Talvisodan merisotatoimet

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Miinalaiva Louhi ja sukellusveneet Vetehinen, Vesihiisi ja Iku-Turso kesällä 1939.

Talvisodassa käytyjä merisotatoimia ovat Suomen merivoimien ja Neuvostoliiton laivaston alusten sekä Suomen rannikkotykistön välillä käydyt taistelut talvisodassa 30. marraskuuta 193913. maaliskuuta 1940. Sotatoimet keskittyivät pääosin Suomenlahdelle. Nämä merisotatoimet olivat pääosin suomalaisten suorittamaa miinoitusta ja neuvostoliittolaisten alusten hyökkäyksiä suomalaisia rannikkopattereita vastaan. Talvisodassa käydyillä merisotatoimilla ei ollut vaikutusta sodan lopputulokseen ja ne lakkasivatkin ensimmäisen kuukauden jälkeen lähes täysin jäätilanteen takia. Periaatteessa Neuvostoliitto olisi onnistuneilla merisotatoimilla, suomalaisten merihuollon katkaisulla ja strategisilla maihinnousuilla voinut ratkaista sodan, mutta suomalaiset onnistuivat torjumaan uhkat, joten merisotatoimien vaikutus sodan lopputulokseen jäi olemattomaksi.

Vahvuudet sodan alussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen merivoimat ennen sotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen merivoimien raskain alus, panssarilaiva Väinämöinen

Syksyllä 1939 Suomen merivoimiin kuuluneet alukset:

Merivoimien vahvuutta nostettiin ylimääräisten kertausharjoitusten alettua lokakuussa varustamalla neljä höyrylaivaa miinalaivoiksi.[2] Alusten valmistelutyöt sujuivat nopeasti, vaikka ammattitaitoisen henkilöstön puute häiritsi varustelua. Eniten kuitenkin puuttui päälliköitä ja muuta koulutettua henkilöstöä. Koulutuksen puute johtui sotaa edeltäneiden vuosien niukasta määrärahoista.Yhteensä Suomen merivoimilla oli talvisodan alkaessa 190 erilaista alusta[3][2][4][5] ja 363 moottorivenettä.[3][2][4][5] Miehiä meripuolustuksella oli 33 200,[3][2][4][5] joista 3 850 merivoimilla.[5][2][4] Näiden miesten lisäksi merivoimille oli alistettu 8 650 miestä rannikonpuolustustehtäviin.[3][4][5] Miesten keski-ikä oli 35 vuotta.[6] Merimiinoja oli marraskuussa noin 3 600,[2] mutta niistä yli puolet oli ensimmäisen maailmansodan aikaisia[7]. Valtaosa merivoimien torpedoista oli sotasaalista vuodelta 1918.[7] Torpedoista ei kuitenkaan ollut varsinaista pulaa, sillä niitä oli kolme kappaletta jokaista alusten ammuntalaitetta kohden.[8] Syvyyspommeja oli sodan alkaessa lähes 1 000 ja sodan aikana saatiin Ruotsista 500 pommia lisää ja kotimaassa oli valmisteilla toiset 500.[9] Pudottimia oli kaikilla tykkiveneillä ja vartiomoottoriveneillä. Ennen sodan alkua saatiin ruotsista vielä neljä heitintä ja myöhemmin maasta ostettiin vielä neljä lisää.[9]

Suomen rannikkotykistö oli sodan alkaessa kenties ainoa aselaji, joka oli kalustonsa puolesta valmis sotaan. Sen operatiiviset suunnitelmat olivat kuitenkin vanhentuneita, sillä Suomen ja Viron yhteistä Suomenlahden tykistösulkua ei voitu enää toteuttaa täydellisenä Viron solmittua Neuvostoliiton kanssa avunantosopimuksen. Tykistösulun tulenjohtoon tarkoitettuja kaapeleita kuitenkin käytettiin tiedusteluyhteistyöhön Suomen ja Viron välillä. Tykistön pääkalustona olivat 305, 254 ja 152 mm:n tykit.[10][4]

Neuvostoliiton laivasto ennen sotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren laivasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Itämeren laivasto

Neuvostoliiton Suomenlahdelle sijoittamat alukset:[3]

  • 2 taistelulaivaa (Marat ja Oktjabrskaja Revolutsija)
  • 1 ristelijä (Kirov)
  • 17 hävittäjää
  • 7 torpedovenettä
  • 52 sukellusvenettä
  • 17 tykkivenettä
  • 40 moottoritorpedovenettä
  • 4 miinalaivaa
  • 48 miinanraivaajaa
  • 60 vartioalusta
  • Itämeren laivaston ilmavoimat, yhteensä 469 lentokonetta ennen sotaa[11]

Alkuperäisinä tukikohtinaan laivasto käytti miinoilla suojattuja Kronstadtia, jossa sijaitsi laivaston johtoesikunta, ja Laukkaanlahtea. Osa voimista oli siirretty aluksi Viroon ja Latviaan.[5] Neuvostoliiton laivaston vahvuus oli Suomen merivoimiin verrattuna täysin ylivoimainen Suomenlahdella.

Pohjoinen laivasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton pohjoisen laivaston alukset:[12]

  • 8 hävittäjää
  • 7 saattajaa
  • 15 sukellusvenettä
  • Pohjoisen laivaston ilmavoimat, sodan alussa yhteensä 116 lentokonetta[12]

Laivaston tukikohtana oli Poljarnyi ja taempina tukikohtina olivat Murmansk ja Arkangeli.[5] Jäämerelläkin neuvostoliittolaiset olivat täysin ylivoimaisia verrattuna suomalaisiin, jotka olivat sijoittaneet alueelle aivan olemattomat voimat. Jäämerelle sijoitetuilla aluksilla ei toisaalta olisi voinutkaan, eikä ehtinytkään, olla suurta merkitystä, sillä Neuvostojoukot valtasivat Petsamon aivan sodan alkupäivinä.[13] Pohjoisen laivaston komentaja talvisodan aikana oli Valentin Petrovich Drozd.

Merisodan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen merivoimien tavoitteet sodassa olivat rannikon suojaaminen maihinnousuilta ja lännen meriyhteyksien varmistaminen, joten pääosa merivoimien aluksista oli sijoitettu Saaristomerelle suojaamaan meriyhtyeyksiä länteen. Merivoimien raskaimmat pinta-alukset olivat panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen, tykkiveneet Turunmaa, Karjala, Hämeenmaa ja Uusimaa, sekä miinalaiva Louhi.

Ilmarinen ja Väinämöinen eivät joutuneet suuriin operaatioihin sodassa. Suurimman osan aikaa alukset välttelivät neuvostoliittolaisia pommikoneita. Alukset sijoitettiin Ahvenanmaalle, jossa ne pysyivät 20. tammikuuta 1940 asti,[14] jolloin ne siirrettiin Turkuun.

Hämeenmaa ja Uusimaa partioivat sodassa pohjoisella Itämerellä ja Ahvenanmerellä. Tammikuussa 1940 niitä käytettiin saattuetehtäviin Pohjanlahdella. Ne ehtivät saattaa vain kaksi saattuetta ennen kuin paksu jää teki toiminnasta mahdotonta. Hämeenmaan potkuri vaurioitui ja se jouduttiin viemään telakalle.

Karjalaa ja Turunmaata käytettiin partioinnissa alueella HaapasaariKoivisto. Samaan aikaan Turunmaa suojasi miinanlaskijoita ja Karjala toimi moottoritorpedoveneiden tukialuksena. Karjala siirrettiin tammikuussa 1940 Ahvenanmaalle vahvistamaan osastoja, jotka toimivat neuvostoliittolaisia sukellusveneitä vastaan, samaan aikaan kun Uusimaa ja Hämeenmaa siirrettiin Pohjanlahdelle. Tammikuun lopussa jää kävi pienille aluksille liian voimakkaaksi ja Karjala sekä Turunmaa pysyivät Maarianhaminassa sodan loppuun saakka.

Neuvostoliiton laivasto Suomenlahdella pyrki tukemaan hyökkäystä Karjalankannaksella, valtaamaan Suomenlahden saaret, suojaamaan omien joukkojensa liikkeitä ja katkaisemaan Suomen meriyhteydet. Näissä toimissa Viron ja Latvian satamista oli hyötyä Neuvostoliitolle. Neuvostoliiton Jäämeren-laivasto pyrki suojaamaan Murmanskin rannikon ja tukemaan joukkojen hyökkäystä Petsamoon.

Neuvostoliittolainen historiankirjoitus jakaa talvisodan merisotatoimien tavoitteet kolmeen vaiheeseen:[15]

  1. 30. marraskuuta – 3. joulukuuta:
    • Suomenlahden ulkosaarten miehitys
    • Panssarilaivojen tuhoaminen
  2. 4. joulukuuta – 18. helmikuuta:
    • Puna-armeijan etenemistä häirinneiden rannikkopattereiden tuhoaminen
    • Suomen merenkulun ja satamien toiminnan keskeyttäminen
  3. 18. helmikuuta – 13. maaliskuuta:
    • suomalaisten huoltokuljetusten katkaiseminen
    • Suomen ilmavoimien tuhoaminen
    • Suomen tukikohtien tuhoaminen

Marras- ja joulukuu 1939[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merisota alkoi aamulla 30. marraskuuta, kun Neuvostoliitto alkoi tulittaa Suomenlahden ulkosaaria.[4] Aamun kuluessa neuvostojoukot nousivat maihin Seiskarille ja Peninsaarelle, sekä iltapäivällä Lavansaarelle, jonka luona neuvostohävittäjä Karl Marx upotti suomalaisen merivartiovene AV 45:n, jolloin neljä suomalaista merivartijaa sai surmansa.[4][16][17] Seuraavana päivänä miehitettiin Someri ja Narvi.[4][16] Suursaaren valtaukseen käytettiin suurempaa voimaa, sillä voimakkaiden pommitusten jälkeen 1 550 miestä nousi maihin saarelle 3. joulukuuta[4][16] kohtaamatta kuitenkaan vastarintaa, sillä saarta puolustaneet noin 50 suomalaista olivat jättäneet saaren jo joulukuun 1. ja 2. päivän välisenä yönä. Maihinnousu oli kuitenkin neuvostoliittolaisraporttien mukaan vaikea operaatio, vaikkei puolustajia enää ollut ja Moskovan radio kertoikin: "Venäläiset kohtasivat suuria vaikeuksia maihinnousun yhteydes­sä. Urhoollinen Itämeren punalaivaston me­rijalkaväki voitti kaikki vaikeudet kärsien vain vähäisiä tappioita."[18] Tytärsaaren neuvostoliittolaiset valtasivat 4. joulukuuta.

Risteilijä Kaganovich, Kirovin sisaralus.

30. marraskuuta hävittäjä Grozjastshij kaappasi suomalaisen höyrylaiva Auvon ja vei sen Paldiskiin. 1. joulukuuta Kirov ja hävittäjät Stremitelnyi sekä Smetlivyi lähestyivät Russarön patteria. Lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen Stremitelnyi ja Kirov saivat osuman ja osasto kääntyi takaisin. Kirov menetti tässä taistelussa 17 miestä kaatuneina ja noin 30 haavoittuneina, kun suomalaisten tappiot jäivät nollaan.[19][20] Panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen oli lähetetty Hankoa kohti Borstösta, mutta niillä ei ollut ollut mahdollisuuksia ottaa osaa taisteluun.

Koska Neuvostoliitto ei saanut sukellusvenesodalla odottamiaan tuloksia, Suomen rannikko julistettiin saartoon 7. joulukuuta. Saartovyöhykkeen leveydeksi ilmoitettiin 20 meripeninkulmaa. Kaikkien sodassa puolueettomien maiden alusten tuli poistua tältä alueelta 9. joulukuuta mennessä.

Neuvostoliittolaiset hävittäjät Gnevnyi ja Grozjastshij suorittivat taistelusyöksyn Utön linnaketta vastaan 14. joulukuuta kuuden MBR-2-koneen tukemina.[4][21][22] Vanhempien suomalaisten lähteiden mukaan linnake onnistui tulellaan ilmeisesti tuhoamaan tai vaurioittamaan toista hävittäjistä,[23][4] sillä suomalaisten osuttua toiseen hyökänneeseen alukseen alukset laskivat savuverhon, josta havaittiin savupatsaita ja räjähdyksiä. Savun hälvettyä suomalaiset havaitsivat merellä ainoastaan yhden aluksen.[21] Havaitut osumat ja räjähdykset olivat kuitenkin vain savuverhon laskua.[22]

25. joulukuuta panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen joutuivat 25 SB-2:n ilmahyökkäyksen kohteeksi Kihdissä.[24] Suomalaiset saivat ammutuksi neljä konetta alas, mutta Ilmariseen kohdistettu konekiväärituli tappoi alukselta yhden ja haavoitti seitsemää merimiestä.[25]

Joulukuun puolestavälistä lähtien jää alkoi vaikeuttaa alusten toimintaa merellä ja pienet alukset sekä sukellusveneet telakoitiin. Helmikuussa 1940 vain jäänmurtajat kykenivät liikkumaan itsenäisesti merellä.

Taistelut Koivistosta joulukuussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

5. joulukuuta kolme neuvostoliittolaista hävittäjää hyökkäsi Saarenpään patterin kimppuun. Patteri kävi tulitaistelun hävittäjien kanssa kunnes nämä laskivat savuverhon ja pakenivat. Paikalla olleet moottoritorpedoveneet Isku, Raju ja Syöksy eivät ottaneet osaa taisteluun.[4] Patteria tulitti 8. joulukuuta kuuden aluksen osasto, jonka kimppuun paikalla ollut sukellusvene Saukko yritti tuloksetta hyökätä. Seuraavan kerran patteria tulitettiin 10. joulukuuta, kun Oktjabrskaja Revolutsija tulitti sitä. Sumun takia suomalaisen patterin oli hankala vastata tuleen. Se kuitenkin ampui muutamia laukauksia, jolloin neuvostoliittolaiset alukset lopettivat tulituksen. Osaston johtaja hävittäjä Steregushij tulitti myöhemmin Tiurinsaaren patteria, joka ei vastannut tuleen. Sukellusvene Saukko yritti hyökätä osaston kimppuun onnistumatta siinä. Taistelussa linnoitus menetti kaksi miestä kaatuneina ja kolme haavoittuneina.[4]

Taistelulaiva Marat'n kolmoistykkitorni

Oktjabrskaja Revolutsija tulitti Saarenpään patteria seuraavan kerran 18. joulukuuta. Alus avasi tulen keskipäivällä ja suomalainen patteri vastasi siihen hieman hyökkäyksen jälkeen. Taistelun aikana Oktjabrskaja Revolutsija lähestyi patteria jatkaen tulitusta. Taistelu kesti kaksi tuntia, joiden aikana neuvostoliittolainen taistelulaiva ehti ampua 209 laukausta. 72 lentokonetta teki pommi- ja rynnäkköiskuja taistelun aikana Koivistoon, joista yksi ammuttiin alas.[26] Taistelussa haavoittui viisi suomalaista.[4]

19. joulukuuta avasi taistelulaiva Marat tulen Saarenpään patteria vastaan keskipäivällä. Marat'lla oli hävittäjäilmasuoja ja MBR-2-kone tähysti sen tulta.[27] Suomalainen patteri avasi tulen puoli tuntia myöhemmin, mutta sitä haittasi suomalaisten päätös käyttää vain yhtä tykkiä kerrallaan. Kaikilla tykeillään patteri avasi tulen hieman tulenavauksensa jälkeen, mutta vain kaksi tykkiä toimi moitteetta. Kaikista ongelmista huolimatta suomalaisen patterin onnistui saada ainakin yksi osuma Maratiin, joka vaurioitui.[28] Marat kääntyi takaisin, mutta patteri jatkoi tulitustaan vielä yhdeksän minuttia aluksen poistumisen jälkeen. Yhteensä 87 lentokonetta pommitti Saarenpään patteria päivän kuluessa.[27] Suomalaisten tappiot tässä taistelussa olivat kaksi kaatunutta ja kolme haavoittunutta.[4] Marat tulitti linnakkeita Koivistolla uudestaan 24. joulukuuta.[29] 1. tammikuuta 1940 taistelulaiva, luultavasti Oktjabrskaja Revolutsija, ampui Saarenpäätä, mutta sumu vaikeutti sen tähtäystä eivätkä suomalaisetkaan kyenneet ampumaan sumun vuoksi.

Neuvostoliiton laivasto ei hyökännyt enää näiden hyökkäysten jälkeen pattereiden kimppuun, mutta ilmahyökkäykset jatkuivat lähes päivittäin ja neuvostoliittolainen kenttätykistö alkoi tulittaa pattereita helmikuun alussa.[4] Karjalankannaksen puolustuksen murruttua suomalaiset joukot perääntyivät ja patterit jouduttiin tuhoamaan. Saarenpään patteri ampui viimeiset laukauksensa aivan ennen keskiyötä 22. helmikuuta ja Tiurinsaaren patterit muutamaa tuntia myöhemmin 23. helmikuuta.[30][4]

Vuosi 1940[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1940 aikana sota merellä oli paksusta jääpeitteestä johtuen lähes olematonta. Olemattomista toimista huolimatta Suomen merivoimat kärsi tämän vuoden aikana raskaimman alustappionsa sodassa, kun Aura II upposi.

Suomen merivoimat kärsi pahimmat tappionsa 13. tammikuuta, kun saattoalus Aura II upposi oman syvyyspomminsa räjähdykseen. Aluksen miehistöstä kuoli 26 henkeä ja selviytyi 15. 18. tammikuuta jäänmurtaja Tarmo joutui 22 SB-2-pommikoneen hyökkäyksen kohteeksi Kotkan satamassa ja sai suoran osuman pommista. 39 miestä kuoli[10] ja 11 haavoittui.[31] Alus ei kuitenkaan uponnut ja sitä käytettiin operaatioissa maaliskuussa.

Suurin operaatio vuonna 1940 oli neuvostojoukkojen yritys hyökätä jäätä pitkin Kotkan–Virolahden suuntiin 4.9. maaliskuuta ja päästä suomalaisten joukkojen selustaan. Suomen rannikkotykistö torjui kuitenkin nämä hyökkäykset. [18] Jäänmurtaja Tarmoakin suunniteltiin käytettäväksi näiden hyökkäysten torjumisessa. Sen oli tarkoitus murtaa jää neuvostojoukkojen edestä. Alus ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa tätä tehtävää ennen rauhan solmimista.[3]

Järvisotaa Laatokalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Laatokan-laivaston toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen Laatokan-laivasto

Suomen Laatokan-laivaston päätukikohta talvisodassa oli Lahdenpohja, jossa sijaitsi myös sen miinavarasto.[32] Aluksina laivastolla oli tykkivenelaivueen viisi alusta (mm. Aallokas ja Aunus), miinalaivueen kolme alusta (mm. Yrjö ja Kiviniemi), kaksi miinanraivaajaa ja kuljetuslaivueen kaksi matkustaja-alusta, viisi hinaajaa ja yhdeksän proomua. Laivaston paras alus oli Aallokas. Laivastoa varten oli tarkoitus aseistaa proomuja 120 mm:n tykeillä, mutta näiden proomujen jäätyä Suomenlahdelle tykit otettiin käyttöön muissa tehtävissä.[33] Laivastolle määrättiin tehtäväksi rannikon, väylien ja linnakkeiden suoja-alueiden miinoittaminen, partiointi, joukkojen kuljetus ja linnakkeiden huolto vesitse.[32]

Miinanlasku Laatokalla alkoi marras- ja joulukuun vaihteessa, kun Yrjö laski miinoitteita länsirannikolle Konevitsan lähistölle. Alus vahvisti laskemiaan miinoitteita 8. joulukuuta. Kiviniemi yritti laskea sulkua itärannikolle, mutta miina räjähti sen perän alla ja surmasi neljä miestä. Aunus laski Kiviniemeltä laskematta jääneet miinat. Seuraavat miinat laskivat moottoriveneet Ylläpäänlahdelle ja Puikkeenluodolle 4. ja 5. joulukuuta. Aunus laski lisää miinoja 7. joulukuuta ja moottoriveneet 8. ja 9. joulukuuta. Näiden jälkeen laskettiin vielä 35 maayhdysmiinaa. Laatokalle laskettiin yhteensä 264 miinaa, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet tappioita neuvostoliittolaisille.

Aallokas, Tarmo ja Vulcan tulittivat neuvostoliittolaisten asemia joulu- ja tammikuussa Pitkärannassa, Mursulassa ja Koirinojassa. Näihin kohteisiin ammuttiin yhteensä 150 ammusta.[33] Toimintaa hankaloitti neuvostoliittolaisten ilmaherruus ja toiminta olikin lopetettava Laatokan jäädyttyä täydellisesti 17. tammikuuta 1940. 2. helmikuuta Aallokas sai vaurioita ilmahyökkäyksestä, jossa haavoittui muutama mies.

Laatokan-laivasto menetti ainoastaan yhden laivan; kuljetusalus Valamon Luostari (133 tn) upposi ilmahyökkäyksessä 22. tammikuuta Vanhalla Niikkananlahdella.[33] Onnettomuuksissa menetettiin kaksi hinaajaa ja kaksi moottorivenettä. Yrjö ja Aallokas vaurioituivat.

Rauhan tultua 13. maaliskuuta oli Laatokan-laivaston alukset jätettävä neuvostoliittolaisille, mutta samana päivänä suomalaiset upottivat Sortavalassa omia aluksiaan vastoin määräyksiä.[33] Ainoastaan neljä moottorivenettä ja 60 moottoria jäi suomalaisten haltuun.[33]

Neuvostoliiton Laatokan-laivaston toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton Laatokan-laivaston tavoitteena oli tuhota suomalaiset alukset Laatokalta, estää suomalaisten maihinnousuja, antaa tulitukea 7. ja 8. armeijalle, turvata yhteyksiä ja järjestää sukellusvenetorjunta, vaikka suomalainen sukellusvene Saukko, jota suomalaiset olivat suunnitelleet käyttävänsä Laatokalla, ei kuulunut Suomen Laatokan-laivastoon tuolloin.[34] Neuvostoliiton Laatokan-laivasto täytyi olla myös valmiina tekemään partiojoukkojen maihinnousuja.[35] Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi tehtiin operaatiosuunnitelma, jonka vaatimia vahvuuksia (mm. neljä tykkivenettä), ei kuitenkaan saatu.[36]

Joulukuun alkuun mennessä muodostettiin laivaston ensimmäinen osasto, johon kuuluivat Tykkivene Oranienbaum, miinanraivaajat Vidlitsa, Moskova, M-31, M-37 ja neljä vartiovenettä. Osastoa perustettaessa koettiin jälleen takaisku, kun havaittiin ettei laivasto pystyisi toimimaan Laatokan itärannikon tuntumassa.

6. joulukuuta 1939 neuvostoliittolaiset lähettivät osaston, johon kuului kaksi vartiolaivaa, yksi vartiovene ja kolme miinanraivaajaa, tukemaan hyökkäystä Taipaleen alueelle, jossa oli tarkoitus kääntää suomalaisten rannikkopatterien tuli kohti laivasto-osastoa. Ensimmäiset tulitaistelut pattereita vastaan käytiin 6. joulukuuta, jolloin neuvostoliittolaiset alukset eivät kärsineet tappioita. Samoihin aikoihin otettiin käyttöön Saunasaaren satama, jota suomalaisten patteri alkoi kuitenkin tulittaa 8. joulukuuta. Satamassa olleet yksi vartiolaiva, viisi miinanraivaajaa, yksi hinaaja ja neljä vartiovenettä saivat käskyn poistui satamasta, kun ammuksia alkoi tipahdella alusten lähelle. Järvellä kuitenkin tuuli lujasti. Yksikään ammus ei osunut aluksiin, mutta miinanraivaaja Moskovan potkuri vaurioitui kiveen ja miinanraivaaja M-30 sai reiän kylkeensä. Sama miinanraivaaja ajoi vartiovene R-416:n kylkeen ja upotti tämän.[36]

Suomalaiset jatkoivat sataman tulittamista koko joulukuun ja jatkoivat tammikuunkin puolelle. Vuodenvaihteessa satamaan oli ammuttu 99 ammusta, joista kaikki eivät olleet kuitenkaan räjähtäneet. Tänä aikana neuvostoliittolaisen osaston alukset hakivat satamasta ainoastaan polttoainetta ja sitäkin vain öisin ja silloin kun näkyvyys oli huono. Muuten alukset pysyttelivät ulkona satamasta.[36]

Tammikuussa suuri osa aluksista oli kyvyttömiä liikkumaan paksussa jäässä, joten osa aluksista jätettiin talvehtimaan satamaan ja osa sen ulkopuolelle. Sodan aikana tämä neuvostoliittolainen osasto ei nähnyt vilaustakaan suomalaisista aluksista.[36]

28. tammikuuta 1940 osasto, joka oli Valkaniemessä joutui suomalaisten lentokoneiden hyökkäyksen kohteeksi. Se ei kuitenkaan kärsinyt vaurioita ja sai ammuttua yhden hyökänneistä koneista alas ja vaurioitettua toista.[36]

Neuvostoliiton Laatokan-laivasto onnistui estämään suomalaisten pääsyn armeijoidensa selustaan ja sivustoihin sekä turvasi valmistautumisensa toimiin kesällä.[36]

Sota Jäämerellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan kannalta tärkeitä paikkoja Petsamossa.

Suomalaiset olivat syksyllä 1939 arvioineet Petsamon puolustamisen mahdottomaksi, sillä Neuvostoliiton voimat katsottiin täysin ylivoimaisiksi. Lokakuussa 1939 alueella olleille noin sadalle suomalaiselle troolarille annettiin kehotus siirtyä Norjaan.[33]

Petsamo jäikin neuvostoliittolaisten käsiin joulukuussa 1939 ja siellä olleet alukset Jäämeri (250 tn) ja vartiovene Turja (65 tn), joka kuului Lapin rajavartiostolle,[33] poltettiin ja upotettiin 3. joulukuuta.[37] Turja ei tuhoutunut täydellisesti ja se voitiinkin kunnostaa sodan päätyttyä ja neuvostojoukkojen poistuttua Petsamosta. Suomalaiset tuhosivat myös Liinahamarin, Parkkinan ja Trifonan satamalaitteita, mutta neuvostoliittolaiset kunnostivat ne nopeasti ja jopa laajensivat Liinahamarin laitteita. Neuvostoliittolaiset pitivät Liinahamaria tärkeänä huoltosatamana ja laskivatkin sen edustalle 400 miinan miinoitteen.[37]

Sukellusvenesota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten sukellusveneiden toimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen merivoimilla oli talvisodan aikana käytössään viisi sukellusvenettä. Kolme näistä oli noin 500 tonnin Vetehinen-luokan veneitä, jotka toimivat sodan aikan pääasiassa pohjoisella Itämerellä. Kaksi muuta olivat 93 tonnin Saukko ja 250 tonnin Vesikko. Vaikka merivoimilla olikin viisi venettä, eivät ne saaneet mitään aikaiseksi sodan aikana, joten suomalaisten sukellusveneiden toiminta ei vaikuttanut millään tavoin itse sodan, eikä edes merisodan kulkuun.

Sukellusvene Saukko

Kirovin hyökättyä Russarölle 1. joulukuuta 1939 paikalla lähetettiin paikalle Helsingistä Vesihiisi ja Vesikko, vaikka Vetehinen ja Iku-Turso olisivat olleet Russarötä lähempänä sijatsevassa Hangossa. Sukellusveneet eivät kuitenkaan ehtineet paikalle ajoissa.

Vetehinen lähetettiin 4. joulukuuta Libaun lähistölle hyökkäämään jäänmurtaja Jermakin kimppuun. Vetehinen vaurioitui matkalla, mutta pääsi kuitenkin Libaun lähistölle ja kohtasi siellä 7. joulukuuta Jermakin. Huonon näkyvyyden ja savuverhojen takia Vetehinen menetti kontaktinsa Jermakiin eikä onnistunut tehtävässään upottaa alusta. Vethinen yritti upottaa Jermakin uudestaan 12. joulukuuta Hiidenmaasta länteen, muttei löytänyt kohdettaan.

Saukko ja Vesikko lähetettiin Koiviston saarille Neuvostoliiton laivaston tulitettua saarten rannikkopattereita. Saukko saapui paikalle 8. joulukuuta ja yritti vielä samana päivänä hyökätä Saarenpään patteria tulittaneen kuuden aluksen osaston kimppuun. Hitautensa vuoksi Saukko ei kuitenkaan onnistunut aikeissaan. Saukko yritti hyökätä uudestaan 10. joulukuuta, tällä kertaa patteria tulittaneen Oktjabrskaja Revolutsijan kimppuun, onnistumatta tälläkään kertaa. Saukko vaurioitui kymmenen pakkasasteen johdosta ja joutui palaamaan Helsinkiin.

19. joulukuuta taistelulaiva Marat hyökkäsi Koiviston patteriston kimppuun ja Vesikko lähetettiin paikalle yrittämään hyökkäystä Maratia vastaan. Marat, joka vaurioitui Koiviston patterin tulituksesta poistui kuitenkin taistelusta eikä Vesikko ehtinyt hyökätä tämän kimppuun.

Suomen hallituksen päädyttyä siihen ettei Viro ollut puolueeton valtio, lähetettiin 25. joulukuuta Vesihiisi ja 1. tammikuuta 1940 Vetehinen laskemaan miinoja Viron rannikolle.

Viimeisten 9. tammikuuta Vetehisen ja Iku-Turson suorittamien partiointien jälkeen kolme suurta sukellusvenettä pysyivät telakoilla. Viimeisetkin operaatiot loppuivat tammikuun puolessavälissä.

Suomalaiset sukellusveneet operoivat sodassa vain viisi viikkoa eivätkä ampuneet tuona aikana yhtäkään torpedoa. Ainoaksi ansioksi voidaan lukea niiden laskemiin miinoihin uponnut höyrylaiva. Sukellusveneiden toimintaa haittasivat erityisesti koulutuksen puuten vaativissa tilanteissa ja jää, joka teki sukeltamisen vaikeaksi.

Neuvostoliittolaisten sukellusveneiden toimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliittolaiset sukellusveneet tunkeutuivat Pohjanlahdelle ja Saaristomerelle suomalaisten miinoitteiden ohitse estämään Suomen merenkulkua länteen. Perämerelle asti ne eivät kuitenkaan tunkeutuneet.[38] Pohjanlahdella oli joulukuussa todennäköisesti viisi sukellusvenettä.[39]Niiden menestys oli vaatimatonta, sillä ne upottivat ainoastaan yhden laivan suomalaisen (775 tonnin Wilpas), mutta silti parempaa kuin suomalaisten veneiden, jotka eivät saaneet aikaiseksi mitään. Tämän suomalaisen aluksen lisäksi veneet upottivat neljä ei-suomalaista alusta, joista yksi oli virolainen, yksi ruotsalainen ja kaksi saksalaisia. Kaikki, paitsi Reinbeck, upotettiin tykkitulella. Viimeiset neuvostoliittolaiset sukellusveneet poistuivat Pohjanlahdelta 19. tammikuuta 1940.

Neuvostoliittolaiset sukellusveneet noudattivat sopimusta, joka kielsi upottamasta kauppalaivoja varoittamatta miehistöä. Sopimuksen mukaan miehistön piti myös olla turvassa kun alus upotettiin.

Ensimmäisen aluksen sukellusveneet kohtasivat 5. joulukuuta 1939. Alus oli saksalainen Oliva, joka pysäytettiin, mutta päästettiin menemään kun kansallisuus oli tarkistettu. Sukellusvenesodan tuloksettomuuden tajuttuaan neuvostoliitolaiset julistivat Suomen rannikon saartoon ja käskivät kaikkien puolueettomien alusten poistua saartovyöhykkeeltä.

Tämän jälkeen sukellusveneet saivat tuloksia. Ensimmäinen upotettu alus oli virolainen höyrylaiva Kassari (379 tn)[40], jonka sukellusvene Štš-323 upotti tykkitulella Utön ja Hiidenmaan välillä 10. joulukuuta. Alus oli ollut vakinaisella vuorollaan, mutta ilman matkustajia. Kassarilta hengissä selvinneet noin kymmenen miestä selvisi Hiidenmaalle ja vain yksi kuoli. Samana päivänä sukellusvene Štš-322 ilmoitti upottaneensa aluksen torpedolla Helsingin lähistöllä. Tämä alus lienee ollut saksalainen Reinbeck (2 804 tn), sillä se katosi samoihin aikoihin. Kolmaskin upotus tapahtui 10. päivä. Tälläkin kertaa vuorossa oli saksalainen alus. Mäntyluodosta lähteneeseen saattueeseen aluksi kuuluneen S/S Bolheimin (3 324 tn) upotti sukellusvene S 1 Pohjanlahdella käyttäen jälleen tykkitulta. Sukellusvene aloitti tulituksen 150 metrin päästä ja ampui aluksi neljä laukausta Bolheimia kohti. Yksi näistä laukauksista osui komentosillalle ja Bolheimin kapteeni loukkaantui vakavasti. Tämä ammus tappoi myös ilmeisesti aluksen sähköttäjän. Miehistö jätti laivan ja S 1 ampui vielä 15–20 laukausta Bolheimiin. Aluksen miehistöstä pelastui 26 henkeä ja vain kolme (joukossa kapteeni) kuoli. Tulituksesta huolimatta Bolheim ei uponnut, vaan ajautui kohti rannikkoa, jossa sitä yritettiin hinata matalammille vesille. Se kuitenkin upposi.[41]

Ainoa upotettua suomalainen alus, Wilpas upotettiin 29. joulukuuta. Wilpas oli rannikkotankkeri Sigridin kanssa matkalla Vaasaan. Alusten muutettua kurssiaan kohti Norrskäriä, havaitsi sukellusvene Štš-311 ne ja päätti hyökätä välittömästi käyttäen tykkitulta. Sigrid pelastui ajamalla saariston suojaan, mutta pitkän takaa-ajon jälkeen Wilpas ajoi karille ja Štš-311 upotti aluksen. 18-henkinen miehistö kuitenkin pelastui.[39]

Viimeisen saaliinsa sukellusveneet saivat 5. tammikuuta 1940, kun Štš-311 upotti ruotsalaisen Fenrisin (484 tn) Uumajan edustalla.[42] Miehistön annettiin poistua aluksesta. Tämän upotuksen johdosta Ruotsin hallitus jätti Neuvostoliitolle jyrkän vastalauseen,[39] jonka johdosta Neuvostoliitto kuitenkin protestoi.[43]

13. tammikuuta 1940 sukellusvene Štš-324 hyökkäsi suomalaisen saattueen kimppuun Märketin lähistöllä.[44]

S 1 ja Štš-311 saivat Punalipun kunniamerkin 7. helmikuuta 1940.[45]

Miinoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen merivoimien miinoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen merivoimien miinoituskyky oli talvisodan syttyessä heikko. Miinalaiva Louhi oli Suomen merivoimien tehokkain miinoittaja sodan syttyessä. Muuta miinojen laskemiseen soveltuvaa kalustoa olivat viisi pientä Venäjän laivastolta perittyä miinalaivaa (Pommi, Miina, Loimu, Lieska ja Paukku), laivaston muut pinta-alukset ja sukellusveneet sekä laivaston käyttöön otetut neljä siviilialusta, jotka olivat Tursas, Frej, Poseidon ja Suomi. Aluksista ainoastaan miinalaiva Louhi pystyi laskemaan suuria miinoitteita.

Suomi aloitti merialueiden miinoittamisen 25. lokakuuta 1939. Miinoituksia laskettiin Jussarölle, Russarölle ja Koiviston eteläpäätyyn. Näiden miinoitusten tavoitteena oli rajoittaa pelotteen avulla Neuvostoliiton laivaston kulkua, suojata omia alueita maihinnousuilta ja tuottaa tappioita Neuvostoliiton laivastolle.

Sodan sytyttyä Suomen merivoimat laski kaikki kaksikymmentä suunniteltua miinoitusta Suomenlahdelle, Saaristomerelle ja Ahvenanmerelle. Miinojen lasku tapahtui öisin ja suurin osa miinoista saatiin laskettua joulukuun ensimmäiseen päivään mennessä, vaikkakin Ahvenanmerellä miinoitteita laskettiin vielä joulukuun viidentenä. Ahvenanmeren miinoitteet laskettiin Ahvenanmaan ja Ruotsin välille Sankanin sulkuun Eduskunnan hyväksyttyä Ahvenanmaan miehityksen 1. joulukuuta. Miinoituksilla oli tarkoitus estää neuvostoliittolaisia sukellusveneitä tunkeutumasta Pohjanlahdelle. Näiden miinoitteiden laskemiseen osallistuivat Louhi ja Uusimaa, jotka miinoittivat välin SankanMärket. Ruotsalaiset laskivat miinoitukset omille aluevesilleen miinoittaen välin Märket–Understen. Tätä sulkua vahvistettiin Louhen ja Balticin laskemilla 150 miinalla 10. ja 12. tammikuuta 1940, sekä Frejin laskemilla sukellusveneverkoilla 11. tammikuuta, sillä sulku ei ollut estänyt neuvostoliittolaisten sukellusveneiden tunkeutumista Pohjanlahdelle. Tähän sulkuun upposi 3. tammikuuta 1940 Märketin lähistöllä neuvostoliittolainen sukellusvene S 2.[46] Suomen Laatokan-laivasto laski Laatokkaan 30. marraskuuta 1939 ja 12. joulukuuta 1940 välisenä aikana yhteensä 264 miinaa.

Suomen merivoimien komentaja sai 4. joulukuuta 1939 valtuudet laskea miinoituksia Suomen aluevesien ulkopuolelle ja sukellusveneet aloittivat tämän toiminnan. Saukko yritti 9. joulukuuta miinoittaa Saarenpään eteläpuolta Koiviston läheisyydessä, mutta epäonnistui jäätilanteen takia. Tämä miinoite onnistuttiin laskemaan vasta 24. joulukuuta käyttämällä soutuveneitä, joihin oli asetettu ajastettu räjähdepanos, joka räjähtäessään upotti veneen miinan alta. Seuraavana päivänä alueelta kuultiin räjähdyksiä, joten tämä toiminta saattoi aiheuttaa Neuvostoliitolle tappioita.

Suomen merivoimat laskivat hyökkäyksellisiä miinoitteita ainoastaan Suursaaren, Paldiskin ja Jumindan edustalle. Moottoritorpedoveneet Jymy ja Isku laskivat Suursaaren 16 miinaa käsittäneet miinoitteet 12. ja 13. joulukuuta 1939. Tässä operaatiossa tykkivene Karjala toimi moottoritorpedoveneiden emälaivana, jolta ne noutivat laskettavat miinat. Suomen hallitus päätti 24. joulukuuta ettei Viro ollut puolueeton valtio, joten olisi laillista miinoittaa reittejä Neuvostoliiton tukikohtiin Virossa. Tämän nojalla Sukellusvene Vesihiisi laski 19 miinaa Paldiskin lähistölle 27. joulukuuta ja Sukellusvene Vetehinen 20 miinaa Jumindan lähistölle 1. tammikuuta 1940. Nämä olivat ainoat Suomen sukellusveneiden laskemat miinoitukset talvisodassa. Viron rannikolle laskettuihin miinoihin upposi saksalainen höyrylaiva Dietrich Hasseldieck (177 tn) 11. tammikuuta.

Tammikuussa tapahtunut meren jäätyminen lopetti miinoitustoiminnan. Suomalaiset olivat ehtineet laskea mereen 1 895 ankkuroitua merimiinaa ja 55 maayhdysmiinaa, joten varastossa olleista merimiinoista käytettiin noin 50 prosenttia ja maayhdysmiinoista 20 prosenttia.[47] Näiden miinojen lisäksi Viron rannikolle laskettiin 36 miinaa. Kaikista miinoista 1 461 laskettiin Suomenlahdelle ja Ahvenanmerelle ja 264 Laatokalle.[48] Merivoimien miinoituskyky olisi ollut huomattavasti parempi jos miinalaivat Riilahti ja Ruotsinsalmi olisivat valmistuneet ajoissa tai Viron vuonna 1933 tarjoamat hävittäjät olisi ostettu. Jos merta peittänyt jääpeite olisi ehtinyt sulaa ennen talvisodan loppumista olisivat Suomen miinavarastot olleet riittämättömät miinasodankäynnin jatkamiseksi.[47]

Neuvostoliiton laivaston miinoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Neuvostoliitto oli julistanut Suomen saartoon joulukuun alussa 1939, sen miinoitusvalmius oli alhainen eikä sen laivasto laskenutkaan sodan aikana yhtäkään miinaa, vaikka Neuvostoliitto pyysikin Saksalta apua Suomen rannikkoiden miinoittamisessa 7. joulukuuta. Saksa suostui tähän ja ilmoitti olevansa valmis miinoituksiin kolmen päivän kuluttua, mutta Neuvostoliitto kuitenkin perui pyyntönsä.

Ainoat miinoitteet jotka Neuvostoliitto laski sodan aikana olivat Turun, Porin ja Rauman edustalle lentokoneista pudotetut laskuvarjomiinoitteet, joiden pudotusta Stalin oli itsepäisesti vaatinut. Näiden lentomiinojen pudotukset olivat ensimmäiset laatuaan.

Ensimmäiset laskuvarjomiinat pudotettiin 29. tammikuuta Turkuun ja viimeiset 20. helmikuuta. Yhteensä 45 miinaa pudotettiin, joista 20 Turun, 15 Porin ja 10 Rauman edustalle. Näistä 27 miinaa osui vesiväyliin. Merkittävin haitta suomalaisille miinoista oli, että Turun sataman liikenne oli poikki 29. tammikuuta4. helmikuuta.[49]

Ilmavoimat merisodankäynnissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen talvisodan alkua Suomen ilmavoimat ja Neuvostoliiton Itämeren-laivaston ilmavoimat suorittivat aktiivisesti tiedustelulentoja Suomenlahden alueella. Neuvostoliittolaiset aloittivat tiedustelemisen Suomen ilmatilassa 26. lokakuuta, seuraten suomalaisten panssarilaivojen ja sukellusveneiden sijaintia sekä valokuvaten Suomenlahden ja Laatokan rannikkoa. Panssarilaivat vaihtoivat ankkuripaikkojaan tämän vuoksi jatkuvasti saaristoissa Ahvenanmaan ja Kotkan välillä. Suomalaiset ilmavoimat tekivät runsaasti tiedustelua Suomenlahden itäosassa ja aloittivat valokuvauslennot kesällä 1939, lentäen syvälle Neuvosto-Karjalaan, Kronstadtiin ja Leningradiin seuratakseen joukkojenkeskityksiä.[50]

Itämeren-laivaston ilmavoimien koostumus marraskuussa 1939, yhteensä 469 konetta:[11]

  • 8. pommituslentoprikaati, jossa 111 Tupolev SB-2 ja DB-3-pommikonetta
    • 1. miina- ja torpedolentorykmentti
    • 57. pikapommituslentorykmentti
  • 61. hävittäjälentoprikaati, jossa 214 Polikarpov I-15, I-16- ja I-153-hävittäjää
    • 5. hävittäjälentorykmentti
    • 13. hävittäjälentorykmentti
    • 11. erillinen hävittäjäeskadrilli
    • 12. erillinen hävittäjäeskadrilli
    • 13. erillinen hävittäjäeskadrilli
  • 10. tiedustelulentoprikaati, jossa 39 Berijev MBR-2 -lentovenettä
    • 12. merilähitiedustelueskadrilli
    • 43. merilähitiedustelueskadrilli
    • 44. merilähitiedustelueskadrilli
  • kuusi erillistä eskadrillia, joissa yhteensä 63 MBR-2:ta
    • 18. merilähitiedustelueskadrilli
    • 41. merilähitiedustelueskadrilli
    • 58. merilähitiedustelueskadrilli
    • 12. erillinen lento-osasto
    • 44. erillinen lento-osasto
    • 71. erillinen lento-osasto

Sodan aikana Neuvostoliiton Itämeren-laivaston ilmavoimat pommittivat lähes päivittäin suomalaisten panssarilaivoja ja rannikkotykistöä. Yhtäkään rannikkotykkiä ei kuitenkaan tuhottu ja vain yksi sadan kilogramman pommi osui panssarilaivaan aiheuttamatta oleellisia vahinkoja.[51]

Pohjoisen laivaston ilmavoimien koostumus talvisodan alussa:[52]

  • 118. lähitiedustelulentorykmentti, varustettu MBR-2:lla
  • 49. merilähtitiedustelueskadrilli

Pohjoisen laivaston ilmavoimia vahvistettiin joulukuussa 1939 perustamalla sinne siirretyistä kahdesta hävittäjäeskadrillista ja yhdestä SB-2-eskadrillista 72. lentorykmentti.[52]

Itämeren-laivaston ilmavoimien riittämättömän suorituskyvyn vuoksi perustettiin Viroon joulukuun 1939 puolivälissä Erillinen lentoryhmä, joka alistettiin Puna-armeijan ilmavoimien komentajalle. Sen tehtävänä oli lähinnä Suomen strategisten kohteiden, kuten satamien, teollisuuskeskuksien ja rautateiden, pommittaminen. Erillinen lentoryhmä purettiin sodan jälkeen.[53] Erillisen lentoryhmän koostumus:[54]

  • 15. hävittäjälentorykmentti
  • 35. pikapommituslentorykmentti
  • osa 38. hävittäjälentorykmenttiä
  • 52. pikapommituslentorykmentti
  • 7. kaukopommitusrykmentti
  • 53. kaukopommitusrykmentti
  • 14. kuljetuslentorykmentti

Suomella ei ollut meri-ilmavoimia, vaan vain Erillinen lentolaivue, joka sodan aikana alistettaisiin Merivoimien komentajalle. Näin tehtiin lokakuussa 1939, ja sen nimi vaihdettiin Lentolaivue 36:ksi. Sen kalustona oli sodan alussa 6 Blackburn Riponia. Sodan aikana se sai vahvistuksina 2 Riponia, 2 Koolhoven F.K.52:ta ja yhden DB-3:n.[55]

Lokakuussa perustettiin Suomen toiseksi merilentoyksiköksi Täydennyslentolaivue 39, jonka kalustona oli sodan aikana 2 Junkers F 13:a, 1 Ripon ja 1 Waco YKS-7. Lisäksi Lentolaivue 16:n 3. lentue alistettiin sodan alkupäiviksi Laatokan rannikkopuolustukseen, kalustonaan 5 Junkers K 43:a. Täydennyslentolaivue sai sodan aikana vahvistuksina joitakin Ripon-koneita ja Lentolaivue 16:n 3. lentueen 5 Junkersia.[55]

Osapuolten tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana upposi yhteensä 17 alusta, vaurioitui kuusi ja kaapattiin yksi. Suurin osa uponneista aluksista oli kauppa-aluksia. Tonnistomäärässä mitaten Suomi ja Neuvostoliitto kärsivät suunnilleen yhtä paljon tappioita. Kauppalaivoja Suomelta kuitenkin upotettiin huomattavasti enemmän kuin Neuvostoliitolta. Yhteensä sodassa upotettiin kaikkia aluksia noin 22 000 tonnin edestä. Vertailun vuoksi saksalainen taistelulaiva Bismarck painoi tyhjänä yli 40 000 tonnia, eli kaksi kertaa enemmän kuin kaikki talvisodan aikana upotetut alukset.

Talvisodan aikana upotetut tonnistomäärät
(ei sisällä Dietrich Hasseldieckin, suomalaisen merivartioveneen, eikä kolmen neuvostoliittolaisen vartioveneen painoja)
sota-alukset
Suomi Neuvostoliito Saksa muut yhteensä
tonnia 889 840 0 0 1 596
kauppalaivat
tonnia 7 328 0 6 128 6 612 20 068
kaikki yhteensä
tonnia 21797

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen merivoimat menetti talvisodan aikana Suomenlahdella uponneena ainoastaan yhden aluksen. Tämä oli saattoalus Aura II (466 tonnia), joka upposi 13. tammikuuta 1940. Lavansaare luona menetettiin yksi merivartiovene, jonka mukana kuoli neljä merivartijaa[10]. Tämän lisäksi Petsamossa poltettiin kaksi alusta joulukuun 1939 alussa; Jäämeri (290 tn) ja partiovene Turja (65 tn). Laatokalla menetettiin kuljetusalus Valamon Luostari (133 tn). Merivoimien sodassa vaurioituneet alukset olivat panssarilaiva Ilmarinen (3 900 tn), jäänmurtaja Voima, kelirikkoalus Aallokas, miinanraivaaja Yrjö ja jäänmurtaja Tarmo. Kaikkiaan näiden alusten miehistötappiot olivat 71 kaatunutta ja 24 haavoittunutta.

Suomi menetti näiden sota-alusten lisäksi viisi rahtilaivaa. Ensimmäinen oli Wilpas (775 tn), jonka sukellusvene Štš-311 upotti 29. joulukuuta 1939 Pohjanlahdella. Tämä oli ainoa neuvostoliittolaisten sukellusveneiden upottama suomalainen alus, sillä muut neljä upotettua kauppalaivaa upposivat pommituksissa. Leo (1 243 tn) upposi 1. tammikuuta 1940 Turun satamaan, Kaija (398 tn) upposi Koivistolle 19. tammikuuta 1940, Notung (1 133 tn) upposi 24. tammikuuta 1940 ja viimeisenä Rigel (3 779 tn) upposi Mäntyluodon satamaan 18. helmikuuta 1940.[13] Näiden viiden kauppalaivan yhteinen kantavuus oli 7 328 tonnia.

Lentolaivue 36 menetti 2 Riponia miehistöineen, joista toisen hävittäjille ja toisen ilmatorjunnalle.[55]

Neuvostoliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto menetti talvisodan aikana uponneina kaksi vartiovenettä Suomenlahdella, [56] joista toinen tuhoutui ajettuaan miinan 15. joulukuuta,[57] vartiovene R-416:n Laatokalla ja sukellusvene S 2:n (840 tonnia). Hävittäjä Stremitelnyi (1 695 tn), taistelulaiva Marat (26 170 tn) ja risteilijä Kirov (7 880 tn) vaurioituivat taistelussa ja miinanraivaaja Moskova tapaturmaisesti Laatokalla.

Itämeren-laivaston ilmavoimat menettivät yhteensä 97 lentokonetta, joista 14 suomalaisille hävittäjille, 12 suomalaiselle ilmatorjunnalle, 4 omien joukkojen tulelle, 12 kadonneina ja 55 onnettomuuksissa. 102 Itämeren-laivaston lentäjää kaatui ja 6 joutui vangiksi. Erillinen lentoryhmä menetti yhteensä 40 lentokonetta, joista 17 suomalaisille hävittäjille, 10 suomalaiselle ilmatorjunnalle, 1:n kadonneena ja 12 onnettomuuksissa. 63 Erillisen lentoryhmän lentäjää kaatui ja 17 joutui vangiksi.[58]

Muut valtiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto upotti talvisodan aikana kaksi ruotsalaista alusta. Ensimmäinen näistä oli sukellusvene Štš 311:n tykkitulella upottama höyrylaiva Fenris (484 tn) 5. tammikuuta 1940. Toinen oli höyrylaiva Virgo (701 tn), joka upposi Ahvenanmaan pohjoispuolella 6. helmikuuta 1940 edellisten päivien ilmahyökkäyksissä saamiensa vaurioiden johdosta.[13]

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana upotettiin kolme saksalaista alusta. Ensimmäisenä oli vuorossa Reinbeck (2 804 tn), jonka sukellusvene Štš-322 luultavasti upotti torpedolla yöllä 10. joulukuuta 1939. Toinen alus upposi myös 10. joulukuuta. Se oli Bolheim (3 324 tn), joka tapasi sukellusvene S 1:n. Bolheim upotettiin iltapäivän aikana sukellusveneen tykkitulella. Suomalaisten laskemiin miinoihin Viron rannikolle upposi rahtilaiva Dietrich Hasseldieck (177 tn).

Viro[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliittolainen sukellusvene Štš-323 upotti aamuyöllä 10. joulukuuta 1939 Utön ja Hiidenmaan välillä Kassarin (379 tn).

Talvisodan aikana menetettyjen alusten määrät
sota-alukset
kohtalo Suomi Neuvostoliito Saksa muut yhteensä
uponnut 3 4 0 0 7
vaurioitunut 1 4 0 0 5
kaapattu 0 0 0 0 0
valtionalukset
uponnut 1 0 0 0 1
vaurioitunut 2 0 0 0 2
kaapattu 0 0 0 0 0
kauppalaivat
uponnut 5 0 3 3 11
vaurioitunut 0 0 0 0 0
kaapattu 1 0 0 0 1
kaikki yhteensä
uponnut 19
vaurioitunut 7
kaapattu 1
kaikki 27

Moskovan rauhan vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovan rauhan myötä Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliittolle suuria alueita Karjalasta ja menetti yhteytensä Laatokkaan. Suomen Laatokan-laivasto ei voinut enää toimia ja sen alukset jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle; luovutetut alukset kasvattivat hieman Neuvostoliiton laivastoa.[59][60] Neuvostoliitolle luovutettu Hanko saattoi valvoa ja haitata Suomen meriliikennettä.

Sopimus vahvisti uudelleen Tarton rauhansopimuksen määrittelemät rajoitukset Suomen Jäämeren-laivastolle. Suomi ei saanut pitää Jäämerellä sataa tonnia raskaampia sotalaivoja. Lupa oli enintään viiteentoista aseistettuun laivaan, joiden yhteinen kantavuus piti jäädä alle neljänsadan tonnin. Sukellusveneet ja aseistetut lentokoneet olivat myös kiellettyjä, kuten myös laajuudeltaan tarpeettoman suuret sotasatamat, sotalaivastotukikohdat ja sotakorjausverstaat.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Jari Aromaa: Small Ships and Boats of the Finnish Navy 9. elokuuta 2003. Finnish Navy in World War II. Viitattu 30. joulukuuta 2006. (englanniksi)
  2. a b c d e f Suomalais-virolaiset meripuolustussuunnitelmat ja talvisodan miinasodankäynti (2/6) 5. miinalaivue. Viitattu 30. joulukuuta 2006.
  3. a b c d e f Merivoimat Veteraanien perintö — Itsenäinen isänmaa. Viitattu 30. joulukuuta 2006.
  4. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Jari Aromaa: Finnish Navy in Winter War 21. elokuuta 2002. Finnish Navy in World War II. Viitattu 30. joulukuuta 2006. (englanniksi)
  5. a b c d e f g Sotatieteen laitos: Talvisodan historia 4, s. 117. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3.
  6. Sotatieteen laitos: Talvisodan historia 4, s. 115. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3.
  7. a b Sami Korhonen: The Finnish Navy The Battles of the Winter War. Viitattu 30. joulukuuta 2006. (englanniksi)
  8. Sotatieteen laitos: Talvisodan historia 4, s. 327. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3.
  9. a b Sotatieteen laitos: Talvisodan historia 4, s. 328. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3.
  10. a b c Ohto Manninen, Jukka Tarkka & Erkki Pihkala: Itsenäisen Suomen historia 3, s. 26. Weilin+Göös, 1992. ISBN 951-35-5160-1.
  11. a b Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 27–32. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  12. a b Soviet Northern Fleet GlobalSecurity. Viitattu 31. joulukuuta 2006. (englanniksi)
  13. a b c Jari Aromaa: Time line — before Continuation War 14. syyskuuta 2002. Finnish Navy in World War II. Viitattu 30. joulukuuta 2006. (englanniksi)
  14. Talvisota 1939 - 1940 - Sähkeitä talvisodan jokaiselta päivältä: Talvisodan 52. päivä Puolustusvoimat. Viitattu 6. tammikuuta 2007.
  15. Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 45. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  16. a b c Sotatieteen laitos: Talvisodan historia 4, s. 129. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3.
  17. Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 50. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  18. a b Viljo Ripatti: Meririntama kesti Kotkassa Haminan seudun seutuverkko. Viitattu 30. joulukuuta 2006.
  19. Rolf Skiold: Time-line — Merchant and Navy Ship events 1939–1945 (WWII) Maritime Research of Uddevalla. Viitattu 30. joulukuuta 2006. (englanniksi)
  20. Choronology of World War Two – December 1st, 1939 The Second World War - A Day by Day Account. Viitattu 4. tammikuuta 2007. (englanniksi)
  21. a b Sotatieteen laitos: Talvisodan historia 4, s. 125. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3.
  22. a b Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 70. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  23. Kimmo Nummela: December, 1939 (Toimiva linkki: sivustolle Archive.orgin kautta) Silent Wall. Viitattu 30.12.2006. (englanniksi)
  24. Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 78. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  25. Jari Aromaa: Coast Defence Ships of the Finnish Navy 27. heinäkuuta 2003. Finnish Navy in World War II. Viitattu 30. joulukuuta 2006. (englanniksi)
  26. Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 71. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  27. a b Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 73. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  28. Choronology of World War Two – December 19th, 1939 The Second World War - A Day by Day Account. Viitattu 4. tammikuuta 2007. (englanniksi)
  29. Talvisota 1939 - 1940 - Sähkeitä talvisodan jokaiselta päivältä: Talvisodan 25. päivä Puolustusvoimat. Viitattu 6. tammikuuta 2007.
  30. 60 vuotta talvisodan päättymisestä - rannikkopuolustus keväällä 1940 Rannikon Puolustaja. Viitattu 6. tammikuuta 2007.
  31. Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 101. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  32. a b Sotatieteen laitos: Talvisodan historia 4, s. 141. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3.
  33. a b c d e f g Sotatieteen laitos: Talvisodan historia 4, s. 142. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3.
  34. Antti Hänninen: Laatokan sukellusvene Heninen.net. Viitattu 2. tammikuuta 2007.
  35. Antti Hänninen: Itämeren-laivaston komentajan päiväkäsky Heninen.net. Viitattu 2. tammikuuta 2007.
  36. a b c d e f Antti Hänninen: Laatokan sotalaivaston komentajan raportti Heninen.net. Viitattu 2. tammikuuta 2007.
  37. a b Sotatieteen laitos: Talvisodan historia 4, s. 143. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3.
  38. Asko Kilpinen: Selkämeri ja Pohjanlahti - valvottavat ja suojattavat merialueet Rannikon Puolustaja. Viitattu 6. tammikuuta 2007.
  39. a b c Jukka Sulku: Wilpas hylyt.net. Viitattu 30. joulukuuta 2006.
  40. Jukka Sulku: Kassari hylyt.net. Viitattu 30. joulukuuta 2006.
  41. Seppo Salonen: Bolheim hylyt.net. Viitattu 30. joulukuuta 2006.
  42. Talvisota 1939 - 1940 - Sähkeitä talvisodan jokaiselta päivältä: Talvisodan 37. päivä Puolustusvoimat. Viitattu 6. tammikuuta 2007.
  43. Talvisota 1939 - 1940 - Sähkeitä talvisodan jokaiselta päivältä: Talvisodan 41. päivä Puolustusvoimat. Viitattu 6. tammikuuta 2007.
  44. Talvisota 1939 - 1940 - Sähkeitä talvisodan jokaiselta päivältä: Talvisodan 45. päivä Puolustusvoimat. Viitattu 6. tammikuuta 2007.
  45. Antero Uitto ja Carl-Fredrik GeustMannerheim-linja — talvisodan legenda, s. 219. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-7042-1.
  46. Talvisota 1939 - 1940 - Sähkeitä talvisodan jokaiselta päivältä: Talvisodan 35. päivä Puolustusvoimat. Viitattu 6. tammikuuta 2007.
  47. a b Suomalais-virolaiset meripuolustussuunnitelmat ja talvisodan miinasodankäynti (6/6) 5. miinalaivue. Viitattu 30. joulukuuta 2006.
  48. Jari Aromaa: Mine Warfare 11. elokuuta 2003. Finnish Navy in World War II. Viitattu 30. joulukuuta 2006. (englanniksi)
  49. Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 107 ja 138. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  50. Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 10–11. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  51. Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 21. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  52. a b Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 32–35. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  53. Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 35–37. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  54. Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 37–42. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  55. a b c Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 42–45. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  56. Suomalais-virolaiset meripuolustussuunnitelmat ja talvisodan miinasodankäynti (5/6) 5. miinalaivue. Viitattu 30. joulukuuta 2006.
  57. Sotatieteen laitos: Talvisodan historia 4, s. 118. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08149-3.
  58. Carl-Fredrik Geust, Samuil Tirkeltaub ja Gennadiy Petrov: Red Stars Vol. 5 — Baltic Fleet Air Force in Winter War, Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa, s. 163. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0.
  59. Antti Hänninen: Aallokas Heninen.net. Viitattu 30. joulukuuta 2006.
  60. Antti Hänninen: Aunus Heninen.net. Viitattu 30. joulukuuta 2006.