Jouko Pirhonen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Jouko Kalevi Esaias Pirhonen (13. joulukuuta 1915 Sortavala25. maaliskuuta 1996 Espoo) oli vara-amiraali, joka toimi Suomen merivoimien komentaja vuosina 1966–1974. Sotien aikana hän toimi moottoritorpedoveneiden päällikkönä ja palkittiin Mannerheim-ristillä vuonna 1943. Hän oli viimeinen puolustusvoimien palveluksessa ollut Mannerheim-ristin ritari.

Moottoritorpedovenelaivueen päällikkö, kapteeniluutnantti Pirhonen nimitettiin 4. kesäkuuta 1943 Mannerheim-ristin ritariksi numero 111. Nimityksen perusteluissa mainitaan hänen johtaneen 63:a vihollisen toiminta-alueille tai tukikohtiin suoritettua laivastotehtävää ilman omia tappioita. Hän toteutti äärimmäisen tarkoin moottoritorpedoveneiden toimintaperiaatetta:

»Uskalla – voita!»

Isku Lavansaareen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi suoritetuista tehtävistä oli 18. marraskuuta 1942 suoritettu tunkeutuminen kolmella moottoritorpedoveneellä Lavansaaren satamaan, jossa upotettiin torpedoilla 1 700 tonnin neuvostoliittolainen tykkivene Krasnoje Znamja.

Tämä hyökkäys oli poikkeuksellisen rohkea. [1] Jo lähestyminen perustui silkkaan röyhkeään hämäykseen: Kielkourin merivartioaseman kysyessä tunnusta vastattiin vasta toisella vaateella antamalla nopea ja epäselvä vastaus vilkkuvalolla. Hämäys toimi eikä hälytystä tullut.

Lisäksi hyökkäyksen toteuttaminen merkitsi sitä, että vihollisen raskaasti suojattuun satamaan tunkeuduttiin kolmella äärimmäisen epävarmalla aluksella: torpedoveneet Syöksy ja Vinha olivat 15 vuotta vanhoja, käytännössä täysin loppuun ajettuja Thornycroft-veneitä, joiden ammuntatapa vaati lisäksi täyttä konetehoa eli itsensä paljastamista juuri vaarallisimmassa paikassa; kolmas vene Vihuri oli äärimmäisen epävarma ja osumille herkkä sotasaalisvene.

Satamaan tunkeutuminen onnistui, ja kuten oli arveltukin, venäläiset havaitsivat hyökkääjät kello 21.13, kun Syöksy pyrähti täyteen vauhtiin ammuntaa varten. Hätäinen konetykkituli maalina olevalta alukselta meni kuitenkin karkeasti yli. Sataman raskailla pattereilla ja voimakkailla valonheittimillä sen sijaan vain juoksenneltiin edestakaisin ja ihmeteltiin.

Koska ohjaamossa olevasta varsinaisesta torpedotähtäimestä ei erottanut maalia, laivueenkomentaja Pirhonen tähtäsi kylmäverisesti kiikarilla katon yli maaliin, ja kaksi torpedoa lähti suoraan maaliin; Vinha (luutnantti Aarne Vuorensaari) ampui kolmannen torpedon ja Vihuri (luutnantti Kaarlo Kajatsalo) neljännen. Näistä torpedoista kolme oli vuodelta 1912 peräisin olleita, rauhanajan harjoituksissa jo suuresti kulutettuja vain 120 kg latauksella varustettuja vain noin 20 solmun nopeuteen pystyneitä Whitehead-torpedoja, koska Thonycroftit eivät muita pystyneet ampumaan. Vihurin ampuma neljäs torpedo oli saksalaisten sotasaalisvarastoista ostettu venäläisperäinen 300 kg latauksella varustettu muita huomattavasti nopeampi.

Vihuri veti oman laukauksensa jälkeen savuverhon satamaan poistumisen turvaksi, joten osumia nähtiin varmasti vain kolme ensimmäistä; ulkona odottanut, magneettimiinoitteen Lavansaaren sisääntuloväylälle laskenut saksalaisen miinavene KM-27 päällikkö luutnantti Karnarth kertoi kuitenkin nähneensä yökiikarillaan kaikki neljä räjähdystä sekä maalialuksen kaatuvan upoten.

Nyt vasta syttyivät Lavansaaren sataman valtavat valonheittimet ja raskas rannikkotykistö avasi tulen - mutta hyökkääjät olivat jo katoamassa horisonttiin. Osan sotkusta selittää mtv Vihurin tarkoituksella satamaan ja lähestyvien venäläisten vartioveneiden eteen vetämä vahva savuverho; veneen nuori päällikkö, reservin luutnantti Kaarlo Kajatsalo antoi ensi näytteet tiestä, joka vei hänet moottoritorpedoveneiden kolmanneksi Mannerheim-ristin ritariksi.

Teko herätti huomiota koko maailmassa [2]- eritoten siksi, että muista vastaavista poiketen Pirhonen toi kaikki miehensä ja veneensä naarmuitta takaisin kotiin.

Teko olikin ratkaiseva kun hänet seuraavana vuonna nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Operaatio tuotti kolmannenkin Marskin ritarin: myös Syöksyn päällikkö, sotilasmestari (myöh. aliluutnantti) Toimi Ovaskainen sai syyskuussa 1944 saman arvon, jonka perusteissa mainittiin myös Lavansaaren hyökkäys.


Moottoritorpedovenelaivueen komentajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moottoritorpedovenelaivueen komentajana toimiessaan Pirhonen oli erittäin pidetty esimies: hän ohjasi tiukalla mutta isällisellä otteella nuoria asevelvollisia, kun veneiden valtavia bensiinimoottoreita huoltoa varten purettiin ja kasattiin, tai kun torpedojen ja syvyyspommien monimutkaisia koneistoja käytiin läpi jotta ne toimisivat tarpeen tullen. Samoin kun emälaivaa hiilestettiin säkeillä kantaen, kookas ja harteva komentaja marssi miestensä etunenässä säkit harteillaan - vaikka virallisesti hän olisi ollut vapaa tällaisesta työstä. Parikin myöhemmin Strömbergin tehtaalle sotakorvausmoottoreita kokoamaan päässyttä laivueen miestä sanoi että Pirhosen tiukka opetus oli parasta mahdollista valmennusta asentajaksi.[3]

Pirhonen ylennettiin vara-amiraaliksi 5. heinäkuuta 1971.

Hän oli vielä 1980-luvun loppuun asti erittäin kysytty puhuja ja esitelmöitsijä niin maanpuolustusjärjestöissä kuin pursiseuroissakin. Samoin silloin, kun etsittiin kyllin ansioituneita osanottajia eri järjestöjen lippujen naulaajiksi, ritari Pirhonen oli loppuun asti eräs kysytyimpiä tällaiseen kunniatehtävään.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Peuranheimo, Orvo; Pirhonen, Jouko; Killinen, Kullervo: Laivat puuta, miehet rautaa : moottoritorpedoveneiden taistelut Suomenlahdella 1941-1944. WSOY, 1956.  .
  • Pirhonen, Jouko; Heinonen, Jukka (käsikirjoittajat); Kalima, Mauri (toimittaja) (1987): Laivasto sodassa 1939–45, Maanpuolustuslehden kustannusosakeyhtiö, Video.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hurmerinta, Ilmari; Viitanen, Jukka (toim.): Suomen puolesta - Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945, 4. painos. Ajatus kirjat, 2004. ISBN 951-20-6224-0.
  • HelMet aineistohaku
  • kontra-amiraali Jorma Haapkylän ja koneteknikko, torpedomatruusi Eino Jokisen kertomukset laivueesta

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. P O Ekman: Meririntama, luku Laivat puuta, miehet rautaa
  2. P O Ekman: Meririntama, luku Laivat puuta, miehet rautaa
  3. Tolmunen, Tapani: Torpedosodan taitaja. Historia, 2011, nro 9, s. 26-29. Somero: Storia kustannus. ISSN 1795-4215.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Suomen merivoimat Edeltäjä:
Oiva Lennes
Suomen merivoimien komentaja
1966–1974
Seuraaja:
Stig-Olof Wikberg
Tämä henkilöön liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.