Laukon kartano
Laukon kartano sijaitsee Pirkanmaalla Vesilahden kunnassa. Maineikas historiakartano lukeutuu nykyisin Tampereen seudun suosituimpiin kesäretkikohteisiin. Kartanon pihapiirissä järjestetään taidenäyttelyitä ja puistokonsertteja. Kartanolla toimii kesäkaudella myös ravintola, kahvila ja puoti.[1]
Pyhäjärven rannalla sijaitseva Laukko mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1416. Vuoteen 1817 asti Laukko kuului Kurki-suvulle. Kartano on sittemmin kuulunut Törngren-, Hallonblad-, Standertskjöld-, Standertskjöld-Nordenstam-, Haarla- ja Lagerstam-suvuille. Laukon kartanon nykyinen omistaja on FT Liisa Lagerstam.[2]
Muinainen Laukko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka Laukko on mainittu kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1416, ulottuu alueen historia ainakin tuhat vuotta taaksepäin. Laukon mailta on löydetty runsaasti hauta- ja uhripaikkoja sekä esimerkiksi kaupantekoon viittaavaa esineistöä, mikä viittaa siihen, että paikalla on sijainnut vilkas kauppakylä jo ennen ensimmäisen vuosituhannen vaihdetta. Kokemäenjoen vesistö tarjosi hedelmällisen maaperän ja käytännöllisen sijainnin kattavan sisämaan vesireitin varrella.[3]
Kansantarinan mukaan pirkkalaispäällikkö Matti Kurki sai 1200-luvulla Laukon läänitykseksi Ruotsin kuninkaalta kiitokseksi taistelemisesta Tanskaa vastaan sekä Lapin valloittamisesta.[2] Zachris Topeliuksen Maamme-kirjassa puolestaan kerrotaan, että Matti Kurki olisi taistellut kartanon edustalla sijaitsevassa Pohdon saaressa venäläistä sotapäällikkö Pohtoa vastaan ja tämän voitettuaan saanut maat itselleen.[4] Ensimmäisissä merkinnöissä 1400-luvulla Laukko mainitaan kuitenkin vielä maalaiskylänä, mutta pian vuoden 1416 jälkeen, Kurki-suvun asetuttua alueelle, alkoi paikalle muodostua kartano.
Kurkien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kurkien hovissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Laukon ensimmäinen tunnettu isäntä Klaus Kurki syntyi mitä luultavimmin 1420-luvun lopulla. Synkän Elinan surma -runon hahmona tunnettu kartanonherra eli todellisuudessa rauhallista elämää rikkaan ja jalosukuisen vaimonsa Elin Stenbockin kanssa ja toimi muun muassa Turun linnan voutina ja tuomarina Ylisen Satakunnan kihlakunnassa. Stenbockin myötä kasvavaa Laukkoa siunattiin suurella omaisuudella ja ylhäisillä sukuyhteyksillä, jotka turvasivat kartanon sekä sen isäntäväen aseman ja talouden. Elinin ja Klausin kuoltua Laukkoon asettui asumaan tytär Elin miehensä Knut Erikssonin kanssa. Arkeologisten löydösten perusteella on voitu todentaa, että heidän elinaikanaan, 1500-luvun taitteessa, Laukkoon rakennettiin poikkeuksellisen näyttävä kivinen, tornimainen päärakennus, jollaista ei aiemmin Suomessa oltu nähty.[5]
Kurkien aikana Laukkoa hallitsivat niin uskonmiehet, miekkasankarit, tuomarit kuin ryöstöparonina tunnettu Jöns Knutsson Kurkikin. Sukua rikastuttivat avioliitot sekä sukuyhteyksillä saavutetut valta-asemat ja virat. 1600-luvulla Laukon kartanoa hallitsi Suomen mahtavin mies, Jöns Kurki. Hän toimi käskynhaltijana ensin Turun linnassa ja sen jälkeen Viipurin linnassa, sekä teki merkittävän uran Turun hovioikeudessa, jossa presidentti Kurkea ylistettiin viisaaksi ja loisteliaaksi mieheksi.[6]
1600-luvun lopulla, Jöns Kurjen pojan, Gabriel Kurjen isännöidessä Laukkoa alkoi kartano kuitenkin köyhtyä. Vuonna 1690 Laukon isäntä palasi Ruotsista katkeroituneena vanhaa kartanoaatelia köyhdyttäneen reduktion takia. Ponnisteluista huolimatta Laukon isäntä kohtasi vastoinkäymisiä toinen toisensa jälkeen. Lopulta 1700-luvun alussa vanha kivilinna tuhoutui lopullisesti rajussa tulipalossa ja Gabrielin kuoltua, 1713 isovihan aikana, kartano melkein autioitui.[7]
Kurkien ajan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1700-luvun loppupuolella Gabrielin pojanpoika Axel Gustav Kurki pystyi viimein palauttamaan Laukon entiseen loistoonsa: hän maksoi isoisänsä vanhat velat, lunasti takaisin menetetyt tilukset ja alkoi tarmokkaasti kehittää kartanoon uudenaikaista maa- ja karjataloutta. Axel Gustav ei kuitenkaan koskaan mennyt naimisiin, joten hänen kuoltuaan vuonna 1800 kartanosta tehtiin sääntöperintötila. Seuraavilla isännillä ei siis ollut minkäänlaista aiempaa kosketusta Laukon kartanoon.
Vuonna 1810 kartanon siirryttyä sääntöperintötilana Claes Arvid Kurjelle Kurkien aika kartanossa päättyi lopullisesti. 1800-luvun alussa, Suomen siirryttyä Venäjän keisarikunnan vallan alle, piti tuoreen isännän tehdä valinta Venäjän ja Ruotsin välillä. Kartanon ylläpito olisi vaatinut muuttoa Suomeen ja tuore isäntä oli nimetty Tukholman korkeimpaan oikeuteen, joten päätös oli selvä: Kurkien aika Laukossa oli ohi.[8]
Törngrenien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kalevalan syntysijoilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1817 Claes Arvid Kurki myi Laukon kartanon Turun kaupunginvälskäri Johan Agapetus Törngrenille. Koulutusta arvostava professori ja hänen vaimonsa Eva Agatha Törngren palkkasivat kartanoon kotiopettajaksi 22-vuotiaan ylioppilas Elias Lönnrotin, joka saapui Laukkoon vuonna 1824. Nuori Lönnrot kiintyi nopeasti isäntäperheeseen ja hänestä tuli tärkeä osa Törngrenin perhettä. Kartanon seurapiireissä Lönnrot omaksui tulevan uransa kannalta tarpeellisia herraskaisia keskustelu- ja käytöstaitoja sekä tutustui Laukon pidoissa tuleviin professoreihinsa ja löysi parhaat ystävänsä. Professori Törngren oli tärkeässä osassa Lönnrotin lääketieteen opinnoissa ja kartanon rouva Eva Agatha kannusti lahjakasta nuorukaista hänen kansanlaulujen ja -runojen keruussaan.[9] Lönnrot keräsi Laukossa yhteensä viiden vuoden ajan lauluja ja tarinoita niin kartanon työntekijöiltä kuin torppareiltakin; kuuluisin runoista on Elinan surma.[2]
Muinaissuomalaisiin hahmoihin Lönnrot tutustui, kun Eva Törngrenin serkun mies Reinhold von Becker tarjosi hänelle väitöskirjan aiheeksi Väinämöistä, joka oli vielä tuntematon suomalaisen muinaisuskon jumala. Kansanperinteestä kiinnostunut Lönnrot aloitti keruutyön nopeasti ja palasi ensimmäiseltä tuottoisalta matkaltaan Laukkoon syyskuussa 1828. Kansalliseepos Kalevala sai viimeisen muotonsa vuonna 1849, kun Lönnrot päiväsi teoksen Laukossa, omana nimipäivänään ja kartanon rouvan syntymäpäivänä 17. huhtikuuta 1849.[10]
Laukosta Laukontorille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Laukko siirtyi Johan Agapetus Törngrenin kuoltua vuonna 1859 Adolf Törngrenille, ja tuore isäntä päätti sijoittaa isänsä vaalimat perintörahat uuden maailman teollisuushankkeisiin. Hän onnistui hankkeissaan ja alun saivat muun muassa Tampella, Tako ja Hietalahden telakka. 1850-luvulla Törngren innostui ruukinpatruuna Wasastjernan kanssa suunnittelemaan höyrylaivaliikennettä Pyhäjärvelle ja Näsijärvelle, jotta tehtaiden raaka-aineiden kuljetus helpottuisi. Erityisesti kartanon isännän toiveissa oli parantaa kulkuyhteyksiä Laukon ja Tampereen välillä. Tampereella oli tuolloin pulaa elintarvikkeista ja Laukosta niitä saataisiin kätevästi myyntiin kaupunkiin vesiyhteyden kautta.
Vuonna 1859 vesireitti vihdoin otettiin käyttöön ja ensimmäinen höyrylaiva Laukko aloitti matkansa kohti Tamperetta. Vaikka ensimmäinen matka päättyi epäonnisesti höyrylaivan tehojen loputtua Sotkanvirrassa, muodostui nopeasti Tampereen ja Laukon välille säännöllinen vesiyhteys, jonka seurauksena Tampereen alarantaan syntynyttä toria alettiin kutsua Laukontoriksi.
Nuori visionääri ajautui 1866 konkurssiin ja Laukon kartanon osti Adolf Törngrenin suurimpiin velkojiin kuulunut Herman Hallonblad. Karjalasta kotoisin ollut Hallonbladin perhe kuitenkin kaipasi takaisin Laatokan rannoille ja he myivät kartanon jälleen eteenpäin jo vuonna 1872.[11]
Laukon paronit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Laukko statussymbolina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kartanon osti vuonna 1872 rikas Venäjän armeijan kenraaliluutnantti Carl August Standertskjöld, jolle kartano oli ensisijaisesti pääomasijoitus. Jo 60-vuotias kenraali oli myös vanhemmiten alkanut haaveilemaan sosiaalisesta tunnustuksesta, muttei välittänyt seurapiirielämästä: hänen tiensä arvostukseen olivat kovalla työllä kerätyt rikkaudet, jotka hän sijoitti Laukon kartanoon. Vuonna 1880 kenraali rakennutti kartanon maille Omenaniemeen ainutlaatuisen, pyramidin mallisen hautamausoleumin. Sukuhauta sisälsi kahdeksantoista hautaholvia ja se oli Suomen oloissa ainutlaatuinen rakennelma, jonka muotokieli seurasi Venäjän pääkaupungissa muodissa ollutta egyptiläistä tyyliä. Hautamausoleumin vihkiäisseremonian yhteydessä haudanlepoon laskettiin kartanon pidetty emäntä Fanny Standertskjöld ja viiden vuoden päästä, vuonna 1885, myös kenraali itse laskettiin sukuhaudan lepoon.[12]
Moderni kartanotila ja historiallinen nähtävyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isänsä kuoleman jälkeen Laukon isännäksi astui tiukan järjestyksen mies Herman Standertskjöld-Nordenstam. Hän alkoi kehittää ja uudistaa Laukkoa moderniksi maitotilaksi ja rakennutti ensi töikseen uudenlaisen, höyryllä toimivan meijerin. Avarassa meijerikeittiössä alettiin valmistaa vaurastuvalle keskiluokalle tuoretta maitoa, kermaa, voita ja juustoja, joita kuljetettiin Tampereen Laukontorille höyrylaivoilla säännöllisesti. Vuonna 1894 kartanolla järjestettiin myös maatalousnäyttely, jossa Tampereen seudun asukkaat pääsivät tutustumaan kartanotilan uudenlaiseen maito- ja karjatalouteen.[13]
Ennen Laukkoon muuttoaan nuori isäntä oli asunut perheineen muun muassa Pariisissa, jonka eloisissa seurapiireissä paroni viihtyi. Perheen siirryttyä perintötilalleen asumaan, myös kartanon maita alettiin uudistaa Belle époque -tyyliä noudatellen. Kartanon pihapiiristä ja puutarhasta piti huolta Edvard Kajander, jonka vapaaherra Standertskjöld-Nordenstam palkkasi Laukon puutarhamestariksi vuonna 1888. Kajanderille loputon uurastus pihamaalla oli palkitsevaa, sillä isäntäväki sijoitti suuria summia pihamaan ylläpitoon: 1800-luvun lopulla kartanon päärakennuksen viereen rakennettiin moderni orangeria, jossa kasvatettiin kukkia, koristekasveja, hedelmiä ja vihanneksia sekä muutamia erikoisuuksia, kuten viinirypäleitä. Kasvihuoneen sisällä sijaitsi moderni talvipuutarha, jossa kasvoivat muun muassa palmupuut.
Vuonna 1892 taidehistoriallinen retkikunta saapui Laukkoon arvioimaan historiallisia maisemia ja muistomerkkejä, ja vuonna 1911 valokuvaaja Signe Brander ikuisti Laukon Muinaistieteellisen toimikunnan toimeksiannosta.[14]
Torpparihäädöt ja Laukon palo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Laukon torpparihäädöt 1907
Vuonna 1906 Laukon kartanon torpparit ja mäkitupalaiset ryhtyivät vaatimaan työolosuhteiden parantamista, mutta kartanon silloinen isäntä vapaaherra Herman Standertskjöld-Nordenstam ei suostunut tähän. Tämän seurauksena torpparit aloittivat 21. toukokuuta 1906 lakon, johon osallistui 115 torpparia. Vapaaherra vei asian oikeuteen ja oikeus tuomitsi lakkoilijat häädettäväksi: määräystä alettiin toteuttaa 15. tammikuuta 1907 alkaen.[15] Paikallisten viranomaisten tueksi Helsingistä kutsuttiin ratsupoliisiosasto, jonka avustuksella yhteensä 41 ihmistä häädettiin kylmään talviyöhön.[2] Nykyisinkin se lienee tunnetuin Laukon kartanon historiaan liittyvä yksittäinen tapahtuma: jo aikanaan se sai laajaa julkisuutta ja kärjisti yhteiskunnallisen vastakkainasettelun ilmapiiriä.
Yhteiskunnalliset olot kiristyivät lopulta vuoden sisällissotaan. Jo ennen sodan alkua, kun punakaarti alkoi liikehtiä uhkaavasti Tottijärvellä, isäntäperhe oli paennut pääkaupunkiseudulle. Tammikuussa 1918 punakaartilaiset saapuivat kartanolle, jossa tilanhoitaja Henrik Linderoos ammuttiin kuoliaaksi konttorin lattialle. Sodan aikana Laukossa oli kuitenkin suhteellisen rauhallista. Vasta kun punaiset perääntyivät paikkakunnalle Lempäälästä, alkoivat Vesilahden olot kiristyä ja ryöstely sekä takavarikointi yleistyivät. Kunnasta tuli osa punaisen armeijan pohjoisrintamaa, kun Tampereen taistelun hävinnyt armeija vyöryi paikkakunnan yli. Perääntyessään katkeroitunut punakaarti poltti kostoksi Laukon kartanon kivijalkaan.[16]
Haarlan historiakartano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jälleenrakennuksen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hävityksen jälkeen vuonna 1929 Laukon kartano siirtyi takaisin suomalaisiin käsiin, kun tamperelainen paperitehtailija Rafael Haarla osti raunioituneet tilukset itselleen. Haarla oli innokas historiaharrastaja ja aitosuomalaisista mielipiteistä tunnettu tehtailija, joka toimi muun muassa Lapuan liikkeen ja Vapaussodan Rintamamiesten Liiton keskeisenä rahoittajana. Ostaessaan Laukon Haarla koki ostavansa palan merkittävää suomalaista historiaa ja piti tärkeänä, että tila rakennettiin uudelleen menneisyytensä arvoiseksi kulttuurikartanoksi. Ensimmäisenä kartanon pihamaalle kohosi Veikko Kallion suunnittelema 1920-luvun klassisismia edustava valkoinen päärakennus, jonka jälkeen 1930-luvun kuluessa kartanon pihamaalle alkoi kohota lisää vaaleaa uusklassista tyyliä edustavia rakennuksia.[17]
Patruuna Haarla tunnettiin tiukkana, mutta vastuullisena isäntänä, jolle ahkerien ja uskollisten työntekijöiden hyvinvointi oli sydämenasia. Laukon uusi isäntä uskoi, että työolosuhteiden parantaminen ja virikkeellisen ympäristön luominen myös houkuttelisi ahkeria ja päteviä työntekijöitä.[18]
Mallimaatila[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Innovatiivisena isäntänä Rafael Haarla lähti myös oitis kehittämään kartanon maa- ja metsätaloutta: muun muassa köyhtyneille pelloille tehtiin nykyaikainen viljelyssuunnitelma, metsittyneitä heinänurmia avattiin pelloiksi ja koivumetsiä raivattiin karjalaitumiksi. Heti alkutekijöissä tilanhoitajaksi pestattiin kokenut Olavi Solla, joka vastasi itsenäisesti kartanotaloudesta seuraavien kolmenkymmenen vuoden ajan.
Kartanon isäntä kuoli vuonna 1938, vain viikkoja vanhimman poikansa kuoleman jälkeen. Tila ja Haarla-yhtiöiden pääjohtajuus siirtyivät seuraavaksi vanhimman pojan, vuorineuvos Lauri Haarlan harteille. Talousasioissa tarkkana tunnettu vuorineuvos satsasi avokätisesti huomattavia määriä suurmaatilansa hankintoihin, ja esimerkiksi maatalouden koneistaminen kehittyi vauhdilla. Kun Rafael Haarlan aikana maataloutta hoidettiin pääosin 32 työhevosen voimin ja tilalla oli vain yksi traktori, Lauri Haarlan isännöidessä tilaa 1950-luvulla valtaosa töistä tehtiin neljän traktorin voimin ja tallissa asui enää kuusi työhevosta.[19]
Vuorineuvos Haarlan kuoltua 1960-luvulla perikunta ei ollut enää pitkällä tähtäimellä kiinnostunut maa- tai karjataloudesta. Lopulta Haarla-yhtymän taloudellisen tilanteen heikennyttyä kartano myytiin turkulaiselle maanviljelijälle Juhani Lagerstamille, joka oli vastikään myynyt omistamansa Kärsämäen kartanon Turun kaupungille.
Laukon peurat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Haarlojen Laukko tunnetaan ehkä kaikista parhaiten valkohäntäpeuroista: Suomen valkohäntäpeurakanta sai alkunsa Laukossa 1930-luvulla, kun Rafael Haarla tarjosi tiluksiaan kodiksi Virginian punapeuroille. Amerikansuomalaiset metsämiehet olivat suunnitelleet lajin siirtämistä Suomeen riistaeläimeksi ja kuullessaan tästä Laukon isäntä innostui hankkeesta. Elokuussa 1934 seitsemän peuraa lähettiin matkaan kohti Suomea, mutta kaksi urosta menehtyi Itämerellä puhjenneen myrskyn seurauksena. Loput peuranvasat saapuivat turvallisesti perille Laukkoon 8. syyskuuta.
Neljä kuukautta vanhat peuranvasat sopeutuivat melko hyvin Suomen syksyiseen luontoon, vaikka talven saapuessa ne hakivat suojaa kuusten juurelta, havujen suojasta. Ankarista oloista huolimatta peurat poikivat vuonna 1937 ja jo seuraavana vuonna ne päästettiin vapauteen. Peurojen vapautusta seurattiin myös mediassa ja niiden kohtalo huoletti monien sydämiä. Laji kuitenkin menestyi ja levisi vauhdilla: sotien jälkeen peuroja arveltiin olevan noin satakunta. Peurakannan geeniperimän parantamiseksi vuonna 1948 Amerikasta kuljetettiin lisää vasoja, jotka vapautettiin 1949 etsimään lajitovereitaan. Koko Suomen nykyinen peurakanta, joka käsittää yli 300 000 yksilöä, periytyy näistä seitsemästä selviytyneestä peuranvasasta.[20]
Ulkoveistoksia kartanon mailla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Laukon kartanon mailla on muutamia veistoksia, joista suurin osa on 1930-luvulta.
| Julkinen teos | Paikka | Alue | Kartalla | Tekijä | Paljastusvuosi | Kuva | WD |
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Elias Lönnrotin muistopatsas[21] | Laukon puisto, Laukontie (karttalinkki likimääräinen) | Laukko | Evert Porila | 1933 | |||
| Hirviveistokset | Laukon kartanon rappusten porraspielissä, Laukontie (karttalinkki likimääräinen) | Laukko | Jussi Mäntynen | 1934 | |||
| Laukon kurjet[21] | Laukon puisto, Laukontie (karttalinkki likimääräinen) | Laukko | Jussi Mäntynen | 1930 | |||
| Laukon neito | Laukon puisto, Laukontie (karttalinkki likimääräinen) | Laukko | Jussi Hietanen | 1935 | |||
| Oitin kanuuna Elmer Niklander | Laukon puisto, Laukontie (karttalinkki likimääräinen) | Laukko | Evert Porila | 1917 |
Lagerstamien Laukko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maito- ja lihatuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1968 Lauri Haarlan perikunta myi Laukon Juhani ja Leena Lagerstamille, jotka muuttivat lapsineen kartanoon talvella 1968. Kartanon kokonaispinta-ala oli kaupantekohetkellä 1 773 hehtaaria.[22] Uusi isäntäpari keskitti aluksi energiansa lypsykarjan tuotantoon ja Laukosta muokattiin vauhdilla modernia maitotehdasta. Ponnisteluista huolimatta maidontuotanto ei muuttunut kannattavaksi, ja jo muutaman vuoden kuluttua Juhani Lagerstam myi 200-päisen lypsykarjansa pois. Seuraavaksi Laukon tuotanto keskitettiin lihakarjan kasvatukseen: Ruotsissa Juhani Lagerstam nimettiin ”pihvikuninkaaksi”, kun jo 1970-luvun puolivälissä Laukossa laidunsi eniten pihvikarjaa koko Suomessa.[23]
Juhani Lagerstam otti aktiivisesti kantaa lihakarjan kasvatukseen liittyviin kysymyksiin ja toimi muun muassa lihakarjayhdistyksen varapuheenjohtajana. Vuonna 1977 Laukon pihamaalla järjestettiin myös Suomen ensimmäinen lihakarjan erikoisnäyttely, jonka yhteydessä olivat myös suuret, kansainväliset ratsastuskilpailut.[24]
Hevoset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Laukko tunnetaan erityisesti ratsu- ja ravihevosista, sillä 1900-luvun loppu puolella kartano lukeutui Suomen johtaviin ravihevoskasvattajiin.[2] Aluksi 1970-luvulla Laukon toiminnassa olivat mukana ratsut ja kun maan tunnetuin ratsastaja Christopher Wegelius aloitti yhteistyön Juhani Lagerstamin kanssa, alkoivat miehet suunnittelemaan lajin kehittämistä Suomessa kansainväliselle huipputasolle. Suuren voiton Wegelius ja Trigger Hill saavuttivat vuonna 1977 Pariisissa, kun parivaljakko sijoittui Pariisin voittajien Grand Prix'hissä toiseksi. Finaalin sijoitus säilyi pitkään suomalaisen esteratsastuksen parhaana saavutuksena.[25]
Menestyksestä huolimatta Juhani Lagerstam luopui 1970-luvun lopulla ratsastusurheilusta ja alkoi kasvattaa lämminverisiä amerikanravureita tähtäimenään nimenomaan jalostuksessa ja kasvatuksessa. Vuonna 1982 kartanolle saapui myöhemmin legendan maineen saanut siitosori Choctaw Brave, jonka yli 1 200 jälkeläistä tienasivat kilparadoilla yli 15 miljoonaa euroa. Sen jälkeläisiin lukeutuvat muun muassa Houston Laukko ja Jonas Laukko. Laukko-hevoset niittivät menestystä kilpailu kilpailulta ja Laukon kartanosta tuli suomalaisen ravihevosjalostuksen suunnan näyttäjä. Useita Laukon kasvatteja on myyty myös muualle Eurooppaan, esimerkiksi Ranskaan.[26]
Antiikki ja taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hevostoiminnan ohella Lagerstamien ajan Laukko tunnetaan antiikki- ja taidekokoelmistaan. Uudemman taiteen keräily alkoi jo Kärsämäenkartanossa, jolloin Juhani Lagerstam harkitsi jopa taidegalleristin uraa. Isännän suosikki oli muun muassa suomalainen taidemaalari Helge Dahlman, jonka teoksia oli esillä Laukossa erityisesti päärakennuksen yläkerrassa.[27]
Muutettuaan Laukkoon Juhani Lagerstam innostui myös antiikista. Historiallinen miljöö herätti isäntäparissa halun sisustaa myös päärakennus aidoksi antiikkikodiksi ja he päättivät olla ostamatta kartanolle mitään uutta. Koska Juhani Lagerstam ei pitänyt erityisemmin tyylihuonekaluista, siirtyivät kartanokaupan mukana tulleet Haarlan ajan huonekalut hiljalleen varastoon sopivien antiikkiesineiden löydyttyä.[28]
Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Syksyllä 2013 Laukon kartano ilmoitti luopuvansa ammattimaisesta hevoskasvatuksesta, ja kehittävänsä Laukosta monipuolista matkailukohdetta.[29]
Nykyään Laukon kartanossa on noin 500 hehtaaria maata, josta 100 hehtaaria on viljelymaita ja 500 hehtaaria metsää. Vuonna 2016 kartano avattiin yleisölle ja se toimii nykyisin matkailukeskuksena. Kartanon rakennuksia on restauroitu niin näyttelytiloiksi kuin vuokra-asunnoiksikin. Kartanossa toimii myös kahvila ja ravintola, ja sen puistossa järjestetään kesäisin konsertteja ja muita tapahtumia.[30] Laukkoon liikennöi myös Suomen Hopealinja ja Kuutar.[31]
Vuonna 2015 kartanon mailta löytyi laaja rauta-aikainen hauta-alue sattumalta siellä kuvatun Menneisyyden metsästäjät -tv-ohjelman kuvauksissa metallinpaljastimella. Löydöt ovat merkittäviä ja kesällä 2018 avatussa "Laukon ritarit ja muinaiset sankarit" -näyttelyssä esitellään niitä.[32]
Kartanon omistajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kurki (Kurck) -suku keskiajalta vuoteen 1817
- 1817–1859 Johan Agapetus Törngren
- 1859–1869 Adolf Törngren
- 1869–1872 Herman Johansson Hallonblad
- 1872–1885 Carl August Standertskjöld
- 1885–1923 Herman Sigfrid Standertskjöld-Nordenstam
- 1923–1929 Gustaf Standertskjöld-Nordenstam (k. 1925) ja Rolf Standertskjöld-Nordenstam (k. 1953)
- 1929–1938 Rafael Haarla
- 1938–1968 Rafael Haarlan perikunta
- 1968– Juhani Lagerstam
- 2006– Lagerstam-suku[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lagerstam, Liisa: Laukko: kuusi vuosisataa. Vesilahti: Laukon kartano, 2016. ISBN 978-952-93-7189-1.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Lagerstam, Liisa: Laukon kartanon info 1.10.2023. Laukon kartano. Viitattu 1.10.2023.
- ↑ a b c d e f Lagerstam, Liisa: Laukon historiaa 2016. Laukon kartano. Viitattu 4.10.2023.
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 19–21
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 20
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 28–29
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 45
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 71–73
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 74–78
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 83–93
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 101–102
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 109–121
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 125–128
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 129–141
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 141–147
- ↑ Raevuori, Yrjö: Laukon omistajia ja vaiheita, s. 276–287. Laukon kartano, 1963 (2. täydennetty painos).
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 170–171
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 181–215
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 217
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 231
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 219–223
- ↑ a b Laukon omistajia ja haastajia - Vanhan vesilahtelaisen kartanon historiaa
- ↑ Laukon kartano myydään. Aamulehti 21. elokuuta 1968. Tampere: Kustannus Oy Aamulehti.
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 241–243
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 243
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 248–249
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 252–260
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 260–263
- ↑ Lagerstam, 2016, s. 263–264
- ↑ Sirén, Anna: Laukon kartano luopuu hevosistaan 1.11.2013. Yle. Viitattu 5.6.2014.
- ↑ Laukko tänään Laukon kartano. Arkistoitu 6.5.2018. Viitattu 5.5.2018.
- ↑ Matka Laukon kartano. Viitattu 24.6.2018.
- ↑ Saastamoinen, Anni: Laukon kartanon esihistorialliset löydökset ovat todella merkittäviä - arkeologi: ”Monet merkittävimmistä kaivauksista on tehty 1900-luvun alkupuolella” Iltalehti. Viitattu 10.4.2018.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laukon kartanon sivut
- Laukon historiaa
- Vanhojen Kurkien galleria Laukon uusissa saleissa, Aamulehti, 11.02.1934, nro 40, s. 13, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Kurkien Laukossa Haarlojen vieraana, Suomen Kuvalehti, 04.09.1937, nro 36, s. 24, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot