Volter Kilpi
Sivulta puuttuu | Volter Kilpi | |
|---|---|
 Volter Kilpi |
|
| Syntynyt | 12. joulukuuta 1874 Kustavi |
| Kuollut | 13. kesäkuuta 1939 (64 vuotta) Turku |
| Ammatit | kirjailija |
| Kansallisuus |  Suomi |
 |
|
Volter Adalbert Kilpi (12. joulukuuta 1874 Kustavi – 13. kesäkuuta 1939 Turku) oli suomalainen kirjailija. Hänen pääteostaan Alastalon salissa (1933) on usein pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina. Vuoden 1992 syksyllä Helsingin Sanomien järjestämässä kilpailussa se valittiin sellaiseksi puolivirallisestikin.
Valmistuttuaan 1900 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta Kilpi työskenteli kirjastonhoitajana Turun yliopiston kirjastossa. Hänen kirjallista varhaistuotantoaan edustavat runoa ja proosaa yhdistelevät uusromanttiset teokset Bathseba (1900), Parsifal (1901) ja Antinous (1903). Niissä muinaisuudesta, myyteistä ja Raamatusta otettuja aiheita hän käsittelee omalaatuisella, mystisromanttisella tyylillä ja rikkaalla, polveilevalla kielellä. Kilpi vaikutti nuoruudessaan myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset Kansallista itsetutkiskelua (1917) ja Tulevaisuuden edessä (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Tänä aikana syntyi hänen Saaristo-sarjaksi kutsuttu kirjallinen päätyönsä, johon kuuluvat kaksiosainen romaani Alastalon salissa (1933), novellikokoelma Pitäjän pienempiä (1934) ja romaani Kirkolle (1937). Näissä teoksissa Kilpi palasi lapsuutensa Kustaviin ja sen asukkaisiin, joista keskiössä ovat merimiehet ja merikapteeni-isännät. Alastalon salissa kertoo pitäjän mahti-isäntien kokouksesta, jossa sovitaan yhteisen parkkilaivan rakentamisesta. Pitäjän pienempien novelleissa pääosassa ovat nimen mukaisesti köyhempien ihmisten — etenkin merimiesten ja heidän leskiensä — elämänkohtalot, ja Kirkolle kuvaa kustavilaisten sunnuntaista kirkkomatkaa.
Saaristo-sarja on kirjoitettu omalaatuisella, jäljittelemättömällä tyylillä. Kilven kieli on äärimmäisen hidasta ja monipolvista sekä ilmaisultaan ja kielikuviltaan rikasta. Hänen virkkeensä saattavat olla sivun mittaisia. Alastalon salissa, joka kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson, on 800 sivua pitkä. Kilpi käyttää tajunnanvirtatekniikkaa ja kuvaa päähenkilöidensä pienimmätkin ajatukset, mielenliikkeet ja tunteet. Teossarjaa on verrattu James Joycen Odysseuksen ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan kaltaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin, ja kirjallisuustutkijat sekä kriitikot ovat usein pitäneet Alastalon salissa -teosta parhaana suomalaisena romaanina. Samasta syystä Kilpi ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, sillä hänen teoksensa ovat melko vaikealukuisia.
Kilven kuollessa 1939 häneltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaileva yhteiskunnallinen satiiri Gulliverin matka Fantomimian mantereelle, joka julkaistiin postuumisti 1944.
Volter Kilven puoliso oli vuonna 1927 kuollut kirjailija Hilja Kilpi (o.s. Vanhakartano).[1] Volter Kilven veli Eero Kilpi oli Suomen Kansallisteatterin näyttelijä.
Volter Kilven seura järjestää vuosittain heinäkuussa Kustavissa Kilvelle omistetun kirjallisuusviikon. Siellä on nähty mm.Juha Hurmeen ohjaamia Kilven teksteihin perustuneita näytelmiä sekä järjestetty Kilven kirjojen ääneenlukutilaisuuksia ja esitelmiä.
Lähteet [muokkaa]
Kirjallisuutta [muokkaa]
- Dietrich ja Eeva-Liisa Assmann (toim.): Vaan väkevää olemista - Volter Kilven kirjeet Anto Säynäslahdelle (SKS, 1999) ISBN 951-746-098-8, ISSN 0355-1768; 743
- Laura Kokko: Volter ja Hilja (2013)
Aiheesta muualla [muokkaa]
- Volter Kilven teos Kansallista itsetutkistelua luettavissa/ladattavissa Gutenberg-projektissa
- parkkinen.org, Kilven ja kustantaja Alvar Renqvistin yhteistyöstä
- Dietrich Assmann: Kilpi, Volter (1874–1939) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 20.8.1999. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- “Paikallisen ajattelun epäpuhtaudesta. Volter Kilpi ja suomalaisuus.” teoksessa Tere Vadén, Ajo ja jälki, Atena 2000. [1]
