Toivo Ketonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Toivo Johannes Ketonen (15. toukokuuta 1892 – 3. joulukuuta 1946 Helsinki[1]) oli suomalainen toimittaja, joka oli vuonna 1917 perustetun Porvoon suojeluskunnan aktiiveja. Vuoden 1918 sisällissodassa hän toimi muun muassa Suursaaren komendanttina.

Toiminta sisällissodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuun lopussa T. J. Ketonen oli mukana Gunnar Stenbäckin johtamassa Keravan taistelussa, jolloin suojeluskuntalaiset yrittivät valloittaa Keravan aseman. Yritys epöonnistui ja valkoiset perääntyivät Porvooseen. Punaisten yrittäessä saartaa Porvoon kaupunkia suojeluskuntapiirin päällikkö vapaaherra Gustaf Adolf Silfverhjelm päätti hajottaa joukkonsa. He pakenivat Pellingin saaristoon, jossa käytiin taistelu punaisia vastaan. Kun Suomenlahden jää kantoi, suojeluskuntalaiset pakenivat Viroon jossa oli saksalaisia joukkoja. Suursaareen lähetettiin kolmehenkinen tiedustelupartio, joista T. J. Ketonen oli yksi. 4. maaliskuuta 1918 illalla partio saapui Suursaareen ja jatkoi sieltä Tallinnaan. 68. saksalaisen armeijakunnan esikunnasta onnistui T. J. Ketonen hankkimaan itselleen valtuudet vallata Suursaari ja sen onnistuessa nimityksen saaren komendantiksi.

Suursaaren komendantti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Ketosella oli saksalaisten esikunnasta Tallinnasta valtuudet Suursaaren valtaukseen, hän ei saanut komentoonsa yhtään saksalaisia joukkoja.[2] Myöskään hänen 5. maaliskuuta 1918 Säyvössä tapaamansa pari tusinaa tytärsaarelaista hylkeenpyytäjää eivät alkuinnostuksestaan huolimatta lähteneet hänen mukaansa vapauttamaan Suursaarta venäläisestä varuskunnasta. Kun tapaamiseen saapuneet pari–kolme tytäsaarelaista havaitsivat, ettei Ketosen "joukossa" ollut enempää kuin neljä suursaarelaista (kaksi opettajaa, luotsi ja laivuri), ei loppujen lopuksi yksikään saarelainen osallistunut siihen.

Onnistunut hämäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

T. J. Ketonen jatkoi kuitenkin ryhmänsä kanssa Suursaareen. Venäläisille he tekeytyivät saksalaisupseereiksi, jotka olivat tulleet vaatimaan saaren ja lennätinaseman luovuttamista Saksalle Brest-Litovskin rauhansopimuksen perusteella. Juoni onnistui ja venäläinen varuskunta poistui Suursaaresta. Ketoselle tuli kuitenkin yllätykseksi, ettei saarelaisia kiinnostanut järjestyä suojeluskunnaksi hänen alaisuuteensa saaren puolustamiseksi. Saaren kuitenkin ollessa jo Ketosen hallussa saksalaiset suostuivat lähettämään saareen pari ryhmää joukkoja ja varoja saaren puolustuksen vahvistukseen.[3]

Suursaaren puolustuksen vahvistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaaren verettömän valloituksen 12. maaliskuuta jälkeen T. J. Ketonen pyrki vakiinnuttamaan tilanteen. Saarelaiset eivät kuitenkaan halunneet suojeluskuntaan värväytyä. Tämä sai Ketosen epäilemään saarelaisia sydämeltään "punikeiksi", mikä kärjisti "komendantin" ja saarelaisten välejä. Pakolaiset jotka vaelsivat jäälakeuden ylitse Viroon eivät myöskään olleet kiinnostuneet saaren suojeluskuntaan liittymään. Ketonen määräsi saaren osuuskaupan varaston takavarikkoon ja lähti itse hakemaan ratkaisua punaisten uhkaan Virosta saksalaisilta. Tallinnassa luutnantti Stoc lumasikin Ketoselle.selvennä Ketosen palattua Suursaareen 18. maaliskuuta takavarikoitu osuuskaupan varasto oli kadonnut, saarelaiset olivat piilottaneet sen esivallalta. Ketonen rankaisi varaston piilottajia työpalvelulla ja kielsi Pohjoisriville menon ampumisen uhalla. Tämä teki saarelaisista entistä nuivempia Ketosta ja hänen "komendanttiuttaan" kohtaan.[4]

Rankki jää punaisille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisia saapui Suursaareen lisää pääsiäisenä jäänmurtaja Tarmolla. Tarkoitus oli turvata saksalaisten maihinnousu Kotkaan valtaamalla venäläisten Rankin saarella olevat rannikkopatterit. Ketonen valittiin tehtävän johtoon. Saarelaiset pitivät yritystä mahdottomana jäiden heikentymisen vuoksi, mutta heidän kokemuksestaan Suomenlahdesta ei piitattu. 20 kilometrin matka Suursaaresta Rankkiin kesti Ketosen ryhmältä pitkään toivottomien jääolojen ja sumun vuoksi. Yhdeksässä tunnissa ryhmä pääsi vasta Lupin kallioluodolle, jolla uupunut ryhmä yöpyi. Menetettyään yöllisen yllätyshyökkäysmahdollisuuden kuultuaan luodolle saapuneelta suursaarelaiselta hylkeenpyytäjältä Rankin olevan 200 punakaartilaisen miehittämä, ryhmä luopui hyökkäysaikeistaan. Punaiset olivat miehittäneet Rankin 22. maaliskuuta 1918 venäläisten tykkimiesten poistuttua saarelta.[2] Koska Rankki oli yhä uhkana saksalaisten maihinnousulle Kotkaan, piti maihinnousu siirtää Loviisaan.[5]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Adjutanttina ja komendanttina vapaussodassa. Porvoo: WSOY, 1938.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anttila, Risto: Suursaari vapaussodassa. Humppila: KR-kirjat OY, 1999. ISBN 951-9387-59-5.
  • Anttila, Risto: Lavansaari Seiskari Tytärsaari Haapasaari 1918. Humppila: KR-kirjat OY, 2006. ISBN 951-9387-60-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Toivo Ketosen kuolinilmoitus. Helsingin Sanomat, 5.12.1946, s. 2. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 11.3.2018.
  2. ↑ a b Anttila 2006, s. 108–109
  3. ↑ Anttila 2006, s. 134–135
  4. ↑ Anttila 1999, s. 61–64
  5. ↑ Anttila 2006, s. 118–120

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Toivo_Ketonen&oldid=22218586”