Tytärsaari

Wikipedia
Ohjattu sivulta Tytärsaaret
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tytärsaari
Tytärsaaren halkaisija on noin kolme kilometriä. Saaren itäosassa näkyy lentohiekkadyyni. Eteläkärjen turkoosi alue on Tytärsaaren kylän aluetta ja länsiosan vihreät alueet mäntyä kasvavaa avokalliota.
Tytärsaaren halkaisija on noin kolme kilometriä. Saaren itäosassa näkyy lentohiekkadyyni. Eteläkärjen turkoosi alue on Tytärsaaren kylän aluetta ja länsiosan vihreät alueet mäntyä kasvavaa avokalliota.
Maantiede
Muut nimet Bolšoi Tjuters
Tyterskär
Sijainti 59°51.2′N, 27°11.3′E
Merialue Suomenlahti
Pinta-ala 8,3 km²
Korkein kohta 50 m
Valtio
Valtio Venäjä
Kunta Jaaman piiri
Tytärsaari

Tytärsaari

Koordinaatit: 59°51′2″N, 27°11′3″EKoordinaatit: 59°51′2″N, 27°11′3″E

Tytärsaari (ven. Большой Тютерс, Bolšoi Tjuters; ruots. Tyterskär; viroksi Suur Tütarsaar) on itäisen Suomenlahden ulkosaari, joka kuuluu nykyisin Venäjän Leningradin alueen Jaaman piiriin. Tytärsaari kuului aikanaan Suomen suuriruhtinaskuntaan ja sittemmin itsenäiseen Suomeen, mutta luovutettiin Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa vuonna 1940. Tytärsaari oli erillinen Viipurin lääniin kuulunut Suomen kunta vuodesta 1899 alkaen, jolloin se erosi Suursaaren kunnasta.

Tytärsaari (Tyterskär) ja Pien-Tytärsaari (Lilla Tyterskär) Suomenlahden keskiosassa Suursaaren (Hogland) eteläpuolella ruotsinkielisessä kartassa vuodelta 1926.

Saaren maantiede ja kallioperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tytärsaari eli Suur-Tytärsaari on pyöreähkö saari Suomenlahden itäosassa, 75 kilometriä Kotkasta etelään ja noin 18 kilometriä Suursaaresta eteläkaakkoon. Saaren läpimitta on noin kolme kilometriä ja pinta-ala 8,3 neliökilometriä. Saari on suurimmaksi osaksi mäntyä kasvavaa hiekkakangasta. Saaren kosteikot ovat joko kuusta kasvavaa korpea tai puuttomiksi soistuneita. Rannoilla esiintyy leppämetsiköitä.[1] Saaren korkein kohta on Kaunismäki, joka on 50 metriä merenpinnasta[2]. Kymmenen kilometriä tytärsaaresta kaakkoon on Tiukrunnin matalikko. Sen ja Tytärsaaren välitse kulki Pietarin laivaväylä.[3]

Tytärsaari, kuten muutkin Suomenlahden ulappasaaret, on jäänne noin 1 800–1 700 miljoonaa vuotta sitten syntyneestä Alppien kaltaisesta Svekofennidien poimuvuoristosta. Tämän vuoksi saarten kallioperä poikkeaa Viron ja Suomen rannikon kallioperästä.[4]

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saaren itärannikkoa pitkin kulkee leveä lentohiekka-alue, joka siirtyy hitaasti länteen päin. Hiekkadyyni on ihmisten rantahakkuiden synnyttämä. Dyyni liikkuu noin metrin vuodessa sisämaahan päin.[1] Aallokko kasaa suojaisille rannoille kasvismassaa eli hatrua, joka muodostuu pääasiassa rakkolevästä, mutta myös muista erilaisista levistä ja kasvisaineksesta. Hatru voi kasautua jopa metriseksi kerrostumaksi rannalla ja on hyvin typpipitoista.[5]

Tytärsaaren länsi- ja luoteisosassa on myös paljasta kalliota. Saaren korkein kohta on noin 50 metrin korkeudella merenpinnasta.[1] Saaresta löytyy myös hiidenkirnuja ja pirunpeltoja.[6]

Suomesta oletettavasti hävinneellä tammihiirellä on pieni ja eristynyt, mutta elinvoimainen kanta nykyisin asumattomalla Tytärsaarella.[7][8] Tytärsaarelaiset kutsuivat jyrsijää "mettärotaksi" ja tiesivät sen taitavaksi kiipeilijäksi. Tammihiiren vahva kanta Tytärsaaressa osaltaan estää muiden pikkujyrsijöiden kotoutumisen saarelle.[6] Myös apolloperhoskanta on saarella säilynyt.[9] Hyönteisistä sinisiipisirkka esiintyi Tytärsaaressa, jossa on runsaasti rantahiekkadyynejä.[10]

Pien-Tytärsaari eli Säyvö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Säyvö

Tytärsaaresta 15 kilometriä länsilounaaseen sijaitsee yksinäinen ja asumaton Pien-Tytärsaari eli Säyvö (ven. Малый Тютерс, Malyi Tjuters), moreenisoran muodostama 2,5 km pitkä, kapea ja matala asumaton saari. Saaresta ulkonee noin 1,5 kilometrin mittainen, vain muutaman metrin levyinen hiekkasärkkä.[1] Säyvöstä kerättiin merinätkelmää ja jopa jäkälää rehuksi Tytärsaaren talojen karjalle.[5] Merinätkelmää pidettiin arvossa, koska se kasvoi lähes pelkällä hietikolla ja sitä jopa levitettiin tarkoituksella.[5] Säyvössä kerrottiin kasvavan oma ruusulaji, "Säyvön ruusu", saaristossa ja rannikoilla yleisten kurtturuusun ja okaruusun lisäksi, mutta siitä ei löydy mainintaa tieteellisistä kasvioista.[6]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tytärsaaren solki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1896 Tytärsaaren itäosan lentohiekka-alueelta Kaunismäeltä löytyi hopeinen kullattu solki. Löytäjä oli tytärsaarelainen kalastaja Emil Perheenmies. Solki on pituudeltaan 174 mm, ja sen on arvioitu olevan noin 500-luvulta jaa. Se on esillä Suomen kansallismuseossa. Kansallismuseon tutkijat kävivät löytöpaikalla ensimmäisen kerran vasta 1909. 75 metrin päästä soljen löytöpaikasta löydettiin kiviaineksinen kumpu, poltettuja luita ja hiiltä sekä poltettujen saviastioiden palasia. Tällöin pääteltiin, ettei solki ole irtolöydös vaan lähtöisin todennäköisesti kalmistosta.[11] Paikalle palattiin uudestaan 1910, mutta löydökset olivat tällöin vaatimattomia, hiiltä ja saviastianpaloja. Kesävieras Greda Holmström löysi kuitenkin vuonna 1926 soljen löytöpaikan läheltä heloja, jotka olivat samaa tyyliä Perheenmiehen löytämän soljen kanssa.[11]

1970-luvun tutkimuksissa solki todettiin taiten valmistetuksi, mutta käytössä kuluneeksi ja kömpelösti korjatuksi. Soljessa esiintyy paljon kristillistä symboliikkaa muistuttavaa koristelua, ja se on kuluneisuudestaan päätellen kuulunut mahtihenkilön asustukseen pitkähkön ajan. Tytärsaaresta löytyneet viitteet polttokalmistosta taas viittaavat pakanalliseen hautaustapaan.[11] Solki ajoittuu kansanvaellusaikaan 500-luvun alkupuolelle. Sen alkuperän epäillään olevan ruotsalainen ja sen germaaninen eläinornamentiikka on norlantilaista tyyliä. Pohjanmaan Vöyristä löydetyn Vöyrin Gulldyntin soljen arvellaan myös olevan samaa perua[12].

Tytärsaaren keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla saksalainen Kalparitaristo valloitti alaa Baltiassa. Tämä ajoi puolestaan tanskalaisia valloittamaan nykyisen Viron alueen, koska he pelästyivät saksalaisten menestystä ja halusivat siksi tukevoittaa valtaansa alueella. Suomenlahden saaret eivät kuitenkaan kiinnostaneet tanskalaisia eivätkä saksalaisiakaan[13]. Novgorodin voimat olivat tuolloin sidotut itäisen mongoliuhkan vuoksi, ja Ruotsi käytti tilaisuutta hyväkseen kasvattaakseen vaikutustaan Suomenlahdella ja riistääkseen sitä Novgorodilta. Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323 tunnustikin Suomenlahden saaret Ruotsin valtapiiriin. Asumattomat ulkosaaret piti kuitenkin asuttaa, jotta Ruotsi saisi niistä pitävän otteen[14].

Varhainen uusi aika Tytärsaarella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaasa-aikana, 1500-luvun keskivaiheilla, saaren tilat hävitettiin ja itse saari autioitui. Uskonpuhdistus murensi kalparitariston vallan, ja syntynyttä valtatyhjiötä seurasivat epävakaat ja rauhattomat ajat[15]. Tallinnan porvarien palveluksessa ollut kaappari Peter Haapanen pakkoverotti Suomenlahden saarelaisia 1555–1557. Venäläiset taas tekivät vuosina 1570–1590 talvisin neljä hyökkäystä Kymenlaaksoon Suomenlahden yli käyttäen Suomenlahden saaria tukikohtinaan.[15]. Suomenlahden saarten rakennukset venäläiset polttivat joka retken jälkeen Viroon palatessaan. Tytärsaari pysyi asumattomana noin puoli vuosisataa, mutta 1600-luvun alussa se oli jo uudestaan asutettu[14] Ruotsin vallan aikana (1638–1710) Ruotsi hallitsi sekä Suomenlahden etelä- ja pohjoispuolta, Baltiaa sekä Suomenlahden pohjukkaa, joten olosuhteet Suomenlahden saarilla rauhoittuivat olennaisesti[14]

Isoviha muutoksen tuojana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henkikirjoista käy ilmi, että Tytärsaaren asukkaat ryhmittyivät ennen isovihaa 4–9 suurtalouteen. Kun tilastointi 1720-luvulla isovihan jälkeen jatkui, oli saaren asujaimisto jakautunut 26 perhekuntaan. Asutus ei Tytärsaaressa katkennut isonvihankaan aikana eikä saari siis autioitunut.[16] Mahdollisesti saarelle oli tullut pakolaisia muista saarista, sillä vaikka saaren asukasluku oli isonvihan jälkeen suurin Suomenlahden saarista, se väheni 1730-luvulla. Saari oli kuitenkin karu ja kuiva, eivätkä niityt pitäneet yllä kuin kolmisenkymmentä lehmää, mikä on vain kaksi kolmasosaa Seiskarin vastaavasta karjasta 1500-luvulla.[16]

Perhekuntien määrän muutos Tytärsaaressa[17]

1547 1551 1560 1565 1570 1571 1649 1654 1656-
1658
1662 1673 1690 1700 1705 1713-
1721
1728 1741 1758 1768 1780 1818
8
9
6
7
7
7
4
4
Ruptuuri-
sota
7
7
6
4
4
Iso-
viha
26
26
36
35
32
54

Henkikirjoitettu aikuisten määrän muutos Tytärsaaressa ennen isovihaa[17]

1656 1662 1673 1680 1690 1700 1702 1705
13
29
31
35
46
42
43
43

Tytärsaarelta on viranomaisten rippikirjoissa mainittu seitsemän numerotilaa[17]

  1. Kiiski, ensi maininta 1802-1820.Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu kahdesti 1911 ja 1912
  2. Terkki, ensi maininta 1802-1820.Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu 1908
  3. Eskola, ensi maininta 1802-1820.Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu kahdesti 1912 ja 1913
  4. Yrjänä, ensi maininta 1800-luvun alku. Nimi muuttunut Yrjöläksi 1910-luvulla. Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu 1913
  5. Halli, ensi maininta 1800-luvun alku. Tila jaettu isojaossa 1896 ja kahdesti 1912 ja 1914
  6. Kurki, ensi maininta 1778. Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu 1912
  7. Kolari, ensi maininta 1802-1820.Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu kahdesti 1909 ja 1911-19122

Lisäksi tilat Kaja ja Mustasilmä mainittu ensimmäisen kerran 1778[17]

Henkikirjoitettu aikuisten määrän muutos Tytärsaaressa isonvihan jälkeen[18]

1728 1731 1741 1747 1750 1757 1758 1764 1766 1768 1770 1776 1778 1780
61
60
59
61
79
71
73
83
81
75
75
79
80
91

1700- ja 1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tytärsaaren asutus lisääntyi 1700-luvun alussa, jolloin suuri Pohjan sota levitti rauhattomuutta Baltiaan, Viroon ja Suomeen. Silti olot Suomenlahden ulappasaarilla säilyvät tänä aikana rauhallisina.[19] Pietari Suuri antoi Suursaaren, Tytärsaaren ja Lavansaaren läänitykseksi hovinarrilleen Johan (Jan) da Costalle jo vuonna 1718. Da Costa asui Lavansaarella rakennuttamassaan kartanossa ja verotti saarelaisia ankarasti. Läänitys oli ilmeisesti Pietari Suuren pila narrilleen.[20]

Kun Suomi oli siirtynyt vuonna 1809 Suomen sodassa Ruotsin valtakunnasta Venäjän osaksi, Suursaari liitettiin muun Vanhan Suomen kanssa Suomen suuriruhtinaskuntaan ja vuonna 1812 muodostettuun Viipurin lääniin. Vuonna 1817 Tytärsaari liitettiin Kymin pitäjään. Kymin kirkon palon jälkeen vuonna 1837 Suursaaren ja Tytärsaaren asukkaat eivät halunneet osallistua Kymin uuden kirkon rakentamiseen, koska molemmissa saarissa oli jo oma kirkko.[21]

Suursaari itsenäistyi Kymistä vuonna 1838 omaksi pitäjäkseen, johon myös Tytärsaari tuli kuulumaan. Tytärsaari itsenäistyi Suursaaresta 1899.[21] Kunnalle on jälkikäteen (1991) suunniteltu vaakuna, joka esittää Tytärsaaren majakan yläosaa.[22]

Tytärsaarelaiset perustivat vuonna 1908 saarelle osuuskaupan, johon käytännössä kaikki perheet liittyivät. Osuuskaupan tuottoja käytettiin esimerkiksi kalastusverkkojen liinojen, jotka aiemmin oli tehty itse, hankintaan muualta.[23]

Suomen sisällissota 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin Suursaaressa ja Lavansaaressa, Tytärsaaressa ei ollut merkittävää punaista tai valkoista liikehdintää. Saksalaisilta valtuudet saanut Toivo Ketonen pyysi 5. maaliskuuta 1918 tytärsaarelaisia osallistumaan Suursaaren vapauttamiseen siellä olevasta venäläisestä varuskunnasta, jossa oli enintään 20 miestä, mutta kukaan ei lopulta lähtenyt mukaan.[24]

Suomen itsenäisyyden alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tytärsaarelaiset elivät eristynyttä elämää lähempänä Viron kuin Suomen rannikkoa. Saarelaiset elivät kalastuksesta ja saaliit olivat itsenäisyyden kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä yhä kohtuullisia tai jopa hyviä[25]. Muutamat tytärsaarelaiset rakensivat yhdessä lavansaarelaisten kanssa Tytärsaareen kalansavustamon 1918. Ensimmäiset hailit savustettiin siinä 9. syyskuuta 1918. Lavansaarelaiset kuljettivat savustetut hailit Inkeriinmaalle. ”Suitsutuslaitos” tuhoutui kuitenkin pian 24. marraskuuta 1922 riehuneessa hirmumyrskyssä.[3]

Viron ja Suomen välinen vuonna 1930 solmittu perunan tuontitullisopimus kumottiin Suomenlahden ulkosaarelaisten osalta vuonna 1932. Ulappasaarten asukkaat saivat oikeuden vaihtaa Virossa suolasilakkaa 150 kiloa ruista ja 400 kiloa perunaa tullivapaasti per asukastaselvennä[26]. Suomenlahden rannikon seprakaupalle tulli tiesi lopullista kuoliniskua, mutta tytärsaarelaiset harjoittivat kuitenkin vaihtokauppaa vuoden 1939 syksyyn asti. Saatuaan väliaikaisen tullivapauden rukiille ja perunoille tytärsaarelaiset rahtasivat 1930-luvun silakan vaihtokaupassa saamaansa perunaa myyntiin Suomen rannikolle ansaiten siitä lisäelantoa[25].

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodalta säästynyttä tytärsaaren kylän rakennuskantaa. Sotavuonna 1942 neuvostojoukot ehtivät polttaa vain saaren kaksi koulua perääntyessään suomalaisten tieltä.

Ennen talvisotaa Neuvostoliitto oli vaatinut Suomenlahden ulkosaarten luovuttamista. Saaren asukkaat evakuoitiin ennen sodan alkua 11. lokakuuta 1939. Kotieläimet haettiin proomulla pari viikkoa myöhemmin.[27]

Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä aamulla 30. marraskuuta 1939 ja valtasi samana päivänä ulkosaarista Seiskarin, Peninsaaren ja Lavansaaren[28] Seuraavana päivänä neuvostojoukot miehittivät Somerin ja Narvi luodot, nousivat maihin Suursaarelle 3. joulukuuta ja viimeiseksi valtasivat sotilaallisesti vähemmän tärkeän Tytärsaaren 4. joulukuuta. Saari jäi Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa 1940.

Jatkosodan aikana suomalaiset pitivät saarta hallussaan lyhyen aikaa joulukuussa 1941, mutta luovuttivat sen hallinnan pian saksalaisille.[29] Saksalaiset pitivät suomalaisten valtaamaa Tytärsaarta hallussaan yli kahden vuoden ajan 9. huhtikuuta 1942 – 18. syyskuuta 1944,[30] kun Suursaari puolestaan oli suomalaisten hallussa. Evakot eivät päässeet tuolloin palaamaan Suomenlahden ulkosaarille.

Neuvostoliittolaiset polttivat saaren koulut perääntyessään 1942.[9] Saksalaiset linnoittivat saaresta vahvan rannikkotykistötukikohdan, jossa oli noin 70 tykkiä ja yli 3 000 miestä ja runsaasti ammusvaroja. Linnoitusten ulkopuoliset alueet miinoitettiin. Vetäytyessään Virosta syksyllä 1944 saksalaiset poistuivat saarelta ilman vastarintaa ja jättivät jälkeensä räjähteet ja miinoitetun saaren.[29] Saari jäi Neuvostoliitolle Pariisin rauhassa 1947.

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Räjähde- ja miinavaaran takia koko saari jäi Neuvostoliitossa käytännössä autioksi ja käyttämättömäksi vuosikymmenten ajaksi, lukuun ottamatta saarella elänyttä majakanvartijaa. Räjähteiden raivaukseen ryhdyttiin useaan otteeseen, mutta kuolemantapausten takia kaikki yritykset keskeytettiin; miinoitetut saaret tunnettiin "kuoleman saarina". Vasta toista kymmentä vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen räjähteitä ryhdyttiin laajassa mitassa raivaamaan vuonna 2005 yhdessä ruotsalaisten asiantuntijoiden kanssa. Räjähteitä arvioitiin olevan yli 30 000.[29][31][32]

Suomalaiset saivat luvan Tytärsaaressa vierailuun vuonna 1992. Vaikka sataman päälaituri oli kunnossa, Tytärsaaren kylän sadasta asuintalosta oli jäljellä vain yksi ja sekin kesken jääneen purkutyön jäljiltä. Saaren kouluista löytyivät kivijalat. Venäläiset polttivat molemmat koulut vuonna 1992. Kylän kirkko on nykyään romahtamaisillaan, mutta sen lähellä sijaitseva Saarenpään kaivo oli vielä vuonna 1992 käyttökunnossa ja käytössä. Ainoastaan satamasta majakalle johtava tie on jäljellä, muut ovat kasvaneet umpeen.[9]

Useita Suomenlahden ulkosaaria, mukaan lukien Pieni ja Suuri Tytärsaari, on kaavailtu sisällytettäväksi suunniteltuun Inkerinmaan luonnonpuistoon, jota koskeva hanke on ollut vireillä jo vuodesta 1989. Tiukasti suojellun luonnonsuojelualueen on määrä kattaa noin 190 neliökilometriä itäisen Suomenlahden vesialueita ja muun muassa turvata harvinaistuvien norppien ja harmaahylkeiden lisääntymismahdollisuuksia.[33]

Tytärsaaren kunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tytärsaari
Tyterskär
Lakkautettu kunta – luovutettu Neuvostoliitolle
Sijainti 59°51′N, 27°12′E
Lääni Viipurin lääni
Kihlakunta Kymin kihlakunta
Perustettu 1899 erotettu Suursaaresta
Lakkautettu 1948
(luovutettu Neuvostoliitolle 1944)
Pinta-ala 8,30 km²  [34]
(12.3.1940)
– maa 8,30 km²
Väkiluku 436  [35]
(31.12.1939)
väestötiheys 52,5 as/km²

Suurtytärsaari ja Pientytärsaari eli Säyvö muodostivat Suomelle kuuluessaan Viipurin läänin eteläisimmän kunnan, erottuaan Suursaaresta 1899. Tytärsaaren kunta kuului Kymin kihlakuntaan ja tuomiokuntaan,[36] Kymin–Haapasaaren–Suursaaren–Tytärsaaren käräjäkuntaan[37] ja Suursaaren–Tytärsaaren nimismiespiiriin.[38] Tytärsaaren asukasluku vuonna 1939 oli 436. Lähimmät naapurikunnat Suomenlahdella olivat Suursaari pohjoispuolella ja Lavansaari itäpuolella. Tytärsaaren luterilainen seurakunta kuului Viipurin hiippakunnan Haminan rovastikuntaan.[36]

Tytärsaaren kylä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tytärsaaren ainoa kylä sijaitsi Suurtytärsaaren etelärannalla. Kylän itäosassa sijaitsi vuonna 1772 valmistunut Tytärsaaren kirkko. Kirkko oli rakennettu Tytärsaarelle 1700-luvulla ajautuneista tukeista.[9] Tytärsaaren kansakoulu perustettiin vuonna 1900,[38] ja koulurakennukset valmistuivat vuosina 1901 ja 1933.[39] Saaressa oli ilmatieteen laitoksen havaintoasema ja merivartioasema. Tytärsaaressa toimi vuodesta 1895 tulliasema, joka oli alistettu Kotkan tullikamarille. Aseman miehitys oli tullipäällikkö ja kaksi tullimiestä.[40] Vuonna 1919 valmistunut nuorisoseurantalo sijaitsi koulujen vieressä.[39] Tytärsaaren kylässä oli 101 asuintaloa vuonna 1939.[9]

Saaren kansakoulu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansakoulu aloitti Tytärsaaressa vuonna 1899, mutta jo vuodesta 1872 oli saarella ollut Suursaaren kanssa yhteinen kiertokoulunopettaja.[41]

Nuorisoseura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tytärsaaren nuorisoseura perustettiin 1. joulukuuta 1907 ja ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kalastaja Werner Holstein, joka toimi sittemmin kylänvanhimpana ja toisen maailmansodan jälkeisen uudelleenasuttamisen vastuuhenkilönä. Nuorisoseuran jäseniksi liittyivät lähes kaikki saaren nuoret. Vuonna 1915 seuran johtokunta päätti rakentaa talkoilla oman talon, jonka rakennustyöt kestivät yli kymmenen vuotta. Toimintansa aikana nuorisoseura järjesti kaikkiaan noin 1 500 tilaisuutta. Tanssi- ja perhe- tai yleisiltamia järjestettiin läpi vuoden 4–5 kertaa kuukaudessa joko omalla talolla tai Virossa. Lisäksi seuran huvitoimikunta esitti toimintansa aikana ainakin 80 eri näytelmää. Nuorisoseuran ja saaren tanhuryhmän vierailut Viroon alkoivat 1920-luvun lopulla. Vuosina 1935–1939 nuorisoseuran huvitoimikunta alkoi järjestää heimoaatteen sävyttämiä juhlia ja näytelmämatkoja Virumaalle muun muassa Purtsen, Lüganusen, Sämin ja Varudin kyliin, yhteistyössä virolaisten nuoriso- ja palokuntaseurojen kanssa. Esiintymismatkat olivat vaativia, sillä näytelmien lavasteet ja puvusto rahdattiin usean aluksen voimin Viroon ja takaisin. Vastavuoroisesti nuorisoseura kutsui saareen virolaisia nuoriso- ja palokuntaseuroja orkestereineen, jolloin saarelaiset vastasivat laivoillaan vieraiden kuljetuksesta. Tytärsaaren heimojuhlille osallistui satoja vieraita Virosta ja nuorisoa purjehti juhlimaan myös muista Suomenlahden ulkosaarista.[42]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenlahden keskiosassa noin 75 kilometrin päässä Manner-Suomesta sijainnut Tytärsaari oli liikenneyhteyksien kannalta hyvin eristyksissä. Saaren etelärannalla Tytärsaaren kylässä sijaitsi Tytärsaaren satama, jonka alue oli 230 metriä pitkä ja 80 metriä leveä. Satama-altaan erottaa merestä vedenpäällinen kiviriutta, jossa on vain yksi noin kymmenen metriä leveä ja vain puoli metriä syvä aukko, jonka vuoksi sataman liikennöinti on hankalaa.[38] Postilähetykset Tytärsaarelle kulkivat Suursaaren kautta, mistä oli säännöllinen postiyhteys Kotkaan. Kevättalvien kelirikkoaikaan Tytärsaari oli kuitenkin olosuhteiden pakosta lyhemmän tai pidemmän ajan eristettynä.[43].

Saaren satama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tytärsaaren satama oli avoimena altis tuulille ja alle metrin syvyinen. Usein alukset jouduttiin keventämään esimerkiksi painolastista ja köysillä mastoista kyljelleen, jotta ne saataisiin satamaan. Ennen syysmyrskyä alukset tavallisestikin vietiin Suursaaren Suurkylän satamaan talviteloille. Huonot satamaolot helpottivat vasta vuonna 1928, jolloin uusi satama rakennettiin.[44]

Saaren tiestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisäistä liikennettä varten saarella risteili noin kymmenen kilometrin verran pikkuteitä, jotka eivät tosin kokonaisuudessaan vastanneet nykykäsitystä tiestä.[45] Kyläteiksi näistä luokiteltiin 1920-luvun alkupuolella noin viisi kilometriä.[38] Saaren päätie oli 2,4 kilometrin mittainen satamasta majakalle johtava Majakantie, jota kutsuttiin humoristisesti myös Valtakaduksi.[45] Majakalta tie jatkui Kuokkamaantienä Kuokkaniemeen saaren pohjoiskärkeen.[39] Tytärsaaren tärkein väylä oli kuitenkin Rantamaantie, joka kulki rannan suuntaisesti Tytärsaaren sataman ja kylän välistä ja kaartoi lenkin nuorisoseuran talolle. Luonnollisesti myös Tytärsaaren poliisi- ja merivartioasema sijaitsi sataman tuntumassa tämän tien varrella.[46] Tytärsaaren kirkko sijaitsi Niitunkujan ja Koppelkujan risteyksessä kylästä itään ja hautausmaa Koppelkujan pohjoispuolella.[46] Koulut ja pappila sijaitsivat kylästä pohjoiseen.[46] Käytännössä kylän asutus mahtui 50 hehtaarin alalle.[46]

Saaren rautatie[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saarella oli myös kapearaiteinen rautatie, joka kulki saaren luoteisrannikolla sijaitsevan Antiniemen eteläpuolelta saaren sisäosaan majakalle[47]. Radan pituus oli noin kilometri.[46] Radalla kulki kesäisin lomajunia.

Majakka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tytärsaaren majakka
Tytärsaaren majakka tyyliteltynä Tytärsaaren Kalastajain Ry:n vaakunassa.[22]

Venäläiset rakensivat saaren luoteisosaan 24 metriä korkean Suur-Tytärsaaren tiilimajakan vuonna 1904. Majakan loiston korkeus merenpinnasta oli 75 metriä. Majakan miehitys oli majakkamestari ja neljä majakanvartijaa.[40] Tytärsaaren majakan valonlähteenä toimi petrolilamppu, jossa oli kaksi sydäntä. Vilkkulaitteena toimi neljään pääilmansuuntiin erilaista valomerkkiä lähettävä, ruotsalainen von Otterin tekniikasta kopioitu monimutkainen laitteisto. Se vaati jatkuvaa valvontaa, ja venäläiset sijoittivatkin majakkamestariksi eläkkeellä olevan kenraalin.[48] Vuonna 1918 majakkamestari korvattiin suomalaisella, ja 1930-luvulta majakkaa hoitivat tytärsaarelaiset eikä ulkopaikkakuntalaisia enää käytetty. Nykyisin venäläisten sähköistämän majakan valotunnus on 360 astetta kattavat, 15 sekunnin välein näkyvät kolme valkoista vilkkua. Näkyvyys on käytännössä 20 meripeninkulmaa.[48]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tytärsaarelaisten elinkeinoja olivat kalastus ja hylkeenpyynti. Vientitavaroita olivat silakka, hylkeenrasva ja hylkeennahat. Keskiajalta asti harjoitettu tavaranvaihtoon perustuva, Suomenlahden yli käyty seprakauppa oli tytärsaarelaisille tärkeää. Tytärsaarelaiset olivat suursaarelaisten ohella aktiivisimpia suomalaisia seprakaupassa ja kävivät "Viron seproissa" syksyyn 1939 asti[49]. Vaihtokauppaa käytiin sepramarkkinoilla joille Tytärsaarelaiset purjehtivat kolmesta neljään kertaan vuodessa. Vuoden ensimmäinen matka tehtiin ennen juhannusta, jolloin kauppatavarana oli vähärasvainen kutusilakka. Toinen matka tehtiin lokakuun alussa perunannostoaikaan ja kolmas marraskuussa Martin päivän aikoihin. Vuoden viimeinen sepramatka tehtiin marras-joulukuun vaihteessa Katariinan päivän tienolla.

Seprakaupankäyntiin kuuluivat vakiokauppakumppanit eli seprat (sóber ’ystävä’), jotka vaihtoivat keskenään tavaraa kiinteiden vaihtosuhteiden mukaan vuodesta ja jopa sukupolvesta toiseen. Tytärsaarelaisilla oli tavallisia kauppaseproja, jotka saattoivat vaihtua vuosittain, sekä sukupolvesta toiseen samojen perheiden välillä periytyneitä seproja eli niin kutsuttuja ikuisia seproja (igavesed sóbrad). Seprojen tavatessa toisensa sepramarkkinoilla suoritettiin julkinen rituaali, kuten kuorenkalan ja maitopullon vaihto, jolla haluttiin osoittaa muulle markkinaväelle, että seprojen ystävyys on rikkumatonta ja vaihtokaupat on vahvistettu.[50]. Saarelaisten tärkein vaihtotavara olivat suolasilakat, joita vaihdettiin muun muassa viljaan, lähinnä rukiiseen, mutta myös perunoihin. Saarelaisten taiten parkitsemat hylkeennahat olivat myös arvossaan ja samoin naisväen pitsityöt[49].

Omavaraisviljely on Tytärsaaressa mullansekaisessa hiekkamaassa vähäistä. Karjaakin oli vähemmän kuin muissa Suomenlahden ulkosaarissa heinämaan puutteen vuoksi. Tytärsaaren ja Säyvön heinäsato ei riittänyt talviruokintaan, vaan rehua oli hankittava[51]. Tytärsaaren karja oli kahdessa karjassa, Anttilan karja saaren itäpuolella ja Pärttylän karja saaren länsipuolella. Lehmät lypsettiin aamuin ja illoin, mutta ne olivat laitumella yötkin. Tällöin niitä kutsuttiin metsureiksi[52].

Karja Tytärsaaressa
Vuosi Hevoset Lehmät Hiehot Härät Siat (aikuiset) Porsaat (alle 6 kk) Lampaat
1778
ei
30
8
ei
ei tietoa
ei tietoa
80
1920
ei
110
mukana naudoissa
ei
24
ei tietoa
ei

Vuoden 1889 Haapasaaren tullitilaston perusteella tytärsaarelaiset suosivat sepramatkoja Viron pohjoisrannikon vanhimpaan kylään, Mahuun. Tytärsaarelaiset kävivät seprakauppaa säännöllisesti myös Viron Purtseassa ja Ontikkaassa.[53]

Hylkeenpyynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tytärsaari oli tärkein itäisen Suomenlahden hylkeenpyyntisaarista.[54] Suomenlahdella käytettiin ampumispyynnin lisäksi useita hylkeiden avantopyyntitapoja. Yli puolet tytärsaarelaisten hyljesaaliista saatiin vielä 1920–1930-luvuilla harppuunalla avantopyynnistä.[54] Ensimmäiset kiväärit ja hyljepyssyt saatiin Tytärsaareen vasta 1917. Aseiden leviämistä hidasti Venäjän tiukentunut valvonta Suomenlahdella, jonka takana oli muun muassa SS John Grafton -aselaivan yritys vuonna 1905 tuoda aselastia aktivisteille.[55] Tytär- ja Lavansaaressa olivat Suomenlahden puhdasrotuisimmat hyljekoirat.[56]

Koska hylkeenpyynti oli rasittavaa ja vaarallista, se vaati pyyntikunnalta huomattavaa yhteishenkeä. Tämä oli omiaan lujittamaan pyyntikuntien sosiaalisia suhteita varsinkin eristyneissä Suomenlahden saarissa kuten Tytärsaaressa. Eritoten jäältäpyynti oli rankkaa ja 40–50-vuotiasta miestä pidettiin yleensä liian vanhana ja kankeana jäältäpyyntiin[57].

Tytärsaaren murre[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saarelaisten murre luetaan nykyisin suomen kielen itämurteisiin, vaikka joissakin murrekartoissa Suomenlahden saarelaismurteet on jätetty määrittelemättä länsi- tai itämurteisiin.[58]

Esimerkki Tytärsaaren murteesta: :Jok kell om monta? (Paljonko kello on?).[59]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aalberg, Aleksander F.: Tytärsaari. Kotka: Tytärsaaren kalastajain seura r.y, 1963.
  • Anttila, Risto: Lavansaari Seiskari Tytärsaari Haapasaari 1918. Humppila: KR-kirjat OY, 2006. ISBN 951-9387-60-9.
  • Bonsdorff, Olavi: Tytärsaaren kalastajayhteiskunnan häviäminen. Helsinki: Helsingin yliopisto; pro gradu/ Sosiologia, 1951.
  • Erä-Esko, Aarni: Mitä Tytärsaaren solki kertoo. (julkaistu ensimmäisen kerran Uudessa Suomessa 14.3.1973) Meienmaa, 2010, nro 1, s. 1–32. Tytärsaariseura. ISSN 1459-1448.
  • Hamari, Risto et al.: Suomenlahden ulkosaaret – Lavansaari, Seiskari, Suursaari, Tytärsaari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-879-4.
  • Hanski, Jari: Juutalaisvastaisuus suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918—1944. Helsingin yliopisto, väitöskirja, 2006. ISBN 952-10-3015-1.
  • Jaatinen, Martti (toim.): Karjalan kartat. Helsinki: Tammi & Karjalan Liitto ry, 1997. ISBN 951-31-0972-0.
  • Jäppinen, Jouni: Ikuiset seprat. Tytärsaarelaisten ja virolaisten ikiaikaiset kauppasuhteet. Hiidenkivi, 2009, nro 5, s. 28–30. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomen Kotiseutuliitto. ISSN 1236-794X.
  • Jäppinen, Jouni: Meienmaa, 2012, nro 1, s. 1–48. Tytärsaariseura. ISSN 1459-1448.
  • Kallio, Veikko: Kymin historia 2. WSOY, 1990. ISBN 952-90-2478-9.
  • Kannari, Maija: Tytärsaari, Meienmaa. Elävien runoilijoiden seura, 1997. ISBN 951-97149-3-6.
  • Karjalainen, Sami: Suomen heinäsirkat ja hepokatit. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4483-8.
  • Kaukiainen, Yrjö: Rantarosvojen saaristo – Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-735-4.
  • Laurell, Seppo: Suomen majakat. Kustannusosakeyhtiö Nemo/Merenkulkulaitos, 1999. ISBN 952-5180-21-2.
  • Metso, Juha & Röyhkä, Kauko: Suursaari. Johnny Kniga, 2009. ISBN 978-951-0-35355-4.
  • Päiviö, Raimo: Mikä tappoi seprakaupan? – Suomalaisten ja virolaisten harjoittamasta vaihto- eli seprakaupasta, sen hiipumisesta 1800-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan ja sen loppumisesta 1920- ja 1930-luvuilla.. Turun Yliopisto, 2009. ISBN 978-951-29-4055-4.
  • Rosberg, J. E. et al (toim.): Suomenmaa: maantieteellis-taloudellinen ja historiallinen tietokirja. 5. osa, Viipurin lääni, s. 92–95. Helsinki: Tietosanakirja-Osakeyhtiö, 1923.
  • Siilahti, Pertti: Karjalan luonto: Kannas ja Laatokan Karjala, s. 34. Jyväskylä: Gummerus, 2008. ISBN 978-952-5671-10-0.
  • Syrjälä Kari, Björklund Marjut ja Terkki Viljo (toim.): Tytärsaaren talo- ja asukasluettelo vuosi 1939. Meienmaa, 2003, nro 1, s. 1–40. Tytärsaariseura. ISSN 1459-1448.
  • Tytärsaari Tervetuloa tutustumaan luovutettuun Karjalaan. toim. Repo, Seppo. 1999. Luovutetun Karjalan Internet-sivusto. Viitattu 27.2.2011.
  • Tytärsaariseura - historia Tytärsaariseuran kotisivut. Tytärsaariseura ry. Viitattu 27.2.2011.
  • Ylimaunu Juha: Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen-hylje-suhde. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-156-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Anttila 2008, s. 131
  2. Hamari et al. 1996, s. 117–125
  3. a b Meienmaa 1/2010, s. 4–14 Porkanpäiväkirja
  4. Metso & Röyhkä 2009, s. 19
  5. a b c Hamari et al. 1996, s. 35–38
  6. a b c Hamari et al. 1996, s. 43–44
  7. Myyränmetsästäjä Metlan julkaisut, Asiakaslehti. toim. Mirja Vuopio. 2006. Metsäntutkimuslaitos. Viitattu 27.2.2011.
  8. Siilahti 2008, s. 34
  9. a b c d e Kannari 1997, s. 236–238
  10. Sami Karjalainen: Suomen heinäsirkat ja hepokatit. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4483-8. s. 132–135
  11. a b c Meienmaa, Erä-Esko 2010, s. 15–19
  12. Hamari et al. 1996, s. 62–65
  13. Hamari et al. 1996, s. 69–80
  14. a b c Hamari et al. 1996, s. 69–80
  15. a b Hamari et al. 1996, s. 80–83
  16. a b Hamari et al. 1996, s. 97–116
  17. a b c d Hamari et al. 1996, s. 78–116
  18. Hamari et al. 1996, s. 355–356
  19. Kaukiainen 2006, s. 55
  20. Hanski 2006, s. 47
  21. a b Tytärsaari
  22. a b 476 Tytärsaaren kalastajain seura r.y. heraldica.fi. 2005. Suomen Heraldinen Seura. Viitattu 2.4.2009.
  23. Bonsdorff 1951, s. 9
  24. Anttila 2006, s. 134–135
  25. a b Päiviö 2009, s. 272
  26. Päiviö 2009, s. 105
  27. Tytärsaariseura
  28. Sotatieteen laitos: Talvisodan historia 4, s. 129. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3.
  29. a b c Взрывной Тютерс MK v Pitere 7.9.2005 (venäjäksi)
  30. Inselkommandant Groß-Tütters www.axishistory.com (englanniksi)
  31. Russische und schwedische Rettungseinheiten suchen Munition aus der Zeit der Zweiten Weltkriegs russland.RU 9.8.2005(saksaksi)
  32. На острове Большой Тютерс нашли более 30 тысяч боеприпасов fontanka.ru 1.9.2005
  33. Ингерманландский заповедник будет создан в течение года 24.03.2010 Новости об Охоте, Рыбалке и Туризме - ebftour.ru (venäjäksi)
  34. Suomen tilastollinen vuosikirja 1940 (PDF) (sivut 2–3, taulukko 3. Suomesta Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitolle Moskovan rauhassa maalisk. 12 p:nä 1940 luovutettujen alueiden sekä vuokra-alueen pinta-ala) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
  35. Väestösuhteet vuonna 1939 (PDF) (Laskettu väkiluku seurakunnankirjojen ja siviilirekisterin mukaan, kunnittain) Suomen virallinen tilasto VI: Väestötilastoa 93. Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
  36. a b Iso tietosanakirja, osa 14, s. 429. Helsinki: Otava, 1938.
  37. Iso tietosanakirja, osa 7, s. 508. Helsinki: Otava, 1934.
  38. a b c d Rosberg 1926, s. 92–94
  39. a b c Karjalan kartat 1997, s. 177
  40. a b Anttila 2008, s. 132
  41. Hamari et al. 1996, s. 238–243
  42. Jäppinen 2012, s. 11–23; Tytärsaariseura ry:n arkisto, Porvoo: Nuorisoseuran pöytäkirjat ja tilikirjat vuosilta 1907–1939.
  43. Anttila 2006, s. 133
  44. Hamari et al. 1996, s. 204–225
  45. a b Karjalan kartat 1997, s. 176–177
  46. a b c d e Asukasluettelo 1939
  47. Tytärsaaren kartta Seppo Rapo, 2001. luovutettukarjala.fi (huom. mittakaavavirhe)
  48. a b Laurell 1999, s. 300
  49. a b Hamari et al. 1996, s. 225–229
  50. Jäppinen 2012, s. 9–11
  51. Hamari et al. 1996, s. 186
  52. Hamari et al. 1996, s. 188–191
  53. Päiviö 2009, s. 131
  54. a b Ylimaunu 2000, s. 214
  55. Ylimaunu 2000, s. 122–123
  56. Ylimaunu 2000, s. 154–155
  57. Ylimaunu 2000, s. 377–379
  58. Puntila, Matti: Kymenlaakson murteet idän ja lännen rajalla Finnica Kymenlaakso. Viitattu 27.2.2011.
  59. Branch, H. Montako ja pleonasmi Virittäjä 2005 (1), s. 5

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]