Raatteen tien taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Raatteen tien taistelu
Osa talvisotaa
Kaatuneita neuvostosotilaita ja kalustoa Raatteentiellä
Kaatuneita neuvostosotilaita ja kalustoa Raatteentiellä
Päivämäärä:

1. tammikuuta7. tammikuuta 1940

Paikka:

Raatteen tie (nykyisin seututie 912 ja yhdystie 9125), Suomussalmelta itään

Lopputulos:

Suomen voitto, Neuvostoliiton divisioona tuhottiin

Osapuolet

Suomen lippu Suomi

Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto

Komentajat

eversti, Hjalmar Siilasvuo 9. divisioona

prikaatinkomentaja, Aleksei Vinogradov 44. divisioona

Vahvuudet
  • 6 000 miestä
  • 13 962 miestä [1]
Tappiot

9. divisioonalla

  • 310 kaatunutta
  • 618 haavoittunutta
  • 92 kadonnutta

44. divisioonalla[2]

  • 1001 kaatunutta
  • 1430 haavoittunutta
  • 2243 kadonnutta [3]
  • 82 paleltunutta
  • 1100 sotavankia
Talvisodan taistelut
Tolvajärvi–ÄgläjärviKeljaKarjalankannasSuomussalmiTaipaleSummaRaatteen tieLaatokan Karjalan mottitaistelutKollaaViipurinlahti

Raatteen tien taistelu käytiin talvisodassa Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkuvuodesta 1940 osana Suomussalmen taistelua.

7. joulukuuta Neuvostoliiton 163. divisioona oli vallannut Suomussalmen ja ukrainalainen 44. divisioona oli tulossa sen avuksi. Seuranneessa taistelussa eversti Hjalmar Siilasvuon johtama 9. divisioona tuhosi Suomussalmelle johtavalla Raatteen tiellä 44. divisioonan eli niin sanotun Sinisen divisioonan.

Neuvostojoukkojen tavoitteena oli saavuttaa Oulu ja katkaista Suomi keskeltä. Tällöin pohjoisen taistelut olisivat ratkenneet helposti ja joukot olisivat voineet keskittyä Etelä-Suomen valtaamiseen. Suomi olisi menettänyt myös maarajan Ruotsiin ja Norjaan

Taisteluiden kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raatteen tien taistelu alkoi tammikuun 1940 alussa. Jo sitä ennen 28. joulukuuta oli Hjalmar Siilasvuon johtama 9. divisioona pakottanut Neuvostoliiton 163. divisioonan luovuttamaan Suomussalmen poltetun kirkonkylän alueen takaisin suomalaisille. Divisioonan pääosat perääntyivät pitkin Kiantajärven jäätä Juntusrantaan, mistä ne olivat hyökkäyksen aloittaneet. Suomalaisten sodanaikaisen arvion mukaan tuo divisioona menetti vahvuudestaan kaatuneina lähes kolmanneksen, noin 6 000 miestä.

9. divisioonan esikunnalle oli jo joulukuun lopulla selvinnyt, että Raatteen tien suunnassa eteni kokonainen neuvostodivisioona (puna-armeijan 44. divisioona). [4] Suomalaisten toistuvat iskut neuvostojoukkojen selustaan olivat vahingoittaneet puna-armeijalaisten taistelumoraalia ja aiheuttaneet suoranaista "suomalaiskauhua". Neuvostolähteissä kerrotaan muun muassa, että kokonainen neuvostopataljoona olisi jättänyt asemansa ampumatta laukaustakaan kuultuaan hiihtämisen ääniä läheisyydestään. Jälkikäteen suoritetussa tutkimuksessa asemien läheltä (=puoli kilometriä) ei ollut löytynyt suomalaisten tekemiä latuja. Puna-armeijan 44. divisioona kuului periaatteessa Neuvostoliiton taistelukykyisimpiin yhtymiin. Se oli muun muassa osallistunut Neuvostoliiton 17. syyskuuta 1939 aloittamaan Puolan itäosien miehitykseen. Jo tuolloin divisioonassa oli ilmennyt kurinpidollisia ongelmia, ja Suomen vastaiselle rintamalle siirtymisen aikana divisioonasta karkasi 69 miestä. Divisioonan oman sisäisen tiedusteluorganisaation mukaan sotilaiden mielialat olivat heikot ja miehistö puhui avoimesti keskenään haluttomuudestaan taistella suomalaisia vastaan. [5]

1. tammikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisjoukot aloittivat Pohjois-Suomen Ryhmältä saamansa käskyn (Puna-armeijan 44. divisioonan tuhoaminen) edellyttämät valmistelut samanaikaisesti kun osa joukoista oli vielä Suomussalmen alueella ns. maaston puhdistustehtävissä. Kuivas- ja Kuomasjärven väliselle kannakselle siirrettiin Jalkaväkirykmentti 27:n II pataljoona (II/JR 27), joka otti samalla rintamavastuun alueella irroittaen muun muassa SissiP 1:n joukot aluksi divisioonan reserviksi. Mainittu pataljoona sai kuitenkin vuoden viimeisenä päivänä hyökkäyskäskyn, jonka mukaan sen tuli edetä etelän kautta kiertäen Haukilan kylä seudulla itään johtavalle tielle Kuomasjoella taistelevien neuvostojoukkojen selustaan. 1. tammikuuta 1940 pataljoona oli siirtymässä hyökkäysasemiin ja sai samalla kosketuksen puna-armeijan joukkoihin (joiden olisi tehtävänsä mukaan kierrettävä etelän kautta suomalaisjoukkojen selustaan). Nelituntisen taistelun seurauksena suomalaiset saivat työnnettyä vastassa ollutta neuvostopataljoonaa taaksepäin, mutta suomalaishyökkäys pysähtyi Puna-armeijan varustettujen asemien eteen noin kilometrin etenemisen jälkeen. Päivän aikana kaikki alueelle keskitetyt joukot alistettiin eversti Siilasvuolle, joka laati esikuntansa tuella oman hyökkäyssuunnitelmansa. Alkuperäisestä kaksipuoliseen (etelästä ja pohjoisesta) saarrostukseen perustuvasta suunnitelmasta luovuttiin ja hyökkäys päätettiin toteuttaa vain eteläsuunnasta saarrostaen. Suomalaiset aloittivat päivän aikana ensimmäiset hyökkäyksensä etelän kautta kiertävillä joukoillaan ja jatkoivat jo aloitettujen tielinjojen rakennustöitä, lisäsivät tiedusteluaan neuvostojoukkojen suuntaan sekä aloittivat siirtymismarssinsa käskettyihin lähtöasemiin. [6]

Päivän aikana suomalaisten JR 27 aloitti hyökkäyksensä Kuivasjärven eteläpuolelta neuvostojoukkojen sivustasta pyrkien katkaisemaan Raatteeseen johtavaa tietä Haukilassa. I/JR 27:n onnistui edetä neuvostojoukkojen niitä havaitsematta aivan Raatteen tien tuntumaan illan hämärtyessä. Pataljoonan onnistui yllättää Puna-armeijan tykistöaseman tuhoten sen miehistön pari kilometriä Haukilan kylästä itään. Samalla pataljoonan onnistui tuhota kohti itää matkalla olleen autokolonnan. Raatteen tietä ei suoranaisesti saatu neuvostojoukkojen vastatoimien vuoksi katkaistua, mutta suomalaisten onnistui estää tielinjan käyttäminen omalla tulellaan. [7]

2. tammikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2. tammikuuta neuvostojoukkojen vastahyökkäykset Raatteen tien tuntumaan edenneitä JR 27:n joukkoja vastaan alkoivat niin idästä kuin lännestä. Pioneerien rakentaman murroksen ja suomalaisasemiin saadun pst-tykin avulla suomalaiset saivat kuitenkin pidettyä asemansa. Paikalle saapunut pst-tykki onnistui pian asemiintulonsa jälkeen tuhoamaan 8 Puna-armeijan panssarivaunua. JR 27:n hyökkäyksen jatkaminen ei kuitenkaan onnistunut. Hyökkäysyritykseen osallistunut SissiP 1:n joukot epäonnistuivat hyökkäyksessään ja hajaantuivat, joten mainittu pataljoona oli vedettävä taaemmaksi uudelleen järjesteltäväksi ja saamaan lepoa. Saman päivän aikana Jalkaväkirykmentti 64 siirtyi Vuokinrantaan noin 15 kilometriä pohjoisempana olevan etulinjan taakse etelän kautta. Osasto Kari (muun muassa ErP 15 ja IV/KT-Pr) siirtyi Vuokkiniemen-Lehtoniemen alueelle vajaat kymmenen kilometriä Kuivan- ja Kuomasjärven välisen kannaksen taakse ryhmittyen Vuokkijärven eteläpuolelle. Siirtyminen tapahtui sankan lumipyryn ansiosta häiriöttä pääosin valmiiksisaatuja tilapäisteitä pitkin. [8]

3.–4. tammikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksi seuraavaa vuorokautta suomalaiset käyttivät taistelutoiminnan ohella lisäjoukkojen keskittämiseen. Suomalaiset onnistuivat painamaan etelästä käsin neuvostodivisioonan joukkoja lähemmäksi Raatteeseen johtavan tien metsiä halkovaa uraa. Muun muassa IV/KT-Pr pystyi 4. tammikuuta hyökkäyksellään Eskolassa (muutama kilometri Raatteen tiestä etelään) lyömään neuvostojoukkojen vahvan puolustuskeskuksen saaden sotasaaliiksi muun muassa 2 kenttätykkiä ja 4 it-konekivääriä. [9]

Ennen 5. tammikuuta 1940 alkanutta päähyökkäystä suomalaisjoukot tekivät iskuja yhdelle kapealle maantielle ahdetun divisoonan sivustoja vastaan. Suomalaisia joukkoja siirrettiin pääosin yöaikaisin hiihtomarssein järvien jäitä ja metsiä pitkin vihollisen sivustoille.

9. Divisioona oli jaettu neljään ryhmään, jotka oli nimetty niiden komentajien mukaan:

  • Ryhmä Fagernäs: JR 64 (paitsi I/JR 64) komentajanaan everstiluutnantti Uno Fagernäs
  • Ryhmä Kari: ErP 15, IV/KT-Pr ja I/JR 64 komentajanaan majuri Kaarlo Kari
  • Ryhmä Mäkiniemi: JR 27 ja SP 1 komentajanaan everstiluutnantti August Mäkiniemi
  • Ryhmä Mandelin: JR 65 (paitsi I/JR 65), komppania Simola, KevOs Volanen ja TO 1 komentajanaan everstiluutnantti Karl Mandelin

5. tammikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

5. tammikuuta suomalaiset olivat saattaneen hyökkäysvalmistelunsa päätökseen. Suunnitelman mukaisesti Haukilan alueella hyökkäsi yhteensä kuuden pataljoonan voimat, Eskolan alueella kolme ja Likoharjun suunnassa yksi pataljoona. Luonnonolot olivat ankarat pakkasen kiristyessä liki 30 asteeseen ja maassa oli noin 40 senttimetrin lumipeite. [10]

Päivän aikana divisioonan hyökkäysvoimien pääosat Haukilan alueella eivät saavuttaneet merkittäviä maastollisia voittoja, mutta neuvostodivisioonan kärjessä olleen Puna-armeijan JR 25:n asema kävi koko ajan tukalammaksi ja illansuussa suomalaiset saivat jo ensimmäiset vankinsa. Osasto Kari aloitti oman hyökkäyksensä kohti Tyynelän kylää nelisen kilometriä etulinjan takana, mutta hyökkäys ei tuottanut päivän aikana tulosta lähinnä pst-aseiden puutteesta johtuen. Likoharjun suunnassa (noin 15 kilometriä etulinjan takana) edennyt II/JR 64 pääsi aivan Raatteen tien tuntumaan, mutta ei saanut sitä vielä katkaistuksi. Myöskään I/JR 64 ei saanut vielä katkaistua Raatteen tietä kymmenen kilometriä etulinjan takana (Eskolasta pohjoiseen) jouduttuaan ensin hyökkäämään kahden neuvostojoukkojen varustaman aseman läpi. [11]

6. tammikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

6. tammikuuta aamulla JR 65:n joukkojen hyökkäykset Haukilan kylää vastaan pohjoisesta eivät tuottaneet tulosta, mutta puolilta päivin neuvostojoukkojen havaittiin pyrkivän suomalaisrintamaan hyökkäyksessä syntyneiden aukkojen kautta kohti itää. [12] Puna-armeijan 44. Divisioonan komentaja prikaatinkenraali Aleksei Vinogradov oli tehnyt päätöksen divisioonansa vetäytymisestä itään, koska hänen mielestään edellytyksiä taisteluiden jatkamiselle ei enää ollut olemassa suomalaisten käytännössä katkaistua neuvostojoukkojen huoltoyhteydet. Virallinen päätös koko divisioonan vetäytymisestä tehtiin myöhään iltapäivällä. Tavoitteena oli aluksi ottaa mukaan koko divisioonan kalusto tai tuhota se. [13] Etelästä kohti Haukilan kylää hyökkäävän suomalaisten JR 27:n joukkojen taistelukyvyn todettiin jo laskeneen viikon kestäneissä taisteluissa, ja aamulla aloitettu hyökkäys ehdittiin jo keskeyttää tuloksettomana. Puolen päivän aikaan hyökkäystä päätettiin kuitenkin vielä jatkaa, koska ensimmäiset tiedot neuvostojoukkojen aloittamasta vetäytymisestä saatiin pohjoisempana taistelevilta suomalaisjoukoilta. JR 27:n joukot pääsivät iltapäivän ja illan aikana ankarasti taistellen eteenpäin saavuttaen Raatteen tien, joka saatiin nyt lopullisesti katkaistua. [14]

7. tammikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

7. tammikuuta JR 27:n joukot ottivat vaikeuksitta haltuunsa Haukilasta Lauttalammelle johtavan osan Raatteeseen johtavasta tiestä. Samalla suomalaiset ottivat erittäin merkittävän määrän sotasaalista ja toista tuhatta sotavankia. Muissa Raatteen tien haltuunottokohdissa suomalaisjoukot pitivät tien edelleen katkaistuna, joten neuvostojoukot joutuivat vetäytymään alueelta pohjoisten metsien kautta kiertäen suomalaisten niitä takaa-ajaessa. [15] Ryhmä Fagernäs valtasi Purasjoen sillan, ja aamupäivän aikana lähes kaikki neuvostoliittolaisten vastarinta oli lakannut.

44. Divisioonan komentaja kenraali Vinogradov ei kaatunut mottitaisteluissa. Puna-armeijan Suomussalmella kokemien raskaiden tappioiden suututtama Neuvostoliiton sodanjohto lähetti paikalle tutkintaryhmän, jonka päätöksellä Vinogradov teloitettiin Vasajärven jäällä joukkojensa rippeiden edessä.

Lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raatteen tien taistelut ovat erinomainen esimerkki suomalaisten käyttämän saarrostustaktiikan toimivuudesta.kenen mukaan? Tärkeintä oli huoltoyhteyden katkaiseminen. Sen jälkeen vihollinen sidottiin pieniin taisteluihin ja pilkottiin palasiksi keveiden joukkojen hyökkäyksillä. Suomalaiset löivät vahvasti panssarein ja tykein varustetun 44. Divisioonan lähes ilman omaa tykistöä. Neuvostojoukot luottivat omiin ajoneuvoihinsa, jotka loppujen lopuksi osoittautuivat kelvottomiksi kapeillä teillä lumipukuisia hiihtäjiä vastaan.

Suomalaisten kyky liikkua tiettömässä maastossa, paksussa lumessa, yöllä ja päivällä ja tarvittaessa vuorokausikaupalla sekä kokemus pakkasesta olivat ratkaisevat syyt siihen, että miesluvultaan ja erityisesti raskaalta aseistukseltaan täysin ylivoimainen vihollinen hävisi. Puna-armeijan Raatteeseen tuomat kevyehköt T-26-panssarivaunut pystyivät hyvin heikosti tunkeutumaan järeäpuustoiseen lumiseen metsään. Ne olivat sidottuja tiehen ja jalkaväen kaatuessa ympäriltä lopulta avuttomina tien kalustoruuhkassa. Sekin selittää osaltaan suomalaisten silmiinpistävän pienet miestappiot (noin 500 kaatunutta) verrattuna 44. Divisioonan kahden rykmentin miehistön melkein täydelliseen tuhoon.

Ukrainalaisten tappioon vaikutti myös huono varustautuminen pakkassäähän. Osa Puna-armeijan sotilaista kuoli Raatteen tiellä kylmyyteen. Lisäksi Puna-armeijan elintarvike- ja rehutilanne oli varsin huono taisteluiden loppuvaiheessa. Päivittäinen ruoka-annos saattoi olla ainoastaan kaksi korppua miestä kohden.

Taistelun lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raatteen tien taistelut päättyivät suomalaisten saavuttamaan merkittävään voittoon. Suomalaisten kannalta uhka valtakunnan katkaisemisesta kahtia oli vältetty. [16] Suomalaiset saivat sotasaaliikseen muun muassa [17]:

  • 4822 kivääriä
  • 190 pikakivääriä
  • 106 konekivääriä
  • 29 panssarintorjuntatykkiä
  • 71 kenttä- ja ilmatorjuntatykkiä
  • 43 hyökkäysvaunua
  • 10 panssariautoa
  • 16 ilmatorjuntakonekivääriä
  • 1170 hevosta
  • 260 kuorma-autoa
  • 20 traktoria
  • 15 moottoripyörää
  • 47 kenttäkeittiötä
  • 2 henkilöautoa

Tämän lisäksi suomalaiset ottivat taistelualueelta noin 1 200 sotavankia. Neuvostolähteiden mukaan Puna-armeijan 44.Divisioonan tuho ei ollut niin täydellinen kuin suomalaislähteissä on mainittu. Divisioonan miehistötappiot olivat neuvostolähteiden mukaan 1001 kaatunutta, 1 430 haavoittunutta ja 2 243 kadonnutta.[18]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kantakoski, Pekka (1998). Punaiset panssarit : Puna-armeijan panssarijoukot 1918-1945. Hauho: PS-Elso. ISBN 951-98057-0-2. 
  • Kulju, Mika (2007). Raatteen tie : Talvisodan pohjoinen sankaritarina. Helsinki: Ajatus kirjat. ISBN 978-951-20-7218-7. 
  • Rautala, Ari: Sotiemme taistelupaikoilla. Gummerus, 2004. ISBN 951-20-5995-9.
  • Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X.
  • Karttimo, Leo & Salminen, K. E.: Rannikolta Raatteentielle. Karttimo-Salminen yhteistyöryhmä, 1992. ISBN 952-90-3809-7.
  • Siilasvuo, Hjalmar: Suomussalmen taistelut. Otava, 1940.
  • Ari Raunio - Juri Kilin: Talvisodan taisteluja. Keuruu: Suomen sotakirjuri Oy ja AffectoGenimap Finland Oy, 2007. ISBN 978-951-593-068-2.
  • Keskisarja, Teemu: Tie Raatteeseen. Siltala, 2012. ISBN 952-23-4135-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kulju 2007, sivu 130. Stavkan virallinen raportti.
  2. Kulju 2007, sivu 229. Kirjan arvio. Aikaisemmissa lähteissä on esitetty huomattavasti korkeampia arvioita, jotka ovat todennäköisesti virheellisiä.
  3. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s. 153
  4. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.282
  5. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" ss.140-141
  6. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.284-285
  7. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.286
  8. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.284-286
  9. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.287-288
  10. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.288-289
  11. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.289-293
  12. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.290
  13. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.151
  14. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.290-291
  15. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.291
  16. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.293
  17. Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.294 ja 281
  18. Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.153

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]