Jalkaväkirykmentti 7 (jatkosota)
| Jalkaväkirykmentti 7 | |
|---|---|
| Toiminnassa | 1941 - 1944 |
| Valtio |
 Suomi |
| Puolustushaarat | Maavoimat |
| Aselajit | Jalkaväki |
| Lempinimi | Tyrjän rykmentti |
| Komentajat | |
| Tunnettuja komentajia | Armas Kemppi, Adolf Ehrnrooth |
Jalkaväkirykmentti 7 (Tyrjän rykmentti) oli jatkosodan aikainen Suomen maavoimien jalkaväkijoukko-osasto, joka perustettiin välirauhan aikaisesta 7. prikaatista täydentämällä Savonlinnan suojeluskuntapiirin reserviläisillä täyteen sodan ajan vahvuuteen. Rykmentti liitettiin 2. divisioonaan.
Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jalkaväkirykmentti 7 perustettiin siten, että Välirauhan 7. Prikaati täydennettiin sotavahvuiseksi, jolloin siitä muodostuivat JR 7 ja I/KTR 15.
7.Prikaati oli perustettu talvisodan Taipaleen eloonjääneistä ammattisotilaista ja asevelvollisista. Taipaleen "kantarykmentit", JR 19 ja JR 21 sekä Kollaan rykmentti JR 35 muodostivat prikaatin rungon, jota täydennettiin nuoremmalla väellä.
- Esikunta (E/JR 7)
- I Pataljoona (I/JR 7) 7. prikaatin I Pataljoona
- II Pataljoona (II/JR 7) 7. prikaatin II Pataljoona
- III Pataljoona (III/JR 7) Savonlinnan suojeluskuntapiiri perusti Kerimäellä ja Raikuussa
- 13. Komppania (13./JR 7) eli Kranaatinheitinkomppania
- 14. Komppania (14./JR 7) eli (Panssarintorjunta) Tykkikomppania
- Kolonna (Kol./JR 7)
Rykmentti varustettiin lähes määrävahvuuksien mukaisesti ja varusmiesrykmenttinä sen niin sanottu jakovahvuus olikin divisioonan reserviläisistä muodostettuja rykmenttejä parempi.
Komentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rykmentinkomentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rykmentinkomentajina olivat:[1]
- jääkärieversti Armas Kemppi 10. kesäkuuta 1941 – 28. tammikuuta 1943
- everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth 12. toukokuuta – 20. lokakuuta 1942 sijaisena
- everstiluutnantti (everstiksi 6. heinäkuuta 1944) Adolf Ehrnrooth 28. tammikuuta 1943 – 27. marraskuuta 1944
Pataljoonien komentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pataljoonien komentajina olivat:[2]
I pataljoona komentajana majuri Eino Polón (10. kesäkuuta - 4. heinäkuuta 1941), kapteeni Paavo Kytömaa (4. heinäkuuta 1941 - ), majuri Immu Koponen, majuri Eino Kuvaja (- 4. heinäkuuta 1944, haavoittui), kapteeni Eino Simola (5. heinäkuuta 1944, kaatui heti), kapteeni Arvo Kuparinen (6. heinäkuuta - 10. heinäkuuta 1944, haavoittui kuolettavasti), kapteeni Erkki Tirronen (10. heinäkuuta - 27. marraskuuta 1944)
II pataljoona komentajana kapteeni Mikko Määttä (10. kesäkuuta - 3. heinäkuuta 1941), kapteeni/majuri Arvo Ahola (4. heinäkuuta 1941 - 9. kesäkuuta 1944), kapteeni Aimo Raassina (9. kesäkuuta - 27. marraskuuta 1944)
III pataljoona komentajana kapteeni Tauno Marttinen (10. kesäkuuta - 6. elokuuta 1944 ja 12. syyskuuta - 8. joulukuuta 1941), majuri Mikko Määttä (haavoittui) ja myöhemmin majuri Ilmari Inomaa (- toukokuu 1944), majuri Lauri Olanterä (toukokuu 1944 - 27. marraskuuta 1944)
Keskittäminen ja tehtävä sodan alkaessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suojajoukkona rykmentti oli pääosiltaan jo valmiiksi tulevalla toiminta-alueellaan (Punkaharju-Kerimäki), joten suurempia siirtokuljetuksia ei tarvittu Savonlinnan Pääskylahdessa toiminutta esikuntaa lukuun ottamatta. Sen tehtävänä oli turvata divisioonansa muiden osien saapuminen toiminta-alueelle.
II armeijakunnan komentajan 18. kesäkuuta 1941 antaman käskyn mukaan armeijakunnan joukkojen tuli valmistautua valtakunnan alueen puolustamiseen ja samanaikaisesti valmistautua myös hyökkäykselliseen toimintaan. Valtakunnan johto totesi 25. kesäkuuta Suomen olevan sodassa.
Jatkosodan hyökkäysvaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Päämaja oli valinnut hyökkäyksellisen suunnitelman ja rykmentin I pataljoona siirtyi 28. - 29. kesäkuuta välisenä yönä 2. divisioonan pääosien mukana lähemmäksi rajaa. Rykmentin muut pataljoonat jäivät asemiinsa.
2. divisioonan päävoimien aloittaessa hyökkäyksen valtakunnan rajan yli 30. kesäkuuta 1941 klo 19 lähti rykmentin vahvennettu I pataljoona etenemään Tyrjänjärven itäpuolitse kohti Tyrjän kylää, jonka se saavuttikin yön aikana. Pataljoona ryhmittyi puolustukseen kylän peltoaukeiden pohjoispuolella oleville kukkuloille. Rykmentti sai 1. kesäkuuta 1941 käskyn rintamavastuun ottamisesta Tyrjänjärven ja Ison-Iijärven välisellä noin viiden kilometrin levyisellä kannaksella ja valmistautua etenemään kohti etelää tai kaakkoa. Hyökkäyksen aloittaminen edellytti kuitenkin erillistä käskyä, jota jouduttiinkin odottelemaan aina heinäkuun loppuun.
Seuraavien parin päivän aikana rykmentin muut osat siirtyivät Tarnalan alueelta käskyn mukaiselle alueelle. Neuvostojoukot aloittivat 4. heinäkuuta 1941 Tyrjän kylän itäpuolella vastahyökkäyksen noin pataljoonan voimin parinkymmenen hyökkäysvaunun tukemana. Rykmentti torjui hyökkäyksen ja hyökkääjä vetäytyi seuraavan yön aikana rykmentin asemien edestä. 5. heinäkuuta 1941 venäläiset hyökkäsivät kahteen otteeseen tuloksetta Tyrjän kylän alueella. Näiden hyökkäysten jälkeen taistelutoiminta laantui lähinnä tykistö- ja partiotoiminnaksi. Tätä rauhallisempaa vaihetta taisteluissa kesti aina heinäkuun lopulle.
Tyrjän taistelu ja eteneminen Laatokan rantaan 31. heinäkuuta - 21. elokuuta 1941[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tämän taisteluvaiheen aikana rykmentti kärsi jatkosodan ajan suurimpia tappioitaan saavuttaen kuitenkin vaikeuksista huolimatta sille asetetut tavoitteet. JR 7 tunnetaan myös nimellä "Tyrjän Rykmentti", joka nimi sai pohjansa hyökkäyksen lähtöalueena olleesta kylästä.
31. heinäkuuta – 4. elokuuta 1941 välisenä aikana JR 7 aloitti hyökkäyksensä kohti Tyrjän kylää, jonka alueella käytiin erittäin ankaria taisteluita perusteellisesti linnoittautunutta vihollista vastaan. Taistelua käytiin ns. pesäke-pesäkkeeltä metsäpalojen, murrosten ja miinoitteiden hankaloittaessa etenemistä. Idän puolelta suoritetun saarrostuksen jälkeen puna-armeijan vastarinta murtui ja vihollinen murtautui osin pois saarroksista.
5. – 8. elokuuta 1941 välisenä aikana JR 7 eteni heikompaa vastarintaa kohdaten aina Lahdenpohjan kauppalaan vallaten sen ilman suurempia sotatoimia. Vihollisen Sortavalan alueella olleiden joukkojen maayhteydet etelään tulivat näin katkaistuiksi.
9. – 11. elokuuta 1941 JR 7 varmisti ja puhdisti valtaamaansa aluetta sekä joutui torjumaan saarroksiin joutuneiden puna-armeijan joukkojen suorittamia hyökkäyksiä pohjoisesta ja idästä. Vihollisjoukkojen tavoitteena oli palauttaa maayhteytensä omiin joukkoihin etelässä, mutta rykmentti torjui vihollisen yritykset. Lisäksi JR 7 saamansa käskyn mukaan valmistautui jatkamaan hyökkäystään kohti itää.
12. ja 13. elokuuta 1941 käytettiin JR 7:n alueella paikallisiin hyökkäyksellisiin sotatoimiin, joiden tavoitteena oli parantaa edellytyksiä hyökkäyksen jatkamiselle itää kohti.
14. elokuuta 1941 aloitettiin uusi laajempi hyökkäys, jossa JR 7:n pääosat mursivat voimakkaan tykistövalmistelun jälkeen vihollisen asemat Huuhanmäen alueella edeten vastustajan alueella olevien joukkojen taakse noin kolmen kilometrin päässä olevalle maantielle. Hyökkäys katkaisi vihollisen yhteydet omiinsa ja suuri osa alueen joukoista tuhottiinkin taisteluissa.
15. elokuuta 1941 rykmentti osallistui jälleen pääosillaan vihollisen puolustuksen murtamiseen edeten Lahdenpohja-Sortavala maantietä parisen kilometriä saavuttaen Miinalan kylän alueella olevat vihollisen asemat.
16. – 20. elokuuta 1941 aluksi rykmentti osallistui Miinalan alueen linnoittautuneiden vihollisjoukkojen asemien murtamiseen, jonka jälkeen eteneminen jatkui keskimäärin noin neljän kilometrin päivävauhtia kohti Laatokan rannikolla olevan Puutsaaren itäosia. Laatokan avoin ulappa saatiin näkyviin 20. elokuuta 1941 vihollisen tyhjäksi jättämä Puutsaari.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sotatieteen laitos: Jatkosodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1988. ISBN 951-0-15326-5.
- Olavi Antila jne.: 2. Divisioonan historiikki. Pori: Etelä-Suomen kustannus OY, 1975. ISBN 951-9064-08-7.
- Koskimaa, Matti: Tyrjän rykmentti - JR 7:n ja Er.P 12 taistelut jatkosodassa. .
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Jatkosodan tiellä, s. 241–259. 'Jatkosodan suomalaisjoukot ja niiden komentajat', laatinut Mikko Kohvakka. toim. Marko Palokangas. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2004. ISBN 951-25-1522-9.
- ↑ Robert Brantberg: Ehrnrooth, s. 105, 125,143, 153-154,. Jyväskylä: Revontuli, 2002. ISBN 952-5170-25-X.