Tuomas Gerdt

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kaiho Tuomas Albin Gerdt (s. 28. toukokuuta 1922 Heinävesi) on Mannerheim-ristin ritari numero 95.[1] Taistelulähettialiupseerina Jalkaväkirykmentti 7:ssä toiminut Gerdt nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi 8. syyskuuta 1942. Nimityshetkellä Gerdt oli sotilasarvoltaan kersantti. 13. marraskuuta 1944 kotiutettu Gerdt työskenteli sotien jälkeen konttoristina ja työnjohtajana Oy Wilh. Schauman Ab:ssä sekä konttoripäällikkönä Oy Kaukas Ab:ssä ja Kymmene Oy:ssä.[2] Nykyään ritarisäätiön puheenjohtajana toimiva Gerdt on viimeinen elossa oleva ritari.[3]

Sodan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomas Gerdt toimi jatkosodan hyökkäysvaiheen alkaessa konekiväärijoukkueen johtajan taistelulähettinä. Gerdt joutui pitämään yhteyttä komppanianpäällikköön ankarassa tykkitulessa Pääsiaisvaaran taisteluissa 1. heinäkuuta 1941. Hän haavoittui luodista päähän samana päivänä, mutta palasi yksikköönsä jo elokuussa toimien taistelulähettialiupseerina.

Elokuussa 1941 käydyissä Mensuvaaran taisteluissa Gerdtin täytyi pitää yhteyttä konekiväärijoukkueen johtajan ja kiväärikomppanian päällikön välillä erittäin vaikeissa olosuhteissa sekä toimimaan usein itsenäisesti. Gerdtin esimerkillinen toiminta sai kiväärikomppanian kulkemaan yli aukean, joka oli ankaran vihollistulen alaisena. Vihollisen tehdessä ylläkön, Gerdt lähti oma-aloitteisesti hakemaan tykistön apua. Matkan aikana Gerdt joutui ylittämään erään maastokohdan, jota vihollinen tulitti noin 10 konekiväärillä, yli 10 pikakiväärillä ja konepistoolilla keskittäen samaan maastokohtaan yhtäjaksoisesti raskaitten kranaatinheittimien tulen. Tällä teolla Gerdt pelasti komppaniansa suurilta tappioilta.

Heinäkuussa 1942 Sevastopolin tukikohdasta käydyissä taisteluissa Gerdt toimi JR 7:n 12. komppanian (konekivääri) päällikön lähettinä, mutta osallistui vapaaehtoisena vastahyökkäykseen. Hän avasi konepistoolilla aseistautuneena hyökkäyksen kärjessä tietä tuhoten useita vihollisia. Gerdt eteni jälleen ensimmäisenä miehenä joukkueen saatua uuden toimintasuunnan. Hän vaikutti henkilökohtaisella toiminnallaan ratkaisevasti tukikohdan kärjen haltuunottoon. Tällöin Gerdt otti myös viisi vankia.

Monissa muissa kiperissä tilanteissa on hän kylmäverisesti ja itseään säästämättä suorittanut tekoja, joitten arvon tuntee vain sellainen, joka on joutunut johtamaan joukkoja tilanteissa, milloin kaikki muut yhteydet ovat poikki ja milloin vain miehinen kunto ja urhoollisuus voivat toimittaa perille annetut käskyt ja ilmoitukset.

20.–21.7.42 Kannaksella ”Sevastopolista” käydyn taistelun aikana ilmoittautui alikersantti Gerdt vapaaehtoisena vastaiskua tekemään määrättyyn osastoon. Ensimmäisenä miehenä syöksyi hän eteenpäin tuhoten konepistoolillaan ja käsikranaateilla kymmeniä vihollisia pyrkien aina pahimpaan ja ratkaisevimpaan paikkaan.

Vihollisen erittäin ankarasta tulesta välittämättä kantoi hän kuolettavasti haavoittuneen kapteeni Tofferin suojaan jatkaen sitten taistelua reippaana ja rohkeana aina haavoittumiseensa saakka. Hänen esikuvansa vaikutti suuresti viimeisen vastaiskun onnistumiseen.

– Ote ylipäällikkö Mannerheimin virallisista nimitysperusteluista 8. syyskuuta 1942.[4]

Gerdt osallistui Sevastopolin tukikohdan valtaamiseen takaisin viholliselta. Kun kolmannen kerran otettiin yhteen 21. heinäkuuta, huomasi Gerdt esimiehensä, kapteeni Caj Tofferin makaavan pahoin loukkaantuneena kranaattien repimässä maastokohdassa. Gerdt kantoi kuolettavasti haavoittuneen Tofferin suojaan kiivaasta ja yhtäjaksoisesta tykistötulesta välittämättä. Ylipäällikkö Mannerheim nimitti Tofferin ritarikseen vielä samana päivänä. Gerdt palasi taisteluihin, mutta haavoittui kasvoihin osuneesta sormenpään kokoisesta tankoammuksesta. Ollessaan sotasairaalassa Gerdt sai ensin kuulla ylennyksestään kersantiksi ja sittemmin nimityksestään ritariksi.

Gerdt lähetettiin Upseerikouluun Niinisaloon sen jälkeen, kun hän oli toipunut sotasairaalassa neljä kuukautta. Gerdt osallistui kesäkuussa 1944 rajuihin Siiranmäen taisteluihin, jossa hän haavoittui kolmannen kerran luodista. Ennen loukkaantumistaan vänrikiksi ylennetty Gerdt johti tynkäjoukkuetta, joka teki menestyksekkäitä vastaiskuja vihollisen karkottamiseksi. Gerdt toipui sairaalassa ja pystyi palaamaan rykmettiinsä (JR 7) Äyräpään-Vuosalmen taisteluiden hiljennyttyä. Hänet kotiutettiin 13. marraskuuta 1944.

Kannaksen Ryhmän komentajan, kenraaliluutnantti Harald Öhquistin 24. heinäkuuta 1942 allekirjoittama esitys Mannerheim-ristin myöntämisestä Gerdtille lähetettiin Päämajaan creed-sanomana. 2. Divisioonan komentajan, kenraalimajuri A. E. Martolan allekirjoittama ja divisioonan esikuntapäällikön, everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin varmentama kirjallinen esitys kirjattiin Päämajan komento-osastolla 27. heinäkuuta 1942. Komentoesikunnan päällikön esittelyssä puollettiin kenraaliluutnantti Öhquistin esitystä, että Gerdtille myönnettäisiin Mannerheim-risti. Ylipäällikkö Mannerheim nimitti Gerdtin 8. syyskuuta 1942 Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi numero 95.

Jatkosodan aikana Gerdt yleni alikersantista vänrikiksi. Viimeinen ylennys kapteeniksi tuli reservissä vuonna 1968.[2]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hän avioitui 9. kesäkuuta 1946 Lea Marjatta Kososen (s. 1925) kanssa. He olivat tavanneet sodan jälkeen Savonlinnan kasinon tansseissa. He saivat kaksi lasta. Lea Gerdt kuoli 2. helmikuuta 2013[5] [6].

Gerdt toimi Oy Kaukas Ab:n ja Kymmene Oy:n metsähallinnon konttoripäällikkönä Lappeenrannassa vuosina 19711987. Gerdt on toiminut Mannerheim-ristin ritareiden säätiön hallituksen puheenjohtajana vuodesta 1998 lähtien.[2] 1940- ja 1950-luvulla Gerdt pesäpalloili Savonlinnan Pallokerhon suomensarjajoukkueessa.[7]

Presidentti Martti Ahtisaari aloitti vuonna 1994 perinteen kutsumalla kaikki elossa olevat ritarit Linnan juhliin, ja ritarit ovat tuosta alkaen perinteisesti saapuneet ensimmäisinä kättelemään presidenttiä. Viime vuosina Gerdt on ollut ainoa ritari Linnan juhlissa, sillä ritari Heikki Nykänen ei terveydellisistä syistä enää vuoden 2006 jälkeen kyennyt saapumaan juhliin. Gerdt osallistui ainoana ritarina vuosien 2008, 2009, 2010 ja 2012 itsenäisyyspäivän vastaanotoille. Gerdt kätteli puolisonsa Lea Gerdtin kanssa ensimmäisenä tasavallan presidentti Tarja Halosta ja vuonna 2012 Sauli Niinistöä.[8] Vuoden 2010 ja 2012 Linnan juhlissa Gerdt oli ilman puolisoaan, joka kärsi selkävaivoista.

Gerdtin oli tarkoitus osallistua ainoana Mannerheim-ristin ritarina myös vuoden 2011 itsenäisyyspäivän vastaanotolle, mutta hän joutui perumaan tulonsa viime hetkillä, 5. joulukuuta. Syynä oli hänen puolisolleen sattunut tapaturma.[9] Lappeenrannassa asuvan Gerdtin terveydentila on korkeasta iästä huolimatta tiettävästi hyvä, vaikka veteraanin kuulo on monien ikätovereiden tavoin heikentynyt. Hän osallistui myös 27. huhtikuuta 2012 veteraanipäivän tilaisuuteen Espoossa ainoana elossa olevana Mannerheim-ristin ritarina.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hurmerinta, Ilmari; Viitanen, Jukka: Suomen puolesta, Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945. Jyväskylä: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6224-0.
  • Hurmerinta, Ilmari (toim.): Mannerheim-ristin ritarit: Ritarimatrikkeli. Helsinki: Mannerheim-ristin ritarien säätiö, 2008. ISBN 978-952-92-3268-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hurmerinta, Viitanen 2004 s. 73
  2. a b c Hurmerinta 2008 s. 62
  3. Heikki Nykänen on kuollut – Vain yksi Mannerheim-ristin ritari jäljellä 7.12.2011. Tampere: Aamulehti. Viitattu 15.12.2011.
  4. Hurmerinta 2008 s. 63
  5. Ilta-Sanomien erikoislehti Marskin ritarit (ollut myynnissä 3.11.2011 alkaen) sivu 9
  6. Kuolinilmoitus, Helsingin Sanomat 10.2.2013 sivu 32
  7. Pesäpalloilija Tuomas Gerdt, 86, kättelee ensimmäisenä presidenttiä pesis.fi. 5.12.2008. Pesäpalloliitto. Viitattu 6.12.2011.
  8. Linnaan vain yksi Mannerheimin ritari. Keskisuomalainen, 27.11.2008. Artikkelin verkkoversio Viitattu 4.12.2008.
  9. Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt ei pääse Linnan juhliin hs.fi. 5.12.2011. Helsinki: Helsingin Sanomat. Viitattu 5.12.2011.
  10. Pietiläinen, Jari: Kansallinen veteraanijuhla kokosi sukupolvet Barona-areenalle helsinginuutiset.fi. 27.4.2012. Vantaa: Suomen Lehtiyhtymä. Viitattu 23.5.2012.