Väinämöinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Akseli Gallen-Kallela: Sammon puolustus (1896). Väinämöinen puolustaa Sampoa Louhelta.

Väinämöinen on Kalevalan tarusankari, ja suomalaisen ja karjalaisen kansanrunouden ja mytologian tärkeimpiä henkilöitä. Väinämöinen on runonlaulaja ja suuri tietäjä, jossa on myös jumalallisia piirteitä. Hänestä käytetään Kalevalassa usein säeparia

 Vaka vanha Väinämöinen,
 tietäjä iänikuinen.

Väinämöinen esiintyy monissa taruissa, usein pääosassa. Seuraavassa on esitelty näistä taruista merkittävimpiä.

Väinämöisen ja maailman synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monissa kansanrunoissa Väinämöinen on olemassa jo ennen maailmaa. Hän auttaa maailman luomisessa. Väinämöisen syntymästä kerrotaan joko, että hän syntyi yksin, tai että hänet synnytti neito, jonka nimeksi mainitaan joskus Iro. Eräässä yleisessä kansanrunossa Väinämöinen syntyy yöllä, tekee päivällä pajan, takoo rautaisen hevosen, ja ratsastaa sillä veden päällä. Katkera lappalainen (sama kuin Kalevalan Joukahainen) ampuu Väinämöisen hevosen selästä alkumereen. Monissa myyttisissä kertomuksissa toistuva pohjoisessa olevan pahan maan (Lapin tai Pohjolan) ja omien sankarien vastakkainasettelu on siis olemassa jo ennen maailmaa.

Väinämöinen kelluu vedessä, kun vesilintu, esimerkiksi sotka, pesii hänen polvelleen. Haudonta polttaa kuitenkin polvea, jolloin Väinämöinen vavahduttaa sitä. Linnun munat joutuvat mereen, hajoavat ja synnyttävät maailman. Käsityksiä maailman syntymisestä linnun munasta, alkumunasta, tunnetaan eri muodoissa eri puolilla maapalloa. Väinämöinen myös muokkaa maanpintaa ja vedenpohjaa liikkeillään. Vielä Lönnrot ja muut kansanrunojen kerääjät ovat matkoillaan törmänneet usein ihmisiin, jotka ilman muuta uskoivat maailman syntyneen tällä tavoin. Lisäksi monet odottivat Väinämöisen vielä kerran palaavan ihmisiä auttamaan, kuten hän runoissa lupaa. On merkittävää, että näin ratkaisevia pakanalliseen maailmankuvaan liittyviä uskomuksia on säilynyt pitkälle kristilliseen aikaan.

Kalevalan kertomus poikkeaa kansanrunoista siinä, että Kalevalassa sotka munii Väinämöistä odottavan ilmattaren polvelle, eikä siis Väinämöisen polvelle. Kalevalassa yhteenotto lappalaisen Joukahaisen kanssa on myös sijoitettu maailman syntymisen jälkeen.

Väinämöinen ja Sampo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sampo

Väinämöinen on päähenkilönä kertomuksissa sammosta, ihmeellisestä myllyä muistuttavasta esineestä, joka luo viljaa, suolaa ja kultaa. Väinämöinen lähtee Pohjolaan kosimaan Pohjolan tytärtä. Pohjolan emäntä asettaa kosijalle ehdoksi, että Väinämöisen on taottava sampo. Väinämöinen ei tähän pysty, ja hän lähtee pettyneenä kotiin. Hän kuitenkin lähettää sepän, Ilmarisen, takomaan Pohjolaan sammon. Sammon saatuaan Pohjolan Emäntä ei kuitenkaan anna tytärtään Ilmariselle, vaan käskee tämän täyttämään vielä lisää tehtäviä. Suoritettuaan tehtävät, Pohjolan tytär luovutetaan Ilmariselle vaimoksi. Pohjolan tytär tulee kuitenkin tapetuksi ja suruissaan Ilmarinen lähtee Pohjolaan kosimaan Louhen toista tytärtä. Huomattuaan kuinka onnellisia Pohjolan väki oli Sammon ansiosta, hän suuttuu ja Ilmarinen kertoo tästä Väinämöiselle ja Lemminkäiselle. Tästä sankarit suuttuvat, ja lähtevät sotajoukkoineen Pohjolaan ryöstämään sampoa. Sampo ryöstetään, mutta paluumatkalla Pohjolan emäntä hyökkää, ja syntyneessä taistelussa sampo tuhoutuu. Sammon palasia kuitenkin ajautuu rantaan, ja ne saavat maanviljelyn aikaan.

Väinämöisen laulu ja soitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöinen kerrotaan taidokkaaksi loitsujen laulajaksi ja kanteleen soittajaksi. Väinämöinen voittaa laulaen loitsinnassa eli kilpalaulannassa Joukahaisen. Hän loitsuaa Joukahaisen suohon, josta päästäkseen Joukahainen joutuu lupaamaan siskonsa Väinämöisen puolisoksi. Avioliitto ei kuitenkaan toteudu, sillä sisko tappaa itsensä.

Väinämöinen tekee eri kertomuksissa itselleen kanteleen eri tavoin. Erään kertomuksen mukaan sotajoukon laiva pysähtyy jättiläismäisen suomuhauen selkään. Hauki tapetaan, ja sen leukaluusta Väinämöinen tekee kanteleen. Kanteleen kielet hän saa jonkin Hiiden olennon hiuksista. Väinämöinen soittaa kanneltaan niin taidokkaasti, että ihmiset, eläimet ja jumalolennotkin tulevat kuuntelemaan, eikä ole karskeintakaan urosta, joka ei liikuttuisi kyyneliin.

Väinämöisen soitto on suosittu kohtaus kuvataiteessa. Martti Haavio on huomannut Olaus Magnuksen 1539 painetussa kartassa Carta marinassa kuvan, joka muistuttaa tätä kohtausta.[1]

Veneenveisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöisen kerrottiin olevan taidokas veneenveistäjä. Eräässä kertomuksessa hän tekee venettä tietonsa avulla. Hän tietää melkein kaiken tarpeellisen, mutta ei kolmea ratkaisevan tärkeää sanaa, luotetta. Hän lähtee hakemaan niitä Tuonelasta, kuolleiden maasta. (Lisää aiheesta kappaleessa Tuonella-käynnit) Toisen kertomuksen mukaan Väinämöinen tarvitsee tietoa, ja käy hakemassa sitä kuolleelta Antero Vipuselta.

Väinämöisen haava[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Väinämöisen haava

Erään loitsun mukaan Väinämöinen tekee vuorella venettä. Hän lyö kirveellään polveensa, ja haavoittuu pahasti. Hän lähtee hoidattamaan haavaansa, ja löytää lopulta verenseisauttaja-ukon, joka pystyy pysäyttämään verenvuodon. Tämä kertomus on kuulunut loitsuihin, joita on lausuttu vertavuotavia haavoja hoidettaessa. Kertomus on syntykertomusten kaltainen; siinä esitellään "ensimmäisiä" asioita; "ensimmäinen haava" ja "ensimmäinen parannus"

Martti Haavion mukaan kertomus Väinämöisen veneenveistosta ja haavoittumisesta on sukua lähes maailmanlaajuisille vedenpaisumusmyyteille, vaikka itse vedenpaisumus onkin kertomuksesta jäänyt pois loitsun tarkoituksen kannalta toissijaisena.[1]

Tuonela-käynnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöisen kerrotaan matkustavan kuolleiden maahan Tuonelaan etsimään puuttuvaa tietoa, ehkä vain kolmea sanaa, jotka hän tarvitsee rakentaakseen veneen tai korjatakseen reen. Joissain kertomuksissa hän käy hakemassa työvälinettä. Väinämöinen käy myös ammoin kuolleen tietäjä Vipusen vatsassa tietoa hakemassa. Matka kuolleiden maahan on kuviteltu hyvin vaaralliseksi, vain mahtavien tietäjien on ajateltu pystyvän siihen ja tulemaan vielä takaisin. Väinämöisen Tuonella-käynneissä arvellaan olevan muistumia todellisten tietäjien tai šamaanin rituaaleista, joissa tietäjä vajoaa transsiin, ja hänen sielunsa uskotaan liikkuvan kuolleiden maailmassa suorittamassa jotain tehtävää.lähde? On vain joitakin tulkinnallisia historiallisia todisteita siitä, että suomalaiset olisivat käyttäneet transsitilaa tällä tavoin. (katso: tietäjä) Kuitenkin suomalaisessa mytologiassa kerrotaan loveen lankeamisesta ja lovesta nostosta, joiden arvellaan liittyvän juuri tähän.kenen mukaan?

Kertomuksen mukaan Tuonen tytti saattaa veneellään vainajat Tuonen mustan virran yli. Väinämöisen tytti kuitenkin huomaa olevan elossa. Väinämöinen valehtelee kuolleensa, mutta mikään ei vakuuta. Tytti tietää tarkalleen millaisia ovat eri tavoin kuolleet - rautaan kuolleet ovat verisiä, hukkuneet vetisiä ja palaneet kärventyneitä. Väinämöinen kuitenkin lopulta pääsee Tuonelle. Tuonella hänet laitetaan nukkumaan vastenmieliseen sänkyyn tai paikkaan, joka on tehty käärmeistä tai täynnä käärmeitä. Hän onnistuu kuitenkin pakenemaan. Hän muuttuu vesieläimeksi, ja ui Tuonen joen poikki. Tuonen poika virittää rautaverkon veteen, mutta ei saa Väinämöistä tarttumaan.

Väinämöinen palaa Tuonelta saatuaan haluamansa, ja lisäksi kertoo eläville Tuonelan oloista. Monissa muissakin kulttuureissa tarinoiden sankarien tai jumalolentojen, tai todellisten shamaanien uskotaan käyvän kuolleiden maassa.

Isätön lapsi ja Väinämöisen lähtö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akseli Gallen-Kallela: Väinämöisen lähtö. Maalauksen Väinämöinen on suuttunut ja muuttunut mustaksi, taustalla loistaa Jeesus-lapsi.

Tunnetaan kertomus, jossa Väinämöinen joutui lopulta poistumaan kristinuskon tieltä. Yksityiskohdat vaihtelevat jonkin verran eri versioiden välillä. Kertomukseen on yhdistynyt myytti Jeesuksen neitseellisestä syntymästä, tosin nimeä Jeesus ei mainita.

Tarinat kulkevat suunnilleen seuraavaan tapaan. Neitsyt, jolle joissain runoissa annetaan nimeksi Marjatta, saa poikalapsen: Lapsen isää etsitään. Kutsutaan nuoret miehet koolle, mutta kukaan ei tunnustaudu lapsen isäksi. Joissain runoissa lapsi löytyy metsästä, jolloin etsitään turhaan myös äitiä. Väinämöinen tuodaan tuomariksi. Hän määrää lapsen äpäränä tapettavaksi; suolle vietäväksi ja puulla päähän lyötäväksi. Sylilapsi alkaa kuitenkin puhua, syyttää itseään Väinämöistä pahemmista synneistä, ja huomauttaa, ettei Väinämöistäkään ole niiden takia viety suolle. Väinämöisen saamat syytökset vaihtelevat eri versioissa, mutta kyse on seksuaalisesta synnistä, kuten insestistä, eläimiin sekaantumisesta tai siitä, että Väinämöinen itse on aviottoman lapsen isä. Martti Haavion mukaan viimeksi mainittu syytös on kansanperinteessä alkuperäisin.[1] Tämä vastaa Virossa ja Suomessa tunnetun, keskiaikaisen Hannuksen ja Marketan balladin tarinaa. Siinäkin avioton lapsi alkaa puhua, ja syyttää oman tapauksensa tuomaria isäkseen.

Lapsi kastetaan Kaukomieleksi tai Kaukamoiseksi, Kainuun (tai Karjalan) kuninkaaksi ja rahavuoren vartijaksi. Kainuun rahavuorella saatetaan Martti Haavion mukaan viitata tuottavaan turkiskauppaan, jonka hankinta-alue oli muinais-Kainuussa. Kalevalassa lapsi on nimetön. Elias Lönnrot ei kokoamaansa Kalevalaan ole ottanut mukaan Kaukomielen nimeä tämän henkilön yhteydessä, sillä sitä käytetään jo Lemminkäisen lisänimenä. Toisaalta Lönnrot on saattanut haluta korostaa sitä, että kyseessä on Jeesus-lapsi.

Syytetty ja häpäisty Väinämöinen suuttuu ja häpeää. Hän poistuu vaskisella ja kuparisella veneellään, ja sanoo vielä palaavansa, kun häntä tarvitaan, etsitään ja kaivataan. Samaan tapaan vesitse ja kristinuskon ahdistamina ovat poistuneet myös Kalevanpojat, myyttiset alkuolennot, mutta he soutivat kivellä.

Joissain runoissa kerrotaan vielä, että Väinämöinen menee veneellään Rutjan koskeen, tuliseen pyörteeseen. Pyörre on usein tulkittu reitiksi Tuonelaan, vauhdikkaammaksi versioksi Tuonen joesta. Väinämöinen menee siis elävänä kuolleiden maahan. Vaikka toisten mukaan Väinämöinen palaa vielä, niin erään kertojan mukaan se oli Väinämöisen loppu.

Kalevalan Väinämöinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalassa Väinämöinen on Ilmattaren, ilman immen ja meren poika. Hän viettää meressä kelluvan äitinsä kohdussa kolmekymmentä vuotta ja alkaa synnyttyään autella maailman luomisessa. Kalevalan tarinoissa Väinämöinen mm. yrittää saada puolisokseen Ainon, Joukahaisen sisaren, mutta Aino hukuttautuu. Lisäksi hän veistää veneen laulamalla, rakentaa hauenluisen kanteleen, käy Tuonelassa, lähettää Ilmarisen Pohjolaan takomaan sampoa ja myöhemmin on mukana varastamassa sitä takaisin. Kalevalan lopuksi Marjatta, jonka esikuvana on ollut neitsyt Maria, synnyttää pojan, Karjalan kuninkaan. Väinämöinen suuttuu tästä ja purjehtii pois maailmasta luvaten kuitenkin palata sitten kun häntä taas tarvitaan. Kalevalan lopputapahtumat kuvaavat pakanallisten jumalien väistymistä kristinuskon saapumisen myötä.

Väinämöinen moraalisena opettajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Halonen: Väinämöinen (1879)
Pääartikkeli: Väinämöisen kiellot

Moniin Väinämöistä koskeviin tarinoihin liittyy opetus, yleensä kehotus välttää jotain vahingollista. Usein nämä opetukset kuullaan itsensä Väinämöisen nimissä, kun Väinämöinen tapahtuneeseen tragediaan tai onnettomuuteen viitaten kieltää siihen johtaneen toiminnan. Ilmeisesti näitä Väinämöisen kieltoja on pidetty moraalisina ohjenuorina hieman samaan tapaan kuin kristinuskon kymmentä käskyä. Niillä on myös voitu opettaa lapsia.

Väinämöinen sodankävijänä ja rauhantekijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöisen suhtautuminen aseellisiin yhteenottoihin vaihtelee. Yhdessä ääripäässä on pelkästään tietoon ja laulantaan turvautuva tietäjä, joka kieltäytyy miekkailemasta edes häntä ärsyttäneen Joukahaisen kanssa. Toisaalta Väinämöinen myös osaa arvostaa ja käyttää hyvää miekkaa. Hän pyytää Ilmarista takomaan itselleen uuden miekan, ja kerskuu miekan saatuaan, että sillä voisi vaikka katkoa vuoret. Eräässä kuvauksessa hän iskee miekallaan Pohjolan soturien päitä kuin nauriin naatteja. Ilmasta Kokko-lintuna hyökkäävää Pohjolan emäntää Väinämöinen lyö airolla, sillä miekka ei ylettäisi.

Väinämöisen nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöisen nimen uskotaan juontuvan väinä-sanasta, joka tarkoittaa suvantoa tai hiljalleen virtaavaa vettä, salmea tai joensuuta. Väinämöisen lisämääreenä esiintyy myös suvantolainen. Väinämeri Viron saaristossa on saanut nimensä väinöiksi kutsutuista meren salmistaan, mutta väinöjä on muuallakin, kuten Väinäjoki, eikä tiedetä, perustuuko Väinämöisen nimi johonkin tiettyyn väinään.

Väinämöisen suhde vesillä liikkumiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöisen nimi liittyy veteen. Väinämöisen kerrotaan myös olevan mestarillinen veneenrakentaja. Väinämöinen on myös erikseen kieltänyt huonon käytöksen vesillä.

Väinämöisen veneenjäljeksi kutsutaan tyyntä kohtaa muuten aaltoilevalla vedenpinnalla. Vedenpinnan nimitysten lisäksi Väinämöiseen liittyviä nimityksiä löytyy luonnosta tähtitaivaalta, kuten Väinämöisen miekka tai viikate (Orion) ja Väinämöiset tai Väinämöisen virsut (Seulaset). Näitä tähdistöjä on käytetty suunnistamiseen vesillä. Väinämöisen (taruhahmona tai jumalolentona) arvellaankin alun perin liittyneen kiinteästi vesillä liikkumiseen.

Suhde muihin myytteihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orfeus soittaa lyraansa eläinten ympäröimänä.

Väinämöisessä on huomattavaa samankaltaisuutta kreikkalaisen mytologian suureen runoilijaan ja soittajaan Orfeukseen. Myös Orfeus tunnetaan tiedoistaan ja runoistaan, ja Väinämöisen tapaan hän soittaa kielisoitintaan niin vaikuttavasti, että koko luonto heltyy ja tulee ihmettelemään. Myös Orfeus matkustaa manalaan ja palaa. Orfeusta palvottiin mystisessä, shamanismia muistuttavassa kultissa Orfismissa. Orfeus-hahmon katsotaan omaksutun Kreikkaan pohjoisesta päin; Itä-Euroopasta, ja siinä, kuten Väinämöisessä, sanotaan olevan šamaanin piirteitä. Esimerkiksi Holger Thesleff kertoo Orfeuksen olevan "eräänlainen myyttinen šamaani, sukua mm. Väinämöis-hahmolle". [2]

Väinämöistä on myös verrattu skandinaavisen mytologian pääjumala Odiniin, joka oli paitsi taistelun, myös runouden jumala Väinämöisen tapaan. Kummatkin jumalhahmot myös vaeltavat tietäjinä ihmisten keskuudessa. Lisäksi Väinämöisen matka Tuonelaan muistuttaa Odinin vierailuja kuolleiden maassalähde?.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Martti Haavio: Väinämöinen (1950)lähde tarkemmin?
  2. Toim. Maarti Kaimio, Paavo Castren, Jorma Kaimio: Antiikin myytit ja uskonnot (2007)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]