuren määrän vuoksi. 7. Armeija jatkoi länsi-Kannaksen alueella uuden komentajansa (2. luokan armeijakomentaja) Kirill Meretskovin johtamana ja itä-Kannaksen alueelle perustettiin uusi 7. Armeijan Oikea Ryhmä, jonka komantajaksi tuli suomalaissyntyinen armeijakunnankomentaja Vladimir D. Grendahl (aik. Wladimir Gröndahl). Uuteen Ryhmään kuuluivat 49. ja 150. Jalkaväkidivisioona. Myöhemmin 26. joulukuuta 1939 Ryhmästä muodostettiin Stavkan (Pääsotaneuvosto) antamalla käskyllä numero 0691 uusi 13. Armeija jonka komennossa oli nyt 2. luokan armeijakomentajan arvoon ylennetty Grendahl. 13. Armeija käsitti 4., 49., 150. ja 142. Jalkaväkidivisioonan, 116. Haupitsirykmenttin, 311. Kanuunarykmenttin, 39. Erillinen Panssariprikaatin ja 204. Panssaripataljoonan.[8]

Rauha 13. maaliskuuta 1940[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan taistelut taukosivat 12. maaliskuuta tehdyn Moskovan rauhan perusteella seuraavana päivänä 13. maaliskuuta klo 11.[9]

III Armeijakunta vetäytyi uudelle valtakunnanrajalle tehdyn rauhansopimuksen mukaisesti 15. maaliskuuta klo 10 ja 25. maaliskuuta klo 20 välisenä aikana. Rauhansopimuksessa vetäytymismatkaksi oli määritelty vähintään seitsemän kilometriä vuorokaudessa. [10]

Joukkojen kotiuttamista ei aloitettu vielä tämänkään jälkeen vaan asteittain siten, että ensin lomautettiin muun muassa maatalousväestöä lähestyvien kevättöiden vuoksi. Aluksi ei myöskään puhuttu kotiuttamisesta vaan lomauttamisesta, jotta miehien nopea uudelleen kutsuminen palvelukseen olisi ollut mahdollista. Lomauttamiset alkoivat vanhimmista ikäluokista 15. huhtikuuta ja päättyivät pääosin kesäkuun puoleenväliin mennessä.[11]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X.
  • Jorma Järventaus jne.: Suomi sodassa. Keuruu: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 419
  2. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 426
  3. a b c Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 25
  4. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.25-26
  5. Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s.50
  6. Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s.50
  7. Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s.50-51
  8. Itsenäisyyden puolustajat, Talvisota, s. 29, 59 (teksti Juri Kilin)
  9. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s.30
  10. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 316
  11. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 ss.392-393