Suomi

Väestötiedot ; vuonna 2007
Väestönkasvu	0,127 %
Syntyvyys	10,42 / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus	9,93 / 1 000 henkilöä
Elinajanodote	78,66
Lapsikuolleisuus	3,52 / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto	0,78 / 1 000 henkilöä
HIV:n levinneisyys; aikuisväestössä	<0,1 %
Lukutaitoisia	100 % väestöstä
Ikärakenne
Mediaani-ikä	41,6 vuotta
0–14-vuotiaat	16,9
15–64-vuotiaat	66,7
65 vuotta täyttäneet	16,4
	Infobox OK

Suomen tasavalta; Republiken Finland;
lippu	vaakuna
Valtiomuoto	tasavalta
Presidentti; Pääministeri	Tarja Halonen; Matti Vanhanen
Pääkaupunki	Helsinki, 565 911 as.;
Muita kaupunkeja	Espoo, 236 301 as.; Tampere, 206 354 as.; Vantaa, 191 221 as.; Turku, 174 817 as.; Oulu, 130 258 as.; muita kaupunkeja
Pinta-ala
– yhteensä	338 417,21 (sijalla 63)
– josta sisävesiä	34 331,35 km² (10,1 %)
Väkiluku (2007)	5 290 368 (sijalla 110)
– väestötiheys	17,4
– väestönkasvu	0,16 (2005)
Viralliset kielet	suomi ja ruotsi1
Valuutta	Euro (EUR)
BKT (2006)
– yhteensä	169 700 miljoonaa € (sijalla 52)
– per asukas	31 866 € (sijalla 12)
HDI (2019)	0,938 (sijalla 11)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous	3,3
– teollisuus	30,2
– palvelut	66,5
Aikavyöhyke	+2
– kesäaika	UTC+3
Itsenäisyys; – julistautui; – tunnustettu	; 6. joulukuuta 1917; 31. joulukuuta 1917
Lyhenne	FI, FIN
– ajoneuvot:	FIN
– lentokoneet:	OH
Kansainvälinen; suuntanumero	+358
Tunnuslause	ei virallista mottoa
Kansallislaulu	”Maamme”
	1Suomen laki ei puhu virallisista kielistä, vaan se määrittelee suomen ja ruotsin kansalliskieliksi. Lisäksi laki turvaa myös saamelaisten, romanien ja viittomakielisten oikeuden käyttää omaa kieltään.
	Infobox OKVirheellinen NIMI-arvo

Tämä artikkeli käsittelee valtiota nimeltä Suomi. Täsmennyssivulla on muita määritteitä sanalle suomi.

Suomen tasavalta eli Suomi (ruots. Republiken Finland, Finland) on valtio Pohjois-Euroopassa Itämeren rannalla. Se rajautuu idässä Venäjään, pohjoisessa Norjaan ja lännessä Ruotsiin; neljäs naapurimaa Viro sijaitsee Suomenlahden eteläpuolella. Ahvenanmaa on demilitarisoitu autonominen maakunta, joka kuuluu Suomeen.

Historiansa aikana Suomi on ollut keskiajalta 1800-luvun alkuun Ruotsin osa ja noin sadan vuoden ajan autonominen osa Venäjää, ennen itsenäistymistään vuonna 1917. Tärkeitä tapahtumia itsenäisyyden kaudella ovat olleet sisällissota, toinen maailmansota, teollistuminen Neuvostoliiton etupiirissä, 90-luvun alun lama ja Euroopan unionin jäsenyys.

Suomi on harvaan asuttu ja sen 5,3 miljoonaa asukasta^[1] keskittyvät eteläisiin osiin. Pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta Suomen ilmasto on lauhkea.

Suomen maapinta-alasta rakennetun maan osuus on neljä prosenttia. Maatalousmaata on noin yhdeksän prosenttia, metsää 77 prosenttia ja muuta maata kymmenen prosenttia. ^[2]

Maan perustuslaki määrittelee kansalliskieliksi suomen (vuonna 2005 puhujia 91,64 prosenttia väestöstä) ja ruotsin (puhujia 5,50 prosenttia)^[3] ja kansankirkoiksi evankelis-luterilaisen kirkon (jäseniä 83,1 prosenttia) ja ortodoksisen kirkon (jäseniä 1,1 prosenttia). Suomi arvioidaan inhimillisen kehityksen indeksillä yhdennelletoista^[4] ja bruttokansantuotteella kahdennelletoista^[5] sijalle maailmassa. Suomi kuuluu Pohjoismaihin ja Euroopan unioniin.

Nimi

Sanan Suomi etymologiasta ei ole täyttä varmuutta. Se on ilmeisesti ollut alun perin lähinnä Varsinais-Suomea koskeva nimitys, ja laajentunut vasta myöhemmin tarkoittamaan koko maata. Sanaa on käytetty jo Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa nimen Somewesi osana, jolloin se on kuitenkin merkinnyt Suomenlahden pohjukkaa. Vanhastaan sana on selitetty suon tai suomun johdokseksi, mutta uudempien tulkintojen mukaan se on lainasana. Lainan yhdeksi mahdolliseksi lähteeksi on arveltu kantabaltin sanaa *zemē, josta myös nimet Häme ja saame olisivat peräisin. Toisen selityksen mukaan sana olisi lainattu indoeurooppalaisesta ihmistä tarkoittavasta sanasta, jolloin se olisi samaa juurta kuin esimerkiksi latinan homo, ihminen.^[6]

Nykyään nimen Suomi vastineita käytetään itämerensuomalaisten kielten lisäksi saamelaiskielissä, sekä latviassa ja liettuassa.^[7] Valtaosassa maailman kieliä maasta käytetään ruotsin ja englannin "Finland"-nimeä vastaavaa sanaa. Tämänkään nimen etymologiasta ei ole varmuutta. Tacituksen antiikin aikana mainitsemat fennit ovat todennäköisimmin viitanneet saamelaisiin. Vuoden 1171 tai 1172 bulla Gravis admodum saattaa olla ensimmäinen lähde, jossa finneillä on tarkoitettu suomalaisia. Termi on Suomen tavoin viitannut aluksi Varsinais-Suomen alueeseen, kuten nimi Fialanda paavi Innocentius III:n kirjeessä vuodelta 1209 ja Finland Egilin saagassa 1200-luvun alkupuoliskolta. Ruotsin vallan ajan alkuvuosina maata alettiin kutsua "Itämaaksi" (ruots. Österland), erotuksena pienemmästä alueesta, Varsinais-Suomesta; tämä nimi esiintyy asiakirjoissa ensi kerran vuonna 1340. Kuitenkin jo 1400-luvulla "Finland" alkoi yleistyä koko maan nimeksi, Suomen muotoutuessa selvemmin omaksi kokonaisuudekseen.^[8]

Historia

Pääartikkeli: Suomen historia

Esihistoria

Pääartikkeli: Suomen esihistoria. Nykyisten suomalaisten alkuperää käsittelee artikkeli Suomalaisten alkuperä.

Jos Pohjanmaalta esiin kaivetun Karijoen Susiluolan löydöt on tulkittu oikein, Suomessa on asunut neandertalinihmisiä jo paleoliittisella kivikaudella 130 000 vuotta sitten, ennen edellistä jääkautta.^[9] Vanhimmat varmat todisteet ihmisasutuksesta Suomen alueella ovat Lahden Ristolasta ja Orimattilasta noin vuodelta 8700 eaa. Väestö saapui etelän ja kaakon suunnasta. Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan. Yleisesti otaksutaan, että suomalais-ugrilaista kieltä on puhuttu Suomen alueella jo kivikaudella, mahdollisesti jopa varhaisimmasta asutusvaiheesta alkaen.^[10]. Mesoliittisen kivikauden jälkeen Suomi kuului 5200 eaa. alkaen kampakeramiikan laajaan alueeseen, joka ulottui laajalle alueelle Veikseliltä Uralille. Tämä kulttuuri oli yhden teorian mukaan jo kieleltään suomalais-ugrilainen ja Suomi/Baltia olivat sen läntisin kielialue.^[11]. Kivikautisten kulttuurien elämäntapa perustui enimmäkseen metsästykseen ja kalastukseen. Mahdollisesti neoliittisen kivikauden lopulla (noin 3200 - 1500 eaa.) tehtiin silti Suomessakin jo maanviljely- ja karjanhoitokokeiluja.

Suomen pronssikausi ajoitetaan tavallisesti 1500/1300–500-luvuille ennen ajanlaskun alkua. Pronssin valmistus levisi Suomen alueelle kahdesta suunnasta: länsirannikolle Skandinaviasta yhdessä muun muassa uuden hautaustavan kanssa, ja maan sisä- ja pohjoisosiin idästä. Kaudella maanviljelyn (pääasiassa ehkä kaskiviljelyä) merkitys kasvoi pyyntitalouden rinnalla erityisesti rannikolla, ja se yhdessä karjankasvatuksen kanssa vakiinnutti asumista. Raudan valmistustaito saapui Suomeen sekä idästä että lännestä 500-luvulla eaa. Roomalaisella rautakaudella ja kansainvaellusajalla yhteydet Baltiaan ja Skandinaviaan vilkastuivat. Merovingi- ja viikinkiajalla lähtien etenkin maan eteläalueiden väestö kasvoi ja asutus levisi Hämeessä ja Savossa. Viimeistään 1000-luvulla Suomi päätyi myös kristinuskon vaikutuspiiriin. Itä-Suomessa ja Laatokan alueella rautakautinen maanviljelijäkulttuuri syntyi länttä myöhemmin, ja sen kukoistuskausi sijoittuu ristiretkiajalle 1000–1200-luvuille. Karjalan alueelle kristinusko levisi idästä ja samalla Novgorodin vaikutus kasvoi.

Osana Ruotsia

Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika Suomessa

Läntinen Suomi liitettiin Ruotsiin 1200-luvun kuluessa. Ruotsin ja Novgorodin välinen raja ja samalla Suomen itäraja määriteltiin säilyneiden lähteiden mukaan ensimmäisen kerran Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Kirkko, ruotsalaisten siirtolaisuus, lainsäädäntö ja hallinto – muun muassa verotus, maakuntalaitos ja linnat – liittivät uudet alueet kiinteämmin osaksi Ruotsia. Vuonna 1362 Suomen laamanni sai myös oikeuden osallistua Ruotsin kuninkaanvaaliin. Keskiajalla Suomeen syntyivät eurooppalainen sääty-yhteiskunta, kaupunkilaitos ja katolinen kirkko-organisaatio.

Suomenlinnan rakentaminen Helsingin edustalle oli yksi niistä toimista, joilla Ruotsi yritti lujittaa Suomen puolustusta hattujen sodan jälkeen.

1300-luvun lopulta 1500-luvulle Suomi oli Ruotsin mukana osa Kalmarin unionia, joka hajosi Kustaa Vaasan johdolla. Hänen valtakaudellaan Ruotsiin syntyi vahva keskusvaltio, joka loi perustan maan 1600-luvun suurvalta-asemalle. Uskonpuhdistuksessa katolinen uskonto vaihdettiin Martin Lutherin oppeihin, mikä antoi alkusysäyksen myös suomen kirjakielen kehittämiselle. Suurvalta-aikana Ruotsi onnistui laajentamaan Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan käydyissä sodissa alueitaan Itämeren ympärillä; tämä toisaalta laski Suomen merkitystä Ruotsin politiikassa, mutta toisaalta maa ei joutunut sataan vuoteen taistelukentäksi.^[12] 1600-luvulla Suomi kytkettiinkin hallinnollisesti tiukemmin emämaahan, ja myös suomen kielen asema heikkeni etenkin aateliston keskuudessa.^[13] Tästä huolimatta hallintoa myös kehitettiin: Turkuun perustettiin yliopisto ja hovioikeus, ja kaupunkilaitosta uudistettiin ja maahan perustettiin postilaitos Pietari Brahen johdolla.

1700-luvun kuluessa Ruotsin valtapoliittinen asema murentui Suuressa Pohjan sodassa. Narvan taistelussa vuonna 1700 Ruotsi saavutti voiton, mutta seuraavina vuosina Venäjän keisarin Pietari Suuren onnistui rauhassa vallata Ruotsilta Inkerinmaa ja aloittaa uuden pääkaupungin, Pietarin, rakentaminen alueelle. Sota päättyi vasta vuonna 1721, Isonvihan, Suomen vuosia kestäneen venäläismiehityksen jälkeen Uudenkaupungin rauhassa. Hattujen sodassa 1741–1743 Suomea miehitettiin jälleen, ja Ruotsin itäraja siirtyi Kymijoelle. Sodista huolimatta etenkin 1700-luvun jälkipuolisko oli maalle edellisestä vuosisadasta poiketen suhteellisen kehityksen ja vaurastumisen aikaa.

Autonomian aika

Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta

Venäjä hyökkäsi Suomeen vuonna 1808 Ruotsin kieltäydyttyä liittymästä Napoleonin Britannian vastaiseen mannermaasulkemukseen. Sodan tuloksena Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa ja maasta tehtiin autonominen suuriruhtinaskunta, joka sai säilyttää Ruotsin vallan aikaisen uskonnon ja perustuslait ja jolla oli Ruotsin valtakaudesta poiketen oma hallinto ja oikeusjärjestelmä. Vallanvaihdosta seurasivat uudistukset: Vanhan Suomen alue liitettiin muuhun Suomeen vuonna 1812, pääkaupunki ja Turun palon jälkeen myös yliopisto siirrettiin Turusta Helsinkiin ja maahan perustettiin senaatti ja keskusvirastoja.

1800-luvun jälkipuoliskoa leimasivat kansallinen herääminen, teollistumisen tuoma taloudellinen nousu ja uuden hallitsijan, Aleksanteri II:n myötä syntynyt vapaamielinen ilmapiiri. 1860-luvulla valtiopäivät alkoivat jälleen kokoontua useiden kymmenien vuosien tauon jälkeen.^[14] Samana vuosikymmenenä maahan avattiin ensimmäinen rautatie sekä ensimmäinen liikepankki ja elinkeinojen vapautuminen alkoi – näitä uudistuksia edelsivät oma rahayksikkö, omat postimerkit ja ensimmäinen lennätinlinja. Keskeinen osa maan teollistumisessa oli sahateollisuudella, jonka osuus kokonaistuotannosta 1900-luvun toisella vuosikymmenellä oli 35 prosenttia.^[15] Taloudellista kehitystä seurasivat Suomen taiteen kultakausi, naisten aseman kohentuminen ja suomenkielisen kirjallisuuden nousu. Tänä aikana syntyi myös käsitys Suomesta Venäjästä erillisenä valtiona, joka yhdessä Venäjällä 1860-luvulta levinneen nationalismin kanssa purkautui 1800-luvun lopussa sortokausiksi.^[16] Ensimmäisen sortokauden päätti vuoden 1905 suurlakko, jonka jälkeen maahan saatiin yleinen äänioikeus – samoihin aikoihin myös puoluejärjestelmä alkoi syntyä.

Itsenäinen Suomi

Pääartikkeli: Itsenäinen Suomen tasavalta

Ensimmäinen maailmansota aiheutti Venäjän hallinnon romahduksen keväällä 1917. Seuranneessa sekavassa tilanteessa Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. Tilanne maassa jatkui kuitenkin sekavana. Saksalaisten vallattua kesällä 1917 Ukrainan ruoan tuonti Venäjältä oli katkennut, ja maassa vallitsi uhkaava ruokapula. Teollisuus, joka oli ollut riippuvainen Venäjän markkinoista, oli levottomuuksien takia lamassa. Maassa oli edelleen hajoamistilassa olleen Venäjän armeijan joukkoja, ja keisarillisen Venäjän lakeijana pidetty poliisi- ja santarmilaitos oli lakannut olemasta. Järjestysvaltaa hoitamaan oli syntynyt keväästä alkaen järjestyskaarteja, jotka kesän 1917 lakkojen ja levottomuuksien aikana alkoivat jakautua työväen punakaarteiksi ja porvaripuolueiden suojeluskunniksi.

Tammikuun 1918 aikana kesästä asti kiihtynyt vastakkainasettelu puhkesi avoimeksi sodaksi, kun sosiaalidemokraattien äärisiipi suoritti vallankaappauksen Helsingissä 27. tammikuuta. Samaan aikaan porvarillienemmistöisen eduskunnan tukema senaatti siirtyi Vaasaan ja nimitti kenraaliluutnantti C. G. E. Mannerheimin suojeluskuntien ylipäälliköksi. Seuranneessa sisällissodassa valkoiset saivat apua Saksasta ja punaiset Venäjän bolševikeilta. Vaikka punaiset hallitsivat aluksi koko Etelä-Suomea, jonne maan teollisuus oli keskittynyt, sodan voittivat valkoiset. Tämä johtui lähinnä siitä, että valkoisella puolella oli käytettävissään huomattavasti enemmän sotilaskoulutusta saanutta päällystöä, mikä mahdollisti asevelvollisten joukkojen tehokkaan käytön. Sodan aikana molemmat puolet harjoittivat julmaa terroria ja sodan jälkeen hävinneitä pidettiin vuosia epäinhimillisissä olosuhteissa vankileireillä, jossa teloitukset, taudit ja nälkä korjasivat satoaan. Suomalaisia kuoli sodan aikana noin 36 600 ja tuhansia vielä sen jälkeen. Mm. Britannia ja Yhdysvallat protestoivat vankien kohtelua ja se oli monille maille kynnyskysymys Suomen itsenäisyyden tunnustamisessa.

Välittömästi sodan jälkeen Suomen ulkopolitiikka oli voimakkaan saksalaismielistä, mutta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä syksyllä 1918 Saksan tappioon Suomi siirtyi noudattamaan Englantiin ja Ranskaan sekä kollektiiviseen turvallisuuteen nojannutta ulkopolitiikkaa. Sisäpolitiikassa alettiin samaan aikaan luoda sovintoa. Merkittävimmät punaisten toiveet, kahdeksantuntinen työpäivä, torpparivapautus, oppivelvollisuuslaki, uskonnonvapaus ja kunnallinen yhtäläinen äänioikeus toteutuivat vapaamielisten porvarien ja eduskuntaan palanneiden sosiaalidemokraattien yhteistyönä. Tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg vakiinnutti Suomeen perustuslaillisen, presidenttikeskeisen demokratian, jossa kaikilla muilla paitsi kommunisteilla oli toimintavapaus.

Vuonna 1928 Suomessa alkanut talouslama aiheutti kommunistien ja äärioikeiston voimistumisen. Vahva äärioikeistolainen Lapuan liike vaati kommunistien toiminnan kieltämistä lainsäädännöllä, mikä myös toteutui. Poliittinen kenttä oikeistolaistui, mikä näkyi kokoomuksen P. E. Svinhufvudin valinnassa tasavallan presidentiksi vuonna 1931. Vuonna 1932 Lapuan liikkeen toiminta huipentui Mäntsälän kapinaan, joka kukistui verettömästi kansan pääosan ja Puolustusvoimien annettua tukensa tasavaltaa puolustaneelle presidentti Svinhufvudille.

Euroopan poliittinen tilanne kiristyi 1930-luvulla, ja vuodesta 1935 alkaen oli selvää, että Suomen turvanaan pitämä Kansainliitto ei kyennyt tarjoamaan vakavasti otettavaa turvallisuutta pienille maille. Tämä johti ulkopolitiikan linjan muuttumiseen. Suomi alkoi varustautua resursseihinsa nähden melko voimakkaasti ja haki turvaa pohjoismaisesta yhteistyöstä. Sisäpolitiikassa maailmanpoliittinen tilanne näkyi entistä suurempana sovinnollisuutena vasemmiston ja oikeiston välillä. Tämä loi pohjan myöhemmälle talvisodan hengelle.

Vuonna 1938 Neuvostoliitto esitti ensimmäisen kerran epävirallisesti alueluovutuksia Karjalan kannaksella. Tällöin Suomi kieltäytyi ehdottomasti. Seuraavan vuoden syksyllä, kun toinen maailmansota oli alkanut, Neuvostoliitto vaati Suomelta tukikohtaa Hangossa ja alueluovutuksia Kannaksella. Samanlaiset vaatimukset esitettiin myös Baltian maille. Toisin kuin ne, Suomi ei suostunut vaatimuksiin, minkä seurauksena Neuvostoliitto aloitti marraskuun 1939 lopussa talvisodan. Sota päättyi maaliskuussa 1940, kun Neuvostoliitto totesi, ettei se kyennyt miehittämään Suomea. Suomi joutui kuitenkin luovuttamaan laajoja maa-alueita Karjalasta ja Lapista. Alueiden väestö evakuoitiin muualle Suomeen.

Välirauhan aikana Neuvostoliiton ja Suomen suhteet säilyivät kireinä. Neuvostoliitto painosti suomea erityisesti Petsamon kaivosalueen suhteen. Saksalaisten miehitettyä Norjan Suomi salli saksalaisten joukkojen kuljetukset alueensa läpi, mikä loi pohjan yhä syvenevälle yhteistyölle. Saksan hyökätessä kesällä 1941 Neuvostoliittoon Suomi aloitti myös hyökkäyksen. Jatkosodassa Suomi valloitti vanhan valtioalueensa takaisin sekä miehitti Itä-Karjalan. Kesäkuussa 1944 alkaneen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tuloksena rintamalinja siirtyi kuitenkin lähelle nykyistä valtionrajaa. Saksalaisten joukkojen jätettyä Viron Suomi teki Neuvostoliiton kanssa rauhan syyskuussa 1944. Samalla presidentti Risto Ryti erosi ja hänen tilalleen nousi sota-ajan ylipäällikkö, Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim.

Sodan jälkeen Suomella oli merkittävä määrä selvitettäviä ongelmia. Saksan kanssa jouduttiin käymään Lapin sota entisten aseveljien karkottamiseksi Lapista. Karjalasta evakuoitu siirtoväki sekä rintamamiehet oli asutettava. Lisäksi maan oli maksettava suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle, ja estettävä sen vaikutusvallan liiallinen kasvu. Ulkopoliittiseksi linjaksi muodostui Paasikiven–Kekkosen linja. Linja pyrki ottamaan huomioon Neuvostoliiton turvallisuusintressit, mutta estämään sen liiallisen vaikutuksen sisäpolitiikkaan. Toisin kuin muissa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin jääneissä maissa, kommunistit eivät nousseet valtaan Suomessa, vaikka vaaran vuosina kommunistien vallankaappauksen uhkaa pidettiin todellisena. Syynä oli se, että Neuvostoliitto ei sotilaallispoliittisen kokonaistilanteen vuoksi halunnut tukea suomalaisten kommunistien mahdollisia vallankaappaussuunnitelmia millään tavoin. ^[17] Kommunistit joutuivat jättämään hallituksen vuonna 1948, Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon ja Yhdistyneisiin kansakuntiin vuonna 1955 ja sai Neuvostoliitolle tukikohdaksi vuokratun Porkkalan takaisin vuonna 1956. Toisaalta Suomi joutui vuonna 1948 solmimaan YYA-sopimuksen, joka sitoi Suomen sotilaallisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Pohjoismainen yhteistyö leimasi Kekkosen ja Koiviston presidenttikausien ulkopolitiikkaa.

Urho Kekkosen pitkän presidenttikauden (1956–1981) aikana Suomi muuttui maatalousmaasta moderniksi teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Tämä aiheutti 1960-luvulta alkaen maaseudun tyhjenemistä maaseutuväestön muuttaessa teollisuuskeskuksiin ja Ruotsiin. Samalla yhteiskunnan koulutustaso alkoi merkittävästi nousta peruskoulujärjestelmään siirtymisen ja korkeakoulutuksen voimakkaan laajenemisen myötä. Taloudellisesti Suomi integroitui länteen liittymällä EFTAan ja solmimalla vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa. Poliittisesti Kekkosen pitkä presidenttikausi oli kuitenkin hajanaisempi. Kekkonen käytti suurempaa valtaa kuin kukaan toinen Suomen presidentti ja hallitukset jäivät lyhytikäisiksi. Vakaan eduskuntaenemmistön saaminen hallituksen taakse oli vaikeaa, sillä eri puolueet olivat eri aikoina paitsiossa ulkopoliittisista syistä. 1970-luvun kohden Neuvostoliiton vaikutus sisäpolitiikkaan kasvoi.

Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomi siirtyi parlamentaristiseen hallintoon, jossa hallitukset istuvat koko vaalikauden. Samalla itänaapuriin alettiin ottaa varovaisesti etäisyyttä. Neuvostoliiton hajotessa Suomen idänkauppa tyrehtyi, mikä yhdessä 1980-luvulla toteutetun rahoitusmarkkinoiden hallitsemattoman vapautuksen kanssa syöksi Suomen syvään taloudelliseen lamaan. Seurannut suurtyöttömyys on purkautunut vain hitaasti. Ulospääsytieksi Suomi valitsi talouden voimakkaan liberalisoinnin ja entistä tiiviimmän integraation Eurooppaan. Neuvostoliiton hajoamisen ja Saksan yhdistymisen luomaa tilannetta Koivisto hyödynsi sanomalla irti YYA-sopimuksen sekä Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset, Suomen aseistautumista rajoittaneet artiklat. Euroopan unioniin maa liittyi vuonna 1995, minkä jälkeen Suomi on pyrkinyt olemaan mukana kaikissa unionin rakenteissa. Euroon Suomi siirtyi ensimmäisten maiden joukossa vuosina 1999–2002.

Hallinto ja politiikka

Pääartikkeli: Suomen politiikka ja Suomen hallinto

Suomen valtiomuoto on tasavalta. Suomen valtion päämies on presidentti, joka valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan suoralla kansanvaalilla. Presidentti vahvistaa lait, nimittää korkeimmat virkamiehet ja johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Yleensä Euroopan unionia koskevia asioita hoitaa pääministeri.

Virallisessa kielenkäytössä pääministeri ja muut ministerit muodostavat valtioneuvoston, mutta arkikielessä valtioneuvostoa kutsutaan lähes poikkeuksetta hallitukseksi. Virallisessa kielenkäytössä hallituksen taas muodostaa valtioneuvosto ja presidentti yhdessä.^[18]

Hallinto

Hallitus, jota johtaa pääministeri, käyttää toimeenpanovaltaa eli huolehtii hallinnon juoksevista asioista. Pääministeri valitaan puolueiden välisissä hallitusneuvotteluissa ja pääministeri nimittää hallitukseen yleensä noin tusinan muita ministereitä. Valtion budjetin laatiminen ja lakiehdotusten valmistelu tapahtuu myös osittain ministerien alaisissa ministeriöissä.

Perustuslain mukaan valta kuuluu Suomessa kansalle ja korkeinta hallitusvaltaa Suomessa käyttää kansan valitsema eduskunta. Eduskunta on 200-jäseninen suhteellisella vaalilla valittava yksikamarinen parlamentti. Eduskuntavaalit pidetään neljän vuoden välein. Eduskunnan enemmistö voi vaihtaa hallituksen antamalla istuvalle hallitukselle epäluottamuslauseen. Eduskunta säätää lait ja hyväksyy valtion budjetin. Suomessa ei ole perustuslaillista tuomioistuinta, vaan eduskunnan perustuslakivaliokunta valvoo valmistavien lakien perustuslain mukaisuutta.

Suomi siirtyi ensimmäisten maiden joukossa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Suurimmat puolueet ovat lähes tasavahvat Suomen Keskusta, Kansallinen Kokoomus ja Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Tulopolitiikassa Suomessa on käytössä ns. kolmikanta, jossa tulonjaosta ja työehdoista sovitaan työmarkkinajärjestöjen ja valtion kesken. Neuvoa antavia kansanäänestyksiä on järjestetty vain kaksi Suomen historiassa: kieltolain kumoamisesta ja Euroopan unionin jäsenyydestä.

Suomen oikeusjärjestelmä on jaettu tuomioistuimiin ja hallinto-oikeuksiin. Tuomioistuimet käsittelevät siviili- ja rikosjuttuja. Hallinto-oikeudet käsittelevät julkisen hallinnon asioita. Korkeimmat oikeusasteet ovat korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.

Valtion aluehallinto

Pääartikkeli: Suomen läänit

Valtion aluehallintoa varten Suomi on jaettu lääneihin, joita on tällä hetkellä viisi, sekä Ahvenanmaan itsehallinnolliseen maakuntaan.

Lääninhallinnossa ei ole vaaleilla valittuja edustajia; presidentti nimittää lääninhallituksen johtajan, maaherran. Nykyinen läänijako on ollut voimassa vuodesta 1997, jolloin tehtiin lääniuudistus. Ennen uudistusta läänejä oli yksitoista tai kaksitoista riippuen siitä, laskettiinko Ahvenanmaa lääniksi vai erilliseksi maakunnaksi.

Valtion paikallishallintoa varten läänit on jaettu edelleen 90 kihlakuntaan.

Paikallishallinto

Pääartikkeli: Suomen kunnat

Itsehallinnollinen perusyksikkö on kunta, joita on vuoden 2007 alusta 416. Kunnat perustettiin 1860-luvulla annetun kuntalain mukaisesti. Perustana olivat vanhat kirkkopitäjät. Pitkään kuntien olemassaoloa säätelikin kirkollinen aluejako ja usein entiset kappeliseurakunnat itsenäistyivät omiksi melko pieniksi kunnikseen. Nykyisin tavoitteena on aiempaa suurempien kuntayksiköiden syntyminen.

Kuntien hallinnon ja talouden ylin päättävä elin on kunnanvaltuusto, joka valitaan joka neljäs vuosi järjestettävillä yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla kunnallisvaaleilla. Kunnanvaltuuston keskeisin tehtävä on päättää kunnan tuloista ja menoista. Valtuuston päätösten toimeenpanevana elimenä kunnassa toimii kunnanhallitus, jonka jäsenet valitaan suhteellisesti valtuustopaikkojen jakautumisen mukaan. Hallitus myös valmistelee asiat valtuustolle. Kaupunginjohtajat ja muut korkeimmat virkamiehet toimivat kunnanhallituksen esittelijöinä. Erilaiset lautakunnat avustavat hallitusta toimissaan. Lautakuntien kokoonpano noudattelee kunnanhallituksen esimerkkiä. Kunnanhallitus voi alistaa kaikki lautakunnissa tehtävät päätökset omaan päätökseensä.

Paikallinen aluehallinto

Pääartikkeli: Suomen maakunnat

Maakunnat toteuttavat kunnallinen itsehallinnon alueellisella tasolla. Läänijaon uudistuksen yhteydessä 1997 perustettiin maahan 20 maakuntaa, jotka osittain perustuvat historiallisiin maakuntiin. Nykyiset maakunnat ovat erillään valtionhallinnosta, ja niitä ohjataan ja johdetaan kunnallisen itsehallinnon antamin opastein.

Heti perustamisensa jälkeen maakunnilla ei ollut kovin selkeää roolia, ja niiden tehtävät muodostuivat lähinnä aluesuunnittelusta ja seutukaavoituksesta. Euroopan unioni korostaa toimissaan paljon alue- ja maakuntatasoa, mikä on antanut näille itsehallinnollisille yksiköille runsaasti uusia tehtäviä.

Koska on ehdotettu, että kunnallishallintoon tullaan tekemään muutoksia lähivuosina, on mitä todennäköisintä, että myös maakuntatason aluehallinto tulee muuttumaan. Eräiden hurjimpien tavoitteiden mukaan se tulisikin olemaan aluehallinnon perusyksikkö, johon nykyiset kunnat tehtävineen sulautettaisiin, tai korkeintaan kuhunkin maakuntaan kuuluisi vain muutama erillinen kunta ja maakunta hoitaisi kaikki keskeiset toimialat.

Puolustusvoimat

Pääartikkeli: Suomen puolustusvoimat

Suomen puolustusvoimat jaetaan kolmeen haaraan: maavoimiin, merivoimiin ja ilmavoimiin. Sisäasiainministeriön alainen Rajavartiolaitos ei kuulu Puolustusvoimiin, mutta voidaan liittää siihen sodan aikana. Suomen puolustusvoimien komentaja on tällä hetkellä amiraali Juhani Kaskeala.

Suomessa on voimassa yleinen asevelvollisuus miehille ja naisilla on oikeus värväytyä vapaaehtoisena. Asevelvollisuuden voi täyttää varusmiespalveluksena tai siviilipalveluksena. Varusmiespalvelun suorittavien osuus on Suomessa yksi maailman korkeimmista. Vastuu asepalveluksen järjestämisestä on Puolustusvoimilla, jonka reserviin koulutetaan miehiä asevelvollisuuden avulla, joka alkaa sen vuoden alusta, jolloin mies täyttää 18 vuotta, ja päättyy sen vuoden lopussa, kun mies täyttää 60 vuotta. Vastuu siviilipalveluksen järjestämisestä on työministeriöllä. Vuosittain noin 2 500 henkilöä ei valitse aseellista palvelusta. Suomen puolustusvoimien henkilöstön koko on noin 16 500, joista 8 700 on ammattisotilaita. Valmiustilassa on noin 34 000 asepuvullista ja reservin koko on noin 350 000.

Amnesty International katsoo Suomen siviilipalvelusajan olevan rangaistuksenomainen ja pitää siksi totaalikieltäytyjiä mielipidevankeina.^[19] Suomi ei ole allekirjoittanut maamiinoja kieltävää Ottawan sopimusta, mikä Suomen Rauhanliiton mukaan "murentaa kansainvälistä humanitääristä oikeutta". ^[20]. Suomi suunnittelee sen ratifioimista vuoteen 2012 mennessä.

Maantiede ja luonto

Pääartikkeli: Suomen maantiede ja Suomen luonto

Suomen pinta-ala on 338 144,53 km². Maankohoamisen vuoksi pinta-ala kasvaa vuosittain n. 7 km². Maa on pääosin metsien ja metsäisten soiden peittämää: pinta-alasta 250 000 neliökilometriä on joko metsää, kitumaata tai suota. Tämä on useimpiin maihin verrattuna erittäin paljon ja Suomi onkin maailman yhdeksänneksi metsäisin maa. Suomen metsien valtapuulajit ovat mänty, kuusi ja koivut.

Suomen korkein kohta on Haltitunturi, joka kohoaa 1 324 metriin merenpinnasta. Maan eteläosa on tasaista, mutta Keski-Suomessa maasto muuttuu kumpuilevaksi. Nykyiset Itä-Suomen vaarat ja Lapin tunturit ovat jäänne muinoin Itä-Karjalasta Lappiin ulottuneesta Karelidien vuoristosta. Käsivarren korkeammat tunturit taas kuuluvat Skandeihin. Suomessa sijaitsee maailman korkein soraharju, Pyynikin harju, joka kohoaa 160 metrin korkeuteen merenpinnasta ja 80 metriä läheisen Näsijärven pinnasta. Valtakunnallisesti arvokkaaksi maisemanähtävyydeksi valittu harju sijaitsee Tampereen kaupungin keskustan tuntumassa.

Suomessa on poikkeuksellisen paljon järviä. Yhteensä maassa lasketaan olevan 187 888 yli 500 neliömetrin kokoista järveä ja kaikkien Suomen järvien yhteenlaskettu vesitilavuus on 230 kuutiokilometriä. Suomen suurin järvi on Saimaa ja syvin Päijänne. Suomessa on myös Euroopan toiseksi monisaarisin saaristo, johon kuuluu Ahvenanmaa. Suomen suurin saari on Sääminginsalo (1 069 km²) Saimaalla. Sitä seuraa toisena Ahvenanmaan pääsaari (685 km²). Suurimmaksi saareksi mainitaan usein Soisalo (1 638 km²), jota ei kuitenkaan maantieteellisesti lasketa saareksi, sillä sitä ympäröivä vedenpinta ei ole kauttaaltaan samassa tasossa. Suomen merialueilla ja sisävesillä saaria on yhteensä 179 584.

Ilmasto

Suomen ilmasto on sen sijainnista johtuen väli-ilmasto. Alueen lämpötilaan vaikuttavat suuresti sen sijainti, lännessä sijaitseva Itämeri ja pohjoisessa virtaava Golfvirta, jotka kohottavat Suomen lämpötilaa hieman korkeammalle verrattuna muihin saman leveysvyöhykkeen alueisiin.^[21] Golfvirran aiheuttama lämpötilan korotus on noin 6–11 °C.^[22] Vuotuinen lämpötilan keskiarvo on lounaisimmassa Suomessa 5,5 °C. Keskiarvo laskee kuljettaessa koilliseen, mutta on kuitenkin matalimmillaan maan luoteisimmissa osissa.^[23]

Lännessä sijaitsevien Skandien ansiosta valtaosa Atlantilta lähtevistä sateista jää föhn-ilmiöstä johtuen Norjaan. Suomeen lännestä tulevat tuulet ovat siis useimmiten kuivia ja sateet lisääntyvät kuljettaessa kohti Kaakkois-Suomea. Sademäärät ovat huipussaan heinä-elokuussa, rannikolle hieman myöhemmin ja kesän jonkin asteista säännöllisyyttä lukuun ottamatta sateet ovat epäsäännöllisiä.^[24] Kovia tuulia ei Suomessa ole usein ja varsinkin sisämaassa ne ovat harvinaisia. Sisämaan tuulen keskinopeus on 3–4 m/s ja rannikoilla ja merialueilla 5–7 m/s. Pilviset päivät ovat Suomessa yleisempiä kuin selkeät ja talvisin ja syksyisin pilvisyys on jopa 65–85 %.^[25]

Vuodenajat

Suomessa on neljä vuodenaikaa, jotka termisen määrityksen mukaan ovat seuraavat:

Talvi: Keskilämpötila on 0 °C:n alapuolella. Suomen talvi on pitkä, kylmä ja pimeä. Pohjoisimmassa Lapissa talvi alkaa tyypillisesti lokakuussa ja kestää noin 200 päivää. Etelämpänä talven alku lykkääntyy marraskuulle ja lounaassa jopa joulukuulle, jossa talvi on yleensä Suomen lyhyin, noin 100 päivää. Lumi on olennainen osa Suomen talvea. Pysyvä lumikerros sataa maahan hieman talven alkamisen jälkeen ja suurimmillaan kinokset ovat maaliskuussa. Korkeimmillaan ollessaan lumen paksuus vaihtelee lounaan 20–30 senttimetristä pohjoisen jopa 90 senttimetriin. Järvet jäätyvät loppuvuodesta ja paksuimmillaan jäät ovat huhtikuussa, jolloin jääkerros on keskimäärin 50–65-senttimetrinen. Talven lämpötilat voivat olla Lapissa ja Itä-Suomessa alimmillaan −45 °C – −50 °C, muualla Suomessa on leudompaa. Alin Suomessa koskaan mitattu lämpötila on −51,5 °C (28. tammikuuta 1999 Kittilän Pokassa).^[26]
Kevät: Keskilämpötila nousee 0 °C ja +10 °C välille ja lumipeite sulaa pois. Kevät on Suomen vuodenajoista lyhin. Se alkaa valtaosassa Suomea huhtikuun aikana, pohjoisimmissa osissa toukokuun alussa ja kestää kuudesta yhdeksään viikkoa.^[27]
Kesä: Keskilämpötila kohoaa yli +10 °C. Tyypillisesti kesä kestää toukokuun lopusta syyskuun alkuun. Kesäisin napapiirillä ja sen pohjoispuolisilla alueilla esiintyy yöttömäksi yöksi kutsuttu ilmiö, jolloin aurinko ei vuorokauden aikana laske. Korkein Suomessa mitattu lämpötila on 35,9 °C, joka mitattiin Turussa vuonna 1914. Yli 25 °C:een hellepäiviä on kesän aikana keskimäärin 10. Määrä vaihtelee vuodesta ja maan osasta riippuen.^[28]
Syksy: Syksyn aikana keskilämpötila laskee 0 °C ja +10 °C välille. Syksy alkaa elo-syyskuun lopussa ja kestää talven alkuun loka-marraskuussa. Loppusyksystä maahan sataa ensimmäinen lumikerros, joka todennäköisesti kuitenkin sulaa pois ennen talven alkua.^[29]

Talous

Pääartikkeli: Suomen talous

Suomella on teollistunut, varsin vapaa sekatalous, jonka bruttokansantuote asukasta kohti vastaa suurin piirtein Belgiaa sekä Alankomaita. Ostovoima asukasta kohti vastaa noin Saksan ostovoimaa asukasta kohti. Sen tärkein taloudellinen sektori on teollisuus – erityisesti puu-, metalli-, teknologia-, telekommunikaatio- ja elektroniikkateollisuus. Kansainvälinen kauppa on erittäin tärkeää maalle: viennin osuus on noin kolmasosa koko kansantuotteesta. Puuta ja muutamaa mineraalia lukuun ottamatta Suomi on riippuvainen raaka-aineiden, energian ja komponenttien tuonnista. Suomen taloudessa muutama suurimmista yrityksistä on huomattavassa asemassa, erityisesti Nokia ja metsäyhtiöt, minkä vuoksi Suomi nähdään joskus haavoittuvaisena. Suomessa palvelusektoria pidetään moniin teollisuusmaihin kuten Japani tai Yhdysvallat verrattuna alikehittyneenä. Vaikka taloutta on yksityistetty viime aikoina, julkisella taloudella on edelleen merkittävä osuus.

Suomen työmarkkinoilla etujärjestöt ovat voimakkaassa asemassa. Tulopoliittisessa kokonaisratkaisussa (TUPO, kolmikanta) työnantajat, työntekijät ja hallitus ovat sopineet työelämän kysymyksien lisäksi muun muassa veroista ja sosiaalipalveluista ja jopa juhlapyhien paikoista. Hallitus vahvistaa työmarkkinajärjestöjen tekemille sopimuksille maan laajuisia yleissitovuuksia. Tämän on nähty olleen maalle hyödyksi sen tuoman vakaan taloudellisen kasvun vuoksi^[30], mutta erityisesti viimeaikaisten talouden muutosten myötä mallin on kritisoitu aiheuttavan liikaa työttömyyttä, talouden jäykkyyttä ja muita talouden ongelmia.^lähde? Suuremman joustavuuden eduista ja haitoista on käyty keskustelua, mutta eduskunta ei ole suunnitellut merkittäviä muutoksia. Lisäksi suhteellisen korkea työttömyys ja lähestyvä väestön ikääntyminen heikentävät Suomen tulevaisuudennäkymiä.

Suomen tärkeimmät kauppakumppanit ovat Saksa (15 % tuonnista ja 11 % viennistä), Venäjä (14 % tuonnista ja 11 % viennistä) ja Ruotsi (11 % tuonnista ja 11 % viennistä)^[31]. Kauppa Euroopan unionin sisällä muodostaa noin 60 % koko ulkomaankaupasta.

Pääasialliset vientitavarat

Perusmetalli, kone- ja kulkuneuvoteollisuus 31,1 %
Sähkötekninen teollisuus 28,0 %
Puu- ja paperiteollisuus 20,3 %
Kemian teollisuus 13,3 %
Muut 7,4 %

Pääasialliset tuontitavarat:

Raakaöljy ja raakaöljytuotteet, kemikaalit, kuljetuskalusto, rauta ja teräs, koneet, tekstiilit, viljat

Matkailu

Vuonna 2005 Suomessa tilastoitiin 5 miljoonaa ulkomaalaista kävijää ja 31 miljoonaa kotimaista vähintään yhden yön matkaa. Eniten matkailijoista hyötyi Uusimaa, jonka osuus matkailusta oli vuonna 2002 noin 3.1 miljardia euroa eli 37.6 prosenttia.^[32] Kaakkois-Suomen, Lapin, Pirkanmaan, Pohjanmaan ja Ahvenanmaan markkinaosuudet olivat noin 600-400 miljoonaa euroa.

Suosittu matkakohde on Lapin lääni, jossa järjestetään muun muassa kelkka-ajeluja, hiihtoretkiä, Joulupukin tapaamisia ja muuta luontoon liittyvää toimintaa. Kesäisin maassa järjestetään erityisen paljon eri teemoilla toimivia kesäjuhlia, mm. musiikkifestivaaleja. Etelä-Suomessa merkittävintä vapaa-ajan matkailua ovat laivaristeilyt Ruotsiin ja Viroon Helsingistä ja Turusta. Turun ja Ahvenanmaan välillä sijaitseva Saaristomeri on maailman suurin saaristo saarien määrässä mitattuna. Helsingissä pysähtyy vuodessa noin 260 risteilylaivaa^[33] pääasiallisesti kesällä. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat Suomea välietappina käyttävät matkailijat, jotka jatkavat matkaa laivalla Tallinnaan tai junalla Pietariin. Neuvostoliiton hajottua matkailu Venäjältä on kasvanut ja ajoittuu vuoden vaihteeseen.^[34]

Liikenne

Pääartikkeli: Liikenne Suomessa

Tieliikenne

Katso myös: Tienumerointijärjestelmä

Suomen liikenneväylistä vastaa Destia (entinen Tieliikennelaitos). Suomessa käytetään tienumerointijärjestelmää. Suomessa on 21 valtatietä suurimpien kaupunkien välillä, sekä maanteitä ja paikallisteitä pienempien kuntien välillä. Suomi on myös osa Eurooppatiesopimusta ja Suomessa on muutama Eurooppatie. Väleillä Helsinki-Tampere sekä Helsinki–Porvoo kulkevat myös moottoritiet M4 ja M7. Autoliikenne teillä on vilkkainta juhannuksen ja joulun aikaan, mutta vilkastuu myös viikonloppujen edellä tai niiden jälkeen, riippuen ajasta ja tapahtumista.

Rautatieliikenne

Pääartikkeli: Rautatieliikenne Suomessa

Suomen rataverkosta vastaa rautatieviranomaisena toimiva, liikenne- ja viestintäministeriön alainen Ratahallintokeskus. Suomen koko rataverkon pituus on 5 851 km, josta sähköistettyä 2 619 km. Koko verkosta liikennöityä rataa on 5 741 km.^[35] Toistaiseksi ainoa vakituinen liikennöitsijä valtion rataverkolla on valtionyhtiö VR, joka omistaa suurimman osan rataverkolla liikkuvasta kalustosta, mukaan lukien myös pääkaupunkiseudun lähijunat. Ennen liikennöinnin ja radanpidon hoiti Valtionrautatiet-niminen valtion keskusvirasto, joka oli 1991-1994 valtion liikelaitos, joka muutettiin vuonna 1995 Ratahallintokeskukseksi ja VR-Yhtymä Oy:ksi. Ratoja on melko kattavasti koko Etelä-Suomessa sekä tärkeimmillä reiteillä Pohjois-Suomessa napapiirille asti. Suomen tavaraliikenteestä kulkee rautateitä pitkin noin 25 %^[36].

Lentoliikenne

Katso myös: Suomen lentoasemat ja -paikat

Suomeen lentää noin 20 kansainvälistä lentoyhtiötä. Suomen valtionlentoyhtiö on Finnair (entinen Aero). Finnair operoi lentoja Suomessa muun muassa Helsinkiin, Kuopioon, Tampereelle, Ouluun sekä Rovaniemelle. Suomessa operoi myös yksityinen lentoyhtiö Finncomm Airlines, joka tekee yhteistyötä Finnairin kanssa. Lisäksi Finnairin omistuksessa oleva Aero (Aero Airlines) liikennöi lyhimpiä reittejä Suomessa. Suomessa on 28 lentoasemaa, joista suurin on Vantaalla sijaitseva Helsinki-Vantaan lentoasema. Tavaraliikenteen osalta, 14 % Suomen viennistä kulkee lentoteitse^[37].

Laivaliikenne

Meriliikenne on tärkeä osa Suomen ulkomaankauppaa, sillä meriteitse kulkee jopa 90 % maan viennistä ja 70 % tuonnista^[38]. Matkustajalaivayhtiöistä suurimmat, jotka liikennöivät Helsinkiin, ovat Viking Line ja virolainen Tallink (johon myös Silja Line nykyään kuuluu). Lisäksi Suomesta liikennöivät muun muassa välillä Vaasa–Uumaja RG Line, välillä Helsinki–Tallinna Eckerö line, sekä välillä Maarianhamina–Tukholma Birka Line. Laivaliikenteestä tekee erittäin suosittua Tax free -myynti, joka tarkoittaa verovapaiden tuotteiden myyntiä. Tämä tekee tuotteista halvempia, kuin "maista" ostetut. Tax Free -myymälöissä myydään lähinnä alkoholituotteita, juotavia, karkkeja sekä leluja.

Suomessa liikenne- ja viestintäministeriön alaisuudessa toimiva Merenkulkulaitos vastaa vesiliikenteen toimimisen edellytysten täyttymisestä. Sen vastuualuetta ovat väylänpito, merikartoitus, talvimerenkulku, meriliikenteen ohjaus ja meriturvallisuus.

Väestö

Pääartikkeli: Suomen väestö

Suomessa asuu noin 5,3 miljoonaa ihmistä. Asukastiheys on suhteellisen alhainen, noin 17 ihmistä neliökilometrillä. Yli kolmannes Suomen alueesta on pohjoisen napapiirin pohjoispuolella, jossa asuu valtaosa Suomen saamelaisista. Suurin osa väestöstä elää etelässä, noin 995 000 pääkaupunkiseudulla. Muuttoliike kaupunkialueille on ollut selkeä suuntaus, joka edelleen keskittää asumista suurimpien kasvukeskusten ympärille. Suomi kaupungistui verrattain myöhään, minkä seurauksena väestörakenteen kaupungistumisen odotetaan jatkuvan vielä vuosikymmeniä.

Suomeen muuttaneiden osuus väestöstä on EU-maiden pienimpiä, vaikka se onkin noussut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana. Vain noin kaksi prosenttia maassa asuvista ihmisistä on muiden maiden kansalaisia. Pääosa tästä joukosta asuu pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa. Suomesta muutetaan eniten Pohjoismaihin, muuhun Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Aasiaan.

Väestöryhmät

Väestö kansalaisuuden mukaan 31.12.2005. Suomen väestöstä oli ulkomaiden kansalaisia 2,17 %.

suomalaiset 97,83 % (5 141 728)
venäläiset 0,47 % (24 621)
virolaiset 0,29 % (15 459)
ruotsalaiset 0,16 % (8 196) ^[3]

Suomen vähemmistöryhmistä suurimmat ovat suomenruotsalaiset, romanit ja saamelaiset.

Kielet

Pääartikkeli: Suomen kielipolitiikka

Suomen perustuslain mukaan maan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi^[40]. Suomea puhuu äidinkielenään 91,7 % ja ruotsia 5,5 % väestöstä. Suomi on Viron ja Unkarin ohella yksi kolmesta itsenäisestä valtiosta, jonka valtakieli on suomalais-ugrilainen. Ruotsinkielinen väestö on keskittynyt etelärannikolle ja Pohjanmaan rannikkoseudulle sekä Ahvenanmaalle. Muita Suomessa perinteisesti puhuttuja vähemmistökieliä ovat kolme saamelaiskieltä: inarinsaame, pohjoissaame ja koltta (äidinkielenä yhteensä noin 1 750:llä) sekä fennoromani, tataari ja suomalainen viittomakieli. Saamelaisten sekä romanien ja muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan on turvattu perustuslaissa, mutta viralliseksi vähemmistökieleksi luetaan yleensä vain saamen kieli. Vironkielisiksi katsotaan vain 1900-luvun loppupuolelta lähtien maahan Virosta muuttaneet vironkieliset asukkaat. Venäjänkielisiä Suomessa on asunut autonomian ajalla enimmillään noin 50 000, 2000-luvun alussa noin 35 000 – enimmäkseen 1990-luvulla alkaneen muuttoliikkeen matkassa tulleina. Kasvaneen maahanmuuton seurauksena Suomessa ainakin 23 kielellä on yli 1 000 puhujaa.

Suomen väestön pääosa on keskittynyt verrattain pienelle alueelle maan pinta-alasta. Kuvassa näkyvällä alueella asuu suomalaisista 62% eli 3 250 786 asukasta. Mukana ovat Etelä-Suomen lääni, Pirkanmaa, Varsinais-Suomi sekä Satakunta.

Väestö kielen mukaan

20 suurinta ryhmää 31.12.2005. Suomalainen viittomakieli lisätty 19.12.2006: ^[41]

Sija	Kieli	Puhujamäärä	Sija	Kieli	Puhujamäärä
1.	suomi	4 819 819	11.	suomalainen viittomakieli	5 000
2.	ruotsi	289 675	12.	vietnam	4 202
3.	venäjä	39 653	13.	saksa	4 114
4.	viro	15 336	14.	turkki	3 595
5.	englanti	8 928	15.	persia	3 165
6.	somali	8 593	16.	thai	3 033
7.	arabia	7 117	17.	espanja	2 937
8.	kurdi	5 123	18.	ranska	2 071
9.	albania	5 076	19.	saame	1 752
10.	kiina	4 613	20.	puola	1 445

Uskonnot

Katso myös: Suomen rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat

Suomalaisten esivanhempien alkuperäinen uskonto oli pakanallinen. Suomalaiseen muinaisuskontoon kuului useita jumalia ja haltijoita. Yhteisöllisesti merkittävimpien uskonnollisten toimitusten kohteina olivat vuosituhannet tunnetun maanviljelyn kannalta olennaiset seikat, kuten hedelmällisyys, sää ja vuodenkierto. Saamelaisten muinaisusko taas oli pyyntikulttuurin pidempään säilyttäneiden ryhmien tapaan voimakkaasti shamanistinen. Muinaisuskonnot liittyivät voimakkaasti elinkeinoon, sillä juuri tärkeimmissä asioissa käännyttiin henkimaailman puoleen. Keskiajalla Suomi kristillistyi, mutta pakanallisia uskomuksia ja perinteitä säilyi runsaasti kristillisten rinnalla vielä uusimman ajan alkupuolelle (1800-luvun alusta), ja ortodoksisten karjalaisten keskuudessa vielä selvästi 1900-luvun puolellekin. Pääosin vasta 1800-luvulla kerätty suomalainen ja muu itämerensuomalainen kansanperinne (mm. kalevalainen runous, taikuus, tietäjyys) kuvastikin pitkälti vielä esikristillistä maailmankuvaa, jonka ehtoihin myös runsaat kristilliset vaikutteet oli sopeutettu. Jotkin pakanalliset perinteet elävät yhä, kuten juhannuksen vietto ja karhunpeijaiset.

Nykypäivän suomalaisista valtaosan arkipäivässä uskonnot eivät ole merkittävässä roolissa, mutta silti 82,4 % kansasta kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon.^[42] Suomen perustuslaissa ja valtiosäädännössä luterilaisella kirkolla on erityisasema, mutta se ei ole virallinen valtionuskonto ja uskonnonvapaus eli mahdollisuus muiden uskontojen harjoittamiseen on turvattu lailla. Toiseksi suurin kirkkokunta on ortodoksinen kirkko, johon kuuluvia on noin 1,1 %. Väestöstä noin 15 % on uskontokuntiin kuulumattomia^[43].

Muut yli tuhannen jäsenen uskonnolliset yhdyskunnat 31. joulukuuta 2006 olivat^[44]

Jehovan todistajat 18 186
Suomen Vapaakirkko 13 718
Katolinen kirkko Suomessa 8 730
Suomen Adventtikirkko 3 949
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko 3 254
Suomen Helluntaikirkko 2 320
Suomen baptistiyhdyskunta 1 511
Ortodoksinen Pyhän Nikolauksen seurakunta 1 453
Helsinki Islam Keskus 1 251
Helsingin juutalainen seurakunta 1 069

Terveys

Suomen terveydenhuolto vastaa Euroopan unionin keskitasoa. Kaikille yhteistä terveydenhuoltoa on tarjolla, minkä lisäksi on laajaa ennalta ehkäisevää terveysvalistusta. Odottaville äideille on tarjolla ilmainen terveydenhuolto ja "äitiyspakkaus", joka sisältää joko rahaa tai vauvan perustarvikkeita kuten vaatteita, vaippoja, tuttipulloja (25 % perheistä valitsee rahan^[45]. Perheet, joissa on alle 17-vuotiaita lapsia, saavat myös avustuksia valtiolta. Lapset saavat ilmaisen terveyden- ja hammashuollon 18 vuoden ikään saakka.

Suurimpia kuntia

Katso myös: Luettelo Suomen kaupungeista

Suomen suurimmat kunnat 30. kesäkuuta 2007.^[46]

Sija	Kaupunki	Asukasluku	Sija	Kaupunki	Asukasluku
1.	Helsinki	565 911	11.	Lappeenranta	58 904
2.	Espoo	236 301	12.	Rovaniemi	58 093
3.	Tampere	206 354	13.	Vaasa	57 508
4.	Vantaa	191 221	14.	Joensuu	57 444
5.	Turku	174 817	15.	Kotka	54 627
6.	Oulu	130 258	16.	Mikkeli	48 638
7.	Lahti	98 865	17.	Hämeenlinna	48 011
8.	Kuopio	90 902	18.	Porvoo	47 641
9.	Jyväskylä	84 556	19.	Hyvinkää	44 587
10.	Pori	76 199	20.	Nurmijärvi	38 277

Koulutus

Pääartikkeli: Koulutus Suomessa

Suomessa on lainsäädännöllinen oppivelvollisuus 7–16-vuotiaille. Suurin osa aloittaa seitsemän vuoden iässä tyypillisesti yhdeksänvuotisen peruskoulun. Peruskoulutuksen jälkeen nuorten suosituimmat toisen asteen koulutusvalinnat ovat ammatillinen perustutkinto ja lukio , joiden suorittaminen kestää yleensä 2–4 vuotta. Kunnat hallitsevat alueensa peruskouluja, lukioita ja osaa ammatillisista oppilaitoksista.

Korkeakoulujärjestelmä jakautuu yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin samaan tapaan kuin Saksassa. Yliopistojen tehtävänä on omien alojensa ylin opetus ja tutkimus. Ammatillisesti suuntautunutta koulutusta annetaan lisäksi ammattikorkeakouluissa, jotka ovat kuntien ja yksityisten säätiöiden omistamia. Korkeakoulujen rahoitus määräytyy opetusministeriön kanssa tehdyillä tulossopimuksilla, joissa määritetään korkeakoulun tutkintotavoitteet. Tutkimusta korkeakoulut tekevät pääasiassa Suomen akatemian ja Teknologian kehittämiskeskuksen myöntämällä rahoituksella. Korkeakoulujärjestelmä on hajautettu alueellisesti, jotta voitaisiin taata koulutuksen tasa-arvoinen saanti maan eri osissa.

Korkeakoulujen opetuskieli on pääasiallisesti suomi, mutta ruotsinkielisen väestönosan tarpeisiin järjestetään myös ruotsinkielistä yliopisto- ja ammattikorkeakoulutusta. Kansainvälistymisen myötä käytännössä kaikki korkeakoulut tarjoavat opetusta myös vierailla kielillä, pääasiassa englanniksi. Henkilökuntaa on opiskelijaa kohti kansainvälisesti vähän. Opetus on ilmaista yliopistotasolle saakka, ja lisäksi opiskelijat saavat opintotukena opintorahaa, asumistukea sekä valtion takaamaa lainaa. Korkeakoulututkinnon suorittavien osuus ikäluokasta on kansainvälisesti katsoen korkea. Pääasiallisena tutkintona yliopistoissa on maisterin tai ylempi korkeakoulututkinto, ammattikorkeakouluissa puolestaan ammattikorkeakoulututkinto, joka rinnastetaan useimmissa yhteyksissä alempaan korkeakoulututkintoon. Keskeytysprosentit vaihtelevat voimakkaasti aloittain. Yleisintä keskeyttäminen on yliopistoissa humanistisella ja luonnontieteellisellä alalla, ammattikorkeakouluissa puolestaan tekniikan alalla. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen vie keskimäärin 5,1 vuotta tehollista työaikaa, mutta opiskelijoiden työnteko pidentää opintoihin kuluvaa kokonaisaikaa.^[47]

Suurin osa peruskoulun käyneistä suomalaisista osaa hyvin englannin kieltä ja hieman ruotsia. Suomea ja ruotsia opetetaan kaikille suomalaisille äidinkielenä tai vieraana kielenä. Lisäksi saksaa on opiskeltu lukioissa melko yleisesti. Suomen 15-vuotiaiden koululaisten saamien pisteiden keskiarvot olivat Hongkongin, Japanin ja Etelä-Korean ohella yksiä korkeimmista eräässä PISA-tutkimuksessa. Suomalaisten menestystä PISA-kokeissa on selitetty kansallisella vuonna 1996 käynnistetyllä luonnontieteet ja matematiikka -ohjelmalla (LUMA), heikoimpienkin koululaisten hyvillä suorituksilla ja tasa-arvoisuudella koulutuksessa perheen sosioekonomisesta taustasta huolimatta.^[48] Suomalaisista yliopistoista kansainvälisissä vertailuissa parhaiten on menestynyt Helsingin yliopisto, joka erään arvion mukaan on maailman 76. paras yliopisto.^[49]

Vuosittain yli 40 % Suomen työvoimasta osallistuu epämuodolliseen työhön liittyvään koulutukseen tai harjoitteluun. Tämä vastaa monia teollisuusmaita kuten Tanska ja Yhdysvallat.

Kulttuuri

Laajassa mielessä Suomi on ollut lähes koko historiansa ajan läntisen sivistyksen piirissä. Kulttuuriin on keskeisesti vaikuttanut läntinen kristillinen perinne katolisessa ja protestanttisessa muodossaan.

Suomalainen kulttuuri sai vanhastaan vaikutteita varsinkin Saksasta sekä Ruotsista, jonka osa Suomi oli noin 700 vuotta. Itä-Suomen ja Karjalan alueille tuli jo varhain vaikutusta myös venäläis-ortodoksiselta kulttuurialueelta. Myöhemmin suomalaiseen kulttuuriin on vaikuttanut voimakkaasti amerikkalainen ja ylikansallinen populaarikulttuuri. Suomalaiset itse luonnostelevat kulttuuriaan usein mielellään esimerkiksi saunalla, sisulla ja luonnonläheisyydellä.

Suomalaisessa kulttuurissa on ollut jakoja maantieteellisesti ja väestöryhmittäin, mutta kulttuurit ovat sittemmin voimakkaasti sulautuneet. Esimerkiksi alueittaiset murre-erot ovat edelleen havaittavissa. Vähemmistöt ylläpitävät omia kulttuurisia piirteitään, huomattavina saamelaisten, romanien ja suomenruotsalaisten alakulttuurit. Koska maan kaupungistuminen on myöhäistä perua, suurella osalla suomalaista on sidos maaseutuun ja syrjäisiin asuinkeskuksiin. Suurempiin asutuskeskuksiin muuttaneet suomalaiset esimerkiksi viettävät usein vapaa-aikaa maaseudulla, erityisesti vesistöjen äärellä.

Viestimet

Katso myös: Luettelo Suomen sanomalehdistä, luettelo Suomessa näkyvistä televisiokanavista

Suomessa toimii noin 200 uutislehteä ja 320 aikakausilehteä, sekä useita televisio- ja radiokanavia.^[50] Suomen luetuin päivälehti on Helsingin Sanomat, jonka levikki vuonna 2005 oli 430 785. Lehdellä on keskimäärin 1 058 000 lukijaa. Helsingin Sanomien julkaisija SanomaWSOY on pohjoismaiden johtava viestintäkonserni, jonka muita Suomessa julkaisemia sanomalehtiä ovat Ilta-Sanomat ja Taloussanomat. Toinen Suomen journalismin merkittävimmistä tekijöistä, Alma Media, julkaisee yli 30 sanomalehteä, mukaan lukien Aamulehti, Iltalehti ja Kauppalehti.

Suomen katsotuin kaupallinen televisiokanava on vuonna 1957 perustettu, nykyisin ruotsalaisen Nordic Broadcastingin omistuksessa oleva MTV3. Suomessa, kuten monissa Euroopan maissa, television käyttö on maksullista. Laskutuksen hoitaa Viestintävirasto, ja televisiomaksut käytetään valtiollisen viestintäyhtiö Yleisradion toiminnan kustantamiseen. Suomen kuunnelluin radiokanava on Yleisradion tuottama Radio Suomi, joka koostuu 20 maakuntaradiosta sekä valtakunnallista ohjelmaa lähettävästä kanavatoimituksesta. Suosituin kaupallinen radiokanava on pääosin Alma Median omistama Radio Nova.

Kirjallisuus

Pääartikkeli: Suomen kirjallisuus

Suomessa on kirjoitettu suomenkielisiä kirjoja kirjakielenluomisesta ja käyttöönotosta 1500-luvulta lähtien, 1800-luvulle asti tosin lähinnä vain virsiä ja muuta uskonnollista kirjallisuutta sekä lakitekstejä. Maan kansallisrunoilija on Johan Ludvig Runeberg, jonka tunnetuin teos on Vänrikki Stoolin tarinat. Suomen kansalliseepoksen Kalevalan koonnut Elias Lönnrot eli kuitenkin 1800-luvulla, ja aloitti näihin aikoihin suomenkielisen kirjallisuuden perinteen kokoamalla kirjan karjalaisista kansallislauluista. Suomenkielisen romaanikirjallisuuden perustaja oli Aleksis Kivi vuonna 1870 ilmestyneellä Seitsemällä veljeksellään. Häntä seurasivat muun muassa Juhani Aho ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin huomionsa keskittänyt Minna Canth. Lyriikan puolella Eino Leino kehitti kalevalaisvaikutteista, kansallisromanttista tyyliä. F. E. Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939 etenkin maaseutuväestön kuvauksistaan.

Ruotsinkielisessä runoudessa vuosisadan alkupuolen modernistit, kuten Edith Södergran ja Elmer Diktonius saavuttivat kansainvälistäkin huomiota. Suomenkielinen lyriikka siirtyi modernismiin sotien jälkeen tärkeimpinä niminään muun muassa Paavo Haavikko ja myöhemmin Pentti Saarikoski. Väinö Linna kuvasi kansakunnan kohtalonvuosia uusista näkökulmista romaaneissaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Nykykirjailijoista tunnettuja ovat muun muassa humoristit Arto Paasilinna, Jari Tervo, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen sekä lukuisat kotimaiset dekkaristit kuten Ilkka Remes. Myös historialliset romaanit ovat Suomessa suosittu tyylilaji, jota edustavat esimerkiksi Kaari Utrio ja Laila Hirvisaari (ent. Hietamies).

Musiikki

Pääartikkeli: Suomalainen musiikki

Suomen kansallislaulu on Maamme-laulu, jonka on säveltänyt Fredrik Pacius. Sama sävel on käytössä myös Viron ja Namibian kansallislaulussa. Suomen kansallissäveltäjä on Jean Sibelius, jonka suomalaisille tunnetuin sävellys on Finlandia. Suomea on kutsuttu "taidemusiikin suurvallaksi", koska toisen maailmansodan jälkeen rakennetun musiikkiopisto- ja konservatorio-järjestelmän avulla Suomesta on tullut väkilukuun suhteutettuna suuri määrä maailmanluokan kapellimestareita kuten Esa-Pekka Salonen, Osmo Vänskä ja Mikko Franck; oopperalaulajia kuten Karita Mattila, Soile Isokoski, Martti Talvela ja Matti Salminen, Olli Mustosen ja Pekka Kuusiston kaltaisia solisteja ja säveltäjiä kuten Einojuhani Rautavaara, Magnus Lindberg ja Kaija Saariaho.

Taidemusiikin juuret Suomessa eivät ole niin syvät kuin esimerkiksi Keski-Euroopan maissa ja renessanssin ja barokin ajalta ei tunneta suomalaisia säveltäjiä. Musiikkielämä alkoi syntyä vasta wieniläisklassismin lopulla: muun muassa Turun Soitannollinen Seura -seura perustettiin vuonna 1790. Tämän aikakauden merkittävin säveltäjä oli Bernhard Henrik Crusell. Varhaisromantiikan ajan keskeinen vaikuttaja oli nykyisin "Suomen musiikin isäksi" nimitetty saksalaissyntyinen Fredrik Pacius, joka toimi Helsingin yliopistossa musiikinopettajana. 1800-luvun puolesta välistä aina toiseen maailmansotaan asti keskeinen Suomen taidemusiikin tyylisuunta oli myöhäisromantiikka ja etenkin kansallisromantiikka, jonka keulahahmo oli Jean Sibelius. Kansainvälisestikin laajalti tunnetun Sibeliuksen vaikutus Suomen musiikkielämään oli mittava. Ensimmäiset suomalaiset modernistit, muun muassa impressionismista ja ekspressionismista vaikutteita saaneet Väinö Raitio (1891–1945) ja Aarre Merikanto ilmaantuivat musiikkielämään jo 1920-luvulla, mutta heidän modernisminsa ei kuitenkaan horjuttanut romantiikan valta-asemaa.

1950-luvulla modernismi rantautui Suomeen toden teolla niin sanotun modernismin toisen aallon myötä, jossa siirryttiin jo 12-säveljärjestelmään ja muihin uusiin sävellystekniikoihin. Ensimmäisiä suomalaisia kaksitoistasäveljärjestelmää käyttäneitä säveltäjiä oli Erik Bergman. 1950-luvulla käytettiin myös sarjallisuutta ja sointi- ja kenttätekniikoita. 1970-luvulla alkoi suomalaisen oopperan renessanssi Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen sointimaailmaltaan perinteisten, niin sanottujen karvalakkioopperoiden myötä, mutta toisaalta nuoret säveltäjät ja muusikot toivat eurooppalaista radikaalia modernismia Suomeen muun muassa Korvat auki -yhdistyksen piirissä. Monet näistä 1970-luvun nuorista radikaaleista, kuten Kaija Saariaho, Magnus Lindberg ja Esa-Pekka Salonen ovat nousseet kansainväliseen kuuluisuuteen 1980- ja 1990-lukujen aikana. Jean Sibelius on Suomen kuuluisin säveltäjä.

Populaarimusiikkiin syntyi käsite suomirock, jonka tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa Juice Leskinen, Dingo, Hurriganes ja Eppu Normaali. Suomalaiset rock-yhtyeet ovat tavoitelleet ulkomaisen yleisön suosiota 1970-luvulta lähtien, mutta esimerkiksi Wigwamin saamat myönteiset arvostelut eivät johtaneet läpimurtoon. Ensimmäinen ulkomailla lyhytaikaista menestystä saanut yhtye oli Hanoi Rocks, joka oli 1980-luvun glam rockin edelläkävijöitä maailmalla. 1990-luvun lopulta alkaen suomalainen populaarimusiikki on saanut laajempaa menestystä ulkomailla. Konemusiikkiyhtyeistä Bomfunk MC's teki yhden singlehitin Euroopassa ja Darude kaksi. Rockyhtye The Rasmus sekä raskaan rockin yhtyeet HIM, Nightwish, Children of Bodom ja Stratovarius ovat julkaisseet albumeita, jotka ovat menestyneet eri puolilla maailmaa. HIM myi jopa kultaa USA:ssa. Kansanmusiikkiyhtye Värttinä on sekin menestynyt ulkomailla maailmanmusiikkigenressä. Suomen menestys Eurovision laulukilpailuissa on ollut pääosin huonoa, mutta vuonna 2006 Lordi voitti kisat kappaleellaan Hard Rock Hallelujah tehden uuden piste-ennätyksen, 292 pistettä. Kisoissa Suomi myös vahvisti julkisuuskuvaansa raskaan rockin maana.

Elokuva

Pääartikkeli: Suomen elokuvataide

Suomalainen elokuva syntyi 1900-luvun alkupuoliskolla pian itse elokuvan keksimisen jälkeen. Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva oli Salaviinanpolttajat, joka julkaistiin vuonna 1907. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kuitenkin tyrehdytti suomalaisen elokuvateollisuuden väliaikaisesti. Sodan jälkeen elokuva koki Suomessa nousukauden kun Erkki Karu perusti elokuvayhtiö Suomi-Filmin (entinen Suomen Biografi) vuonna 1919. Ensimmäinen ulkomaillakin esitetty suomalaiselokuva on vuonna 1922 valmistunut Anna-Liisa, jota esitettiin myös Ruotsissa. Äänielokuva löi itsensä läpi maailmalla 1920-luvun loppupuoliskolla ja ensimmäinen täysin suomalaisvoimin valmistunut äänielokuva Tukkipojan morsian valmistui 1931. Vuonna 1933, Suomi-Filmistä lähtenyt Karu perusti uuden elokuvayhtiön Suomen Filmiteollisuuden. SF:n alkuaikoina julkaisemia elokuvia olivat muun muassa Meidän poikamme ilmassa ja Pohjalaisia ja 1936 yritys kohosi tuotantoluvuissaan samalle tasolle siihen asti Suomen elokuva-alaa yksin hallinneen Suomi-Filmin kanssa.^[51] Ajan tunnettuja näyttelijöitä olivat muun muassa Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka säilyttivät suosionsa aina 1950-luvulle asti.

Toinen maailmansota vuosina 1939–1944 pysäytti jälleen suomalaisen elokuvan kehityksen. Suuremmat yhtiöt onnistuivat tuottamaan muutamia elokuvia kuten SF:n Kaikki rakastavat, Kulkurin valssi ja Suomisen perhe. Sodan jälkeen tilanne kuitenkin alkoi parantua ja kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen valmistui Väinö Linnan samannimiseen romaaniin perustuva elokuva Tuntematon sotilas.^[51] 1955 julkaistun elokuvan ohjasi Edvin Laine ja se on edelleen kaikkien aikojen katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa.^[52] Tuntematon sotilas keräsi suosiota myös ulkomailla.

Tunnettuja suomalaisia elokuvantekijöitä ovat muun muassa näyttelijä ja käsikirjoittaja Spede Pasanen, jonka suosituimpia luomuksia on muun muassa Uuno Turhapuro -elokuvasarja, sekä kansainvälistäkin suosiota kerännyt elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki. Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä on maailmanlaajuisesti menestyneimpiä, ellei jopa menestynein kotimainen elokuva. Kansainväliseen levitykseen on päässyt myös vuonna 2006 julkaistu suomalais-kiinalaisena yhteistyönä valmistunut Jadesoturi, joka julkaistiin Suomen lisäksi myös Kiinassa. Suomalaisista näyttelijöistä on maailmanlaajuisesti parhaiten menestynyt Matti Pellonpää, joka palkittiin muun muassa Berliinin elokuvajuhlilla 1993 parhaana eurooppalaisena näyttelijänä Aki Kaurismäen elokuvasta Boheemielämää.

Valokuvaus

Pääartikkeli: Suomalainen valokuvaus

I. K. Inha: Päijänne,1913–1914. Suomen valokuvataiteen museo.

Tammikuussa 1840 varhaisia valokuvia esiteltiin suomalaisille. Henrik Cajander kuvasi 3. 11. 1842 Turussa ensimmäisen suomalaisen dagerrotyypin. Pian Henrik Rehnströmin kaltaiset ammattilaiset kiertelivät eri paikkakunnilla. 1850-luvulla jo kaikissa suurimmissa kaupungeissa toimi valokuvaajia. Yleisempää merkitystä valokuvaus sai 1860-luvulla, jolloin etenkin muotokuvia ja kaupunkikuvia voitiin alkaa monistaa. 1880-luvulla painopiste siirtyi ateljeesta luontoon. Tehdasvalmisteiset materiaalit ja helposti liikuteltavat kamerat pystyivät vastaamaan nousevan kansallisuusliikkeen herättämään kotimaisen kuvaston kysyntään. Huippu koettiin 1890-luvun alussa, kun Daniel Nyblin, Vivi Richter, K. E. Ståhlberg ja I. K. Inha kuvasivat laajat maisemasarjat. Maisemasta tuli suomalaisen valokuvauksen keskeisalue. Inhan klassinen kuvateos Suomi kuvissa painettiin vielä Wienissä, mutta pian suomalaiset kirjapainot aloittivat painamalla monistettujen valokuvien tuotannon.

1800-luvun lopulla valokuvaus oli vakiinnuttanut paikkansa myös maantieteen, kansatieteen ja tähtitieteen käytössä. Perinteentutkimuksen piirissä etenkin Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin kuvatuotannolla on pysyvä arvonsa. Sanomalehtien kuvankäyttö kehittyi hitaasti, mutta vuonna 1921 Suomen Kuvalehden käyttöön tullut syväpainokone aloitti varsinaisen kuvajournalismin. Niin lehdillä kuin kuvakirjoillakin oli suuri kysyntä. Valokuvaus ankkuroitui kansalaisyhteiskuntaan monin sitein.

Maailmansotien välisen ajan kuvaajia olivat mm. Vilho Setälä, Eino Mäkinen, Heikki Aho ja Björn Soldan. Sekä talvi-, että jatkosodasta reportaaseja tehneillä TK-kuvaajilla oli jo käytössään pienkamerat ja jonkin verran myös värifilmiä. Sodan jälkeinen valokuvamateriaalien pula rajoitti valokuvien käytön minimiin. 1950-luvulla valokuvataide miellettiin omaksi, usein kameraseuroissa vaalituksi erilliseksi alueekseen. Johtavia valokuvaajia olivat Matti A. Pitkänen, Pauli Huovila, Matti Poutvaara, Salme Simanainen sekä Otso ja Matti Pietinen. Suomalaisen taideteollisuuden menestys toi työtilaisuuksia ja korkealaatuisen kuvaston. Keskeisiä kuvajournalisteja ovat Caj Bremer ja Seppo Saves. 1960-luvun alku ja 1970-luku oli sosiaalisesti kantaaottavan dokumentarismin leimaama. Matti Saanio, Ismo Hölttö ja Mikko Savolainen avasivat silmät syrjäseutujen oloille. Valokuvataiteesta tuli aktiivinen osa kuvataiteita 1980-luvulta lähtien. Nykytaiteessa valokuvaa käyttävien tekijöiden ja yleisön lukumäärä on moninkertaistunut, kenttä kansainvälistynyt ja valokuvaus on digitalisoituneessa kulttuurissa, osana uutta mediaa saanut 2000-luvun alkua leimanneita ilmenemismuotoja ja toimintatapoja. Tunnetuin uudemmista valokuvaa ilmaisukeinonaan käyttävistä nykytaiteilijoista on Elina Brotherus.

Kuvataide

Pääartikkeli: Suomen taide

Kuuluisia suomalaistaiteilijoita ovat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt ja Helene Schjerfbeck. Helsingissä sijaitsevat muun muassa Valtion taidemuseoon kuuluvat Ateneumin taidemuseo, nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo. Nykytaiteilijoista kansainvälisesti toimivia ovat esimerkiksi Eija-Liisa Ahtila ja Osmo Rauhala.

Tiedosto:Ville Ritola and Paavo Nurmi.jpg

Ville Ritola (johtaa) ja Paavo Nurmi 1928 kesäolympialaisissa

Urheilu

Pääartikkeli: Suomen urheilu

Suomalaiset pitävät itseään urheilukansana,^[53] ja monien muiden vastaitsenäistyneiden kansojen tavoin suomalaiset muodostivat erityisesti 1900-luvun alussa kansallista identiteettiään urheilusaavutusten avulla.^[54] Lauri "Tahko" Pihkala kehittämä pesäpallo oli suosittu urheilulaji, mutta sen paikan seuratuimpana urheilulajina on sittemmin ottanut jääkiekko. Määrällisesti eniten harrastajia on pyöräilyssä, hiihdossa, uinnissa, voimistelussa, jalkapallossa ja salibandyssä.^[55]

1920-luvulla suomalaiset juoksijat Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja Ville Ritola olivat aikansa parhaimpia juoksijoita. Nurmi on edelleen yksi olympiahistorian menestyneimpiä urheilijoita yhdeksällä kultaisella olympiamitalillaan. Yksi kuuluisimmista suomalaisista juoksijoista on Lasse Viren, joka menestyi kolmissa olympialaisissa 5 000 ja 10 000 metrin matkoilla.

Nykyisin suomalaiset menestyvät yleisurheilun sijaan esimerkiksi mäkihypyssä ja muissa talviurheilulajeissa (jääkiekko, curling) sekä autourheilussa. Eräitä viime aikojen menestyneitä suomalaisurheilijoita ovat olleet mäkihyppääjät Matti Nykänen ja Janne Ahonen, formulakuljettajat Mika Häkkinen ja Kimi Räikkönen, jääkiekkoilijat Jari Kurri, Teemu Selänne ja Saku Koivu, ralliautoilijat Juha Kankkunen, Tommi Mäkinen ja Marcus Grönholm, sekä jalkapalloilijat Jari Litmanen ja Sami Hyypiä.

Katso myös

Lähteet

Seppo Zetterberg ja Allan Tiitta (toim.): Suomi kautta aikojen. Otava, 1992. ISBN 951-1-11078-0.
Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29500-0.