Suomen sisällissota

Wikipedia
Ohjattu sivulta Punainen terrori
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen sisällissota
Osa ensimmäistä maailmansotaa (epäsuorasti)
Sisällissodassa pahoin vaurioitunutta Tampereen kaupunkia.
Sisällissodassa pahoin vaurioitunutta Tampereen kaupunkia.
Päivämäärä: 27. tammikuuta15. toukokuuta
1918
Paikka:

Suomi

Lopputulos:

Hallituksen alaisten Suomen tasavallan joukkojen, valkoisten voitto.

Vaikutukset:

Sodan traumat syvensivät suomalaisten välistä kahtiajakoa. Venäjän vaikutus Suomessa lakkasi. Suomi päätyi Saksan etupiiriin marraskuuhun 1918 asti.

Osapuolet
Suomen senaatti
Flag of Finland 1918 (state).svg Svinhufvudin hallitus

valkoiset
Suomen tasavallan joukot
jääkärit
suojeluskunnat
värvätyt sotilaat
asevelvolliset joukot

Flag of the German Empire.svg Saksan armeijan joukot
ruotsalaiset vapaaehtoiset
kapinalliset
Red flag.svg Suomen
      kansanvaltuuskunta

punaiset
Suomen punainen kaarti
työväenjärjestöjen ja vast. aseistetut osastot



Flag of Russian SFSR (1918-1937).svg Venäjän armeijan joukot
venäläiset vapaaehtoiset
Komentajat

Gustaf Mannerheim (ylip.)

Ernst Linder
Ernst Löfström
Martin Wetzer
Karl Wilkman
Rüdiger von der Goltz

Ali Aaltonen (ylipäällikkö)
Eero Haapalainen (ylip.)
Eino Rahja, Adolf Taimi ja Evert Eloranta (ylipäällikkyyskolmikko)
Kullervo Manner (ylip.)

Vahvuudet

80 000–90 000 suomalaista,
14 000–15 000 saksalaista

80 000–90 000 suomalaista,
7 000–10 000 venäläistä (ei samanaikaisesti)

Tappiot

suomalaiset valkoiset:[1]
3 414 kaatui
1 424 teloitettiin
46 katosi
4 kuoli vankileireillä
7 000–8 000 haavoittui

saksalaiset:
450–500 kaatui


suomalaiset punaiset:[1]
5 199 kaatui
7 370 teloitettiin
1 767 katosi
11 652 kuoli vankileireillä
10 000–12 000 haavoittui

venäläiset:
700–900 kaatui
1 500 teloitettiin

Suomen sisällissodan taistelut
OuluAhvolaLahtiKuruTampereHelsinkiViipuri

Suomen sisällissota käytiin Suomen senaatin eli hallituksen ja sitä vastaan kapinoineen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta15. toukokuuta 1918. Senaatin asevoimina olivat valkoiset joukot ja kansanvaltuuskunnan joukkoina Suomen punainen kaarti, punaiset. Ulkovalloista Venäjän neuvostotasavalta tuki punaisia ja Saksan keisarikunta valkoisia, jotka saivat tukea myös ruotsalaisilta vapaaehtoisilta.[2]

Sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta Euroopassa. Vuonna 1917 maailmansota johti Venäjän keisarikunnan hajoamiseen ja poliittiseen taisteluun vallasta sekä lopulta Venäjän sisällissotaan. Venäjän romahduksen seurauksena keisarikunnan osa, Suomen suuriruhtinaskunta, julistautui itsenäiseksi Suomeksi 6. joulukuuta 1917, mutta suomalaisen yhteiskunnan sisäisten jännitteiden korostuminen ja purkautuminen, valtiovallan hajoamisen kautta, johti vuoden 1917 kuluessa valtapoliittiseen ja sotilaalliseen kriisiin, jonka seurauksena maahan muodostui kaksi, aseistetuilla joukoilla varustautunutta valtakeskusta.[3]

Kriisi huipentui tammikuun lopussa vuonna 1918 sisällissotaan punaisten ja valkoisten välillä. Punaiset hallitsivat Etelä-Suomea, valkoiset Keski- ja Pohjois-Suomea. Molempien osapuolten sotilaallinen vahvuus oli noin 80 000 sotilasta. Venäjä tuki suomalaisia punaisia pääosin luovuttamalla punakaarteille aseita. Saksan armeija tuki valkoisia hyökkäyksellä Etelä-Suomeen, noin 13 000 sotilaan vahvuisin joukoin. Sodan ratkaisutaistelut käytiin Etelä-Suomen kaupungeissa maalis-huhtikuussa 1918; valkoiset joukot valtasivat Tampereen ja Viipurin, saksalaiset joukot valtasivat Helsingin ja Lahden. Punaisten hyökkäysvaihe helmikuussa 1918 päättyi lähes täydelliseen epäonnistumiseen.[4]

Sisällissota päättyi valkoisen Suomen ja Saksan armeijan voittoon. Venäjän valtakausi päättyi Suomessa, mutta maa siirtyi keisarillisen Saksan valtapiiriin maailmansodan loppuajaksi. Saksan hävittyä suursodan suomalaisten joulukuussa 1917 saama itsenäisyys astui täysimääräisenä voimaan. Tällöin luovuttiin myös hankkeista muuttaa Suomi kuningas­kunnaksi; maan valtiomuodoksi tuli tasavaltainen demokratia Euroopan läntisten suurvaltojen myötävaikutuksella.[5]

Sisällissota on Suomen historian ristiriitaisin tapahtuma, jonka vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset. Kansojen sisäisille valtataisteluille luonteenomaisesti sodan molemmat osapuolet syyllistyivät poliittiseen terroriin ja raakuuksiin. Sodan aikana ja sen jälkeen punaisia tai punaisiksi epäiltyjä vangittiin laajamittaisesti. Sisällissota vaati yhteensä noin 38 000 uhria.[6] Heistä noin 75 prosenttia oli punaisia, joita menehtyi eniten teloituksissa sodan aikana, ja sodan päätyttyä vankileireillä nälkään ja tauteihin. Sodan taistelutoimissa menehtyi lähes yhtä paljon sekä punaisia että valkoisia. Terrorin uhreista vähemmistö oli valkoisia, ja myös Venäjän kansalaisia teloitettiin. Sodan muut uhrit olivat lähinnä taisteluissa kaatuneita saksalaisia ja venäläisiä sotilaita.[7]

Sisällissota syvensi Suomen kansan kahtiajakoa. Voittanut osapuoli katsoi yhteiskunnan huonoimman aineksen nousseen Venäjän tuella kapinaan laillista hallitusta vastaan, joten hävinneisiin suhtauduttiin pitkälti kriminaaleina. Ensimmäisen maailmansodan lopputulos vahvisti kuitenkin maltillisten ja laaja-alaiseen kansalliseen ajatteluun suuntautuneiden väestöryhmien asemaa yhteiskunnassa. Tämä mahdollisti hitaan eheytymisen väestöryhmien kesken.[8]

Sisällysluettelo

Sodan nimitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodalle on annettu erilaisia nimiä, jotka heijastelevat eri historiallisten ajankohtien valtapoliittisia ja yhteiskunnallisia suuntauksia sekä ideologisia painotuksia. Tässä suhteessa värittyneimpiä nimiä ovat vapaussota, luokkasota, punakapina ja torpparikapina. Tasapainoisempia nimiä ovat kansalaissota, vallankumous, kapina ja veljessota. Neutraaleimmat ilmaisut ovat vuoden 1918 sota (Suomessa), Suomen sota 1918, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat.

Vallankumous oli vuoden 1918 sodan ensimmäisiä nimityksiä kansanvaltuuskunnan puolella. Punainen osapuoli kutsui sotaa myös luokkasodaksi ja kapinaksi, lisäksi vapaustaistelu-nimeä käytettiin esimerkiksi punakaartilaisten kuolinilmoituksissa ja hautajaisissa. Kansalaissota-nimeä käytettiin sodan aikana yleisesti molemmin puolin rintamaa. Valkoiset käyttivät lisäksi nimiä punakapina ja kapina. Sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan.[9]

Osassa historiantutkimusta sotaa kutsutaan nykyisin pääasiassa sisällissodaksi, joka sopii paremmin myös kansainväliseen käytäntöön. Tosin se on keinotekoinen ja kehitetty tämän hetkisen historiankirjoituksen tarpeisiin sopivaksi. Sisällissota-termi kuvaa sodan luonnetta neutraalisti, (vrt. vapaussota, luokkasota), ja sisällyttää ulkovaltojen osallistumisen sotaan. Toisaalta Neuvosto­liiton hajoamisen jälkeen vapaussota-termin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.[10]

Sodan juuret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Torppareita maatöissä. Torpparit ja maatyöläiset olivat niitä huomattavia yhteiskuntaluokkia, joilla ei säätyjen ulkopuolisena väestönosana ollut vaikutusmahdollisuutta sääty-yhteiskunnassa.

Perustekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan juuret ovat 1800-luvulla Suomen suuriruhtinaskunnassa voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen ja poliittisen toiminnan vapautumisessa sekä väestönkasvussa. Ne muuttivat vallinneen sääty-yhteiskunnan rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Säätyjen sisäinen valta-asetelma muuttui talonpoikien ja porvari­ryhmien vahvistuessa. Merkittävin muutos kuitenkin oli säätyjen ulkopuolisten väestöryhmien, maa- ja teollisuustyöväestön määrän kasvu ja omanarvontunnon nousu, aatteellisina työkaluinaan sosialismi, nationalismi ja myös liberalismi. Suomalainen työväenliike syntyi 1800-luvun lopussa kansan- ja herätysliikkeiden perustalta, henkisten ja aineellisten olojen hitaan mutta vakaan edistymisen myötä. Työväenliike sai fennomanian vaikutuksesta kansallisen luonteen, ja sen läpimurtoa edisti merkittävästi Venäjällä ja Suomessa vuonna 1905 puhjennut suurlakko. Sen jälkeen vuonna 1906 Suomessa tehty radikaali edus­kunta­uudistus ei vähentänyt yhteiskunnallisia jännitteitä, koska Venäjän keisari ja suomalaisten keskinäiset ristiriidat estivät eduskunnan täysipainoisen toiminnan vuosina 1907–1916. Säätyjärjestelmän vaikutus jatkui siten vuoteen 1917 asti, ja Suomen poliittinen järjestelmä oli vakiintumattomassa muutoksen tilassa. Tämä hidasti yhteiskunnallisten uudistusten toteutumista ja jyrkensi työväestön asenteita. Venäläistämiskausien 1899–1916 (sortovuosien) ja suomalaisen kansakunta-ajattelun voimistumisen myötä pyrkimykset Suomen irrottamiseksi Venäjästä sekä myös valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Rauhanomaisen vastarinnan ja toiminnan lisäksi maahan syntyi aseellista vastarintaa kannattanut aktivismi ja jääkäriliike sen myötä.[11]

Ratkaiseva tekijä vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan 1900-luvun alusta lähtien lisääntynyt sisäinen epävakaus, johon vaikutti voimakkaimmin ensimmäisen maailmansodan syttyminen 1.–12. elokuuta 1914. Suursota johti Venäjän sisäiseen kriisiin ja koko valtakunnan pirstoutumiseen sekä laajan valtatyhjiön syntymiseen ja taisteluun vallasta.[12]

Venäjän hajotessa maaliskuun ja marraskuun 1917 vallankumouksissa Suomessa pirstoutui ensin valtiovalta. Yhdessä nämä aiheuttivat poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen kriisin maassa sekä johtivat lopulta koko suomalaisen yhteiskunnan hajoamiseen.[13] Pietarissa valtaa tavoitelleet V. I. Leninin johtamat bolševikit painostivat tuellaan ja vaatimuksillaan suomalaista työväenliikettä vallankumouksen toteuttamiseen.[14] Venäjän bolševikkien tavoitteena oli kansainvälinen sosialistinen vallankumous ja tämän tavoitteen toteuttamiseksi venäläiset bolševikkiagitaattorit ja matruusit valistivat Suomen työläisiä ja torppareita vallankumouksen tarpeellisuudesta.[15] Suomessa oli venäläisiä vallityöläisiä, joiden joukossa oli myös innokkaita bolševikkeja, rakentamassa linnoituksia, kuten Helsingin maa- ja merilinnoitus Krepost Sveaborgia. Suomen bolševikit olivat läheisessä yhteydessä Venäjän bolševikkien kanssa, suomalaiset auttoivat Venäjän bolševikkeja pitämään salaisia kokouksiaan Suomessa, jossa Venäjän tiedustelupalvelun ohranan toiminta ei ollut niin tehokasta kuin Venäjällä.[16][17]

Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät kuitenkaan levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen, vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Siten yhteiskunnan hajoamisprosessi ja taistelu vallasta olivat emämaassa ja Suomessa samanaikaiset ja samankaltaiset. Ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista[18]

Keisarillinen Saksa oli Venäjän lisäksi toinen suurvalta, jonka Itä-Eurooppaan kohdistuneet valtaussuunnitelmat ja talouspoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918. Suomalainen jääkäriliike oli Saksan suunnitelmien osanen. Suomessa aktivistit suunnittelivat maan irrottamista Venäjästä saksalaisten pistinten ja jääkäreiden avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteessa Saksan johto päätti tukea bolševikkeja taloudellisesti sekä edistää Leninin ja eräiden muiden bolševikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (9. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta, mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahden rintaman sodasta. Siten Saksa vaikutti sisällissodan syntyyn kahta tietä.[19]

Jakautunut kansa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena Suomen kansa oli jakautunut kahtia taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Jakoa kuvaavat vastinparit: säätyläisetrahvas, itsenäinen–epäitsenäinen ja omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, sivistyneistö-"kansa", yläluokka–alaluokka. Teollinen kapitalismi kohotti työväestön elintasoa tasaisesti 1800-luvun lopulta lähtien, mutta toisaalta elintason erot väestöryhmien välillä kasvoivat. Keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt kansallista yhtenäisyyttä maan kehittämiseksi sekä uuden sisäisen järjestyksen luomiseksi. Sen sijaan yhteiskunnallinen jakautuminen johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun ja sisällissotia edeltävän ns. kaksoisvallan syntyyn. Kiistassa käytettiin hyväksi Suomen riippuvuutta Venäjästä, ja valtataistelu kytkeytyi Venäjän sisäiseen kriisiin sekä Saksan ja Venäjän väliseen sotaan kysymyksenä Suomen hallinnasta. Pyrkimys Suomen valtiolliseen itsenäisyyteen oli yksi niistä harvoista tavoitteista, joista oltiin suomalaisten kesken lopulta yksimielisiä. Tavoite hukkui kuitenkin sisäisten valtakiistojen alle.[20]

Sisäistä taistelua vallasta ja yhteiskunnan hajoamista vuoden 1917 aikana heijastelivat monet ilmiöt. Näitä olivat muun muassa haluttomuus ja kyvyttömyys poliittisiin kompromisseihin sekä elintarvike- ja työttömyys­kriisi ja niistä johtuneet levottomuudet. Työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat, muun muassa työaika­lainsäädäntö sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puuttuminen kunnallis­vaaleissa aiheuttivat teollisuudessa ja maataloudessa runsaasti lakkoja, jotka liittyivät lopulta taisteluun valtiovallasta. Kun eri valtaryhmien yhteisesti hyväksymää järjestyksenpitovoimaa ei Suomessa maaliskuusta lähtien ollut, yhteiskunnan ylempi kerros alkoi perustaa omia järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväestö järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuun 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että konservatiivien ja porvariston piirissä päätösvaltaa siirtyi maltillisilta piireiltä sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset), mikä johti lopulta sotilaalliseen konfliktiin.[21].

Sotaa edeltäneet tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakkolaisia Helsingissä 1917. Työväki vaati yleislakolla elintarvikkeita ja lainsäädäntövallan siirtämistä kokonaisuudessaan Suomen eduskunnalle.

Maaliskuun vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapauden huuma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) syöstiin vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Vallan otti duuma ja sen asettama väliaikainen hallitus. Suomen suuriruhtinaskunnassa toinen ja samalla viimeinen venäläistämiskausi päättyi 20. maaliskuuta väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, joka palautti Suomen ja emämaan välisen tilanteen aikaan ennen Nikolai Bobrikovin valtakautta. Suomen eduskunta sai ensimmäistä kertaa valta-aseman, joka sille vuonna 1906 oli asetettu. Sosiaalidemokraattien vuoden 1916 eduskuntavaaleissa saavuttaman vaalivoiton pohjalta maahan nimitettiin 26. maaliskuuta Oskari Tokoin johtama senaatti, jonka jäseninä oli kuusi sosialistia ja kuusi ei-sosialistia. Senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian ja työolojen kehittäminen, muun muassa työaikalait ja sosiaalivakuutus sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Konservatiivien (RKP, Vanhasuomalaiset ja Nuorsuomalaiset "pääskyt") sekä muiden porvarillisten, ei-sosialistien, (liberaalit Nuorsuomalaiset "varpuset" ja Maalaisliitto) piirissä oltiin tyytyväisiä väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen sekä lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen ja sortokauden päättymiseen. Tulevaisuus näytti lisäävän mahdollisuuksia yrittäjyyden sekä taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkökulmasta kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet säädökset, muun muassa lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet, kaatuivat. Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa.[22]

Pelkojen ja toiveiden vuosi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapautuksen huuma ja myönteiset näkymät jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi. Suomen sisäpoliittinen tilanne heikkeni, ja maaliskuussa alkanut yhteiskunnan hajoaminen eteni kiihtyvällä vauhdilla. Laajassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalais­yhteis­kunnaksi. Toisaalta vanhan järjestelmän perinteet ja asenteet olivat vielä vallalla, mutta toisaalta, kansanvaltaisen ajattelun leviämisen myötä, aiemmin luonnollisena pidettyä säätyjärjestelmän eriarvoisuutta ei enää hyväksytty. Vuonna 1917 uusi järjestelmä etsi vielä tietään, ja kehityksen suunnasta tuli merkittävä kiistelyn ja taistelun aihe. Muutos ja sen vauhti alkoivat pelottaa konservatiiveja ja ei-sosialisteja. Työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta. Vuoden 1905 suurlakon aiheuttama mullistava siirtyminen säätyvallasta parlamentarismiin ja yleiseen äänioikeuteen vaikutti sekä työväestön että porvariston toimiin vuonna 1917. Työläisten piirissä ei haluttu vuosien 1908–1916 "tsaristisen takaiskun" toistuvan, ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen". Konservatiivien ja porvarien vuonna 1906 kohtaama valtiollisen (sääty)vallan menetys konkretisoitui vasta maaliskuun 1917 vallankumouksessa ja silloin tilanne uhkasi johtaa myös taloudellisen vallan vähenemiseen[23].

Talouden osalta sekä teollisuustyöväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914–1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen työttömyyttä ja voimakkaan inflaation. Työväestön talouden heikentyminen, "putoaminen korkealta", yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille[24].

Tokoin senaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näistä lähtökohdista syntyneen vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta vahvaa asemaa ja tukea kaikilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen, ja siitä muodostui heikko hallitus. Perusongelma oli, etteivät sen paremmin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan osallistuneet hallitukseen täysipainoisesti. Valtaryhmien välisen valtakiistan takia ja poliittisen uran tärveltymisen pelossa SDP:n ja ei-sosialistien parhaita voimia ei saatu mukaan. Sosialistien pitkään odottamaa poliittisesti edullista tilannetta ei, eduskuntaenemmistöstä huolimatta, kyettykään hyödyntämään, koska työväestöltä puuttui taloudellinen valta. Porvareilla taloudellista valtaa oli, mutta he tavoittelivat sen jatkeeksi porvarienemmistöistä eduskuntaa ja senaattia.[25]

Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin hallituksen heikko poliittinen asema oli luonteenomaista valtiovallan hajoamiselle vuosina 1917–1918. Venäjän keisarin maaliskuussa 1917 menettämä mahti hajaantui moneen suuntaan: väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, lakko-organisaatioille ja joukkokokouksille, sekä työnantajien aktiivisille eturyhmille.[26]

Kriisin aihiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema suhteessa Venäjään sekä kysymys järjestysvallasta (vrt. jäljempänä). Senaatti selvisi melko vähällä huhti–toukokuussa 1917 teollisuudessa ja maataloudessa alkaneesta lakkoliikehdinnästä. Työväestön tärkein vaatimus lakoissa oli kahdeksantuntinen työpäivä. Lisäksi haluttiin voimistuvaa inflaatiota kompensoivia palkankorotuksia. Lakot ratkesivat lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa, ja pääasiassa työntekijöiden eduksi. Kiistan lopputulos kohotti työväestön itsetuntoa ja uskoa joukkovoimaan mutta katkeroitti työnantajia taloudellisten menetysten ja lakkoihin liittyneiden levottomuuksien takia. Lisäksi työläiset olivat käyttäneet vaatimustensa tukena paikoin venäläisiä sotilaita. Maaliskuun vallankumouksen aiheuttama mullistus kasvatti työväestön joukkovoimaa merkittävästi myös työntekijöiden lisääntyneen järjestäytymisen kautta; vuoden 1916 lopussa Suomen Ammattijärjestön jäsenmäärä oli noin 40 000 mutta vuoden 1917 lopussa se oli kohonnut 160 000:een. Myös työnantajapuolella järjestäydyttiin, syksyllä 1917 perustettiin Suomen työnantajien keskusliitto ja Maataloustuottajain Keskusliitto. [27]

Tokoin senaatin heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä ensimmäisen maailmansodan kuluessa myös Suomessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula paheni edelleen, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki (2. kesäkuuta 1917), jonka mukaan valtiolla oli oikeus taka­varikoida ylimääräiset elintarvikevarastot ja jakaa ne yleiseen käyttöön. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisivat edellyttäneet vankkaa poliittista voimaa. Sen puuttuessa laki jäi täysin puolitiehen ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat osan tarjonnasta kadotessa salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia.[28]

Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli 10–20 prosenttia keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa.[29][30]

Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointeja ja varastojen tarkastuksia yksityistä omistusoikeutta loukkaavana sosialistisena luokkapolitiikkana, ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa muun muassa Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä vuoden 1917 kuluessa.[31][32]

Valtalaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Valtalaki

Taistelu vallasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen suuriruhtinaalle, tsaari Nikolai II:lle, kuuluneen hallitsijan vallan on katsottu siirtyneen maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Sen asema kuitenkin oli koko lyhyen elinkaarensa ajan epävarma, ja Suomen suhteen lopulta epäselvä. Vallankumouksellisessa tilanteessa, Venäjän sisäisen hajoamisen edetessä sodan ja valtataistelun takia hallituksen kokoonpano muuttui useasti ja toisaalta paikallisten alueneuvostojen ja komiteoiden valta kasvoi.[33]

Suomessa juuri ennen venäläistämiskausia vallinneen autonomian palautus ja itsehallinnon laajentaminen sekä lopulta täysimääräisen itsenäisyydenkin toteutuminen olivat lähtökohtaisesti kaikkien puolueiden tavoitteina vuonna 1917. Valtataistelun ja yhteiskunnallisten levottomuuksien vuoksi konservatiivit alkoivat epäröidä sosialistienemmistöisen eduskunnan vallan lisäämistä. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan maan itsenäisyyttä ja kasvattamaan sen avulla, kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi, sisäpoliittista valtaansa. SDP pyrki asiassa aluksi yhteistyöhön väliaikaisen hallituksen kanssa ja etsi venäläisiltä puolueilta tukea suunnitelmilleen, mutta sai lopulta positiivista vastakaikua ainoastaan V. I. Leninin johtamilta bolševikeilta. Lenin suunnitteli vallankaappausta jo kesällä 1917 ja kannatti sosialistien aikeita, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa.[34]lähde tarkemmin?

Tokoin senaatissa syntyi kaksi linjaa korkeimman vallan kysymyksen ratkaisemiseksi Suomessa: oikeusasioista vastanneen senaattori Antti Tulenheimon mukaan nimetty Lex Tulenheimo sekä SDP:n piirissä kypsynyt ajatus vallan siirtämisestä eduskunnalle. Lex Tulenheimon mukaan väliaikaisen hallituksen Suomea koskevaa valtaa olisi siirretty lähinnä senaatille. Emämaassa olisi päätetty valtiopäivien koolle kutsumisesta, avaamisesta ja hajottamisesta sekä sotilasasioista ja ulkopolitiikasta. Valtalain avulla sen sijaan pyrittiin keskittämään pääosa vallasta Suomen eduskunnalle, ja Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive muutoksista väliaikaisen hallituksen koostumuksessa tai sen kukistumisesta. Lex Tulenheimon eduskuntakäsittelyssä lakiesityksen sisältö muutettiinkin täysin eduskuntavaltaiseksi, jolloin siitä tuli valtalaki. Se hyväksyttiin eduskunnassa tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Konservatiiviset kansanedustajat vastustivat eduskuntavaltaista lakia jyrkästi, ja eräät jättivät eronpyynnön eduskunnasta.[35]

Hajaannus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtalain taustatuki kuitenkin petti, kun bolševikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys Pietarissa päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta 1917. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin eikä hyväksynyt valtalakia, vaan vahvisti sotajoukkoja Suomessa sekä hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta. Ennenaikaiset eduskuntavaalit määrättiin järjestettäväksi lokakuussa 1917. Kesällä 1917 Suomi sai Venäjän kannalta uuden merkityksen. Sen lisäksi ja sijasta, että maa oli elintarvikkeiden ja tavarantoimittaja, siitä tuli Pietarin kaupungin sotilaallinen etuvartio, josta ei voitu luopua.[36]

Tokoin laajapohjaisen senaatin lyhyt tarina päättyi 13.–17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä, ja 1.–2. lokakuuta pidetyissä ennen aikaisissa eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon. Vallan kasvun sijaan työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa poliittista voimaa. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten asenteet jyrkentyivät voimakkaasti ja usko keskeisten arkipäivän ongelmien kuten elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni. Toisaalta työväenliikkeen poliittinen rooli muuttui.

Valtalakia vastustaneet suomalaiset konservatiivit käyttivät väliaikaisen hallituksen päätöstä sisäpoliittisesti hyväkseen ja tekivät venäläisten kanssa yhteistyötä eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell toimi aktiivisesti Pietarissa, oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Lopulta valtapolitiikan heiluri liikahti voimakkaasti vasemmalta oikealle. Kiista korkeimmasta vallasta kytki Suomen ja emämaan sisäiset valtakriisit entistä kiinteämmin toisiinsa, Suomen sosialistien ja porvareiden käytettyä hyväkseen niin sanottua "Pietarin korttia".[37]

Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät, sekä konservatiivit että sosialistit, hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta eikä eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri, lakkovahtina ollut työläinen, kuoli heti elokuussa poliisin ampumaan luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa.[38]

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikit kaatoivat V.I. Leninin johdolla väliaikaisen hallituksen Pietarissa (Petrograd) lokakuun vallankumouksessa 7. marraskuuta 1917. Samaan aikaan Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Maa oli kuitenkin siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. SDP:n piirissä pohdittiin keinoja valtiovallan palauttamiseksi työväestölle ja konservatiivit pitivät tiukasti kiinni takaisin saamastaan valta-asemasta, jota Venäjän uusi kumous näytti myös uhkaavan. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan, mutta kolmen valtionhoitajan (Alkio, Svinhufvud, Tokoi) johtamismallia ei kyetty toteuttamaan. Työväenliikkeelle ja sosiaalidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa: eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati yhteiskunnallisia uudistuksia, suojeluskuntien lakkauttamista, aiemman valtalain läpiajamista ja lokakuun eduskuntavaalien tuloksen mitätöintiä. Ei-sosialistit eivät ohjelmaa hyväksyneet, ja 12. marraskuuta päätettiin, ettei sitä edes otettu käsittelyyn eduskunnassa, koska esitys ei puhemiehen mielestä täyttänyt "muodollisia vaatimuksia".[39]

14 tunnin vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien sekä Helsingissä että Pietarissa toimineiden suomalaisbolševikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi merkitys työväen järjestyskaarteissa alkoi kasvaa. Bolševikeille, kuten väliaikaiselle hallituksellekin, Suomi oli Venäjän tärkeä osa, jonka hallinta vaikutti kaksisuuntaisesti. Maasta ja siellä olleesta sotaväestä oli "heinäkuun päivien" jälkeen tullut Leninille tukijalka Pietarin suuntaan, ja toisaalta Suomi toimi puskurialueena Saksaa vastaan. Sosiaalidemokraatit sen sijaan harkitsivat Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttavan manifestin anomista neuvosto-Venäjältä 10. marraskuuta, mutta epäselvä tilanne Pietarissa esti aikeen.[40]

Lenin kannusti Suomen sosiaalidemokraatteja vallankumouksen tekemiseen:"Nouskaa, nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestäytyneen työväestön käsiin."[41][42] Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät bolševikkien kumouskehotuksia noudattaneet vaan tasapainoilivat eri vaihtoehtojen välissä.[43][44] Syksyllä 1917 Lenin oli Helsingissä piileskellessään selvittänyt suunnitelmiaan SDP:lle, joten marraskuun kumouksen tulo oli osittain suomalaisten tiedossa, mutta yhteistyösuunnitelmia bolševikkien kanssa ei oltu laadittu ennakkoon. Vallanvaihto Pietarissa tarjosi syksyn pettymysten jälkeen sosialisteille uusia toimintamahdollisuuksia, mutta SDP:n johto ja eduskuntaryhmän jäsenet olivat pääosin maltillisia. Vallankumous sai kannatusta lähinnä osassa ammattijärjestöä, uusissa työväen järjestyskaarteissa ja Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnassa. Bolševikkien vaateilta puuttui lisäksi todellinen pohja, koska heidän asemansa Pietarissa oli hyvin epävarma. Lenin joutui pyytämään ja siirtämään Suomessa olleita uskollisia joukkoja apuun pääkaupunkiin.[45][46][47]

Bolševikkien Helsingin neuvoston päämajassa, nykyisessä presidentinlinnassa pidettiin marraskuun 8. päivänä 1917 vallankumousta valmisteleva kokous, jossa oli läsnä 3 venäläistä kommunistia; Dybenko, A. L. Seinman ja Smilga, ja suomalaissyntyinen bolševikki Jukka Rahja ja heidän lisäkseen 7 suomalaista sosiaalidemokraattia; Kullervo Manner, K. H. Wiik, Edvard Gylling, Matti Turkia, Pietikäinen, Torniainen ja O. V. Kuusinen. Pitkän neuvottelun jälkeen, venäläisten bolševikkien uhattua, että he aloittavat itse vallankumouksen, jos suomalaiset sosialistit eivät sitä tee, suomalaiset sosialistit lupasivat seurata venäläisten bolševikkien esimerkkiä ja ryhtyä aseelliseen vallankumoukseen. Venäläiset bolševikit lupasivat toimittaa tarvittavat aseet. Vallankumouksen johtoelimeksi sosiaalidemokraattien ja Suomen Ammattijärjestön (SAJ) johtajat perustivat 9. marraskuuta 1917 Työväen vallankumouksellinen keskusneuvoston. Keskusneuvostoon tuli jäseniä punakaartista, Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnasta, puoluejohdosta ja Ammattijärjestöstä ja sosiaalidemokraattisesta eduskuntaryhmästä. Puheenjohtajaksi valittiin Kullervo Manner ja sihteeriksi Yrjö Sirola.[48][49][50]

Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto lähetti Evert Huttusen ja Yrjö Sirolan Pietariin viemään toverillisen tervehdyksen uudelle neuvostohallitukselle. Pietarissa Smolnassa, neuvostohallituksen päämajassa, he tapasivat Leninin, joka kysyi milloin suomalaiset ryhtyvät vallankumoukseen, tähän Huttunen ja Sirola eivät voineet antaa selvää vastausta. Huttunen ja Sirola tapasivat myös muita neuvostojohtajia, kuten Stalinin, Trotskin ja Sinovjevin.[51] Lenin lupasi täyden tukensa Suomen vallankumoukselle ja lupasi Venäjän Itämeren-laivaston olevan tarvittaessa vapaasti käytettävissä. Lenin kehotti suomalaisia sosialisteja aloittamaan yleislakon katkaistakseen yhteydet Pietariin, jotta Kerenskille uskollisia joukko-osastoja ei voitaisi siirtää Pietariin.[52][53]

Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto äänesti 12. marraskuuta, Me vaadimme -ohjelman kaaduttuakin, äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta Suomeen suurlakon, ja parissa päivässä 85 000 työläistä oli lakossa sekä Etelä-Suomen keskeiset paikkakunnat olivat paikallisten lakkokomiteoiden hallinnassa. SDP oli omaksunut tiukan luokkataistelulinjan.[54][55]

Yleislakon menestys lisäsi voimakkaasti vaatimuksia lopullisesta vallanotosta ja 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla, vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen tuli lähinnä ammattijärjestön ja työväenkaartien riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan valitut johtajat, komissaarit, kieltäytyivät – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta klo 24.[56]

Särkynyt peili[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleislakon jälkeen porvarien näkemys työväenliikkeestä synkkeni. Kerberos-pilalehden joulunumerossa 1917 ilmestyneessä Topi Vikstedtin pilapiirroksessa Siltasaaresta eli SDP:n johdosta on tullut uusi sortaja tsaarin tilalle.

Suurlakko oli monessa suhteessa merkittävä taitekohta. Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja syvensi suomalaisen työväenliikkeen kahtiajakoa vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Lakon jälkeen rajanveto ei kuitenkaan ollut eräiden keskeisten SDP:n puoluejohtajien kohdalla ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Lisäksi suurlakon kujanjuoksussa puoluejohto osin menetti arvovaltaansa ja kykyään hallita työväenliikettä ja sen eri virtauksia. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaika­laki ja kunnallis­lait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä.[57][58]

Suomalaisten vallankumouksen peruuntuminen oli Leninille ja bolševikeille pettymys. Lenin menetti marras-joulukuussa uskonsa SDP:n haluun ja kykyyn toteuttaa lokakuun vallankumousta tukeva kaappaus Suomessa.[59][60]

Suurlakko oli lopullisesti paljastanut linjaerot venäläis-bolševistisen ja suomalais-sosiaalidemokraattisen politiikan välillä. Pettymyksen jälkeen Lenin yritti tukeutua suunnitelmissaan Suomen työväenliikkeen äärivasemmistoon ja Pietarin suomalaisiin bolševikkeihin, jotka pyrkivät vaikuttamaan työväenjärjestöihin suoraan, SDP:n puoluejohdon ohittaen.[61]

Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä, mitä sosialistien ja porvareiden välillä oli vielä ollut jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan; työväenkaartilaiset surmasivat yhteensä 16 ei-sosialisteihin lukeutunutta henkilöä. Lisäksi lakon kahakoissa menehtyi 14 suojeluskuntalaista ja 4 työväen järjestyskaartilaista. Loppukesän 1917 valtatyhjiö oli täyttynyt ja Suomi oli päätynyt polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu.[62]

Itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuun kuudes[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

P. E. Svinhufvudin johtama senaatti.

Lokakuun vallankumous oli merkittävä tapahtuma myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen kannalta. Aloite asiassa siirtyi sosialisteilta konservatiiveille, koska valtiollisen riippumattomuuden avulla he toivoivat kykenevänsä vähentämään bolševikkien vaikutusta maassa ja kontrolloimaan vasemmistoa eduskuntaenemmistönsä turvin. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta julistautui maassa korkeimman vallan haltijaksi. Maahan muodostettiin 27. marraskuuta P. E. Svinhufvudin johtama porvarillinen senaatti, joka antoi 4. joulukuuta esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi. Eduskunta hyväksyi julistuksen – äänestyksen jälkeen – 6. joulukuuta 1917.[63] Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan ja laativat oman esityksensä itsenäisyysjulistukseksi.[64]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:

Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suurena häpeänä, että itsenäisyydestä jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä. Joulukuun 1917 Suomessa itsenäisyysjulistus ei herättänytkään kovin suurta huomiota. Itse asiassa täydellisen valtiollisen itsenäisyyden ajatus ja vaatimus nousi Suomessa esiin osittain vasta edellä kuvatun valtataistelun takia vuonna 1917. Vaikka nationalismista oli muodostunut 1800-luvun lopussa suomalaisille lähes ”uskonto”, valtiollinen suvereniteetti ei ollut muodostunut tärkeimmäksi tavoitteeksi tilanteen ratkaisemiseksi venäläistämispolitiikan kausinakaan vuosina 1899–1917. Suomalaiset olivat suunnitelleet joko vain vuotta 1899 edeltäneen tilanteen palautusta ja autonomian laajentamista tai maan liittämistä ruhtinaskuntana Saksaan tai Ruotsiin.[65]

Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, ”suunnitelmallisen” historiallisen kehityksen huipentuma. Se oli tulos 1800-luvun puolivälistä alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista sekä ennen kaikkea ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta mullistuksesta Euroopassa ja Suomessa.[66]

Leninin johtaman bolševikkihallituksen Suomen itsenäisyydelle antama tunnustus.

Leninin kädenpuristus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, sen paremmin sosialistit kuin konservatiivitkaan, eivät kyenneet hoitamaan Suomen itsenäistymistä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja niitä pyytäessään senaatti joutui toteamaan kaiken riippuvan neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä, jos Pietari näyttäisi vihreää valoa. Tähän senaatti tarvitsi sosiaalidemokraattien ja bolševikkien välisiä hyviä suhteita. Suomen sosialistit olivat muiden suomalaisten tapaan juuriltaan fennomaaneja, joten he pyysivät, valtaryhmänsä motiivien pohjalta, 9. joulukuuta ja 27. joulukuuta Leniniä myöntämään Suomelle riippumattomuuden. SDP:ssä myös pelättiin lokakuun vaalitappion jälkeen suosion alenevan puolueen kansallismielisessä kannattajajoukossa ellei itsenäisyyttä saavutettaisi. Joulukuun 1917 tukalassa tilanteessa, lokakuun vallankumouksen lopputuloksen oltua vielä hyvin epävarman, Lenin olisi todennäköisesti hyväksynyt suomalaisten itsenäisyyden ilman SDP:tä, porvarillisenkin senaatin anomuksella. Svinhufvudin torjuva suhtautuminen bolševikkeihin kuitenkin jarrutti asian etenemistä.

Maanantai-iltana 31. joulukuuta 1917 Enckel, Svinhufvud ja Idman menivät Smolnaan, odottamaan Kansankomisaarien neuvoston päätöstä Suomen itsenäisyyden myöntämisestä. Yli kahden tunnin odottelun jälkeen pääsihteeri toi Leninin, ja Trotskin ja Stalinin ja kolmen kansankomisaarin allekirjoittaman itsenäisyysjulistuksen ja hyvästeli kättään ojentaen suomalaiset. Enckel pyysi, että valtuuskunta saisi tavata Leninin. Lenin ei ollut innokas tapaamaan suomalaista valtuuskuntaa, mutta lähti Trotskin ja oikeusasiankomisaari Steinbergin kieltäydyttyä.[67] Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917: Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolševikkien allekirjoittama tunnustuspaperi.[68].

Venäjän bolševikkihallituksen Suomen itsenäisyyden tunnustavassa asiakirjassa on seuraava teksti: Kansankomissaarien neuvoston päätös: ”Vastaukseksi Suomen hallituksen esitykseen, että Suomen tasavalta tunnustettaisiin riippumattomaksi, Kansankomissaarien neuvosto, täysin yhdenmukaisesti kansain itsemääräämisoikeuden periaatteen kanssa, päättää Toimeenpanevalle keskuskomitealle ehdottaa: a) että Suomen tasavallan valtiollinen itsenäisyys tunnustetaan, sekä b) erityinen komitea kummankin puolen edustajia yksissä neuvoin Suomen hallituksen kanssa asetetaan valmistelemaan niitä käytännöllisiä toimenpiteitä, jotka aiheutuvat Suomen eroamisesta Venäjästä.” Allekirjoitukset: puheenjohtaja Vl. Uljanov (Lenin) sekä kansankomissaarit L. Trotski, G. Petrovski, I. Stalin, I. Steinberg, V. Karelin, Schlichter[69]

Sisällissodan alkuun mennessä Suomen itsenäisyyden olivat tunnustaneet neuvosto-Venäjä, Saksa, Itävalta-Unkari, Ranska, Ruotsi, Tanska, Norja, Sveitsi ja Kreikka. Britannia ja Yhdysvallat eivät suomalaisten itsenäisyyttä vielä hyväksyneet vaan ne jäivät seuraamaan vihollismaa Saksan ja Suomen välisen yhteistyön kehitystä sekä Venäjän tilannetta, lähinnä Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen tuloksia. Tärkein kysymys länsivaltojen kannalta oli, voitaisiinko bolševikit syrjäyttää vallasta ja kykenisikö Venäjä vielä jatkamaan sotaa Saksaa vastaan.[70]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:

Aselepo itärintamalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samaan aikaan sekä Venäjän uusi bolševikkijohto että Saksa pyrkivät nopeasti rauhaan itärintamalla. Ne aloittivat rauhantunnustelut[71] 1. joulukuuta, ja tulitauko alkoi 6. joulukuuta. Maiden välinen aseleposopimus [72] solmittiin 15. joulukuuta ja rauhanneuvottelut alkoivat Brest-Litovskissa 22. joulukuuta. Neuvotteluissa Saksa tavoitteli miehittämiensä Puolan ja Liettuan lisäksi hallintaansa myös Baltiaa ja Ukrainaa sekä Suomea, jonka senaattia painostettiin hankkimaan tunnustus itsenäisyydelle ensin neuvosto-Venäjältä.[73]

Järjestysvaltakysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisäisen järjestysvoiman puute Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarmi­organisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä johti ensin aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Maalis-huhtikuussa syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut, ja samaan aikaan ryhdyttiin muodostamaan työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Etelä-Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä paikallistasolla, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa, sekä myöhemmin vuonna 1917 kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta. Tuolloin järjestyksen valvonnallinen ja taistelujärjestöllinen rooli oli usein sisäkkäinen sekä työväenkaarteissa että suojeluskunnissa. Taistelu valtiovallasta nosti lopulta molemmat joukot merkittäviksi tekijöiksi myös valtakunnan tasolla.[74]

Järjestysvallan ja oman armeijan puuttumisen Suomesta on katsottu olleen yksi ratkaiseva tekijä vuoden 1918 katastrofin synnyssä. Näkemys on osin perusteltu, mutta laajempi, yhteiskunnan hajoamiseen perustuva näkökulma valaisee tapahtumien kehitystä paremmin. Keväällä 1917 Suomessa oli Tokoin senaatti muttei riittävää järjestysvaltaa. Syksyyn mennessä, valtalakiselkkauksen vuoksi, tilanne oli muuttunut päinvastaiseksi: maassa oli, tosin kaksijakoinen, järjestysvalta mutta ei hallitusta, joka olisi voinut sitä käyttää. Vuoden 1917 lopussa hallitusvalta muodostui uudelleen ja Svinhufvudin senaatti pyrki järjestyksen luomiseen. Tämä tapahtui liian myöhään, koska vallan elementit, suojeluskunnat ja punakaartit olivat siinä vaiheessa itsenäisiä valtatekijöitä maassa, ja kun toinen niistä valittiin Suomen viralliseksi armeijaksi syttyi sota.[75]

Suojeluskunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nummen Suojeluskunta. Suojeluskunnista tuli valkoisten armeija senaatin määräyksestä 25.01.1918. Punaisten johto määräsi punakaartit liikekannalle 27.01.1918.

Kesän 1917 aikana aktiivisten konservatiivien ja porvareiden perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata. Niitä oli syys–lokakuuhun mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla toiminnassa alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus sekä aktivismi. Lounais-Suomessa ja Sata­kunnassa liikkeelle panevana tekijänä olivat talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat. Karjalassa puolestaan etusijalla oli aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 sekä tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä, ja suojeluskuntien lukumäärä noin 400. Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, punakaartien kontrollointi ja järjestyksen palauttaminen sekä muu omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Yhteistyö saatiin toimimaan kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä[76].

Työväenkaartit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi esimerkiksi suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen. Siinä entiset, vuosien 1905–1906 Viaporin kapinaan osallistuneet punakaartilaiset herättelivät kaarteja uudelleen henkiin ja vastaavaa toimintaa oli muun muassa Tampereella. Vuonna 1917 työväestön kaartien kehitys ei ollut pelkästään jatkumo järjestysmiehistöistä punakaarteiksi, vaan työväen järjestyskaartit ja punakaartit syntyivät myös rinnakkain, mutta aluksi punakaartien toiminta oli heikompaa. Lopulta valtalakikiistan, eduskunnan hajottamisen ja vaalitappion aiheuttama jyrkkä käänne heinä-lokakuussa muutti myös SDP:n suhtautumisen kaarteihin myönteiseksi. Lisäksi tiedot bolševikkien kumoussuunnitelmista Pietarissa lokakuussa 1917 edistivät kaartihankkeita. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917. Tosin niitä oli perustettu jo syyskuussa muun muassa Helsinkiin. Niihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Työväenkaarteilla oli yleisen järjestyksen ylläpitoon tähtäävä rooli, mutta ne olivat myös uusi vaihtoehto vasemmiston valta-aseman turvaamiseksi ja palauttamiseksi. Ennen 20. lokakuuta erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia, ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakunnittain. Lokakuun lopusta lähtien ja marraskuun 1917 suurlakon aikana kaarteja perustettiin runsaasti, niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Työväenkaartien kokonaisvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000–35 000 miestä, ja tuolloin, sisäpoliittisen ilmapiirin jyrkennyttyä punakaartien merkitys oli vahvistumassa. Aseita kaartit saivat lähinnä venäläisiltä[77].

Aseiden valta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se, mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt: osa työväenkaarteista radikalisoitui. Niiden piirissä alkoi esiintyä poliittista väkivaltaa, ja ne pyrkivät vuoden 1905 tapaan irrottautumaan puolueen kontrollista. Siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Suurlakko ja siihen liittynyt poliittinen terrori sekä bolševikkien valtaan pääsy Pietarissa jyrkensi suojeluskunta-aktiivien ja aktivistien asenteita voimakkaasti sekä herätti konservatiivisimmat porvarit huomaamaan, että vallankumouksellinen osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Seurauksena oli entisestään voimistunut sotilaallisen tuen etsintä Saksasta ja konservatiivien valtavirran asettuminen lopullisesti radikaalin aktivistiliikkeen tavoitteiden taakse.[78][79]

Helsingissä tammikuussa 1918 järjestetty mielenosoitus yleistä asevelvollisuutta vastaan.

Joulukuussa 1917 SDP sai vielä aikaan virallisen päätöksen työväenkaartien säilymisestä puolueen valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat punakaartit, muun muassa Helsingin, Kotkan ja Turun, sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalinen vähemmistölinjan voitto ja sisällissodan syttyminen. Samaan aikaan suojeluskunnista alkoi muotoutua perusta Suomen valkoiselle armeijalle.

On ilmeistä, että SDP:n kentällä erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet edellä mainitun parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä sosialistien sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella, toisin sanoen radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta suojeluskuntien muodostaman vastavoiman takia ajatus ei saanut laajempaa kannatusta. Samoin ei-sosialistien ja porvarien piirissä tapahtumien kehitys, lopulta punakaartien ja venäläisten sotilaiden uhka, siirsi päätösvallan maltilliselta enemmistöltä suoraa, aseellista toimintaa kannattaville ja siihen koulutetuille miehille.[80]

Tilanteen kärjistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1917 aikana epäonnistuivat kummankin valtaryhmän sisäiset pyrkimykset yhteiskunnan hajoamisen ja ongelmien kasautumisen estämiseksi sekä uuden rakenteen ja järjestyksen luomiseksi.[81]. Tammikuussa 1918 tilanne kärjistyi (eskalaatio) nopeasti sodaksi, kun sekä valkoisten että punaisten jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti rintaman toisella puolella vastaliikkeeseen ja mahdollisuus kompromissiin oli jo menetetty. Sotilaalliset valmistelut, erityisesti aseiden hankinta, kiihtyivät molemmin puolin, ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat oikeiston edustajat. Oikeistolainen senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet luoda maahan "luja järjestysvalta", suojeluskuntien avulla. Tämä kiihdytti voimakkaasti työväenkaartien toimia. Osapuolet perustelivat valmistelujaan, erityisesti omille kannattajilleen, puolustautumisella.[82]

Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin aiemmin Venäjän armeijassa 30 vuotta palvellut kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim,[83] joka sai tehtäväkseen koota niistä maahan järjestysvallan. Suojeluskunnat julistettiin Suomen senaatin armeijaksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet, ja ne olivat vahvistumassa Leninin Pietarista lupaaman aselastin myötä 26.–27. tammikuuta. Sodan luonteinen toiminta alkoi Viipurissa ja muualla Karjalassa 17.–20. tammikuuta, molempien osapuolten aloitteesta. Lopulta, 26. tammikuuta, punakaartit ja työväen järjestyskaartit yhdistyivät Suomen Punaiseksi kaartiksi, ja sen joukot määrättiin liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt.[84]

Sodan osapuolten tavoitteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkärit Vaasassa. Joukko saapui Saksasta sisällissodan ollessa jo täydessä käynnissä.

Punainen ja valkoinen Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten keskinäisen kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Pääosa osapuolten kannattajista halusi toimia täysin itsenäisessä Suomessa, mutta heidän näkemyksensä erosivat siinä kenelle (valtio)valta maassa kuului ja millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Toisaalta rintaman molemminpuolin oli myös niitä, jotka katsoivat pienen maan itsenäisyyden tarvitsevan taustatukea voimakkaalta "suojelusvaltiolta", Saksalta tai Venäjältä.[85]

Punaisten tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanvaltuuskunta, puheenjohtajanaan Kullervo Manner, antoi 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle ehdotuksen Suomen valtiosäännöksi.[86] Otto Wille Kuusisen ja hänen lankonsa Einari Laaksovirran laatima[87] suomalais-sosiaalidemokraattiseen ajatteluun perustunut sosialistinen valtiosääntö- eli perustuslaki­ehdotus sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen ja Sveitsin perustuslaeista sekä Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista, ja se oli tarkoitus viedä kansan­äänestykseen.[88] Kansanvaltuuskunta solmi myös Neuvosto-Venäjän kanssa valtiosopimuksen 1. maaliskuuta 1918[89]. Suomen liittyminen Venäjän federaatioon tuli esille Pietarin neuvostossa 23.1.1918 Zinovjevin puheessa, Oskari Tokoin tilaisuudessa pitämän puheen johdosta. Tästä Suomen ja Venäjän välisestä federaatio mahdollisuudesta Tokoi kertoi myös Manchester Guardian lehden Pietarin kirjeenvaihtajalle M. Philips Pricelle 7.2.1918. Suomen pitämistä Venäjän yhteydessä pidettiin välttämättömänä edellytyksenä sosialismin toteuttamiseksi Suomessa, koska kapitalistiset maat katkaisivat saarrollaan tuonnin lännestä. Stalinin näkemyksen mukaan federaatio tulisi olemaan tilapäinen siirtymisvaihe, joka joutuisi väistymään aikanaan lopullisen päämäärän, sosialistisen yhtenäisyyden tieltä.[90]

Poliittisesti hyvin vaikutusvaltaisten punakaartien jyrkimmässä siivessä (esimerkiksi suomalaisbolševikit) oli vallalla myönteisempi suhtautuminen neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen. Näiden vasemmistoryhmien välinen valtataistelu jäi toteutumatta punaisen Suomen tappion vuoksi.[91]

Valkoisten tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaasaan siirtyneen senaatin tavoitteena oli vallan palauttaminen Etelä-Suomessa oikeistoenemmistöiselle hallitukselle. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta ja riippumattomuus Venäjästä aiottiin turvata voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiaa kaventavan monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Maltilliset ei-sosialistit kuitenkin vastustivat monarkismia ja Saksan interventiota, etenkin sodan alussa. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Venäjän armeijan ja suomalaispunakaartien huonon sotakunnon ilmeisen hyvin tietäneenä Mannerheim arvioi valkoisten tarvitsevan tuekseen saksalaisia aseita, mutta Saksan armeijan tulo Suomeen oli tarpeetonta. Jääkärit puolestaan halusivat aktivistien tavoin Suomeen vahvaa saksalaissuuntausta. Valkoinen kenraali uskoi ympärysvaltojen voittoon suursodassa, ja ennen kaikkea hänen henkilökohtaiset kokonaistavoitteensa olivat laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolševikkien suistamista vallasta Pietarissa. Yksimielisiä valkoiset sotilaat olivat tarpeesta hankkia Suomelle jalansijaa Venäjän puolella Itä-Karjalassa[92].

Venäjä ja Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen vaikuttavat pinnalta katsoen ristiriitaisilta. Bolševikit myönsivät maalle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta valtasivat menettämiään alueita myöhemmin takaisin kansallisuuspolitiikastaan huolimatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen. V. I. Lenin olisikin halunnut Suomen säilyvän entisen emämaan yhteydessä sotilas-, suurvalta- ja myös sisäpoliittisista syistä, mutta maasta oli luovuttava Saksan uhan, neuvosto-Venäjän sisäisen sekasorron ja ympärysvaltojen intervention takia. Päätavoitteena oli Venäjän ydinalueiden pelastaminen. Lisäksi joulukuun 1917 alussa maan kolmestakymmenestä hallintoalueesta vain yksi oli täysin bolševikkien hallussa. Näiden sotilas- ja geo­poliittisten tosiasioiden vuoksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolševikkina. Se ei estänyt neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana. Punaisten voitto olisi helpottanut bolševikkien epävarmaa asemaa, ja siksi suomalaisten kansallista epäyhtenäisyyttä yritettiin käyttää hyväksi. Venäjän sisäisen kriisin vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä.[93]

Neuvosto-Venäjä tuki punaista Suomea asetoimituksin ja Neuvostohallitukselle uskollisilla joukko-osastoilla. Entisiä tsaarin armeijan demoralisoituneita joukkoja poistui Suomesta tasaiseen tahtiin, ja Lev Trotski myös kehotti niitä poistumaan maasta 31. tammikuuta. Hänen tavoitteenaan oli uuden, luotettavan puna-armeijan luominen Pietarissa. V.I. Lenin totesi: "Me lähetämme suomalaisille aseita, mutta emme kelvottomaksi osoittautuneita joukko-osastoja", mutta Neuvostohallitus lähetti sotilasosastoja Pietarista Suomeen. Jälkeenpäin on esitetty, että Venäjän sota-asiain kansankomissaari Podvoiski määräsi tammikuun 23. päivänä Suomeen sijoitetun 42. armeijakunnan riisumaan suojeluskunnat aseista”. Ainut Podvoiskin määräystä koskeva virallinen dokumentti on senaatin tammikuun 24. päivän pöytäkirjassa, jossa todetaan, että Podvoiski oli senaatin saamien tietojen mukaan antanut Viipuriin sijoitetulle sotaväelle määräyksen riisua aseet kaupunkiin järjestystä pitämään saapuneelta suojeluskunnalta. Senaatin mukaan Podvoiskin määräys ei siis koskenut koko 42. armeijakuntaa eikä kaikkia suojeluskuntia vaan vain Viipurin varuskuntaa ja vain kaupunkiin saapuneita suojeluskuntalaisia. Teon taustalla oli sekä Suomen valkoisen armeijan toiminta venäläisiä vastaan Etelä-Pohjanmaalla 28. tammikuuta että oletus sosialistisen vallankumouksen leviämisestä Keski-Eurooppaan. Suomen suunnalla julistuksella oli Venäjän heikkouden vuoksi lähinnä poliittisen painostuksen arvo.[94]

Saksan keisarikunnan intervention tavoitteet keväällä 1918 Suomen ja Fennoskandian suunnalla olivat suurvalta-, talous- ja sotilaspoliittiset. Saksalaiset halusivat käyttöönsä sekä Suomen että Kuolan niemimaan raaka-ainevaroja. Karjalankannakselta puolestaan kyettiin uhkaamaan Venäjän pääkaupunkia Pietaria. Lisäksi Saksaa huoletti Britannian laivaston toiminta Jäämerellä ja Murmanskissa Kuolan niemimaalla. Suomalaiset aktivistit olivat pyytäneet saksalaisia joukkoja Suomeen jo kesällä 1917, mutta Berliinissä päätavoite oli rauha Neuvosto-Venäjän kanssa, länsirintaman takia. Joulukuussa 1917 käynnistyneiden Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen aikana Saksa edisti etujaan Suomessa lupaamalla kotiuttaa Jääkäripataljoona 27:n ja myymällä 70 000 kivääriä suojeluskunnille. Lev Trotski kuitenkin katkaisi rauhanneuvottelut 10. helmikuuta 1918, vaikka Lenin kannatti rauhansopimusta. Saksan sodanjohto päätti lopulta aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena sen lähinaapureilta vaadittiin ”avunpyyntöjä” hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta. Saksan armeijan uusi hyökkäys Baltian suunnalla luhisti nopeasti venäläisten puolustuksen, mikä johti maiden välisen Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimiseen 3. maaliskuuta 1918. Sen mukaan Neuvosto-Venäjä menetti Suomen, Baltian, Puolan ja Ukrainan.[95] Saksan sodanjohdon V. I. Leniniin kohdistamat toiveet olivat siten lopulta toteutuneet.

Sodan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten valloittama punaisten panssarijuna.

Kahakointi Karjalassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vuoden 1918 sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 klo 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 klo 3. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen, vaan sisällissotaa muistuttanut toiminta alkoi jo aiemmin tammikuussa, erityisesti Karjalassa.[96] Syynä lienee ollut se, etteivät kummallakaan sodanjohdolla olleet omat joukot hallinnassa. Toisaalta Viipurin kaupunki oli sodan kannalta strategisesti keskeisimpiä paikkakuntia Suomessa, ja on myös arvioitu, että molemmilla puolilla johtoporras lopulta vaikutti aktiivisesti tapahtumien taustalla. Punaisten ja valkoisten välisessä taistelussa kyse oli sekä Viipurin hallinnasta että aseiden hankinnasta. Kamppailu alkoi 17.–20. tammikuuta työväenkaartin tunkeuduttua paikallisen suojeluskunnan asevarastoon ja valkoisten kaapattua punaisten Mikkeliin suunnatun kiväärilähetyksen. Karjalan maalaispitäjistä komennettiin 21. tammikuuta noin 600 suojeluskuntamiehen vahvuinen pataljoona Viipuriin, jossa se miehitti 22. tammikuuta kaupungin rauta­tie­aseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Pataljoona jatkoi taisteluaan 27. tammikuuta Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarista tulleet niin sanotut asejunat ja yritti kaapata niistä sotatarvikkeet. Junat olivat tuomassa Eino ja Jukka Rahjan johdolla Leninin Suomen työväenkaarteille tammikuun alussa 1918 lupaamaa suurta aselastia. Suojeluskuntalaisten kaappaushanke epäonnistui, ja junat pääsivät lasteineen lopulta Viipuriin, joka jäi punaisten hallintaan.[97][98]

Venäläisten toiminta Karjalan kahakoissa oli heikosti johdettua ja ristiriitaista. Venäläissotilaita osallistui Viipurissa punaisten mukana toimiin valkoisia vastaan 19. tammikuuta ja 22. tammikuuta, mutta pääosa kaupungin vajaakuntoisesta varuskunnasta (vahvuus 1 000–1 500 miestä) pysyi passiivisena sekä koki asemansa heikoksi ja uhatuksi. Punaisten ja valkoisten toiminnan kiihdyttyä, ja suojeluskuntajoukkojen siirryttyä Viipuriin sekä riisuttua venäläisiä varuskuntia ja joukkoja aseista Sortavalassa, Antreassa ja Joensuussa 22.–25. tammikuuta, neuvosto-Venäjän sota-asiainkomissaari N. Podvoiški antoi 23. tammikuuta Viipurin venäläisjoukoille käskyn riisua valkokaartit yksipuolisesti aseista. Määräys oli ristiriidassa Suomen venäläisen aluekomitean puolueettomuutta korostaneen päätöksen kanssa. Podvoiški joutui lopulta perumaan käskynsä 26. tammikuuta 1918 Suomen senaatin edustajien painostuksen ja omien sotilaiden passiivisuuden takia.[99]

Punaisella puolella suojeluskuntien aktiivisuuden koettiin uhkaavan em. asejunien pääsyä Suomeen, joten työväenkaartien johto määräsi 23. tammikuuta Pietarin ja Helsingin välisen rautatien läheisyydessä olleita kaarteja liikekannalle junia suojaamaan. Toisaalta toimenpiteellä edistettiin myös vallankumouksen alkamista. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23.–24. tammikuuta. Viipurin seudun valkoisten komentaja jääkäriluutnantti Woldemar Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta 1918 Mannerheimille viestin: "Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa"[100]. Suojeluskuntalaisten toiminta Viipurin alueella ennen sodan varsinaista alkua tunnettiinkin nimellä Karjalan nousu.

Sodan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rintamalinja ja ensimmäiset hyökkäykset helmikuussa.

Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi illalla klo 23 26. tammikuuta 1918. Siltasaarelle keskitetyt punakaartilaiset marssivat Pitkänsillan kautta keskustaan ja miehittivät puhelinkeskuksen, rautatieaseman ja lennättäminen.[101] Punakaarti otti Helsingin haltuunsa aamulla 28. tammikuuta. Kaikkiaan kuusi senaatin jäsentä siirtyi pääkaupungista Vaasaan, missä he jatkoivat hallituksen työskentelyä Vaasan senaattina. Senaatin puheenjohtaja (nyk. pääministeri) Pehr Evind Svinhufvud yritti matkustaa Helsingistä Vaasaan Venäjän laivaston lentokoneella, mutta suomalainen lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud pääsi lopulta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista ja porvarillisista poliitikoista, muun muassa K. J. Ståhlberg, Lauri Ingman ja Kyösti Kallio jäivät piileskelemään punaiseen Helsinkiin "maan alle" aina saksalaisten saapumiseen saakka[102].

Punaisen puolen hallitukseksi perustettiin Helsingissä 28. tammikuuta Suomen kansanvaltuuskunta. Se julkaisi nimilistansa yhteydessä samalle päivälle päivätyn julistuksen "Suomen työmiehet, kansalaiset!", jossa tiedotettiin vallankumouksen alkamisesta.[103]

Punaisen ja valkoisen Suomen välinen epäyhtenäinen rintama asettui sodan hajanaisessa alkuvaiheessa karkeasti ottaen linjalle PoriIkaalinenKuruVilppulaLänkipohjaPadasjokiHeinolaMäntyharjuSavitaipaleLappeenrantaAntreaRautu. Molemmilla puolilla rintaman taakse jäi vastustajan haltuun paikkakuntia, jotka puhdistettiin vihollisista helmikuun 1918 kuluessa. Valkoisessa Suomessa punaisia tukikohtia olivat Oulu, Tornio, Kemi, Raahe, Kuopio ja Varkaus. Punaisessa Suomessa valkoisten hallintaan jäivät Uusikaupunki, Siuntio-Kirkkonummi ja Porvoon seutu.

Vuoden 1918 sota oli "rautatiesotaa", koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi osapuolet taistelivat tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (mm. Haapamäki, Tampere, Kouvola ja Viipuri). Sekä puna- että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000–90 000 sotilasta. Punakaartit koostuivat pääosin vapaaehtoisista joukoista. Valkoisten puolella taisteli 11 000–15 000 vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen ase­velvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Molemmissa kaarteissa vapaaehtoisten tärkeimmät motiivit liittymiseen olivat taloudelliset tekijät, kuten muonitus ja palkka, sekä aatteellisuus ja lisäksi ympäristön paine mutta myös painostus.[104] Punaisten puolella kaartien erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (noin 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli alaikäiset, pääosin 15–17-vuotiaat lapsisotilaat, joihin punaisella puolella kuului myös tyttöjä. Suomen valkoisen armeijan selkärangan muodostivat talonpojat ja sivistyneistö. Suomen punaisessa kaartissa taisteli lähinnä taajamien työväestöä ja maaseudun vähävaraisia[105].

Punainen kaarti sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaupseereita ratsailla.

Sisällissodan ensimmäisessä vaiheessa 27. tammikuuta14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Kaartin ylipäällikköinä toimivat (aikajärjestyksessä): Ali Aaltonen, Eero Haapalainen ja triumviraatti Eino Rahja, Adolf Taimi, Evert Eloranta sekä viimeisenä Kullervo Manner. Heti taistelujen alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: sotilasammattitaidon ja ammatti­upseerien puute ja heikosti koulutettu, kuriton miehistö. Punaiset kärsivät ensimmäisiä tappioita muun muassa omien aseiden kautta, vahingonlaukauksista. Punakaartin organisaatiossa toimivin taso oli komppania tai joukkue eli plutoona. Niiden päälliköt valittiin demokraattisesti yksikön jäsenten kesken ja keskuudesta, joten lopputulos johdon laadun suhteen oli hyvin sattumanvarainen. Kaartilaisten paineensietokyky taistelussa oli heikko, mikä yhdessä ammattitaidottoman johdon kanssa johti helposti hyökkäyksen pysähtymiseen ja puolustuksen pettämiseen. Tappioiden seurauksena kokonaisia joukko-osastoja saattoi poistua rintamalta takaisin kotiseudulle, sodanjohdon kykenemättä sitä estämään. Kenttäkelpoisuudeltaan parhaita joukkoja olivat maaseudulta kootut osastot. Taisteluhengeltään parhaita olivat kaupunkilaisosastot, erityisesti Helsingin punakaartin joukot, sekä Pietarinsuomalaiset.[106]

Toisaalta paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esimerkiksi Hugo Salmela, Mikko Kokko, Oskari Rantala, Jalmari Parikka), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskevaa johtamisongelmaa. Punaiset yrittivät korjata heikkouksiaan muun muassa perustamalla Helsingin Kallion sotakoulun, jonka tarkoituksena oli kouluttaa upseereita punakaartin käyttöön. Koulu ei ennättänyt saada kurssiaan loppuun ennen sodan päättymistä. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen taktisten virheiden ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin kutsua aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi.

Punakaartilaisia kuvattuna vuonna 1918.

Osa punaisesta terroristakin lienee selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, muun muassa saksalaisjoukkoja vastaan käydyt kiivaat Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.–29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen, ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä[107].

Venäläiset joukot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän armeijan rappiotilan ja sotaväsymyksen takia venäläisten sotilaiden osuus sisällissodan rintamataisteluissa jäi Karjalankannasta lukuun ottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkojen vahvuus Suomessa oli ollut elokuussa 1917 noin 100 000[108] – 125 000 sotilasta.[109] Marras-joulukuusta 1917 lähtien joukkojen määrä alkoi supistua sekä suunnitelmallisten sotilaallisten siirtojen ja kotiuttamisen että jatkuvasti lisääntyneen kurittomuuden ja karkuruuden vuoksi.[110]

Sisällissodan alettua 27. tammikuuta 1918 venäläissotilaita oli Suomessa enintään 40 000 miestä.[111][112]

Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Brest-Litovskin rauhan tultua voimaan 3. maaliskuuta Suomessa oleskelevat noin 6 000 sotilasta käskettiin vetäytymään maasta 2 kuukauden kuluessa. Maaliskuun loppuun 1918 mennessä vanhan armeijan osastot olivat valtaosin poistuneet Suomesta.[113][114]

Lopulta vain 7 000–10 000 venäläissotilasta, osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana Pietarista tulleita, oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei sotatoimiin saatu suostuteltua, sillä vain 1 000–4 000 sotilasta taisteli 100–1 000 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Toisaalta helmikuun 1918 loppupuoliskolle asti joitakin venäläisiä upseereita toimi punakaartien sotatoimien johdossa: eversti Mihail Svetšnikov Länsi-Suomessa ja I. Jeremejev Itä-Suomessa. Venäläisten ja suomalaisten välinen yhteistyö sujui kuitenkin huonosti muun muassa kieliongelmien ja keskinäisen epäluottamuksen takia. Punaisten hyökkäysvaiheen aikana helmikuun alusta – maaliskuun puoleenväliin asti rintamalinja ei siirtynyt juuri lainkaan pohjoisemmaksi, vaikka valkoisten taistelukyky oli tuolloin heikoimmillaan.[115][116][117]

Sisällissotaan osallistuneiden venäläissotilaiden määrä ja merkitys väheni pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Joukot joko hajosivat tai niitä siirrettiin suojaamaan Pietaria, ja sen jälkeen neuvosto-Venäjän tuki punaisille oli valtaosin aseapua. Venäläisten sodan loppuun asti jatkunut sotilaallinen toiminta Karjalankannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminen. Muualta Suomesta merkittävä osa sisällissodassa sekä aktiivisia että passiivisia venäläissotilaita oli vetäytynyt jo ennen Suomen valkoisen armeijan hyökkäysvaihetta.[118]

Valkoinen armeija sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Onni Kokko, liminkalainen 13-vuotias lapsisotilas, joka taisteli valkoisten puolella aseistuksenaan japanilainen Arisaka-karbiini. Kaatui myöhemmin Tampereella. Punaisten puolella taisteli myös tyttösotilaita.

Venäläisten joukkojen aseistariisunta Etelä-Pohjanmaalla 28.–31. tammikuuta sujui valkoisilta pääosin helposti ja rauhallisesti. Venäjää Suomessa edustanut aluekomitea oli ilmoittanut 24. tammikuuta Vaasan senaatille venäläisten joukkojen "suunnitelmallisen kotiuttamisen" jatkuvan entiseen tapaan. Vaasan senaatin ja Mannerheimin esikunnan kaksijakoisen propagandan pohjalta 30. tammikuuta annettiin vain venäläisille suunnattu julistus, jonka mukaan Suomen talonpoikaisarmeija ei sotinut venäläisiä sotilaita vastaan. Toisaalta omille rivimiehille korostettiin taisteltavan juuri venäläisiä vastaan. Monet Suomessa olleet venäläisupseerit tukivat valkoisia. Neuvostohallitus käski vuoden 1918 alussa Suomessa olleita varus­kuntia noudattamaan puolueettomuutta, ja jotkut varuskuntakomiteat antoivat paikallisesti vastaavia vakuutuksia. Niistä huolimatta Pohjanmaan venäläinen päällystö toimi usein tiiviissä yhteistyössä suojeluskuntien kanssa. Pohjanlahden meripuolustuksen johtaja, vara-amiraali Nikolai Podgurski auttoi kenraali Mannerheimia Vaasan varuskunnan aseistariisunnassa.[119]

Vastapalvelukseksi tuesta aseistariisunnalle Mannerheim järjesteli venäläisupseerien palkanmaksun, asunto-olot ja muonituksen kuntoon, sekä antoi heille vapaan liikkumisoikeuden Vaasassa. Seinä­joella venäläisjoukot asettuivat entisiin majapaikkoihinsa. Mannerheim lupasi venäläisille hoitavansa joukot maasta Sortavalan tai Rovaniemen kautta ja palauttavansa aseet rajalla. Joukot suljettiin lopulta vankileireille ja aseet otettiin omaan käyttöön, koska kuljetus ei onnistunut ja suhtautuminen venäläissotilaisiin muuttui hyvin kielteiseksi jääkäripataljoonan saavuttua Saksasta Vaasaan.[120] Sisällissodan alkuvaiheessa valkoinen armeija ja venäläiset sotilaat taistelivat rintamalla merkittävässä määrin toisiaan vastaan lähinnä Ruovedellä, Vilppulassa, Mäntyharjun rintamalla ja Karjalankannaksella.[121]

Aloite valkoisille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan toisessa vaiheessa, 15. maaliskuuta 1918 alkaen sodan loppuun saakka (15. toukokuuta), aloite siirtyi Suomen valkoiselle armeijalle. Sen menestys ja voitto perustui pääasiassa punakaartia selvästi ammattitaitoisempaan päällystöön. Valkoisen armeijan upseeristo koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, ulkomaalaisista vapaaehtoisista upseereista ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä (1 300 miestä mukana sodassa). Tämä heijastui sotatoimien parempana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä operaatioiden toteuttamisena. Toisaalta, erityisesti työväestöön kuuluneiden rivimiesjääkäreiden suhteen oli traagista, että Saksassa suomalaisten Venäjää vastaan suuntautunutta vapautus- ja kumousliikettä valmistelleet miehet päätyivät lopulta taisteluun omia kansalaisia vastaan. Parisataa jääkäriä jäikin Saksaan sisällissodan ajaksi[122].

Valkokaartien kouluttamattomien tai vain lyhyen koulutuksen saaneiden vapaaehtoisten ja asevelvollisten rivimiesten sotilastaidot eivät sen sijaan olleet paremmat kuin punakaarteissa. Jääkäri Sulo Pekkola muisteli: ”Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin.” Punakaartilaisten tavoin valkoisia sotilaita saattoi poistua oma-aloitteisesti rintamilta. Pisimmän koulutuksen Suomessa olivat saaneet Porvoon Saksanniemen kartanoon 19. syyskuuta 1917 perustettuun Poliisikouluun (Järjestyslipusto) hakeutuneet noin 200 miestä. He muodostivat tammikuussa 1918 Lappajärvellä perustetun Uudenmaan Rakuunarykmentin rungon. Joulukuusta 1917 lähtien suojeluskunnat järjestivät joukkueen- ja ryhmänjohtajakoulutusta Vimpelissä Vimpelin koulussa ja Vöyrissä Vöyrin koulussa, mutta kokonaisuutena sotilasopetus ei kattanut merkittävää osaa valkoisista joukoista. Vöyrin sotakoulu aloitti toimintansa 26. tammikuuta 1918, koulutuksen piti kestää kolme viikkoa, mutta jo kahden päivän päästä Vöyrin sotakoululaiset komennettiin taisteluihin. Pohjanmaan suojeluskuntien esikunta siirrettiin Ylistaroon ja sinne siirrettiin myös Vöyrin koulu.[123] Suomen oman sotaväen joukko-osastot oli lakkautettu vuonna 1901 ja viimeisenä Suomen kaarti 1905, joten varsinaista sotilaskoulutusta ja -kokemusta oli ainoastaan Jääkäripataljoona 27:n miehillä, jotka saivatkin tavallista suuremman henkilökohtaisen vapauden taistelujen johtamisessa.[124]

Vakavien koulutuksellisten puutteiden lisäksi valkoisen armeijan johto arvioi, että valkoisten sotilaiden, erityisesti Keski- ja Pohjois-Suomen pientilallisten, motivaatio käydä sotaa suomalaisia punaisia vastaan saattaisi olla heikko. Siksi sotapropagandassa korostettiin voimakkaasti, että taistelua käytiin lähinnä Venäjän armeijan ”punaryssiä” vastaan, ja sodan loppuvaiheessa painotettiin entistä näkyvämmin taistelun vapaussota-aspektia. Toisaalta valkoisessa Suomessa asetettu asevelvollisuuslaki peitti vastustusta, mutta lähes 30 000 valkoisen Suomen asevelvollisuusikäistä, ilmeisesti työväenliikkeen kannattajiin kuulunutta miestä, jäi saapumatta kutsuntoihin. Siten valkoisesta armeijasta oli karsiutunut merkittävä määrä heikoimman taistelumotivaation omanneita miehiä, ja lisäksi Etelä-Suomen ulkopuolisen alueen väestössä työväenliikettä ja sosialismia vastustettiin voimakkaasti myös kristillisen uskonnollisuuden perusteella.[125]

Heikon taistelukykynsä perusteella suomalaisten armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat sotilasperinteen suhteen erehdyttäviä. Nimitys ”kaarti” viittaa yleensä armeijoiden parhaisiin joukko-osastoihin, alun perin hallitsijoiden henkivartiokaarteihin. Venäjällä ja Suomessa punaisia vastaan taistelleita joukkoja kutsuttiin valkokaarteiksi. Punakaarti-nimitystä käytettiin Suomessa jo vuoden 1905 vallankumouksen yhteydessä.[126] Suomen kaartien olisi pitänyt olla vallankumouksen ja kumouksen torjunnan parhaimmistoa, sisällissodan vapaaehtoinen etujoukko.

Ratkaisu Tampereella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereen taistelussa kuolleiden ruumiita ennen hautaamista.

Suomen valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 16. maaliskuuta6. huhtikuuta 1918. Taistelun tuloksena valkoinen armeija valtasi punaisilta maan suurimman teollisuuskeskuksen. Sotatoimi alkoi kaupungin koillispuolella sijaitsevassa Längelmäen Länkipohjassa ja siihen liittyivät myös kamppailut alueen pohjois- ja luoteispuolella linjalla VilppulaKuruKyröskoskiSuodenniemi. Tampere saarrettiin Lempäälän taistelussa 24. maaliskuuta ja Siuron valtauksessa 26. maaliskuuta.[127]

Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sisällissodan kiivain yhteenotto. Se oli siihen mennessä suurin Pohjoismaissa käyty taistelu, johon osallistui 16 000 valkoista ja 14 000 punaista. Punakaartin puolustustahto ja -kyky oli kohonnut ja kaartit osoittivat merkittävää päättäväisyyttä Tampereen puolustamisessa. Valkoisten sodanjohto asetti hyökkäykseen parhaita ja iskukykyisimpiä joukkojaan, muun muassa osan uusista jääkärirykmenteistä. Kalevankankaan hautausmaan taistelussa, niin sanottuna verisenä kiirastorstaina 28. maaliskuuta ei enää vain kävelty aukeita eikä ammuttu vahingonlaukauksia sillä eräät valkoisen armeijan yksiköt kärsivät yli 50 prosentin taistelutappiot. Jääkäreitä kaatui 50 ja ruotsalainen vapaaehtoisprikaati menetti noin 10 prosenttia miehistöstään. Valkoisten ratkaiseva, Tampereen keskustan valtaukseen johtanut hyökkäys alkoi yöllä 3. huhtikuuta 1918 voimakkaalla tykistötulella. Tampereen taistelu oli Suomen historian ensimmäinen, säälimätön, kortteli korttelilta käyty kaupunkisota, johon ainakin jälkiviisaudessa sisältyy paljon traagista symboliikkaa. Sisällissodan ratkaisutaistelu käytiin kaupungissa, josta Suomen teollistuminen, taloudellinen ja poliittinen modernisaatio sekä koko kansan henkistä ja aineellista tilaa parantanut kehitys oli alkanut.[128]

Pyhä- ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty taistelu oli myös suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana, ja saksalaiset joukot olivat vasta saapumassa maahan.

Valkoisten lentolehtinen kehottaa punaisia Tampereen puolustajia antautumaan.

Valkoisia kaatui Tampereen taisteluissa 700–900 miestä. Punakaartit menettivät 1 000–1 500 taistelijaa, ja yhden parhaista johtajistaan Hugo Salmelan. Vangeiksi jäi 11 000–12 000 punaista. Siviiliuhreja oli 71. He menehtyivät pääosin tykistötulessa. Siviiliväestöä suojautui taisteluiden ajaksi kaupungin kivikirkkoihin, Tampereen tuomiokirkkoon ja Aleksanterin kirkkoon. Tampereen kaupunginosista muun muassa Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin.[129].

Sisällissodan pääoffensiivit maaliskuussa. Valkoiset saartavat Tampereen.

Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta. Valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipuriin, joka vallattiin 29. huhtikuuta[130]. Viipurin taisteluun osallistui 18 500 valkoista ja 7 000 punaista. Valkoinen armeija menetti kaatuneina noin 50 miestä. Punakaartilaisia kaatui 500–800 ja vangiksi heitä jäi 12 000–15 000. Sotasaaliiksi valkoiset saivat 300 tykkiä, 200 konekivääriä, panssarijunan, yli 400 kuormaa elintarvikkeita, tykinammuksia ja patruunavarastoja.[131]

Saksalaiset joukot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten sotilaiden Maxim MG08 -konekivääriasema Helsingissä kaupungin valtauksen jälkeen. Maassa punainen lippu.

Sodan kolmannessa vaiheessa valkoisen armeijan yleishyökkäystä Etelä-Suomeen täydensi kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtaman Saksan Itämeren divisioonan maihinnousu Hangossa 3. huhtikuuta 1918. Divisioonan vahvuus oli 10 000 sotilasta. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta, Tallinnasta edennyt, noin prikaatin vahvuinen osasto Brandenstein (3 000 miestä). Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12.–13. huhtikuuta (Helsingin taistelu 1918), Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihi­mäen 22. huhtikuuta ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta 1918. Loviisasta liikkeelle lähtenyt prikaati valtasi Lahden 19. huhtikuuta ja katkaisi läntisten ja itäisten punakaartien väliset yhteydet. Saksalaisjoukot nopeuttivat merkittävästi punakaartien sotilaallista tappiota ja lyhensivät sodan kestoaikaa. Toisaalta Suomi joutui sodan jälkeen Saksan vaikutusvaltaan.[132]

Valkoisten ja saksalaisten (harmaalla) offensiivit sisällissodan lopulla.

Ruotsin kaksijakoinen rooli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi kieltäytyi osallistumasta virallisesti Suomen sisällissotaan, mutta 84 vapaaehtoista ruotsalaisupseeria antoi merkittävän tuen valkoiselle sodanjohdolle. Lisäksi valkoiseen Suomeen lähetettiin kapteeni Hjalmar Frisellin johtama vapaaehtoisista ruotsalaissotilaista koostunut, Ruotsalaiseksi prikaatiksi kutsuttu osasto. Sen todellinen kokonaisvahvuus, 250–550 miestä (vahvuustiedot vaihtelevat) vastasi kuitenkin lähinnä vahvennettua pataljoonaa.[133]

Vapaaehtoisten sotilaiden lisäksi Ruotsi edisti ulkopoliittisia etujaan Suomessa lähettämällä laivasto- ja sotilasosaston Ahvenanmaalle 15. helmikuuta 1918. Teon motiiviksi esitettiin ahvenanmaalaisten "avunpyynnöt" Ruotsille. Tosiasiassa syynä olivat geopoliittiset valtatekijät. Ruotsalaisjoukot joutuivat kuitenkin vetäytymään Ahvenanmaalta toukokuuhun 1918 mennessä saksalaisen laivasto-osaston saavuttua sinne 5. maaliskuuta 1918.[134]

Lentotoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän lentoasemat Suomessa olivat pääosin lakanneet olemasta lentäjien palattua Venäjälle pääosin luultavasti sikäläisten niin kutsuttujen valkoisten joukkoon. Punaisten käyttöön oli jäänyt muutamia venäläisten lentoasemien koneita, pääosin Stetinin M-9-lentoveneitä. Suomalaisia lentäjiä ei ollut, joten joitakin Suomeen jääneitä venäläisiä lentäjiä palkattiin ohjaajiksi. Punaisten lentotoiminta sisällissodassa pääsi käyntiin, kun Viipurista lähetettiin 24. helmikuuta 1918 viisi lentokonetta, jotka saapuivat seuraavana päivänä Riihimäelle.[135]

Lento-osastoja perustettiin Helsinkiin (Hermannin lentoasema), Tampereelle, Valkealaan (Utti) ja Viipuriin. Varsinaista lento-osastojen yhtenäistä esikuntaa ei ollut, vaan osastot toimivat itsenäisesti todennäköisesti rintamaesikuntien alaisina. Helsinkiin perustettiin erityinen lentokoulu, joka ei kuitenkaan ehtinyt kouluttaa yhtään lentäjää. Riihimäelle saapuneista koneista lähetettiin kaksi konetta Tampereelle ja kolme Kouvolaan. Tampereelle lähetetyt koneet olivat Nieuport-merkkisiä. Toinen niistä oli tiedustelu- (Nieuport 10), ja toinen hävittäjäkone (Nieuport 17). Tampereelle saapui myös neljä venäläistä lentoupseeria ja kuusi mekaanikkoa. Tampereelta lähti lentokone sotalennolle ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta 1918 Naistenlahdelta.[136][137] Tampereella olleita kahta Nieuport-konetta käytettiin Vilppulan-Mäntän suunnan taisteluissa. Koneita käytettiin tiedusteluun, mutta niistä pudotettiin myös pommeja,[138][139]

Näiden lisäksi punaisilla oli ilmeisesti käytössään vielä kaksi lentokonetta itäisen rintaman lento-osastolla. Osa koneista joutui valkoisten haltuun joko jo sodan aikana tai sodan päätyttyä. Osa koneista tuhoutui. Lentotoiminta käsitti tiedustelua, pomminpudotusta, lentolehtisten levitystä ja tykistötulen tähystystä, mutta toiminta oli kaikilla rintamilla tehotonta. Syynä oli heikko johtaminen, koneiden heikko kunto, koneiden huono huolto ja venäläisten lentäjien välinpitämättömyys.[140][141]

Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä ostetuista 5 Nieuport-koneesta, joista 4 saapui palkattujen venäläisten lentäjien lentämänä Antreaan, ja venäläisiltä jääneistä koneista.[142]

Ruotsista saapui kreivi Eric von Rosen lahjoittama Morane-Saulnier Parasol kone, johon hän oli maalannut siniset hakaristit , tämä kone numeroitiin 1:seksi ja kone oli Mannerheimin armeijan ensimmäinen lentokone. Kone tuhoutui 16.4.1918 murskauduttuaan Näsijärven jäähän, moottorin pysähdyttyä, koneen ruotsalainen lentäjä ja suomalainen mekaanikko kuolivat.[143] Ruotsista saatiin myös kolme kaksitasoista N.A.B. Albatros -konetta helmikuun lopulla 1918. Albatros-koneista kaksi saatiin lahjoituksena ja kolmas ostettiin. Tarkoituksena oli käyttää lentokoneita valkoisten tukena, mutta ne eivät olleet siviilikoneina sopivia sisällissodan olosuhteisiin.[144]

Suomalaisia ohjaajia ei ollut, vaan koneiden lentäjät ja mekaanikot tulivat Ruotsista. Jääkäreistä luutnantti Bertil Mårtenson oli saanut Saksassa lentäjänkoulutuksen, mutta hän jäi sisällissodan ajaksi Saksaan muun muassa ostamaan Suomelle lentokoneita. Suomen ilmavoimissa lensi 29 ruotsalaista, 7 venäläistä, 4 suomalaista ja 2 tanskalaista, joihin liittyi muutamia saksalaisia. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä.[145]

Itsenäisen Suomen ensimmäinen lentoasema sijaitsi Kolhossa, jonne ensimmäinen lentokone tuotiin 7. maaliskuuta 1918 rautateitse, ja josta kone nousi ensimmäisen kerran Kaijanselän jäältä ilmaan 17. maaliskuuta 1918. Suomen Ilmavoimat sai 1918 käyttöönsä yhdeksän venäläisten jättämää Stetinin M-9-lentokonetta. Ensimmäinen sotalento suoritettiin Lylyn suuntaan, jossa lentotähystyksen avulla saatiin tietoja punaisten liikkeistä. Taisteluiden siirtyessä kohti Tamperetta siirtyi lentoasema ensin Ori­vedelle ja sitten Tampereen Kauka­järvelle. Ilma-aseen merkitys sisällissodassa oli olematon.[146] [147]

Poliittinen terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1918 sodalle oli luonteenomaista poliittinen väkivalta, joka erotellaan punaiseksi ja valkoiseksi terroriksi. Molempien osapuolten kokeman trauman vuoksi teloitukset yritettiin selittää jälkeenpäin taistelutoiminnan ulkopuolisina tekoina, vain primitiivisten vihantunteiden purkauksina.[148]. Historiantutkimus on kuitenkin liittänyt vuoden 1918 terrorin myös yhdeksi sodankäynnin muodoksi. Siihen saatiin malli aiemmista sisällissodista, poliittisesta väkivallasta sekä eri puolilta ensimmäisen maailmansodan rintamia, joissa terrori oli paikoin yleistä ja laajamittaista. Terrorin tavoitteena oli sekä vastustajan valtarakenteiden tuhoaminen että voimakkaan pelotevaikutuksen luominen. Vaikka teloituksissa toisaalta olikin paikallisen ja henkilökohtaisen koston muotoja, ainakin kolmannes punaisesta terrorista katsotaan olleen punakaartin johdon suunnittelemaa järjestelmällistä toimintaa. Pääosan valkoisesta terrorista arvioidaan olleen ylimmän sodanjohdon määräämää, vallattujen alueiden "lopullisen haltuunoton" yhteydessä toteutettua harkittua ja organisoitua sodankäyntiä. "Virallisesti" ja erityisesti sodan alussa sekä Vaasan senaatti että Kansanvaltuuskunta vastustivat terroritoimia.[149]

Punaisen ja valkoisen terrorin keskeisiä toteuttajia olivat suoraan ylemmän sodanjohdon alaisuudessa itsenäisesti toimineet isku- ja tiedustelujoukot, joita kutsuttiin lentäviksi osastoiksi. Ne koostuivat 10–80 valikoidusta ratsusotilaasta. Iältään lentävän osaston soturit olivat yleensä nuorempia kuin rintamajoukkojen miehet (nuorimmat 13–14-vuotiaita sotilaspoikia). Osastoa johti vanhempi, vahvan auktoriteetin omannut johtaja, jonka alaisuudessa "lentävät" suorittivat "etsi ja tuhoa"-tehtäviä sekä toimeenpanivat omavaltaisia teloituksia tai tuomioistuimien langettamia kuolemantuomioita.[150]

Punainen terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaiset surmasivat hallitsemillaan alueilla 1 400–1 650 siviilihenkilöä. Teloituksia oli tammikuun lopun ja helmikuun lopun välisenä aikana runsaasti, noin 700. Maaliskuussa teloitukset vähenivät noin 200 uhriin. Terrori yltyi huhtikuussa ja toukokuun alussa 1918 punaisten tappion varmistuessa; surmattuja oli noin 700[151]. Poliittisen väkivallan motiivina oli vastapuolen johtavassa asemassa olevien henkilöiden tuhoaminen, sekä paikoin myös henkilökohtainen aggressio. Pääosa teloitetuista oli aktiivisia suojeluskuntalaisia, kartanonomistajia, talollisia, poliitikkoja, poliiseja, opettajia ja ylempiä virkamiehiä sekä teollisuuden johtajia ja omistajia. Terrorin uhrien joukossa oli myös noin 90 punaiseksi tai (maltilliseksi) sosialistiksi luettavaa henkilöä.

Punaisten surmaamia vankeja Viipurissa 1918

Vaikka punainen terrori ei kohdistunut erityisesti Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa vastaan, punaiset surmasivat kaikkiaan kymmenen pappia (seurakunnissa yhteensä noin 1 200 pastoria). Murhat tehtiin osin aatteellisistakin syistä, mutta erityisesti maaseudulla papisto edusti yhteiskunnan perinteistä valtajärjestelmää[152].

Merkittävä osa punaisesta terrorista toteutettiin Kouvolan-Kymenlaakson ja Toijalan seudun ns. terrorikeskuksissa. Niissä teloitettiin kaikkiaan 300–350 uhria[153]. Punaisten huomattaviin väkivallantekoihin tammikuusta huhtikuuhun, 1918, lukeutuvat myös mm. seuraavat joukkosurmat:

Valkoinen terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Valkoinen terrori
Teloitus Länkipohjassa.

Valkoisessa terrorissa tuhottiin kapinaan nousseita ja heidän tukijoitaan kautta linjan. Pääpaino oli punakaartien johtajien sekä punaisten hallintoon, punaiseen terroriin ja sotatoimiin osallistuneiden rankaisussa. Suhteellisesti voimakkain jälkipuhdistus kohdistui venäläisiin sotilaisiin. Valkoisessa terrorissa menehtyneiden määrä kohosi lopulta huomattavasti korkeammaksi kuin punaisessa terrorissa kuolleiden määrä: 7 000–10 000 uhriin. Teloitukset jakaantuivat ajallisesti eri tavoin kuin vastaava punainen väkivalta. Sodan alkuvaiheessa helmikuussa 1918 surmattiin noin 350, maaliskuussa noin 500, huhtikuussa noin 1 800, toukokuussa noin 4 600 ja kesäkuussa 1918 noin 300 henkilöä. Sodan alkupuolella valkoisen terrorin merkittävin tapahtuma oli Varkauden valtauksen yhteydessä 21. helmikuuta 1918 toteutettu verilöyly, jossa teloitettiin 80–90 punaista. Tapausta on kutsuttu nimellä Huruslahden arpajaiset. Varkaudessa teloitettiin maaliskuun puoliväliin 1918 mennessä yhteensä 100–140 henkilöä. Henkilötappioiltaan selvästi vähäisempi, 13 uhria, mutta symboliarvoltaan merkittävä terroriteko oli Harmoisten sairashuoneen veriteot 10. maaliskuuta 1918.

Terrorin huippukautena, huhtikuun lopun ja toukokuun alun 1918 välisenä kahtena viikkona teloituksia oli noin 200 päivässä, ja yhteensä surmattiin 2 500–3 000 henkeä. Hans Kalmin joukot ampuivat Lahdessa 1. toukokuuta31. toukokuuta 1918 välisenä aikana 150–200 punaisiin lukeutunutta naista. Teloituksissa menehtyi kaikkiaan 300–600 naishenkilöä.

Valkoisen terrorin osalta pysyvästi epäselväksi jäänee, mikä osa taistelujen yhteydessä menehtyneistä punakaartilaisista todella kaatuivat ja mikä osa oli välittömästi taistelujen jälkeen teloitettuja.

Teloitetut punaiset naiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tietokirjailija ja tutkija, maisteri Tauno Tukkisen suorittamien tutkimusten mukaan teloitetuista noin 200 oli naisia, eli Hans Kalmin osuus lapsi- ja naissotilaiden surmaamisiin ja suoranaisiin murhiin oli todennäköisesti suurempi kuin yhdelläkään toisella valkoisten puolella sisällissotaan osallistuneista upseereista. Samoin hänen osuutensa suoranaisiin epäiltyihin sotarikoksiin oli ehkä suurempi kuin kenelläkään muulla valkoisten komentajalla. Suoranaisina murhina voidaan pitää Kalmin joukkojen suorittamia punaisten joukkojen sairaanhoitajien teloituksia Hennalan vankileirillä.

Lahdessa ammuttujen naisten keski-iän on sanottu olevan noin 20 vuotta. Itse asiassa kaikki teloitetut eivät suinkaan olleet iältään naisia, sillä Tukkinen löysi surmattujen joukosta kolmekymmentä 17-vuotiasta ja 25 vieläkin nuorempaa tyttöä. Nuorimmat olivat vain 14- ja 15-vuotiaita lapsia.[158] Lahdessa teloitettujen naisten joukossa oli myös nuoria äitejä, joilta jäi orpoja. Lähes kaikki naisten teloitukset osuivat toukokuun kahdelle ensimmäiselle viikolle, eli ne pantiin toimeen pian sen jälkeen, kun eversti Otto von Brandensteinin johtamat saksalaiset olivat vallanneet Lahden huhtikuun lopulla ja Hennalan vankileirin vartiointi oli Kalmin joukkojen vastuulla. "Lahdessa naisia eivät kuitenkaan teloittaneet saksalaiset, vaan suomalaiset", toteaa asiasta kirjoittanut Tukkinen.

Valkoisen terrorin osalta pysyvästi epäselväksi jäänee, ketkä taistelujen yhteydessä menehtyneistä punakaartilaisista olivat välittömästi taistelujen jälkeen teloitettuja, ja ketkä todella kaatuivat kamppailujen aikana.[159]

Terrorin arvet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terrori oli tehokas ja pelottava ase sisällissodassa. Toisaalta se antoi vastapuolelle merkittävän propagandavaltin ja mahdollisuuden perustella omaa väkivaltaa toisen osapuolen teoilla. Vuoden 1918 sota oli Suomessa ensimmäinen konflikti, jossa ennen kaikkea sanomalehdistön propagandalla oli merkittävä rooli. Punaisen ja valkoisen Suomen lehtiuutiset kuvailivat vastapuolen terroritekoja yksityiskohtaisesti, suurennellen ja värittäen sekä uhrien määriä että tapahtumia[160]. Punaisen ja valkoisen lehdistön mukaan "hurjistuneiden ja raukkamaisten villipetojen raakalaismaiset teot ja viattomien uhrien veren kostuttama maa huusivat kostoa kansansa pettureille". Eivätkä kirjoitukset jääneet aseellista vastausta vaille. Vastapuolen harjoittaman poliittisen väkivallan avulla saatiin sodalle myös entistä selkeämpi motiivi, kun voitiin osoittaa taisteltavan konkreettisesti oman viiteryhmän "hengestä ja elämästä". Uhrien kuoleman lisäksi teloitusten keskeisin ja pitkäaikaisin vaikutus oli niiden aiheuttama henkinen trauma niin aikalaissukupolvissa kuin jälkipolvissakin. Tässä suhteessa jälkipolvissa on pitkään ollut vallalla lähinnä uhri-näkökulma sen sodan osapuolen suhteen, johon on samaistuttu. Nyttemmin tarkastellaan rehellisemmin myös oman viiteryhmän ja omien esivanhempien osuutta terrorin toteuttajina[161]. Juuri terroritekojen vuoksi sisällissodan haavat umpeutuivat hitaasti ja sota jatkui henkisellä tasolla ainakin 1960- ja 1970-luvuille asti. Vuoden 1918 suomalaiset eivät todellakaan jättäneet keveää henkistä perintöä jälkeensä tuleville.[162]

Sodan päätös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Menestyksellisen suomalais-saksalaisen hyökkäyksen paineen alla Kansanvaltuuskunta siirtyi Helsingistä 8. huhtikuuta Viipuriin, ja eräitä valtuuskunnan jäseniä (esimerkiksi Edvard Gylling) lukuun ottamatta sieltä edelleen Pietariin 25. huhtikuuta 1918. Johtajien pako herätti punaisten joukossa voimakasta katkeruutta. Satakunnasta ja Hämeestä kohti Pietaria taistellen vaeltaneet pitkät punapakolaisten karavaanit antautuivat Lahden ja Kosken (Hl.) välisellä alueella 1.–2. toukokuuta. Punaisten viimeiset, Kymenlaaksossa sijainneet vastarintapesäkkeet luopuivat taistelusta 5. toukokuuta 1918. Vuoden 1918 sota päättyi, kun venäläiset sotilaat vetäytyivät 14. toukokuuta Karjalankannaksella Inon linnoituksesta, jonka tuhotut tykkiasemat valkoiset miehittivät 15. toukokuuta. Suomen Punainen kaarti oli lyöty. Alun perin sodanvastaisen ajattelun omaksunut suomalainen työväenliike oli kärsinyt tappion sisällissodassa. Valkoiset sulkivat punakaartilaiset vankileireille.

Vaasan senaatti palasi Pohjanmaalta Helsinkiin 2. toukokuuta 1918. Pääkaupungissa sitä eivät kuitenkaan vastaanottaneet Suomen Valkoisen armeijan osastot vaan keisarillisen Saksan armeijan Itämeren divisioonan kunniakomppania soittokuntineen, ja Suomen "todelliseksi valtionhoitajaksi" kutsuttu kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz. Valkoinen kenraali Mannerheim järjesti armeijansa kunniaksi suuren voiton­paraatin Helsingissä 16. toukokuuta 1918, saksalaisjoukoista huolimatta. Monille sodille tyypillisiä virallisia aselepo- ja rauhanneuvotteluja ei käyty eikä virallisia sopimuksia Suomen sisällissodan lopettamiseksi koskaan allekirjoitettu.[163]

Sodanjälkeiset tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fellmanin pelto Lahdessa. Toukokuun alussa 1918 pellolle koottiin 20 000 antautunutta punaista. Osa teloitettiin, jotkut vapautettiin, valtaosa joutui vankileirien epäinhimillisiin olosuhteisiin.

Sodan seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissota päättyi 16. toukokuuta 1918, mutta sen akuutit vaikutukset jatkuivat Suomessa ainakin vuoden 1918 loppuun asti. Sota hajotti ja vaurioitti suomalaista yhteiskuntaa vakavasti. Kyse ei ollut vain sodan osapuolien välisestä kuilusta vaan myös valtaryhmien sisäisistä ongelmista. Valkoinen Suomi jakaantui kahteen leiriin: toinen kannatti monarkiaa ja kavennettua demokratiaa, toinen kannatti tasavaltaista, laajaa demokratiaa ja sosiaalisia uudistuksia. Äärikonservatiivit olivat olleet pysyvästi parlamentarismia vastaan. Maltillisemmat konservatiivit kannattivat parlamentarismia aluksi, mutta vuosien 1917–1918 tapahtumat käänsivät heidät laajaa demokratiaa vastaan, ja saivat heidät etsimään eduskunnalle vastavoimaa pitkästä monarkian perinteestä. Valtiomuotokiista oli merkittävin voittajien sisäinen vedenjakaja: pitkittyneen sisäisen sodan vuoksi ja sen jälkeisessä epävarmassa tilanteessa pääosa konservatiiveista ja ei-sosialisteista kannatti Saksan vahvaa asemaa Suomessa. Lisäksi aktivistit toivoivat saksalaisilta tukea Itä-Karjalan valtaushankkeelle.[164][165]

Vuoden 1918 sota pirstoi myös suomalaisen työväenliikkeen, osin jo tammikuussa 1918 syntyneen sisäinen jaon pohjalta maltillisiin, ei-sosialistien kanssa yhteistyöhön pyrkiviin sosiaalidemokraatteihin ja jyrkemmän linjan vasemmistososialisteihin Suomessa sekä vallankumouksellisiin kommunisteihin, jotka toimivat Venäjällä bolševikkien tukemina[166].

Valtaa Suomessa pitivät valtionhoitajaksi 18. toukokuuta 1918 valittu P.E. Svinhufvud, J. K. Paasikiven porvarillinen senaatti, niin sanottu tynkäeduskunta pääosin ilman SDP:n kansanedustajia ja keisarillinen Saksa. Sodan päätyttyä Suomen talous oli pohjalukemissa. Sekä vienti että tuonti olivat romahtaneet ja teollisuus kärsi raaka-aine- ja työvoimapulasta. Lisäksi Saksan kanssa tehty kauppasopimus rajoitti maan vapautta nostaa vientiään. Taloudellinen tilanne palautui sotaa edeltäneelle tasolle vasta 1920-luvun puolivälissä. Talouden suhteen sota ei kuitenkaan kohdellut eri väestöryhmiä samalla tavoin. Reaalitulojen muutoksina laskettuna häviäjiä olivat teollisuustyöväestö ja virkamiehistö sekä voittajia maataloustuottajat, joita elintarvikkeiden voimakas hintojen nousu oli hyödyttänyt. Suurin ongelma vuonna 1918 oli elintarvikepula. Siitä kärsittiin jo vuonna 1917, mutta varsinaista nälkää nähtiin lähinnä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa, jotka eivät kuitenkaan olleet poliittisten ristiriitojen repimiä alueita. Vuoden 1918 sota, jonka piti ratkaista kaikki ongelmat, toi lopulta nälän myös Etelä-Suomeen. Tilanne parani vasta vuonna 1919, kun elintarvikkeiden tuonti ja maan oma maatalous saatiin järjestykseen muun muassa 17. heinäkuuta 1918 säädetyn torpparilain avulla.[167].

Senaatin edustajien Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin 7. maaliskuuta 1918 Saksan keisarikunnan edustajien kanssa allekirjoittamat sopimukset, rauhansopimus ja siihen liittynyt kauppa- ja merenkulkusopimus sekä sotilasasioista senaatin tietämättä tehty salainen noottien vaihto sitoivat Suomen Saksaan supistaen maan itsenäisyyttä. Lisäksi saksalaiset ehdottivat kesäkuussa 1918 maiden välille sotilasliittoa. Saksalaissuuntaukseen liittyneet kiistat johtivat valkoisen kenraali Mannerheimin eroon 27. toukokuuta 1918. Tynkäeduskunta (111 edustajaa 200:sta) valitsi Suomen lipuksi punaisen leijonalipun sijasta siniristilipun. Vanhan lipun värin katsottiin liiaksi viittaavan sosialismiin. Paasikiven monarkistienemmistöisen senaatin esityksestä, ja myös Saksan painostuksen takia tynkäeduskunta valitsi lopulta Hessenin prinssi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918. Kuningas ei kuitenkaan ehtinyt astua virallisesti valtaistuimelleen eikä Suomen kuningaskunta toteutunut käytännössä. Lokakuun kuninkaanvaalissa käytettiin hyväksi Ruotsin vallan ajalta peräisin ollutta vuoden 1772 hallitusmuotoa, joka oli ollut voimassa Suomen Suuriruhtinaskunnassa, ja jonka voimassaolosta maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen kiisteltiin valtiomuototaistelun aikana vuonna 1918. Tasavaltalaisten näkemyksen mukaan Suomesta tehtiin tasavalta itsenäisyysjulistuksella 6. joulukuuta 1917, ja se tuli vain "teknisesti" vahvistaa itsenäisen Suomen uudessa valtiomuodossa. Monarkistien mielestä itsenäisyysjulistuksessa oli hyväksytty vain "tasavallan periaate", ja vuoden 1918 sota muutti sekä maan sisäistä valta-asetelmaa että suhtautumista tasavaltaisuuteen kielteisemmäksi. He halusivat korvata vuoden 1772 kustavilaisen perustuslain modernimmalla monarkistisella valtiomuodolla.[168]

Suomen paikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiantutkijat ovat kuvanneet Suomen ulkopoliittista asemaa kesällä 1918 erilaisin mutta samansuuntaisin ilmaisuin: se oli Saksan alusmaa, protektoraatti ja sotilaallinen sillanpääasema. Mutta tuossa tilanteessa Suomelle vain näytettiin sen paikka ja toimintamahdollisuuksien rajat ensimmäisen maailmansodan kurimuksessa. Suomalaiset jäivät vuonna 1914 Saksan ja emämaa Venäjän intressien väliin, mutta odotusten vastaisesti suurvallat heikentyivät pitkäksi venyneessä maailmansodassa. Joulukuussa 1917 koitti "Suomen hetki"; Venäjä ja Saksa neuvottelivat rauhasta (6. joulukuuta 1917 alkaen), Saksa ei edennyt idässä, ja neuvosto-Venäjä oli sekasorron tilassa. Suomen irrottautuminen Venäjästä ja aidon itsenäisyyden saavuttaminen oli siten vähän aikaa kiinni vain suomalaisten omasta tahdosta. Itsenäisyys olikin juuri se asia, josta valtaosa kansasta oli yksimielisiä, ja tämä "vapaan Suomen mentävä tila" ehdittiin käyttää hyväksi[169].

Suomen kansan sisäinen hajaannus johti kuitenkin sisäiseen taisteluun, jonka aikana Saksan ja Venäjän välinen tilanne muuttui uudelleen sodaksi (18. helmikuuta 1918). Seurauksena oli, että samat miehet, sekä porvarit että sosialistit, jotka olivat hankkineet Suomelle itsenäisyyden, taistelutta joulukuussa 1917, "kutsuivat" keskinäisellä sodallaan maahan Saksan, ja siten Suomen tuleva asema ei ollut enää riippuvainen suomalaisista vaan maailmansodan lopputuloksesta[170].

Ratkaisu Saksassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan yleiskuvaan kuului, että sen alussa keisarit, tsaarit ja kuninkaat siirtelivät omia kansalaisiaan pelinappuloina eri puolilla Eurooppaa päättäen heidän elämästään ja kuolemastaan. Sodan lopussa tilanne kääntyi päinvastaiseksi. Näin kävi Saksassakin, ja lopulta aivan tavalliset saksalaiset ratkaisivat syksyn 1918 vallankumouksellaan myös Suomen kohtalon. Saksan keisarikunta romahti ja maailmansota päättyi 11. marraskuuta 1918. Saksan armeija poistui Helsingistä 16. joulukuuta, ja prinssi Friedrich Karl luopui kuninkuudestaan 20. joulukuuta. Ja niin suomalaisten 6. joulukuuta 1917 saama itsenäisyys tuli täysimääräisenä voimaan[171].

Vasemmistossa sisällissodan aiheuttama sisäinen jakautuminen säilyi pitemmälle tulevaisuuteen, mutta oikeistossa marraskuun 1918 mullistus Saksassa aiheutti vielä kerran vallan sisäisen uusjaon. Saksan tappio mursi suomalaisen monarkismin, ja Suomen valtiomuodoksi tuli, ympärysvaltojen myötävaikutuksella, tasavaltainen demokratia laajoin kansalaisoikeuksin, 17. heinäkuuta 1919. Yhdysvallat ja Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden 6.–7. toukokuuta 1919, saksalaissuuntauksen päätyttyä maassa. Suhteet neuvosto-Venäjän ja Suomen välillä vakiinnutettiin Tarton rauhansopimuksella 14. lokakuuta 1920. Suomalaisten parlamentaarisen linjan symboliksi nousi 25. heinäkuuta 1919 maan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg. Hän sai tukea Santeri Alkion johtamalta Maalaisliitolta. Sosiaalidemokraattinen puolue teki paluun eduskuntaan 3. maaliskuuta 1919 pidetyissä edus­kunta­vaaleissa maltillisen Väinö Tannerin johdolla. Lopulta myös maltilliset konservatiivit kuten Lauri Ingman asettuivat kannattamaan kansallista politiikkaa. Vastakohtien vuosi 1918 päättyi Suomen historian ensimmäisiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneisiin kunnallisvaaleihin, jotka järjestettiin 17.–28. joulukuuta 1918.[172]

Hävinneen kohtalo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vankeja Suomenlinnassa. Eri leireissä oli vankeja kaikkiaan 74 000, ja heistä 11 000–13 000 kuoli nälkään, tauteihin ja teloituksissa.

Sodan loppuvaiheessa noin 10 000 punakaartilaista ja heidän perheenjäsentään pakeni Neuvosto-Venäjälle.[173] Sodan päätyttyä 5. toukokuuta 1918 vangittuna oli 76 000 punavankia. Valkoisen terrorin huippuvaiheen mentyä ohi nousi toukokuussa 1918 esiin kysymys vankiongelman ratkaisusta. Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa 1918 vapautettiin joko välittömästi tai kuulustelujen jälkeen (ns. Aminoffin tutkintajärjestelmä) muutamia tuhansia vankeja, mutta heitä myös teloitettiin vielä kesäkuussa. Lopulta vankileireillä oli noin 74 000–76 000 punavankia. Valkoisen armeijan ja senaatin välillä kiisteltiin pitkään toimintatavoista punavankien suhteen. Lopulta päädyttiin toimintaperiaatteeseen, jonka mukaan jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen, ja ennen kaikkea, että heidät pidettäisiin vangittuina tuomioon saakka. Päätös johti yhdessä vuoden 1918 sodan aiheuttaman vakavan elintarvikepulan kanssa korkeaan vankileirikuolleisuuteen.[174]lähde tarkemmin?

Vankileirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurimmat vankileirit olivat (suluissa suurin vankiluku kesän 1918 aikana): Suomenlinna (13 300 vankia), Hämeenlinna (11 500 vankia), Lahti (10 900 vankia), Viipuri (10 350 vankia), Tammisaari (8 700 vankia), Riihimäki (8 500 vankia) ja Tampere (7 700 vankia). Eduskunta sääti 29. toukokuuta 1918 lain valtiorikosoikeuksista, joiden tehtäväksi annettiin punavankien tutkinta ja tuomitseminen. Järjestelmä ei täyttänyt kaikilta osiltaan puolueettoman lainkäytön vaatimuksia, vaan oli osa sodan voittajan "repressiojärjestelmää".selvennä Lisäksi 20. kesäkuuta 1918 säädettiin laki ehdollisen vankeustuomion käyttömahdollisuudesta punavankien suhteen. Työhön valjastettiin lähes koko Suomen tuolloinen tuomarikunta. Tutkintaprosessi oli hidas ja raskas, ja lisäksi oikeudet pääsivät aloittamaan toimintansa vasta 18. kesäkuuta. Siinä vaiheessa Suomen senaatilla oli vankileireissä käsissään jo täysimittainen katastrofi.[175]

Tuhon aalto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teloitettavaksi joutuneet

Toukokuussa 1918 vankileireillä kuoli noin 600–700 vankia. Kesäkuussa kuolema korjasi 2 900 vankia ja heinäkuussa menehtyneitä oli 4 800–5 250. Elokuussa luvut olivat alenevat, mutta edelleen korkeat, 2 200 henkeä ja syyskuussa 1918 noin 1 000 uhria. Syinä laskuun lienevät olleet sekä hallituksen herääminen katastrofiin että tutkinnan edistyminen niin, että niin sanottuja vaarattomia vankeja voitiin vapauttaa ehdonalaistuomioilla. Kaikkiaan kesän 1918 aikana vankileireissä arvioidaan menehtyneen nälkään ja tauteihin 11 000–13 500 suomalaista. Heistä noin 5 000 eli lähes 40 % oli 15–24-vuotiaita. Tunnettua on, että useat nälkiintyneet vangit, noin 600–700, menehtyivät vielä vankileiristä päästyäänkin "vapauden huumassa" liian varhain nautittuun vahvaan ateriaan.lähde? Korkein vankileirikuolleisuus oli Tammisaaren vankileirissä: lähes 34 prosenttia vangeista. Hämeenlinnassa ja pienemmässä Lappeenrannan vankileirissä kuolleisuus oli noin 20 prosenttia. Muissa leireissä kuolleisuus oli pääosin 5–15 prosenttia. Taudeista varsinkin espanjantauti sekä erilaiset rokko-, kuume- ja suolistosairaudet aiheuttivat tuhoa leiriolojen heikentämissä vangeissa. Leireillä eri syistä ammuttujen punavankien määrä oli korkea; Lahdessa ammuttiin yli 500 vankia, Lappeenrannassa yli 400, Tampereella 330 ja Viipurissa 250 vankia.[176]selvennä Punavankileirit ja niiden olosuhteet herättivät kansainvälistäkin huomiota. Asiaa käsiteltiin muun muassa Ruotsin ja Englannin lehdistössä.[177]lähde tarkemmin?

Tuomiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiorikosoikeudet tuomitsivat kaikkiaan noin 70 000 suomalaista. Valtaosaa rangaistiin avunannosta valtio­petokseen. Kuolemaan tuomittiin 555 henkilöä, mutta vain 113 tuomiota pantiin täytäntöön. Erimittaisia vapaus­rangaistuksia ja määräaikainen kansalais­luottamuksen menetys määrättiin 60 000 kansalaiselle, joista 10 200 henkilöä armahdettiin 30. lokakuuta 1918. Oikeudenkäynneissä osa vankileireille suljetuista henkilöistä todettiin lopulta aiheettomasti vangituiksi. Valtaosa annetuista vapausrangaistuksista oli lieviä ja ne muutettiin lopulta ehdonalaistuomioiksi, joilla vapautettiin 40 000 vankia. Vuoden 1918 lopussa punavankeja oli vankiloissa 6 100 ja 100 vuonna 1921. Tuolloin palautettiin myös kansalaisluottamus 40 000 entiselle punaiselle. Vuonna 1927 Väinö Tannerin hallitus armahti viimeiset 50 punavankia. Vuonna 1973 Suomen hallitus maksoi korvauksia 11 600 entiselle punavangille[178].

Sodan uhrit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan uhrit
Kuolintapa Punaiset Valkoiset Muut Yhteensä
Kaatunut 5 199 3 414 790 9 403
Teloitettu, ammuttu, murhattu 7 370 1 424 926 9 720
Kuollut vankileireillä 11 652 4 1 790 13 446
Kuollut vankileireiltä vapauduttuaan 607 - 6 613
Kadonnut 1 767 46 380 2 193
Muut kuolintavat 443 291 531a 1 265
Kaikki yhteensä 27 038 5 179 4 423 36 640
Lähde: Kansallisarkisto – Sotasurmat

Sota Suomessa vuonna 1918 oli 1690- ja 1860-lukujen suurten kuolonvuosien sekä toisen maailmansodan (1939–1945) ohella maan historian huomattavimpia katastrofeja. Sodan uhreina kuoli noin 37 000 ihmistä, joista 5 800–6 200 henkilöä eli noin 16 % oli alaikäisiä, 14–20-vuotiaita. Nuorimmat uhrit olivat alle vuoden ikäisiä. Nuorin kuollut lapsisotilas oli tiettävästi kahdeksanvuotias punakaartilaispoika[179]. 0–15-vuotiaita teloitettiin kaksikymmentä, muuten surmattuja ja eri tavoin kuolleita yli 300, joukossa yksi kuoliaaksi kuristettu vauva. Kaksi kolmannesta lapsista oli punaisia, loput sekä valkoisia ja mihinkään ryhmään kuulumattomia. Lapsia surmattiin vielä sodan päätyttyäkin perheidensä kanssa.[180]

Kokonaismenetys oli tammikuun lopusta joulukuun loppuun 1918 laskettuna keskimäärin noin 3 300 kuollutta kuukaudessa. Uhreista valtaosa kuoli joko terrorin uhreina tai menehtyi vankileireillä, sodan taisteluissa surmansa sai vajaat 10 000 henkeä. Lisäksi sodan seurauksena noin 20 000 lasta jäi sotaorvoksi eli menetti joko toisen tai molemmat huoltajansa[181]. Sisällissodassa tai sen jälkiselvittelyissä kuolleita kuuluisia henkilöitä ovat muun muassa säveltäjä Toivo Kuula, runoilija Juhani Siljo ja kirjailija Algoth Untola (Maiju Lassila).

Sota syvensi Suomessa jo aiemmin syntynyttä kansan kahtiajakoa ja aiheutti katkeruutta, vihaa ja kostohenkeä. Julkisessa keskustelussa painottui 1960-luvulle asti voittajien ns. valkoinen totuus, ja hävinneiden ns. punainen totuus jäi taka-alalle. Historiallisen kokonaiskuvan hahmotus ja historiantutkimukselle luonteenomainen tulkintojen monipuolistuminen kesti vuosien 1917–1918 tapahtumista 40–85 vuotta[182].

Toisaalta punaisen Suomen tappio ja valkoisen Suomen päämäärien vain osittainen toteutuminen, Saksan hävittyä maailmansodan, johti kansallisen kompromissin syntyyn. Kun ulkovaltojen "vieraat pistimet" jättivät Suomen rauhaan, maltilliset porvarit ja sosialistit ottivat lopulta vastuun maastaan. Kompromissin avulla taattiin Suomen sisäinen vakaus ja järjestys sekä kansanvaltainen kehitys ja tehtiin hidas, mutta varma kansallinen eheytyminen mahdolliseksi[183]. Vuosina 1919–1991 suomalaisten demokratia ja itsenäisyys kestivät äärioikeiston ja äärivasemmiston painostuksen sekä toisen maailmansodan raskaat koettelemukset ja Neuvostoliiton paineen kylmän sodan aikana.

Sisällissodan veteraanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vuoden 1918 sodan veteraaneista viimeinen, Aarne Arvonen (s. 1897), kuoli 1. tammikuuta 2009. Hän taisteli Suomen Punaisessa kaartissa. Viimeisenä Suomen Valkoisen armeijan veteraaneista kuoli Lennart Rönnback (1905–2007). Viimeinen elossa ollut valkoisella puolella tukitehtävissä palvellut oli Lauri Nurminen (1906–2009). Yksi viimeisimmistä Hämeenlinnan vankileirin tapahtumista silminnäkijänä kertoneista ihmisistä on Anna Mäkinen os. Joutsen (s. 1909), joka vangittiin yhdessä äitinsä ja siskonsa kanssa. Mäkinen kertoi kokemuksistaan kirjailija Tuulikki Pekkalaiselle.[184]

Kunniamerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvudin senaatin puolella taistelleille jaettiin vuoden 1918 vapaussodan muistomitaleita[185] ja vapaudenristin mitaleita. Vapaudenristi perustettiin 4. maaliskuuta 1918, uudistettiin 3. joulukuuta 1939 sekä vakinaistettiin 16. joulukuuta 1940. Kunniamerkkiritarikunnan suurmestari on Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö.[186]

Muita aikaan liittyneitä mitaleita ovat Asikkalan rintamamiesten risti, Etelä-Savon rykmentin rintamamerkki, Hattulalaisten muistomitali, Janakkalalaisten muistomitali, Heinolan kunnan muistomitali, Helsingin valloituksen muistomitali, Karjalan rintamamerkki, Lammin kunnan rintamamiesmerkki, Länkipohjan muistoristi, Padasjoen kunniaristi, Patterinmäkeläisten risti, Päämajan merkki, Rauman sojeluskunnan muistomitali, Raudun risti, Sipoon kunnan muistomitali, Svidjan mitali, Tampereen valloituksen muistomitali, Venäjänsaaren muistomitali, Vilppulan risti, Vimpelin sotakoulun merkki ja Vöyrin kaartin merkki.[187]

Sisällissota fiktiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen yleisesti arvostettu Suomen sisällissotaa käsittelevä kaunokirjallinen teos oli Frans Eemil Sillanpään jo vuonna 1919 valmistunut romaani Hurskas kurjuus. 1920–1950-luvuilla vuoden 1918 tapahtumia kosketellut kaunokirjallisuus on kirjoitettu lähinnä sodan voittajan näkökulmasta. Tosin vuonna 1931 ilmestyi Jarl Hemmerin pohjoismaisella kirjallisuuspalkinnolla palkittu teos En man och hans samvete (Mies ja hänen omatuntonsa), joka käsitteli sotaa laajemmasta, humanistisesta näkökulmasta. Tunnetuimmat ja keskustelua herättäneimmät kirjat sodasta ja siihen johtaneista syistä olivat kuitenkin Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla osat 1 ja 2. Linnan tekstien katsotaan antaneen merkittäviä virikkeitä 1960-luvulta lähtien yleistyneeseen tapaan tarkastella konfliktia myös hävinneen osapuolen näkökulmasta.[188] Runoudessa vuoden 1918 sotaa käsittelevä Viljo Kajavan kiitetty teos Tampereen runot ilmestyi sekin 1960-luvulla. Kuopion ja Lahden Hennalan vankileirillä olleen Uuno Pekka Kekäläisen kirjoittama kirja Poika maailman hartioilla (1973) sisältää yksityiskohtaisen päiväkirjan Hennalan vankileiriltä. Vuonna 2003 ilmestyi Leena Landerin vuoden 1918 sodasta kertova kirja Käsky. Se sai Finlandia-ehdokkuuden ja käsikirjoituksen pohjalta valmistui myös radiokuunnelma Susijahti (YLE, Radioteatteri 2004), joka valittiin Sokeiden kuunnelmaraadissa vuoden 2004 parhaaksi ensiesitykseksi. Kirjasta on muokattu myös teatteriesityksiä muun muassa Suomen Kansallisteatteriin vuonna 2006. 2000-luvulla ovat ilmestyneet myös kirjailija Antti Tuurin teokset Suuri asejuna Pietarista vuonna 2006, Tampereen taistelua vuonna 1918 kuvaava Kylmien kyytimies vuonna 2007 ja Pohjanmaalla vuonna 1918 vangituista venäläissotilaista kertova Surmanpelto vuonna 2008. Myös Kjell Westön vuonna 2006 ilmestyneessä, Finlandia-kirjallisuuspalkinnon voittaneessa teoksessa Missä kuljimme kerran käsitellään Suomen sisällissotaa. Harri Raittiin romaani "Huhtikuun neljäs 1918" ilmestyi 1987 ja on todellisuuteen perustuva kertomus välikohtauksesta Rymättylässä. Vuonna 2008 kirjailija Anneli Kanto julkaisi dokumentaarisen romaanin ”Veriruusut”, joka käsittelee Valkeakosken naiskaartin vaiheita.[189] Seuraavana vuonna Pekka Saaristo dramatisoi kirjasta näytelmän, jota on esitetty muun muassa Porissa, Tampereella ja Valkeakoskella.[190]

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisissa elokuvissa vuoden 1918 sota tuli aluksi esiin lähinnä sivujuonteina, esimerkiksi elokuvassa Silja – nuorena nukkunut (ohjaus Jack Witikka, 1956). Ensimmäisiä sisällissotaan keskittyneitä elokuvia oli vuonna 1957 valmistunut T. J. Särkän ohjaama ja Jarl Hemmerin romaaniin pohjautuva elokuva 1918 – Mies ja hänen omatuntonsa.

Elokuvaohjaaja Edvin Laine elokuvasi 1960- ja 1970-luvuilla Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian. Sarjan ensimmäinen elokuva Täällä Pohjantähden alla käsittelee Linnan kirjojen tapaan vuoden 1918 tapahtumia laajasti ja realistisesti, kuvauksen painopiste on sodan hävinneen osapuolen näkökulmassa.

Dokumentaarisuutta tavoittelevia tai elämäkerrallisia kuvauksia kansalaissodasta tai itsenäistymisestä ovat suomalais-neuvostoliittolainen Luottamus (1976), Alfred Kordelinin kohtalosta kertova Mommilan veriteot (1973) sekä Maiju Lassilan elämästä kertova Tulipää (1980).[191]

1990-luvulla lähtien Suomen sisällissotaa on käsitelty useissa elokuvissa. Tero Jartti ohjasi 1994 elokuvan Aapo Runar Schildtin novellin pohjalta. Elokuva kertoi yksittäisen punakaartilaisen kohtalosta. Vuonna 1997 valmistui Olli Saarelan ohjaama Lunastus, joka kuvasi papin henkisiä ristiriitoja sisällissodan keskellä. Vuonna 2007 valmistui vuoden 1918 tapahtumia sivuava Lauri Törhösen ohjaama elokuva Raja 1918. Aku Louhimies ohjasi Leena Landerin kirjaan perustuvan elokuvan Käsky (2008).

Vuonna 2012 elokuvateattereihin tuli Claes Olssonin elokuva Taistelu Näsilinnasta 1918, joka kertoo Melinin komppanian taistelusta Tampereella.

Sarjakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korkeajännitys-sarjassa julkaistiin vuonna 2000 kaksi eri osapuolten näkökulmista tehtyä sarjakuvalehteä Kansalaissodan valkoinen Korkeajännitys – Vapauden tulikaste ja Kansalaissodan punainen Korkeajännitys – Taistoon työkansan puolesta! Tekijöiden (Asko Alanen, Jouko Ruokosenmäki ja Samson) perehtyneisyys aiheeseen sai kiitosta asiantuntijoilta ja toi kunniamaininnan Vuoden Valopilkku -kilvassa.

Todellisten henkilöiden vaiheisiin perustuvia sisällissotasarjakuvia ovat omakustanteet Punainen ratsumies vuodelta 2007 sekä Rauha ja sota vuodelta 2008. Ilkka Markkulan, Jukka Koivusaaren ja Kimmo Lehtimäen Punainen ratsumies kertoo sodasta punapäällikkö Verner Lehtimäen tarinan kautta. Satu Lusan Rauha ja sota, vuoden 2009 Sarjakuva-Finlandiaehdokas, perustuu tositapahtumiin Humppilan Venäjän kylässä.

Suomen sisällissotaan liittyviä pääkohtia lyhyesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1900-luvun alku. Venäjän keisarivalta heikkenee ja sekasorto lisääntyy Venäjällä, vaikuttaen Suomen suuriruhtinaskuntaan sen osana.
  • 30. lokakuuta 1905. Vuoden 1905 suurlakko eli luonteeltaan poliittinen yleislakko, joka jatkuu 6. marraskuuta 1905 asti. Lakko oli suomalaisten yhteinen kansannousu Venäjän keisarikuntaa vastaan. Se oli seurausta Venäjällä tapahtuneesta suurlakosta ja 1904-1905 käydyn Venäjän-Japanin sodan tappiosta.
  • 20. marraskuuta 1914. Jääkäriliike saa alkunsa, kun joukko ylioppilasaktivisteja kokoontuu Ostrobotnia-taloon Helsinkiin. Venäläistämisohjelmaa pidetään suurena uhkana jolla käytännöllisesti katsoen lopetettaisiin Suomen surruhtinaskunnan autonominen asema ja Suomesta tulisi vain yksi Venäjän keisarikunnan maakunnista. Päätetään hankkia ulkomailta sekä aseita että koulutusta jotta Suomi voitaisiin erottaa Venäjästä.
  • 25. helmikuuta 1915. Ensimmäinen vapaaehtoisten jääkäreiden ryhmä saapuu Saksaan Lockstedtin leirille koulutettavaksi.
  • 26. elokuuta 1915. Suomalaisille jääkäreille perustetaan Saksassa oma joukko-osasto. Alokkaiden määrä kasvaa huomattavasti.
  • 9. toukokuuta 1915. Suomalaisen jääkäripataljoonan nimeksi Saksassa tulee Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27.
  • 31. toukokuuta 1916. Saksalaisjoukoissa sotivat suomalaiset jääkärit lähtevät Latviaan itärintamalle.
  • 13. helmikuuta 1917. Ruotsi lähettää ennalta varoittamatta sotajoukkojaan Suomen suriruhtinaskunnalle kuuluvalle Ahvenanmaalle "humanitaarisen avun" varjolla tarkoituksenaan Venäjän sekasortoa hyväksikäyttäen pikkuhiljaa saada saariryhmä Ruotsin vallan alle.
  • 13. heinäkuuta 1917. Huittisten meijerikahakka aloittaa suojeluskuntien ja punakaartien varustautumisen
  • 27. lokakuuta 1917. Ensimmäinen etukomennusjoukko ja aseita lähtee Saksasta Suomeen.
  • 17. marraskuuta 1917. Marraskuun 1917 yleislakko. Luonteeltaan poliittinen lakko, joka päättyy 19. marraskuuta 1917. Punaisten järjestyskaartit yrittävät riisua suojeluskuntalaiset ja muita työväenliikkeen vastustajia aseista. 34 henkilöä kuolee lakon aikana sattuneissa levottomuuksissa.
  • Joulukuu 1917. Ruotsin hallitus esittää vaatimuksen Ahvenanmaan liittämisestä Ruotsiin.
  • 6. joulukuuta 1917. Suomi julistautuu itsenäiseksi. Vallankumousagitaattorit, venäläiset sotilaat ja aseet jatkavat liikkumista Suomen ja Pietarin välillä.
  • 12. tammikuuta 1918. Suomen sotilaallista voimatyhjiötä täyttämään luodaan uutta järjestysvaltaa, josta tulisi hallituksen armeija. Uusi armeija kootaan olemassaolevista suojeluskunnista. Tehtävään määrätään Venäjän armeijassa 30 vuotta palvellut kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim.
  • Tammikuu 1918. Suomen punakaartit varustautuvat Pietarin bolsevikkihallituksen avustamana, joka yrittää kaikin keinoin saada Venäjän vallankumouksen leviämään Suomeen.
  • 19. tammikuuta 1918. Ensimmäinen merkittävä tulitaistelu punakaartien ja porvarillisten suojeluskuntien välillä Viipurissa. 3000 punakaartilaista yhdessä 1500 venäläissotilaan kanssa karkoittavat 650 suojeluskuntalaista, joiden tarkoituksena oli vallata kaupungin asevarasto.
  • 27. tammikuuta 1918. Helsingin työväentalon torniin sytytetään punainen lyhty merkiksi siitä, että vallankumous oli alkanut Venäjän lisäksi nyt myös Suomessa. Sisällissota on alkanut.
  • 28. tammikuuta 1918. Suuri osa Helsingin julkisista rakennuksista joutuu punakaartilaisten haltuun ilman verenvuodatusta. Kapinaa johtaa kansanvaltuuskunta -niminen punakaartilaisten hallitus. Sosiaalidemokraatit ottavat vallan haltuunsa Helsingissä punakaartilaisten avulla. Koko aikaisempi porvarillinen senaatti pääsee pakenemaan Pohjanmaalle valkoisten joukkojen luokse.
  • 28. tammikuuta 1918. Mannerheim riisuu pohjanmaalla olevat venäläisjoukot aseista yllätyshyökkäyksellä. 5000 Venäläistä sotilasta vangitaan.
  • Tammikuu - helmikuu 1918. Ensimmäisten viiden viikon aikana punaiset ottivat haltuun Etelä-Suomen ja riistivät 703 ihmisen hengen.
  • Helmikuu 1918. Valkoisten päämaja perustetaan Seinäjoelle.
  • 5. helmikuuta 1918. Tehdään päätös siitä, että jääkärit palaavat Suomeen.
  • 13. helmikuuta 1918. Jääkäripataljoona hajotetaan. Sotilasvala- ja lipunvihkiäistilaisuus Libaussa (Liepājassa), Latviassa.
  • 18. helmikuuta 1918. Yleinen asevelvollisuus astuu voimaan porvarillisen Senaatin päätöksestä. Valkoisten armeijan kooksi tulee lopulta n. 60 000 miestä.
  • 21. helmikuuta 1918. Punaisten ensimmäinen suuri hyökkäys valkoisia vastaan Tampereen pohjoispuolella sijaitsevan Vilppulan rintamaosuudella. Hyökkäys tapahtui kohti Haapamäkeä eversti Svetsnikovin strategian mukaan.
  • 25. helmikuuta 1918. Jääkärien pääjoukko (1261 jääkäriä) saapuu jäänsärkijä Sammon johtamassa saattueessa Vaasaan, Vaskiluodon satamaan osallistuakseen sotaan.
  • 25. helmikuuta 1918. Mannerheim allekirjoittaa ohjeen, jonka mukaan teloituksia sai toimeenpanna "paikan päällä", jos joku syyllistyi tihutöihin, hallussapitänyt luvattomia aseita atai jos oli vastustanut laillisia sotavoimia.
  • 1. maaliskuuta 1918. Suomen punaisten Kansanvaltuuskunta solmii bolševikkihallituksen kanssa sopimuksen, jossa Suomen sosialistinen työväentasavalta ja Venäjän sosialistinen federatiivinen tasavalta jättävät oven auki Suomen myöhemmälle liittymiselle Neuvostoliittoon. Sopimuksella ei sodan lopputuloksen vuoksi ollut tosiasiallista merkitystä.
  • 3. maaliskuuta 1918. Brest-Litovskin rauha, joka päättää 1. maailmansodan itärintaman puolella. Bolsevikkihallitus sitoutui rauhansopimuksen yhteydessä mm. vetämään loput joukkonsa ja punakaartit pois Suomesta. Helsingin punainen kansanvaltuuskunta menettää tärkeimmän tukensa, eli bolsevikkihallituksen sotilasavun ja poliittisen tuen.
  • 3. maaliskuuta 1918. Punaisten ylipäällikkö Eero Haapalainen antaa käskyn uuden suurhyökkäyksen aloittamisesta Haapamäen suuntaan, sillä Brest-Litovskissa oli samana päivänä solmittu rauha ja Suomen vallankumous oli saatava nopeasti päätökseen.
  • 5. maaliskuuta 1918. Saksalaiset valtaavat Ahvenanmaan Baltian hyökkäyksensä yhteydessä. Ruotsalasijoukot poistuvat Ahvenanmaalta.
  • 10. maaliskuuta 1918. Punaisten hyökkäys Vilppulan rintamaosuudella uusien Etelä-Suomesta värvättyjen lisäjoukkojen kera ei tuota toivottua tulosta.
  • 11. maaliskuuta 1918. Ensimmäinen espanjantautitapaus todetaan Yhdysvalloissa.
  • 15. maaliskuuta 1918. Valkoisten vastahyökkäys Vilppulan rintamalinjalla. Mannerheimin aikeena on saartaa punaisten joukot ja saavuttaa ratkaiseva voitto ennen kuin saksalaiset saapuvat joukkoinenn Suomeen, ettei valkokaartilaiset jäisi saksalaisten varjoon taistelukentillä. Punaiset perääntyivät mutta onnistuivat siirtämään joukkonsa Tampereelle. Valkoiset alkoivat piirittää Tamperetta.
  • 28. maaliskuuta 1918. Sisällissodan suurin yhteenotto Tampereen taistelu alkaa valkoisten hyökkäyksellä Kalevankankaan yli. Mannerheim keskittää taisteluun kaikki reservinsä ollen vakaasti päättänyt saavuttavansa voiton taistelusta ennen saksalaisten saapumista Suomeen.
  • Maaliskuu 1918. Mannerheim antaa uuden määräyksen, jossa sanotaan, että punaisia pitää kohdella sotavankeina eikä lainsuojattomina sabotoijina. Valkoisten joskus mielivaltaista terroria määräys ei silti onnistunut pyäyttämäänt.
  • Huhtikuu 1918. Mannerheim saa Saksalaisilta lupauksen, että heidän Suomeen saapuva sotilasretkikuntansa alistetaan hänen komentoonsa.
  • 3. huhtikuuta 1918. Saksalainen 13 000 miehen vahvuinen Itämeren divisioona nousee maihin Hangossa kenraalimajuri von der Goltzin johtamana aloittaen hyökkäyksen pitkin rannikkoa edetäkseen kohti Helsinkiä. Saksalaisten päämääränä on saada Petrogradin sekasortoinen tilanne hallintaan ja estää Venäjää luisimasta takaisin ympärysvaltojen leiriin. Von der Goltz sopii Hangosta käsin Venäjän Helsingissä sijaitsevan laivaston kanssa että laivasto pysyy puolueettomana tulevassa saksalaisten ja punakaartilaisten välisessä taistelussa Helsingissä. Vastineeksi venäläiset kauppa-alukset ja sotalaivat saavat saksalaisilta vapaan pääsyn keväällä Suomenlahdelle heti jäätilan salliessa.
  • 4. huhtikuuta 1918. Punainen kansanvaltuuskunta siirtyy Viipuriin, missä sen puheenjohtaja Kullervo Manner nimitetän ylipäälliköksi saaden diktaattorin valtuudet.
  • 6. huhtikuuta 1918. Punaisten joukot antautuvat Tampereella valkokaartille ja nostavat antautumisen merkiksi valkoisen lipun Pyynikin näkötorniin. Tampereen taistelu oli sodan tärkein yhteenotto. Mannerheimin mukaan se ratkaisi koko sodan, mutta joidenkin asiantuntijoiden mukaan saksalaisten mukaantulo olikin sodan ratkaiseva tekijä.
  • 7. huhtikuuta 1918. Saksan valloittamasta Virosta saapuu 2500 saksalaissotilasta, jotka nousevat maihin Loviisassa Otto von Brandensteinin johdolla.
  • 12. huhtikuuta 1918. Otto von Brandensteinin johtamat saksalaisjoukot hyökkäävät Lahteen, joka on punaisten vahva linnake. Samaan aikaan valkoisten joukot lähestyvät Lahtea pohjoisesta.
  • 12. huhtikuuta 1918. Helsingin valtaus. Kenraali von der Goltzin joukot hyökkäävät Helsinkiin ja valtaavat kaupungin punaisilta kaupunginosa kerrallaan antaen vallattujen alueiden vartiointitehtävät valkoisille. Kaupungin valtaus on suoritettu iltaseitsemään mennessä.
  • 14. huhtikuuta 1918. Von der Goltz järjestää voitonparaatin Helsingin halki Senaatintorille. Tapausta muistellaan sittemmin prvarien keskudessa suurena hetkenä vielä vuosikymmenien ajan. Saksalaisten miehitettyä vallankumouksen keskuksen Helsingissä lamaannuttaa se punaisten joukot lopullisesti.
  • 28. huhtikuuta 1918. Valkoiset valtaavat Viipurin sitkeiden taisteluiden jälkeen. Suurin osa punaisten johdosta on jo paennut meriteitse Pietariin, jossa kansanvaltuuskunta yrittää Kullervo Mannerin johdolla jatkaa toimintaansa.
  • 28. huhtikuuta 1918. Valkoiset saartavat saksalaisten kanssa n. 40 000 punakaartilaista ja heidän kannattajaan perheineen Hämeessä.
  • 2. toukokuuta 1918. Punakaartilaiset antautuvat ja sisällissota päättyy muutaman päivän kuluttua.
  • 5. toukokuuta 1918. 800 punakaartilaista antautuu Pyhtäällä, Kymijoen rannalla, ollen entisen vallankumousarmeijan viimeiset rippeet.
  • 15. toukokuuta 1918. Sisällissota päättyy. Sodan ja sen seuraamusten tuloksena 38 000 henkeä menetti henkensä. Sodassa kaatui lähemmäs 11 000 sotilasta (5300 punakaartilaista, 4300 valkokaartilaista, 600 venäläistä ja 300 saksalaista). Nälkään ja kulkutauteihin (mm. espanjantautiin) kuoli n. 15 000. Ainakin 10 000 teloitettiin, joista 8380 oli punaisten ja 1689 valkoisten puolella. Yli 80 000 punavankia on yhä vankiloissa. Yli 13 500 punaista menetti sodan aikana henkensä vankeudessa.
  • 16. toukokuuta 1918. Mannerheimin määräyksestä Helsingissä järjestetään suuri paraati, jotta Helsinkiläiset muistaisivat valkoiset joukot sodan sankareina. Saksalaisretkikunta ei saanut osallistua marssiin. Ratsuväenkenraaliksi ylennetty Mannerheim ratsastaa paraatin etunenässä.
  • 16. toukokuuta 1918. Kenraali Von der Goltz ilmoittaa Svinhufvudille, että hänellä on suunnitelma Suomen armeijan järjestämiseksi saksalaisen mallin mukaan. Kaikki johtotehtävät olisi suunnitelman mukaan luovutettava saksalaisille upseereille. Mannerheim ei suostunut tähän.
  • 18. toukokuuta 1918. eduskunnan monarkistienemmistö valitsi Svinhufvudin väliaikaiseksi valtionhoitajaksi.
  • 29. toukokuuta 1918. Mannerheim syrjäytetään ja armeijan uudeksi ylipäälliköksi nimitetään saksalaisten neuvosta kenraalimajuri Karl Wilkman.
  • Kevät 1919 60 000 täysi-ikäistä kansalaista on vailla äänioikeutta, menetettyään kansalaisluotamuksensa oltuaan tuomittuja sotaoikeudenkäynneissä.
  • Kevät 1918. Maailmanlaajuinen influenssaepidemia, espanjantauti saapuu Suomeen. Tauti surmasi kahden vuoden aikana maailmassa jopa 100 miljoonaa ihmistä ja siihen sairastui noin miljardi ihmistä. Suomessa espanjantautiin kuoli 25 00 ihmistä.
  • Heinäkuu 1918. Vankiloissa on yhä noin 71 000 punaista vankia.
  • 9. elokuuta 1918. Senaatti saa eduskunnalta valtuudet ryhtyä järjestämään kuninkaanvaalia. Saksan keisari Wilhelm II torjuu ehdotuksen. Kuninkaaksi päätetään pyytää hänen lankoaan Hessenin prinssi Friedrich Karlia, joka jonkin aikaa emmittyään hyväksyy tarjouksen.
  • 9. lokakuuta 1918. Eduskunnan puhemies julistaa juhlallisin sanankääntein Friedrich Karlin maan uudeksi hallitsijaksi. Eduskunta ei innostu tuntemattoman saksalaisen nimittämisestä Suomen kuninkaaksi.
  • 9. marraskuuta 1918. Saksan keisari Wilhelm II luopuu kruunustaan. Saksan sekasortoinen tilanne johtaa usean pikkuvaltion syntyyn Saksan alueelle myöhemmin syksyllä 1918.
  • 17. marraskuuta 1918. Mannerheim lähettää Lontoosta sähkeen, jossa senaatia kehoitetaan luopumaan Friedrich Karlista ja katkaisemaan suhteensa Saksaan sekä raivaamaan tilaa länsimielisemmälle liittoutumalle. Suomen senaatti vastaa Mannerheimille että porvaripuolueet sallisivat eduskunan valita hänet valtionhoitajaksi .
  • 14. joulukuuta 1918. Friedrich Karl ilmoittaa Suomen senaatille, ettei hän pysty ottamaan kruunua vastaan länsivaltojen uhkavaatimusten takia.
  • 12. joulukuuta 1918. Mannerheim valitaan Suomen presidentiksi.
  • 16. joulukuuta 1918. Viimeiset saksalaisjoukot lähtevät kenraali von der Goltzin mukana Helsingistä höyrylaiva Buenos Airesilla.
  • Tammikuu 1919. Pietarin valkokaartin kenraali Nikolai Judenitš pyytää senaatilta lupaa käyttää Suomen aluetta venäläisten valkokaartin joukkojen järjestämiseen Petrgogradin interventiota varten. Mannerheim vaatii vsaineeksi venäläispakolaisten Pariisissa toimivaa johtokuntaa tunnustamaan Suomen itsenäisyyden, sillä Suomi saattaisi menettää itsenäisyytensä jos monarkistit palaisivat valtaan Venäjällä. Venäläispakolaiset torjuivat itsenäisyyden tunnustamisen, joka johti myös lopulta monien vaiheiden kautta siihen, ettei porvarisvalta enää palannut Venäjälle.
  • Tammikuu 1919. Kenraali Judenitš jatkaa taistelujaan bolsevikkeja vastaan Viron kautta. Mannerheim lähettäää 3800 suomalaisia vapaaehtoista sotilasta mukaan sotimaan. Bolševikkijoukout perääntyvät Narvajoelle.
  • Tammikuu 1919. Aunuksesta pyydetään apua Venäjästä irtaantumiseen. Suomen senaatti suhtautuu asiaan pidättyväisesti. USA ja Britannia varoittavat Suomea sekaantumasta Venäjän sisällissotaan.
  • Huhtikuu 1919. "Vapaussodan loppunäytöksenä" markkinoitu sotaretki Aunuksen Karjalaan alkaa Suomen senaatin hyväksynnällä. Tarkoituksena on liittää Itä-Karjala Suomeen. 1000 miehen vapaaehtoisjoukko avustaa salaa kuvitteellisessa kansannousussa Aunuksessa.
  • 17. huhtikuuta 1919. Kaarlo Castrénin hallitus nousee valtaan Suomessa. Hallitus tai eduskunta ei tiedä mitään salaisista Aunuksen operaatioista.
  • 21. huhtikuuta 1919. Aunuksen-retkikunta ylittää rajan Laatokan pohjoispuolella taistellen ja kohdaten vain satunnaista vastarintaa.
  • Toukokuu 1919. Mannerheim lähettää 2000 miehen vahvistuksen Aunukseen.
  • Kesäkuu 1919. Ammuskelu leviää Karjalan kannakselle. Rajakahakoita lietsottiin Suomesta käsin bolševikkien kanssa. Sodan kiihtyminen nähtiin suomalaisten interventiona Pietariin (Petrogradiin).
  • 18. kesäkuuta 1919. Venäläisen valkokaartin kenraali Judenitš ja Mannerheim tekevät sopimuksen, jossa Suomen itsenäisyys tunnustettaisiin palkkiona yhdessä toteutetusta Pietarin valtauksesta.
  • 1. heinäkuuta 1919. Castrénin hallitus saa ensi kertaa vihiä Aunuksen sotaretekestä. Epäilykset heräävät että Mannerheim yrittää ajaa Suomea mukaan Venäjän sisällissotaan ja tehdä lisäksi vallankaappauksen Suomessa.
  • 17. heinäkuuta 1919. Valtionhoitaja Mannerheim vahvistaa parlamentaarisesti hallitun tasavallan Suomen hallitusmuodoksi.
  • 25. heinäkuuta 1918. Mannerheim häviää presidentinvaaleissa Kaarlo Juho Ståhlbergille.
  • 28. heinäkuuta 1919. Mannerheim lopettaa valtionhoitajan virassaan ja vetäytyy päivänpolitiikasta palatakseen vuonna 1944 puolustusvoimien ylipäälliköksi ja presidentiksi.

[192] [193]

Suomen sisällissotaan liittyviä maailmanhistorian tapahtumia lyhyesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 7. heinäkuuta 1807. Ranska antaa Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaamiseen. Suostumus annetaan Tilsitissä solmitussa Venäjän ja Ranskan rauhansopimuksessa, jossa Venäjästä tulee Ranskan liittolainen. Venäjän tulisi hyökätä Suomeen jotta Ruotsi pakotettaisiin kauppasaartoon Britannian kanssa ja Ranskan asema Britanniaan nähden vahvistuisi. Tarkoituksena ei ollut lopullisesti liittää Suomea Venäjän alaisuuteen vaan miehitys oli tarkoitus purkaa sitten, kun Ruotsin kauppasaarto oli saatu toimitettua.
  • 21. helmikuuta 1808. Suomen sota, eli Venäjän keisarikunnan ja Ruotsin välinen sota alkaa. Venäläiset joukot marssivat Ruotsin rajan yli Haminaan, Anjalaan ja Savonlinnaan ilman virallista sodanjulistusta. Sodan päätyttyä Venäjä voittaa ja saa alueluovutuksena Ruotsin itäiset läänit, eli koko Suomen.
  • 29. maaliskuuta 1809. Suomen sota on yhä käynnissä, mutta Venäjän ollessa voitolla Aleksanteri I antaa hallitsijanvakuutuksensa Porvoon valtiopäivillä. Suomesta muodostetaan autonominen suuriruhtinaskunta. Suomi saa pitää vanhat lakinsa, uskontonsa ja erioikeutensa, eikä sitä liitetä suoraan Venäjään. Suomea johtaa tästedes Suomen suuriruhtinas eli Venäjän keisari.
  • 7. syyskuuta 1809. Haminan rauhansopimus. Ruotsi luovuttaa itäiset alueensa, eli Suomen, Pohjanmaan. Lapin ja Ahvenanmaan Venäjälle.
  • 7. joulukuuta 1895. Lenin pidätetään vallankumouksellisesta toiminnasta hänen johdettuaan marxilaisia opintokerhoja Pietarissa. Hän saa vuoden vankeutta jonka jälkeen hänet karkoitetaan 3 vuodeksi Siperiaan.
  • 8. toukokuuta 1887. Leninin vanhin veli, narodnikkiliikkeessä mukana ollut Aleksandr Uljanov hirtetään osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen. Tämä saa Leninin radikalisoitumaan,
  • 1898. Venäjän Sosiaalidemokraattinen puolue perustetaan 1898 Minskissä yhdistämään Venäjän vasemmistoa. Puolue jakautuu myöhemmin 1903 Bolševikkeihin ja Menševikkeihin. Bolševikeistä tulee v. 1918 Venäjän kommunistinen puolue, vuonna 1925 Yleisliittolainen kommunistinen puolue (bolševikit) ja myöhemmin 1952 Neuvostoliton kommunistinen puolue.
  • 1900. Leninin karkoitus päättyy ja hän matkustaa Saksaan ja Sveitsiin ja alkaa painamaan salaa Iskra (ven. Искра, suom. Kipinä) -nimistä poliittista lehteä ulkomailta käsin. Ensimmäinen numero ilmestyy Leipzigissa.
  • Elokuu 1903. Toisessa Venäjän sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa 1903 puolue jakautuu kahtia, jonka tuloksena Leninin johtama vallankumoukseen tähtäävä Bolševikit perustetaan näiden Brysselissä ja Lontoossa pidettyjen kokousten perusteella.
  • Joulukuu 1905. Venäjän vuoden 1905 melkein vallankumous
  • 1907. Lenin ja bolševikit ovat maanpaossa Suomessa heidän aseellisen vallankaappausyrityksen epäonnistuttua Venäjällä vuonna 1905. Lenin asui sen jälkeen vielä useita kertoja Suomessa, mm. Helsingissä suunnitellen vallankumousta ja matkustellen sosialistisiin kokouksiin ympäri Eurooppaa. Bolševikkiryhmä perusti salaisen bolševikkikeskuksen, jonka jäseniksi valittiin Lenin, Alexander Bogdanov ja Leonid Krasinin. Tukikohtana toimi Terijoella Kuokkalassa sijaitseva huvila, jossa Lenin apulaisineen työskenteli 15 kuukauden ajan. Venäjälle Lenin ei enää matkustanut ennen vuotta 1917.
  • 28. kesäkuuta 1914. Sarajevon laukaukset. Musta käsi -terroristijärjestöön kuuluva bosnialainen salamurhaaja, opiskelija Gavrilo Princip ampuu Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sophien Serbiaan kuuluvassa Sarajevossa. Serbia kieltäytyy murhaajan ja muiden hankkeeseen osallistuneiden luovuttamista Itävalta-Unkariin. Itävalta julistaa sodan Serbiaa vastaan joka laajenee nopeasti maailmansodaksi.
  • 4. elokuuta 1914. 1. maailmansota syttyy.
  • 18. elokuuta 1914. Maailmansodan alkamisen myötä saksalaisvastaisuus kasvoi Venäjällä ja Pietarin liian saksalaiselta kuulostanut nimi Sankt Petersburg (ven. Санкт-Петербург) venäläistettiin muotoon Petrograd (ven. Петроград)
  • 1915 - 1916. Yli 2000 nuorta suomalaista lähtee salaa Saksaan kouluttautumaan jääkäreiksi.
  • 1916 - 1917. Normaalia kylmempi talvi. Lämmityspolttoaineen ja elintarvikkeiden pula vaivaa Pietarissa.
  • Tammikuu 1916 Suuri lakko Pietarissa. Parlamentin puhemies Rodzjanko antaa varoituksen vallankumouksesta.
  • 11. kesäkuuta 1916. Asemasota Missejoella Latviassa käynnistyy. Mukana tässä ensimmäisen maailmansodan Venäjän ja Saksan välisessä selkkauksessa on myös suomalaisia jääkäreitä Saksan joukoissa.
  • 1916 - 1917. Asemasodan Missejoella päätyttyä 24. elokuuta 1916 taistelut jatkuvat ja jääkärit siirretään Tukumsiin ja edelleen Riianlahden rannikolle. Saksassa sotaopissa olleet jääkäripataljoona 27:n suomalaisjääkärit saavat rintamakokemusta Riianlahden taisteluissa, joissa keisarillinen Saksa taistelee Venäjää vastaan.
  • 25. helmikuuta 1917. Yleislakko Petrogradissa (Pietarissa).
  • 8. maaliskuuta 1917. Tsaarinvastainen ns. helmikuun vallankumous (Venäjällä käytössä olevan juliaanisen kalenterin helmikuun mukaan) alkaa Venäjällä Aleksandr Kerenskin johdolla. Elintarvikepulan ja vallankaappaushuhujen vaivaamassa Petrogradissa (nyk. Pietarissa) puhkeaa lakkoja ja mielenosoituksia, joihin osallistuu n. 90 000 henkeää.
  • 11. maaliskuuta 1917. Sotilaille annetaan määräys tulittaa mieltään osoittavia väkijoukkoja Pietarissa.
  • 12. maaliskuuta 1917. Duuma, eli Venäjän kansanedustuslaitos julisti ottaneensa hallitusvastuun Tsaari Nikolai II:n ollessa matkoilla kotimaassaan.
  • 13. maaliskuuta 1917. Tieto Pietarin lakon väkivaltaisista tapahtumista saapuu Suomeen.
  • 15. maaliskuuta 1917. Tsaari Nikolai II luopuu keisarinvallasta. Hänet vangitaan kotiinsa Aleksanterin palatsiin Tsarskoje Seloon lähelle pääkaupunki Pietaria.
  • 16. maaliskuuta 1917. Väliaikaishallitus nousee valtaan Pietarissa. Sen johtoon tulee liberaalidemokraattisen kadettipuolueen ruhtinas Georgi Lvov.
  • Toukokuu 1917. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue (bolševikit) perustettaan muodollisesti Venäjän keisarivallan päättäneen helmikuun vallankumouksen jälkeen toukokuussa 1917.
  • Toukokuu 1917. Aleksandr Kerenskistä tulee sotaministeri.
  • Heinäkuu 1917. Kerenskistä tulee pääministeri.
  • Syksy 1917. Pietarin levottomuudet ja vallankumoushenki leviävät kulovalkean tavoin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Porvarispiireissä syntyy voimakkaita vastareaktioita.
  • Marraskuu 1917. Bolševikit kaappaavat vallan Pietarissa (Petrogradissa). Suomen porvarillinen senaatti katkaisee heti suhteensa uusiin vallanpitäjiin aikomuksenaan pysäyttää kumnouksen leviämisen Suomeen.
  • 24. lokakuuta 1917. Lokakuun vallankumous Venäjällä. Bolševikit tekevät lähes verettömän vallankaappauksen. Hallintorakennuksert ja lennättimet otetaan haltuun. Väliaikaista hallitusta diktaattorin valtuuksin johtanut Aleksandr Kerenski joutuu lähtemään maanpakoon.
  • 8. marraskuuta 1917. Vladimir Lenin valitaan kansankomissaarien neuvoston puhemieheksi eli neuvosto-Venäjän johtajaksi.
  • 20. joulukuuta 1917. Lenin perustaa salaisen poliisin Tšekan jahtaamaan ”vallankumouksen vastustajia”.
  • Tammikuu 1918. Bolsevikit kiirehtivät Suomen sosiaalidemokraatteja vallankumouksen aikaansaamiseksi Suomessa.
  • 19. tammikuuta 1918. Lenin lähettää punakaartit hajottamaan väkivalloin Venäjän perustuslakia säätävän demokraattinen kansalliskokouksen ja korvaa sen bolshevikkien epädemokraattisella kokouksella. Pian Lenin myös kieltää kaikki muut puolueet ja aloittaa ”Punaisen terrorin” niitä vastaan.
  • 1918. Leninin ”Punaisen terrorin” aika alkaa. Lenin vangitsee tai ammuttaa sekä sosialistisia että ei-sosialistisia vastustajiaan, jotka pyrkivät torjumaan bolševikkien valtapyrkimyksiä. Lenin lakkauttaa häntä vastustaneita järjestöjä ja käyttää nälkää ja julmuuksia kylmän laskelmoivasti tuhotakseen jokaisen, joka kannattaa demokratiaa tai ihmisoikeuksia tai muuten vaikeuttaa hänen kutsumansa ”proletariaatin” eli bolshevikkien diktatuurin toimintaa. Bolshevikkeja vastaan aloitetut työläisten lakot tai kansannousut kukistetaan myös erittäin julmasti. Kyliä poltetaan ja kemialliset aseet otetaan käyttöön. Leninin bolševikit teloittavat ensimmäisten neljän vallassaolokuukautensa aikana enemmän ihmisiä kuin tsaarien valta yhteensä vuosina 1825 – 1917.
  • 24. helmikuuta 1918. Viro julistautuu itsenäiseksi. Itsenäisyys päättyy seuraavana päivänä saksalaisjoukkojen saapumiseen maahan. Hallinto- ja koulukieleksi tulee saksa.
  • Maaliskuu 1918. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän sosiaalidemokraattisesta työväenpuolueesta (bolševikit) tulee Venäjän kommunistinen puolue (bolševikit). Puolueen jäseniä alettaan kutsumaan kommunisteiksi.
  • 3. maaliskuuta 1918. Neuvosto-Venäjä luopuu Brest-Litovskin rauhassa Baltian maista, Ukrainasta, Suomesta ja alueistaan Puolassa. Brest-Litovskin rauha päättää ensimmäisen maailmansodan itärintaman puolella. Rauha solmitaan keskusvaltojen Saksan, Itävalta-Unkarin, Bulgarian ja Turkin sekä ympärysvaltojen puolella olleen neuvosto-Venäjän välillä.
  • 11. maaliskuuta 1918. 1. maailmansota päättyy kokonaisuudessaan Compiègnen aselepoon. Sodan tuloksena yli 9 miljoonaa sotilasta ja 7 miljoonaa siviiliä oli saanut surmansa.
  • Toukokuukesäkuu 1918. Venäjän sisällissota puhkeaa.
  • 17. heinäkuuta 1918. Jakov Jurovskin teloitusryhmä teloittaa keisari Nikolai II:n perheineen 16.-17. heinäkuuta välisenä yönä Jekaterinburgissa. Vasta 2000-luvun dna-tutkimuksilla saatiin lopullinen varmuus siitä, että surmattujen joukossa oli myös keisariperheen paenneeksi luultu 17-vuotias tytär Anastasia.
  • 19. heinäkuuta 1918. Neuvosto-Venäjä, eli Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta perustetaan. Valtio edeltää vuonna 1922 perustettavaa Neuvostoliittoa.
  • 30. elokuuta 1918. Faina Kaplan yrittää murhata Leninin. Lenin saa osuman mutta toipuu.
  • 30. elokuuta 1918. Leninä ampunut Faina Kaplan teloitetaan Kremlissä ilman oikeudenkäyntiä.
  • 28. lokakuuta 1918. Saksan keisarikunnan perustuslakia muutetaan ja maasta tulee parlamentaarinen demokratia.
  • Lokakuu 1918. keskusvaltojen taistelumoraali romahtaa lopullisesti. Habsburgien keisarillinen Saksan valtakunta hajoaa syksyn aikana useaksi pikkuvaltioksi. Maan hallitusmuodoksi yritetään tuoda sosialismia ja kommunismia. Sekasorto ja kapinamieliala leviävät Saksassa. Weimarin tasavalta alkaa hahmottua ja muotoutuu lopulta 1919.
  • 9. marraskuuta 1918. Saksan keisari Wilhelm II luopuu kruunusta sosialistien vaatimuksesta.
  • 19. marraskuuta 1918 Saksalaiset luovuttavat hallitusvallan Virolaisille hävittyään 1. maailmansodassa.
  • 22. marraskuuta 1918. Neuvosto-Venäjä hyökkää Viroon Narvassa.
  • 30. joulukuuta 1918. Suomalaisvapaaehtoisista koottu joukko sotilaita osallistuu Viron vapaussotaan.
  • 31. joulukuuta 1918. Venäjän bolševikkihallitus tunnustaa Suomen itsenäisyyden taka-ajatuksenaan kuitenkin se, että vallankumous vihdoin alkaisi myös Suomessa. Suomi kuitenkin säilyttää itsenäisyytensä.
  • 2. helmikuuta 1920 Neuvosto-Venäjä tunnustaa Viron itsenäisyyden. Maa säilyy itsenäisenä vuoteen 1940 asti, jolloin Stalinin johtama Neuvostoliitto miehittää maan, mm.Molotovin-Ribbentropin sopimuksen perusteella.

[194][195][196][197][198]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Risto Alapuro: State and revolution in Finland. Berkeley:Los Angeles:London: University of California Press, 1988. ISBN 0-520-05813-5. (englanniksi)
  • Risto Alapuro (1992): Valta ja valtio – miksi vallasta tuli ongelma 1900-luvun vaihteessa. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 251–267. ISBN 951-9066-53-5.
  • Risto Alapuro (1993): Vallankumous. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
  • Risto Alapuro (2008): Sisällissodan väkivallan kuva. Teoksessa: Kukkonen, J. & Heikka, E. (toim.) Punamustavalkea 1918 kuvat, s. 11–21. ISBN 978-951-9086-74-3.
  • Osmo Apunen (1987): Rajamaasta tasavallaksi. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.) Suomen historia 6, Sortokaudet ja itsenäistyminen, s. 47–404. ISBN 951-35-2495-7.
  • Reino Arimo: Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1991. ISBN 951-96174-4-2.
  • Juhana Aunesluoma & Martti Häikiö toim. (1995): Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. ISBN 951-0-20174-X.
  • Jari Eerola & Jouni Eerola (1998): Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. ISBN 952-91-0001-9.
  • Carl Enckell (1956): Poliittiset muistelmani I. WSOY, 1956
  • Pertti Haapala: Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. Tampere, Helsinki: Osuuskunta Vastapaino, Suomen historiallinen seura, 1986. ISBN 951-9254-75-7.
  • Pertti Haapala (1992): Työväenluokan synty. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 227–249. Vastapaino, 1992 ISBN 951-9066-53-5.
  • Pertti Haapala (1993): Luokkasota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
  • Pertti Haapala (1995): Kun yhteiskunta hajosi, Suomi 1914–1920. Painatuskeskus 1995 ISBN 951-37-1532-9.
  • Pertti Haapala (2008): Monta totuutta. Teoksessa: Hoppu, T. et al. (toim.) Tampere 1918, Vapriikki 2008 s. 255–261. ISBN 978-951-609-369-0.
  • Viktor Holodkovski (1978): Suomen työväen vallankumous 1918. Kustannusliike Edistys, Moskova.
  • Tuomas Hoppu (2007): Tampereen taistelun tappiot 1918. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 26, s. 8–32. ISSN-0357-816-X.
  • Tuomas Hoppu (2008): Punaisten asejunasta rintamataisteluihin. Teoksessa: Hoppu, T. et al. (toim.) Tampere 1918, Vapriikki 2008, s. 56–61. ISBN 978-951-609-369-0.
  • Osmo Jussila (2004): Suomen Suuriruhtinaskunta 1809–1917. ISBN 951-0-29500-0.
  • Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi (2006): Suomen poliittinen historia 1809–2006. WSOY Oppimateriaalit, 2006 ISBN 951-0-31572-9.
  • Osmo Jussila (2007): Suomen historian suuret myytit. ISBN 978-951-0-33103-3.
  • Jukka Kekkonen (1991): Laillisuuden haaksirikko, rikosoikeudenkäyttö Suomessa vuonna 1918. ISBN 951-640-547-9.
  • Jorma Keränen toim. (1992): Suomen itsenäistymisen kronikka. ISBN 951-20-3800-5.
  • Eino Ketola (1987): Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosiaalidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. ISBN 951-30-6728-9.
  • Matti Klinge (1997): Keisarin Suomi. ISBN 951-50-0682-1.
  • Laura Kolbe & Samu Nyström (2008): Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. ISBN 978-952-492-138-1.
  • Matti Lackman (2000): Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia. ISBN 951-1-16158-X.
  • Jussi T. Lappalainen (1981): Punakaartin sota, osat I–II. ISBN 951-859-071-0, ISBN 951-859-072-9.
  • Jussi T. Lappalainen, Juhani Piilonen, Osmo Rinta-Tassi ja Marja-Leena Salkola (1989): Yhden kortin varassa. ISBN 951-861-638-8.
  • Eila Linnanmäki (2005): Espanjantauti Suomessa. Influenssaepidemia 1918–1920. ISBN 951-746-716-8.
  • Ohto Manninen toim. (1992–1993): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920, osat I–III. ISBN 951-37-0730-X.
  • Ohto Manninen (1993): Vapaussota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
  • Ohto Manninen (1995): Vapaussota - osana suursotaa ja Venäjän imperiumin hajoamista. Teoksessa: Aunesluoma, J. & Häikiö, M. (toim.) Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas, s. 21-32. ISBN 951-0-20174-x.
  • Turo Manninen (1982): Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten sotapropagandassa vuonna 1918. ISBN 951-678-709-6.
  • Turo Manninen: Mannerheim ja tammisunnuntain myytti. Kaleva, 27.1.2008, s. 40–41. Oulu: Kaleva Kustannus Oy.
  • Risto Marjomaa (2004): Maailmanvallankumouksen liepeillä. Valtioneuvoston kanslia 4/2004. ISBN 952-5354-46-6.
  • Jukka I. Mattila & Jarkko Kemppi (2007): Suomen vapaussota 1918. ISBN 978-952-5485-03-5.
  • Henrik Meinander (1999): Tasavallan tiellä. Siteet katkeavat, s. 11–52. ISBN 951-50-1055-1.
  • Henrik Meinander (2006): Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. ISBN 951-0-30809-9.
  • James Millar toim. (2004): Red Guards. Teoksessa: Encyclopedia of Russian History, s. 1274. ISBN 0-02-865907-4.
  • Jaakko Numminen toim. (1989): Lenin ja Suomi, osa II. ISBN 951-860-402-9.
  • Jaakko Paavolainen (1966): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 1 Punainen terrori.
  • Jaakko Paavolainen (1967): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 2 Valkoinen terrori.
  • Jaakko Paavolainen (1971): Vankileirit Suomessa 1918. ISBN 951-30-1015-5.
  • Jaakko Paavolainen (1974): Suomen kansallinen murhenäytelmä. ISBN 951-30-2329-X.
  • Ulla-Maija Peltonen (2003): Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. ISBN 951-746-468-1.
  • Juhani Piilonen (1997): Sastamalan historia 3, vuodet 1860–1920. ISBN 951-97691-0-2.
  • Viljo Rasila (1968): Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Tammi.
  • Hannu Rautkallio (1977): Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä. ISBN 951-0-08492-1.
  • Aapo Roselius (2006): Amatöörien sota – rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2006. ISBN 952-5354-92-X
  • Marja-Leena Salkola (1985): Työväenkaartien synty ja kehitys 1917–1918 ennen kansalaissotaa, osat I–II. ISBN 951-859-739-1, ISBN 951-859-740-5.
  • Raimo Salokangas (2003): Millainen itsenäinen Suomi? Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 597–613. ISBN 951-0-27365-1.
  • Aatos Tanskanen (1978): Venäläiset Suomen sisällissodassa vuonna 1918, Acta Universitatis Tamperensis serA, vol 91, Tampereen Yliopisto. ISBN 951-44-0668-0.
  • Marko Tikka: Kenttäoikeudet: Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Väitöskirja, Tampereen yliopisto. Bibliotheca historica 90. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-651-X.
  • Marko Tikka: Terrorin aika: Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Helsingissä: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7051-0.
  • Tauno Tukkinen: Naiskapinallisten teloitukset Lahdessa 1918. omakustanne, 2007. ISBN 9789529988907.
  • Tauno Tukkinen: Punaisten taistelutappiot kaatuneina 1918. Karjalohja: omakustanne, 2010. ISBN 978-952-99889-7-6.
  • Mirja Turunen (2005): Veripellot. Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918. ISBN 978-951-796-525-5.
  • Mikko Uola (1998): Seinää vasten vain; poliittisen väkivallan motiivit Suomessa 1917–1918. ISBN 951-1-15440-0.
  • Anthony F. Upton (1980–1981): Vallankumous Suomessa 1917–1918, osat I–II. ISBN 951-26-1828-1, ISBN 951-26-2022-7.
  • Vesa Vares (1993): Miten on käynyt "valkoisen myytin"? Helsingin Sanomat 17.10.1993.
  • Vesa Vares (1998): Kuninkaantekijät. Suomalainen monarkia 1917–1919, myytti ja todellisuus. ISBN 951-0-23228-9.
  • Vesa Vares (2009), Kuningashankkeesta tasavallan syntyyn. Teoksessa: Sisällissodan pikkujättiläinen, toim. Haapala, P. & Hoppu, T. , WSOY, 2009 s. 376–394. ISBN 978-951-0-35452-0.
  • Lars Westerlund toim. (2004): Sotaoloissa vuosina 1914–1922 surmansa saaneet. Valtioneuvosto kansalian julkaisusarja 10/2004. ISBN 952-5354-52-0.
  • Heikki Ylikangas (1986): Käännekohdat Suomen historiassa. ISBN 951-0-13745-6.
  • Heikki Ylikangas (1993a): Tie Tampereelle. ISBN 951-0-18897-2.
  • Heikki Ylikangas toim. (1993b): Vaikea totuus, vuosi 1918 ja kansallinen tiede. ISBN 951-717-768-2.
  • Heikki Ylikangas (1993c): Sisällissota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
  • Heikki Ylikangas (2007): Suomen historian solmukohdat. ISBN 978-951-0-32864-4.
  • K. V. Kaukovalta: Tampereen seudun kapinahistoria, Otava, 1921
  • Hoppu, Tuomas, Haapala Pertti: Tampere 1918, Tampereen museot,Tampere, 2008, ISBN 978-951-609-369-0
  • Haataja, Lauri,: Suomen työväenliikkeen historia, Työväen sivistysliitto, 1977, ISBN 951-9118-12-8
  • Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat. Osa 9, Otava, 1937
  • Räikkönen, Erkki: Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti : piirteitä P. E. Svinhufvudin ja hänen johtamansa senaatin toiminnasta ja vaiheista syksyllä 1917 ja keväällä 1918, Otava, 1935
  • Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi. 1-2, Wsoy, Porvoo, 1967-1971
  • Meri, Veijo: Ei tule vaivatta vapaus: Suomi 1870–1920, Otava, Helsinki, 1995, ISBN 951-1-13785-9
  • Salomaa, Erkki: Yrjö Sirola, Kansankulttuuri, Kuopio, 1966
  • Kylävaara, Keijo: Vuosi seitsemäntoista. Reportaasi itsenäisen Suomen syntymävuodesta, Helsingin Sanomat, 1967
  • Goltz, Rüdiger von der: Toimintani Suomessa ja Baltian maissa, Wsoy, 1920
  • Paasivirta, Juhani: Suomi vuonna 1918, Wsoy, Porvoo, 1957
  • Hannula, J. O: Suomen vapaussodan historia, Wsoy, Porvoo, 1938
  • Suodenjoki Sami ja Peltola Jarmo: Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa. Luokka, liike ja yhteiskunta 1880-1918 . Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla osa 1., Tampere University Press, Tampere, 2007, ISBN 978-951-44-6832-2
  • Hakalehto, Ilkka: Itsenäisyys vaarassa. Kamppailu Suomesta 1917 vallankumouksesta 1990-luvun eurohuumaan, Karprint ky, Huhmari, 1993, ISBN 952-9748-08-6

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Vuoden 1918 sodan sotasurmat kuolintavan ja osapuolen mukaan (Suomen sotasurmat 1914-1922) Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 8.10.2014.
  2. Lappalainen 1981, Manninen 1992–1993
  3. Alapuro 1988, Haapala 1995
  4. Upton 1981, Manninen 1995
  5. Upton 1981, Jussila et al. 2006
  6. Henrik Meinander, Tasavallan tiellä: Suomi kansalaissodasta 2010-luvulle, Schildts & Söderströms, Helsinki 2012, s.27, ISBN 978-951-52-2957-1
  7. Paavolainen 1974, Tikka 2004, Westerlund 2004
  8. Haapala 1995 ja 2008
  9. Manninen 1982
  10. Manninen 1993, Ylikangas 1993, Haapala 1995
  11. Upton 1980 s. 9–50, Haapala 1986, 1992 ja 1995 s. 22–25, 49–69, Ylikangas 1986 s. 163–172, Apunen 1987 s. 73–133, Alapuro 1988 ja 1992, Klinge 1997 s. 405–448, Haapala 2006 Yle.fi/Avoin yliopisto/Naisen ääni ja miehen, Jussila et al. 2006, Jussila 2007 s. 269–276
  12. Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995 s. 11–15
  13. Upton 1980, Haapala 1995 s. 11–15
  14. Ei tule vaivatta vapaus, s. 314
  15. Venäjän vallankumous ja Suomi. Osa 1, s. 203
  16. Vuosi seitsemäntoista, s. 34
  17. Venäjän vallankumous ja Suomi. Osa 1, s. 130–131
  18. Upton 1980 s. 107–135, 264–342, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J. Toim., osa II, sivut 84–161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim., s. 11–20, Haapala 1995 s. 152–156, Jussila et al. 2006, Tikka 2004 s. 56–60
  19. Upton 1980 s. 9–50, 448–454, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I, s. 146–243, Haapala 1995 s. 152–156, Lackman 2000 s. 86–95, Jussila et al. 2006, Yle.fi/Teema-dokumentti/Ensimmäinen maailmansota osa 8, 2007
  20. Alapuro 1988 ja 1993, Haapala 1993 ja 1995 s. 11–13, 91–148, 152–156, Klinge 1997 s. 483–524
  21. Upton 1980 s. 195–263, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004 s. 56–60
  22. Upton 1980 s. 51–67, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 146–168, Haapala 1995, Vares 1998, Jussila 2004
  23. Alapuro 1988, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s. 146–168, Haapala 1993 ja 1995 s. 218–225, Piilonen 1997
  24. Upton 1980 s. 9–50, Haapala 1995 s. 156–170
  25. Upton 1980 s. 51–136, Haapala 1995 s. 229–241, Vares 1998 s. 56–79
  26. Upton 1980 s. 51–136, Haapala 1995 s. 229–241
  27. Suomen työväenliikkeen historia, s. 129
  28. Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1, s. 52–55
  29. Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1, s. 52–55
  30. Vallankumous Suomessa 1917–1918. Osa 1, s. 37–38
  31. Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa II, s. 752–583; Haapala 1995 s. 203–217, Klinge 1997 s. 483–524, Uta.fi/Suomi80
  32. Vallankumous Suomessa 1917–1918. Osa 1, s. 38–39, 95–96
  33. Tampere 1918, s. 37
  34. Upton 1980 s. 137–194, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995 s. 232–237, Jussila 2006
  35. Upton 1980 s. 137–194, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995 s. 235–237
  36. Upton 1980 s. 137–194, Haapala 1995 s. 152–156
  37. Enckell 1956, Upton 1980 s. 137–194, Alapuro 1988 ja 1993, Haapala 1995 s. 232–241, Klinge 1997 s. 483–524
  38. Upton 1980 s. 195–263, Haapala 1995 s. 218–225, Uta.fi/Suomi80
  39. Upton 1980 s. 264–342, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 346–361
  40. Upton 1980 s. 269–275, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995
  41. Venäjän vallankumous ja Suomi. Osa 1, s. 120
  42. Ei tule vaivatta vapaus, s. 314
  43. Tampere 1918, s. 257
  44. Ei tule vaivatta vapaus, s. 315
  45. Tampere 1918, s. 37
  46. Vallankumous Suomessa 1917–1918. Osa 1, s. 252
  47. Ei tule vaivatta vapaus, s. 287
  48. Itsenäisyys vaarassa, Hakalehto, s. 16–17
  49. Salomaa, s. 206
  50. Venäjän vallankumous ja Suomi. Osa 1, s. 120–121
  51. Salomaa, s. 208–209
  52. Hakalehto, s. 17–18
  53. Venäjän vallankumous ja Suomi. Osa 1, s. 123–125
  54. Vallankumous Suomessa 1917–1918. Osa 1, s. 17–19, 163
  55. Punakaartin sota. Osa 1, s. 40–41
  56. Upton 1980 s. 295–303, Ketola 1987, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 346–361
  57. Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1, s. 50–51
  58. Vallankumous Suomessa 1917–1918. Osa 1, s. 97–98, 110–111
  59. Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti, s. 53
  60. Venäjän vallankumous ja suomi. Osa 1, s. 120–124, 127
  61. Venäjän vallankumous ja suomi. Osa 1, s. 130
  62. Upton 1980 s. 302–342, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J. Toim., osa II, s. 84–161, Ketola 1987, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I, s. 346–361, Haapala 1995
  63. Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti, s. 67
  64. Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti, s. 71–73
  65. Upton 1980, Alapuro 1992 s. 255–265, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I, s. 194–245, Klinge 1997 s. 483–524, Meinander 2006 s. 150, Jussila 2007 s. 269–276
  66. Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995, Klinge 1997 s. 483–524, Jussila 2007 s. 151–208, 264–276
  67. Ei tule vaivatta vapaus, s. 300–301
  68. Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 194–245, Haapala 1995, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 11–20, Uta.fi/Suomi80
  69. Kansakunnan historia, osa 6. Täysivaltainen kansakunta 1917–1939. (kirj. Veikko Huttunen) 1968, s. 107.
  70. Rautkallio 1977, Upton 1980, Uta.fi/Suomi80, Keränen 1992, Klinge 1997 s. 516–524, Jussila et al. 2006
  71. http://www.firstworldwar.com/diaries/kameneff.htm
  72. http://www.firstworldwar.com/source/armistice_russogerman.htm
  73. Upton 1980, Keränen 1992
  74. Salkola 1985, Apunen 1987, Haapala 1995
  75. Upton 1980, Ylikangas 1986, Haapala 1995
  76. Upton 1980, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I s. 292–323 ja 346–395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80
  77. Upton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 324–343 ja s. 346–395, Jussila 2007 s. 286–288
  78. Tampere 1918, s. 257
  79. Vallankumous Suomessa 1917–1918. Osa 1, s. 140–141, 144–146
  80. Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I s. 346–395 ja s. 398–433, Haapala 1995, Vares 1998, Jussila 2007 s. 276–291
  81. Haapala 1995
  82. Tampere 1918, s. 258–259
  83. Henrik Meinandeer, Tasavallan Tiellä: Suomi kansalaissodasta 2010-luvulle, Schildts & Söderströms, Helsinki 2012, s.9, ISBN978-951-52-2957-1
  84. Upton 1980, Lappalainen 1981, Klemettilä 1989; teoks. Numminen, J. toim., osa II s. 163–203, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I s. 346–395 ja s. 398–433
  85. Klinge 1997 s. 516–524, Salokangas 2003, Ylikangas, H. & Jussila, O. 2007;Yle.fi/Etälukio/Suomen historian käännekohdat/Sisällissota
  86. Ehdotus Suomen valtiosäännöksi
  87. Katja-Maria Miettunen: Kansanvaltuuskunnan valtiosääntö Suomi 80, Itsenäistymisen vuodet 1917-1918. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 16.12.2009.
  88. Venäjän vallankumous ja Suomi. Osa 1, s. 224
  89. Valtiosopimus
  90. Venäjän vallankumous ja Suomi. Osa 1, s. 240–243
  91. Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Meinander 1999, Ylikangas 2007 s. 211–232
  92. Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Manninen 1993, Vares 1998, Lackman 2000
  93. Upton 1980 ja 1981, Klemettilä 1989; teoks. Numminen, J., toim., osa II s. 163–203, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J., toim., osa II s. 84–161, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Tikka 2006, Jussila 2007 s. 203–208
  94. Holodkovski 1978, 246 sekä 225–256; Tanskanen 1978, 33–34 sekä 115, Manninen 1993, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Jussila 2007 s. 276–291
  95. Rautkallio 1977lähde tarkemmin?, Upton 1980 ja 1981, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 194–243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 355–410, Haapala 1995
  96. Ei tule vaivatta vapaus, s. 312
  97. Punakaartin sota. Osa 1, s. 28, 31–34, 40, 52–58
  98. Ei tule vaivatta vapaus, s. 320–322
  99. Punakaartin sota. Osa 1, s. 24–26
  100. Upton 1980, Lappalainen 1981, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 398–433, Ylikangas 1993a, Uta.fi/Suomi80
  101. Ei tule vaivatta vapaus, s. 312
  102. Lappalainen 1981, Keränen 1992
  103. Suomen vallankumoushallitus ja Suomen Kansanvaltuuskunnan Julistus Punaisen Suomen asetuskokoelma. Viitattu 11.8.2011.
  104. Hannula, Suomen vapaussodan historia, s. 169
  105. Rasila 1968, Upton 1980 ja 1981, Lappalainen 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, O. Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 96–177, Ylikangas 1993a
  106. Tie Tampereelle, s. 43–44
  107. Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, Aunesluoma & Häikiö 1995, Marjomaa 2004 s. 52–60
  108. Tampere 1918, s. 23
  109. Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1, s. 225
  110. Tampere 1918, s. 36
  111. Paasivirta, Suomi vuonna 1918, s. 123
  112. Hannula, Suomen vapaussodan historia, s. 129
  113. Hannula, Suomen vapaussodan historia, s. 173–174
  114. Tie Tampereelle, s. 75
  115. Paasivirta, Suomi vuonna 1918, s. 206
  116. Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa 1, s. 286–289
  117. Hannula, Suomen vapaussodan historia, s. 138–148, 210–222, 277–279
  118. Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992 s. 44 ja 78, Manninen 1993, Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 40–73, Ylikangas 1993c, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Mattila & Kemppi 2007 s. 180
  119. Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 40–73, Meinander 1999, Westerlund 2004, s. 9 ja 87, Jussila 2007 s. 276–291, Mattila & Kemppi 2007 s. 72–75, Ylikangas 2007 s. 211–232
  120. Esimerkiksi Tampereella suomalaiset ja kotiutettavat venäläiset sopivat aseiden sijoittamisesta erillisiin vaunuihin, jotka voitiin tarvittaessa irrottaa junasta, Westerlund 2004, Manninen 2008
  121. Upton 1981, Keränen 1992, Salokangas 2003
  122. Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Lackman 2000
  123. Ei tule vaivatta vapaus, s. 326
  124. Juva, 9, s. 84–86, 92
  125. Manninen 1982, Keränen 1992 s. 59, 76, Haapala 1993 ja 1995, Ylikangas 1993a ja 2007 s. 211–232, Tikka 2006 s. 25–30, Jussila 2007 s. 276–291, Mattila & Kemppi 2007 s. 178
  126. "The term Red Guard originated in Finland during the Revolution of 1905 and reemerged in 1917, especially after April, to signify the more politically militant armed workers." Millar, Encyclopedia of Russian History, ISBN 0-02-865907-4, "Red Guards", s. 1274
  127. Kaukovalta K. V., s. 299–300, 304, 308
  128. Lappalainen 1981, Haapala 1986 ja 1995, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995, Roselius 2006, Tikka 2006, Hoppu 2007
  129. Lappalainen 1981, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995, Roselius 2006, Hoppu 2007
  130. Aunesluoma & Häikiö 1995
  131. Lappalainen 1981, Upton 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, Mattila & Kemppi 2007 s. 160–165
  132. Upton 1981, Arimo 1991, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 355–410, Aunesluoma & Häikiö 1995, Mattila & Kemppi 2007 s. 180
  133. Tampere 1918, s. 101
  134. Upton 1981, Keränen 1992, Mattila & Kemppi 2007 s. 135, Hoppu 2008 s. 101
  135. Ei tule vaivatta vapaus, s. 347
  136. Tampere 1918, s. 81–83
  137. Ei tule vaivatta vapaus, s. 347
  138. Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa 1, s. 287–288
  139. Tampere 1918, s. 82
  140. http://www.kansanarkisto.fi/kanssota/
  141. Ei tule vaivatta vapaus, s. 347
  142. Ei tule vaivatta vapaus, s. 343
  143. Ei tule vaivatta vapaus, s. 345–346
  144. Ei tule vaivatta vapaus, s. 346
  145. Tampere 1918, s. 82–83
  146. Keränen 1992 s. 107, Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II, s. 172–176
  147. Tampere 1918, s. 82
  148. Paavolainen 1966 ja 1967, Ylikangas 1993a, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998
  149. Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Tikka 2004 s. 71–113, s. 114–213 ja 2006 s. 67–100
  150. Tikka 2004 s. 84–93, 202–210 ja 2006 s. 141–146
  151. Paavolainen 1966, Upton 1981, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998
  152. Paavolainen 1966 s. 183–208, Tikka 2004 s. 99–113, Huhta Ilkka 2008; Yle2/Ajankohtainen kakkonen/1918-ilta 15.04.2008
  153. Tikka 2004 s. 99–113, Turunen 2005
  154. Loukatut, Veikko Lapileimu, Lapinleimu Oy, 1984, s. 136-141. ISBN 951-99558-3-6.
  155. Suomen sotasurmat 1914-1922
  156. Loukatut, Veikko Lapileimu, Lapinleimu Oy, 1984, s. 136-141. ISBN 951-99558-3-6.
  157. Paavolainen 1966, s. 149–177; Ylikangas 1993, s. 33–40; Hoppu 2008, s. 56–61.
  158. Tauno Tukkinen: Naiskapinallisten teloitukset Lahdessa 1918
  159. Paavolainen 1967, Upton 1981, Keränen 1992 s. 138, Ylikangas 1993a s. 55–63, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998, Tikka 2004 s. 214–291, Westerlund 2004, Jussila 2007 s. 200–201, 279–282, Tukkinen 2007 s. 5–8, narc.fi/Suomen Sotasurmat 1914–1922
  160. Paavolainen 1966 ja 1967, Piilonen 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 486–627, Piilonen 1997
  161. Paavolainen 1966 ja 1967, Upton 1981, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998, Tikka 2004 s. 49–113 ja 2006 s. 141–158
  162. Peltonen 2003, Alapuro 2008 s. 11–21
  163. Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Kolbe & Nyström 2008 s. 111–174
  164. Rüdiger von der Goltz, s. 133–134
  165. Paasivirta, Suomi vuonna 1918, s. 43
  166. Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Piilonen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 134–249, Vares 1998 s. 56–106
  167. Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 134–249, Haapala 1995 s. 203–217, 284
  168. Rautkallio 1977, Upton 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Vares 1998 s. 79–85
  169. Upton 1980, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 194–243, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Meinander 1999, Lackman 2000, Jussila et. al 2006
  170. Upton 1981, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Haapala 1995
  171. Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472
  172. Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Vares 1993, Vares 1998 s. 96–100, Uta.fi/Suomi80
  173. Westerlund, Lars: Sotasurmaprojekti ja sukututkimus. Genos, 1999. Suomen Sukututkimusseura. Artikkelin verkkoversio Viitattu 31.10.2014.
  174. Paavolainen 1971, Upton 1981, Keränen 1992, Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Eerola & Eerola 1998, Tikka 2006 s. 164–178, Uta.fi/Suomi80
  175. Paavolainen 1971, Upton 1981, Kekkonen 1991, Keränen 1992, Manninen, O., 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Eerola & Eerola 1998, Tikka 2006 s. 164–178, Uta.fi/Suomi80
  176. Tikka 2008 s. 167
  177. Paavolainen 1971, Keränen 1992, Eerola & Eerola 1998, Westerlund 2004, Uta.fi/Suomi80, Linnanmäki 2005
  178. O.Manninen, 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Eerola & Eerola 1998, Uta.fi/Suomi80, Suomen sotasurmat, Jussila et al. 2006, Tikka 2006 s. 164–178, vuoden 1918 kronologia. Työväen arkisto
  179. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/stat2
  180. Ulla Malminen, Suomessa ei kaihdettu lasten teloituksia sisällissodan aikana, Yle.fi, uutiset, viitattu 12.3.2014
  181. Uta.fi/Suomi80
  182. Ylikangas 1993b, Haapala 1995, Vares 1998, Tikka 2004 s. 22–48 ja 2006 s. 9–15
  183. Haapala 1995 s. 241–256 ja 2008 s. 255–261
  184. http://www.ilkka.fi/kulttuuri-ja-viihde/housut-valinneet-ja-lemmensisaret-1.1099139 Housut valinneet ja lemmensisaret
  185. Mitä-Missä-Milloin 1954, sivu 272
  186. Mitä-Missä-Milloin 1954, sivu 269
  187. Mitä-Missä-Milloin 1954, sivu 277
  188. Kirsi Nurmio: Kansalaissota kaunokirjallisuudessa 1998. Suomi 80-verkkojulkaisu, Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 13.12.2013.
  189. Karonen, Vesa: Valkeakosken ja Tampereen vuosi 1918 Helsingin Sanomat. 12.11.2008. Viitattu 18.5.2014.
  190. Anneli Kanto: Veriruusut Näytelmät.fi. 18.5.2014.
  191. Mikko Laitamo: Vuosi 1918 suomalaisessa elokuvassa Viitattu 21.1.2009.
  192. Henrik Meinander, Tasavallan tiellä: Suomi kansalaissodasta 2010-luvulle, Schildts & Söderströms, Helsinki 2012, ISBN978-951-52-2957-1
  193. Helsingin Sanomat 20.11.2014 s.A12
  194. Henrik Meinander, Tasavallan tiellä: Suomi kansalaissodasta 2010-luvulle, Schildts & Söderströms 2012, ISBN 978-951-52-2957-1
  195. http://tieku.fi/menneisyys/tsaariperhe-yksikaan-ei-selvinnyt-hengissa
  196. http://www.vapaasana.net/node/459
  197. http://www.executedtoday.com/2008/05/08/1887-alexander-ilyich-ulyanov-brother-vladimir-lenin-alexander-iii/
  198. http://www.123helpme.com/search.asp?text=Lenin

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Siironen, Miika: Valkoiset. Vapaussodan perintö.. Vastapaino, 2012.
  • Tuulikki Pekkalainen: Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset. Tammi, 2011.
  • Tuulikki Pekkalainen, Lapset sodassa 1918, Tammi 2014 ISBN 978-951-31-6939-8
  • Heikki Muilu: Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa. Atena, 2010.
  • Juha Siltala: Sisällissodan psykohistoria. Otava, 2009.
  • Ilkka Huhta (toim.): Sisällissota 1918 ja kirkko. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 212. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallisen seura, 2009. ISBN 978-952-5031-55-3, ISSN 0356-0759.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen sisällissota.