Helsingin kuninkaankartano
Helsingin kuninkaankartano oli kuninkaankartano, jonka Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti Vantaanjoen suulla olevien koskien väliselle saarelle, jota nykyään kutsutaan Kuninkaankartanonsaareksi. Kuninkaankartanon rakentaminen alkoi vuonna 1550, samana vuonna kuin Helsingin kaupungin.[1] Kartano oli kruunun hallinto- ja talouskeskus, sotilaallinen huoltokeskus ja maatalouden mallitila.[2] Kuninkaankartano oli välimuoto Helsingin kaupungin tueksi suunnitellusta keskiaikaisesta linnasta ja vuosina 1556–1557 perustetuista varsinaisista kuninkaankartanoista.[3] Helsingin kaupungin ensimmäisinä vuosina itse kaupungin asema oli varsin syrjäinen kuninkaankartanon rinnalla.[2] Kuninkaankartano kukoisti kuitenkin vain noin toistakymmentä vuotta.[1]
Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erik Spåre määrättiin Helsingin kuninkaankartanon ensimmäiseksi voudiksi ja hän sai palkaksi oikeuden Tuuloksen pitäjän Kouvolan neljänneksen verotuloihin. Spåren asema oli keskeinen Helsingin kaupungin perustamishankkeissa.[4]
Kuninkaankartano oli vahvasti aseistettu ja luonnollisten esteiden, kuten koskien ja sokkeloisen saariston suojaama.[1] Ensimmäinen päärakennus valmistui vuonna 1551. Ensimmäisinä vuosina rakennettiin keittotupa, kaksi saunaa, laituri, laivurin tupa, ruoka-aitta, talli, kolme navettaa, sikala, karjasuoja, lohipato sekä silta saarelta mannermaalle. Vuosina 1553–1555 rakennettiin jauho- ja vanutusmyllyt sekä Suomen ensimmäisiin kuulunut vesisaha ilmeisesti länsikoskeen. Vanhoja kuninkaankartanoita kaksi kertaa suurempi päärakennus valmistui vuonna 1558.[3]
Kuninkaankartanonsaarta asutti noin 200 ihmistä ja iso määrä eläimiä.[5] Kuninkaankartanon alaisuuteen erotettiin Helsingin pitäjän, Västervikin, Östervikin ja Koskelan kylien maita. Talonpojille kuulunut Helsingin kosken kalastusoikeus siirrettiin kartanolle.[2][6]
Itäisen sodanuhkan myötä kartanolle siirrettiin myös tärkeitä sotilaallisia tehtäviä. Itään marssitettavien joukkojen vakinaisena levähdyspaikkana Helsingin kuninkaankartano tuli vilkkaaksi etapiksi. Helsingin kuninkaankartano poikkesi muista Suomen kuninkaankartanoista, koska taloudenpito, hallinto ja rakennuksia suojanneet maavalli ja puupalisadit olivat linnojen kaltaisia. Kartanoon oli sijoitettu 12 tykkiä ja 10 hakapyssyä. Kuninkaankartanon tykistön tulivoima oli suurempi kuin Gripsholman kuninkaanlinnan.[2][7]
Kuninkaankartanojärjestelmän purku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuninkaankartanojärjestelmää alettiin purkaa 1560-luvulla.[3] Vantaanjoen saari kävi ahtaaksi ja talousrakennuksia siirrettiin mantereelle Itä-Viikkiin perustettuun Viikin latokartanoon vuonna 1555. Venäläiset tuhosivat kuninkaankartanon, ja vuonna 1572 kartanon hallinto siirrettiin Espooseen. Alueella ei ollut enää rakennuksia vuonna 1631 tai ne olivat käyttökelvottomia.[2][8]
Saari nimettiin Kuninkaankartanonsaareksi vuonna 1969.[2]
Vuonna 1908 saarelta löytyi rakennustöiden yhteydessä joitakin esineitä. Osa kuninkaankartanon rakennuksen suuresta muuratusta kellarista löytyi vuonna 1913 vesilaitoksen pohjoisimman suodatinrakennuksen koillispään laajennustöiden yhteydessä. Vuonna 1971 löytyi katkelma muurista.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aalto, Seppo: Sotakaupunki: Helsingin Vanhankaupungin historia. Helsinki: Otava, 2012. ISBN ISBN 978-951-1-26234-3.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Helsingin kuninkaankartanon laivat ja veneet Helsingin kaupunki. Viitattu 19.12.2023.
- ↑ a b c d e f Kuninkaankartanonsaari Arabian kotikaupunkipolut. 18.6.2012. Artova. Arkistoitu 2.12.2016. Viitattu 2.12.2016.
- ↑ a b c d Vanha Helsinki, 11. Kuninkaankartano Vanhakaupunki - Helsingin kehto. Helsingin kaupunginmuseo ja Metropolia Ammattikorkeakoulu. Arkistoitu 26.8.2016. Viitattu 2.12.2016.
- ↑ Hornborg, Eirik, Jutikkala, Eino, Rosén, Ragnar ja Waris, Heikki: Helsingin kaupungin historia I osa, s. 133, 144. SKS, 1950.
- ↑ Terveisiä Helsingin syntysijoilta tekniikanmuseo.fi. 12.6.2020. Viitattu 19.12.2023.
- ↑ Aalto 2012, s. 52
- ↑ Aalto 2012, s. 87
- ↑ Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550-1713, s. 325. Vantaan kaupunki, 1990. ISBN 951-8959-05-6.