Ilomantsin taistelu 1944
| Ilomantsin taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa jatkosotaa | |||||||
 Jatkosodan Ilomantsin mottitaistelussa tuhottu neuvostoliittolainen T-26 -panssarivaunu.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
| |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
7 000 (alussa) |
16 000 (alussa) | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
400 kaatunutta tai kadonnutta |
3 200 kaatunutta | ||||||
| Jatkosodan taistelut | |
|---|---|
| Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941) Operaatio Hopeakettu • Pohjois-Suomi • Itä-Karjala • Karjalankannas • Laatokka • merisotatoimet • ilmasotatoimet | |
| Asemasotavaihe (1941–1944) Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942 | |
| Sodan loppuvaihe (1944) Kannaksen suurhyökkäys • Tali-Ihantala • Suurhyökkäys Syväriltä • Suurhyökkäys Maaselästä • Ilomantsin taistelu | |
Ilomantsin taistelu oli Neuvostoliiton viimeinen suuri hyökkäys Suomea vastaan jatkosodassa 26. heinäkuuta – 13. elokuuta 1944.
Ennen Ilomantsin taistelua puna-armeijan suurhyökkäykset oli jo pysäytetty Talin–Ihantalan, Viipurinlahden, Äyräpään–Vuosalmen ja U-aseman Nietjärven taisteluissa.
Puna-armeija teki tämän viimeisen Ilomantsin suurhyökkäyksen alun alkaen kahden divisioonan (176. ja 289. D) voimin, yrittäen vallata Ilomantsin tärkeän tienristeyksen, tavoitteenaan edetä sieltä aiemman hyökkäyksen pysäyttäneen Suomen VI armeijakunnan selustaan. Suomalaiset joukot motittivat nämä kaksi neuvostodivisioonaa, ja torjuivat niiden avuksi lähetetyt neuvostoprikaatit. Divisioonien rippeet pakenivat itään ja taistelu päättyi suomalaisten voittoon.
Taistelun kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jääkärikenraalimajuri, Mannerheim-ristin ritari, Erkki Raappanan johtamat tilapäisjoukot – viivytystaisteluissa kulunut ja väsynyt 21. prikaati (21. Pr, noin 7 000 sotilasta) ja Karjalankannakselta apuun siirretty levännyt ja täydennetty Ratsuväkiprikaati (Rv.Pr, noin 6 000 miestä) sekä kaksi pataljoonaa käsittänyt Osasto Partinen – kävivät rohkeaan kaksinkertaiseen kaksipuoliseen saarrostukseen perustuvaan vastahyökkäykseen. Ne motittivat ensin molemmat divisioonat omiin motteihinsa Leppävaaran–Lutikkavaaran ja Vellivaaran–Lehmivaaran alueille, ja pilkkoivat ja tuhosivat sitten näitä divisioonia. Tämä Ilomantsin taistelu käytiin noin 40 kilometriä leveällä ja noin 30 kilometriä syvällä alueella.
Samanaikaisesti idästä yritti tulla motitetuille puna-armeijan divisioonille apuun kolme merijalkaväkiprikaatia (69., 70. ja 3.), sekä panssariprikaati ja pioneeriprikaati, mutta nämä torjuttiin.
Lopulta venäläiset näkivät tilanteensa toivottomaksi ja divisioonien henkilöstön rippeet tekivät läpimurron itään (eli pakenivat taistelukentältä). Divisioonien raskas kalusto (muun muassa yli sata tykkiä ja lähes sata kranaatinheitintä) jäi suomalaisten sotasaaliiksi, ja taistelukenttä jäi voittoisien suomalaisten haltuun.
Ryhmä Raappanan tykistö ampui kymmenen vuorokauden aikana 36 000 kranaattia ja venäläinen tykistö noin 10 000 kranaattia. Venäläisen tykistön vähäiseen tulitoimintaan oli syynä muun muassa suomalaisten sissien sekä Ilmavoimien suorittamat ammuskolonnien tuhoamiset. Esimerkiksi Mannerheim-ristin ritari, luutnantti Heikki Nykäsen johtama sissiosasto tuhosi 30 kuorma-auton kolonnan, joka oli kuljettamassa tykistön ammuksia.
Arviot tappioista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaisten arvion mukaan neuvostoliittolaisten tappiot olivat 3 200 kaatunutta ja useita tuhansia haavoittuneita. Suomalaisten tappiot olivat haavoittuneina 1 388 ja kaatuneina 277 miestä.[2]
Venäläisen professori Juri Kilinin mukaan ”Ilomantsin mottitaistelun osallistuneiden yhtymien (289 ja 176.JvD, 3, 69 ja 70 MjvPr) kokonaistappiot 1.–11. elokuuta välisenä aikana olivat esikuntien antamien tietojen mukaan noin 5 000 miestä, joista noin 1 550 kaatunutta ja kadonnutta.”[2] Tappioiden ero selittyy osittain sillä, että suurtaistelua käytiin pari päivää jo heinäkuun puolella ja venäläinen tappiotieto koskee vain elokuuta. Suomalaisten tappioista noin 1/4 on heinäkuun viimeisen 5 päivän ajalta ja 3/4 elokuun ensimmäisten 11 päivän aikana. Näin Kilinin lukemat (5 000) muodostaisivat todennäköisesti myös noin 3/4 neuvostojoukkojen kokonaistappioista Ilomantsin taisteluissa.
Kuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Ilomantsin mottitaistelussa tuhottu neuvostoliittolainen T-26-panssarivaunu. -
Osasto Partisen käskynjako Ilomantsin korvessa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tuomo Rystin dokumenttielokuva Korpisodan suurvoitto
- Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat – Sodan kartat (2003)
- Erkki Nordberg: Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla (2003)
- Ilomantsi sodassa - Ilomantsin Sotahistoriallisen Työryhmän ylläpitämä sivusto
- Jari Leskinen - Antti Juutilainen (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. Helsinki 2005.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Juri Kilin: Ilomantsin taistelut 21.7.-9.8.1944 – venäläinen näkökulma, Teoksessa Jatkosodan pikkujättiläinen, Helsinki 2005
- ↑ a b Tappiot Ilomantsi sodassa. Ilomantsin sotahistoriallinen työryhmä. Arkistoitu 22.2.2014. Viitattu 6.6.2011.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ilomantsin taistelu 1944 Wikimedia Commonsissa
