Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue Finlands Socialdemokratiska Parti - Suomen Työväenpuolue
Perustettu	1899
Johto	Jutta Urpilainen (pj.) Krista Kiuru (1. vpj.) Antti Lindtman (2. vpj.) Eero Vainio (3. vpj.) Reijo Paananen (puoluesihteeri)
Ideologia	sosiaalidemokratia
Toimisto	Saariniemenkatu 6 00530 Helsinki
Äänenkannattaja	Demokraatti
Jäsenmäärä	n. 50 000
Kansanedustajat	42 / 200 (2011)
Eurokansanedustajat	2 / 13 (2009) S&D
Kunnanvaltuutetut	2 066 / 10 412 (2008)
Kansainväliset jäsenyydet	– Sosialistinen internationaali – ESP – S&D – Sosiaalidemokraattinen ryhmä
Naisjärjestö	Sosialidemokraattiset Naiset
Nuorisojärjestö	Sosialidemokraattiset Nuoret
Varhaisnuorisojärjestö	Nuorten Kotkain Keskusliitto
Opiskelijajärjestö	Sosialidemokraattiset Opiskelijat
Kotisivu	www.sdp.fi

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (lyhyemmin sosiaalidemokraatit, ruots. Finlands Socialdemokratiska Parti, lyhenne SDP, puhekielessä demarit; jäsen sd tai sos.dem.) on yksi Suomen suurimmista puolueista. Puolue perustettiin vuonna 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue.

Puolueen tarkoituksena on koota kansalaiset yhteiseen toimintaan sosiaalidemokratian aatteellisten tavoitteiden toteuttamiseksi: ihanteena ja päämääränä vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden yhteiskunta, yhteistyön ja rauhan maailma sekä puhdas ja turmeltumaton ympäristö.

Puolue on Sosialistisen internationaalin jäsen. Euroopan parlamentissa se kuuluu Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmään ja Pohjoismaiden neuvostossa Sosiaalidemokraattiseen ryhmään.

Vuoden 2011 vaalien jälkeen sosiaalidemokraateilla on 42 kansanedustajaa ja se on näin ollen eduskunnan toiseksi suurin puolue. Puolueella on kaksi edustajaa Euroopan parlamentissa. Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja 6. kesäkuuta 2008 lähtien on ollut Jutta Urpilainen.

Historiallisista syistä puolueen nimi kirjoitetaan yhdellä a-kirjaimella, vaikka kantasana sosiaalidemokratia kirjoitetaankin kahdella a-kirjaimella.

Tavoitteet

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen

Sosialidemokraattinen puolue näkee sosiaalidemokratian olevan "sorretun puolella sortajaa vastaan, vähäosaisen puolella vahvemman valtaa vastaan". Puolue vastustaa hallitsematonta markkinataloutta.Hyvinvointiyhteiskunnassa politiikalla on keskeinen sija talousjärjestelmän toiminnassa. Valtion ja kuntien palvelut lisäävät tasa-arvoa ja hyvinvointia yhteiskunnassa. Sosiaalidemokraattien ihanteena on yhteiskunta, jossa vapaus voittaa alistamisen, humaanisuus suvaitsemattomuuden ja oikeudenmukaisuus itsekkyyden. Sosiaalidemokratian kerrotaan puolueen periaateohjelmassa jatkavan kamppailua ihmisten aineellisen ja henkisen tasavertaisuuden puolesta markkinaliberalismia ja yhteiskunnallista arvokonservatismia vastaan.[SDP kannattaa pakollista ruotsin kielen opetusta kaikille.Puolue kannattaa miesten yleistä asevelvollisuutta. Puolueen kannattajiksi ilmoittautuvista kolmannes on sen vastustajia.

Organisaatio

Ylintä päätösvaltaa puolueessa käyttää joka toinen vuosi järjestettävä puoluekokous, johon osallistuu 500 edustajaa. Puoluekokousten välillä ylintä päätösvaltaa kaksi kertaa vuodessa kokoontuva puoluevaltuusto. Käytönnön toiminnan johtoelimenä toimii puoluehallitus, joka vastaa käytännön poliittisesta toiminnasta.

Historia

SDP:n perinteinen tunnus, jota nykyään käytetään lähinnä juhlatilaisuuksissa

Puolue perustettiin 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue, ja ensimmäinen puoluekokous pidettiin Turussa 17. – 20. heinäkuuta 1899. 1900-luvun alussa puolue esitti vaatimuksia torpparikysymykseen, työllisyyden hoitoon, työläisten aseman parantamiseen, sananvapauteen ja kahdeksantuntiseen työpäivään . Puolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa 1903 pidetyssä puoluekokouksessa. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi puoluetta käyttämästä nimeä ”sosialidemokraattinen”, mutta tätä kieltoa ei noudatettu. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen ohjelma, tuolloin radikaali Forssan ohjelma, joka oli voimassa vuoteen 1952. Ohjelman tavoitteita olivat 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, yleinen kouluvelvollisuus sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Forssan ohjelma on miltei suoraan peräisin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen vuonna 1891 hyväksymästä Erfurtin ohjelmasta. Ohjelman välittömät vaatimukset ovat toteutuneet lukuun ottamatta kirkon ja valtion eroa, sitovia kansalaisaloitteita ja kansalaispäätöksiä, koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista ja alkoholin kieltolaista on sittemmin luovuttu.

Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja suurlakko joukkoprotesteineen toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli puolueen ohjelman vaatimuslistalla . Suomen Sosialidemokraattiselle Puolueelle uudistukset olivat suuri voitto ja puolueeseen liittyi työväen lisäksi runsaasti sivistyneistöä. Tästä sivistyneistösiivestä käytettiin nimitystä "marraskuun sosialistit". Vuonna 1906 SDP oli jäsenmäärältään suhteellisesti suurin sosialistinen puolue Euroopassa.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa SDP nousi välittömästi suureksi puolueeksi ja vuoden 1916 vaaleissa se sai enemmistön, 103 paikkaa. Tämän seurauksena Suomeen nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti, puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä sosiaalidemokraattien hallitsema eduskunta hyväksyi Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917 valtalain, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Eduskunnassa vähemmistöön jääneiden porvareiden suosituksesta Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan valtalain vastaisesti.. Seuranneissa vaaleissa puolue koki vaalitappion ja joutui oppositioon. Seuraava senaatti oli kokonaan porvarillinen. Oppositioon siirtyneen SDP:n kansanedustajat kieltäytyivät osallistumasta eduskunnan työhön, eivätkä osallistuneet Suomen itsenäisyyden julistamiseenkaan 6.12.1917

Punakaartilaiset kaappasivat suomalaisten valitsemalta porvarilliselta eduskunnalta vallan Etelä-Suomessa 28. tammikuuta 1918. Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskuntaan, kuului sosiaalidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Muodollisesti puolueorganisaatio ei tehnyt päätöstä vallankumoukseen ryhtymisestä vaan aloite liukui radikaaleille vallankumousmielisille alaorganisaatioille. Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä.

Sisällissodan jälkeen

Punaisten hävittyä sodan monet sosiaalidemokraattien johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle, jossa bolsevikit olivat ottaneet vallan. Puolueen aiempi puheenjohtaja Otto Wille Kuusinen nousi ajan mittaan Josef Stalinin hallinnossa Kommunistisen internationaalin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin sosiaalidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Seuraavissa vaaleissa 1919 kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi.

Neuvosto-Venäjälle paenneet puolueen radikaalit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen), joka otti lähtökohdakseen bolševikkien mallin mukaisen vallankumouksellisen ohjelman. Kommunistinen puolue joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. 1920-luvulla kommunistinen Suomen Sosialistinen Työväenpuolue seuraajajärjestöineen vei eduskuntavaaleissa osan sosiaalidemokraattien paikoista. Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto ja Suomen sosialidemokraattinen naisliitto valitsivat sisällissodan jälkeen liittolaisekseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen. Myös Suomen Ammattijärjestön enemmistö oli Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kannattajilla. Sosiaalidemokraattien kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi, kun valtiovalta 1930-luvulla esti kommunistien yritykset kaikissa muodoissaan osallistua vaaleihin. Vuonna 1919 puolueella oli 67 022 jäsentä. 1920-luvun alussa jäsenmäärä laski ollen pienimmillään vuonna 1924 (25 123). Vuosina 1925–1939 jäsenluku vaihteli välillä 24 000 – 37 000. Perusjärjestöjä puolueeseen kuului vuosina 1919–1939 hieman yli tuhat.

Vuoden 1930 puoluekokouksessa, Kaarlo Harvalan noustua puheenjohtajaksi, Väinö Tanner saavutti puolueessa kiistattoman johtoaseman. Tanner pystyi puolustamaan työväestön etuja vaikeassa tilanteessa ja hän sai siten myös puolueensa vasemmiston luottamuksen. Sosiaalidemokraatit pyrki Tannerin johdolla yhteistyöhön poliittisen keskustan kanssa torjuen samalla yhteistyön kommunistien kanssa. Lähentyminen johti hallitusyhteistyöhön Maalaisliiton kanssa vuonna 1937. Sosiaalidemokraatit hyväksyttiin osan oikeistoa keskuudessa, pohjoismaista kehitystä seuraten, demokraattiseksi voimaksi, jonka kanssa saattoi tehdä yhteistyötä. Hallitusyhteistyötä vastusti entinen puoluesihteeri K.H. Wiik, joka kannattajineen erotettiin puolueesta 1937. Erotettuihin kuuluivat myös Kominternin kansanrintamapolitiikkaa Suomen oloihin soveltamaan pyrkineet vasemmistolaiset sivistyneistön edustajat.

Talvisodan jälkeen syksyllä 1940 puolueen eduskuntaryhmästä erotettiin viisi kommunisteja ja Neuvostoliiton politiikkaa sympatisoinutta kansanedustajaa, jotka sittemmin muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän ja tulivat tunnetuksi ”kuutosina”. Myös jatkosota aiheutti puolueen sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui arvostelemaan Suomen ulkopolitiikkaa. Jatkosodan loppupuolella (1943–1944) puolueessa vahvistui niin sanottu rauhanoppositio, joka teki yhteistyötä ruotsinkielisten liberaalien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

1940- ja 1950-luku

Jatkosodan päätyttyä sosiaalidemokraattien piirissä käytiin lyhyen aikaa keskustelua puolueen yhtymisestä vaaliliittoon kommunistien ja kuutosten muodostaman Suomen kansan demokraattiseen liiton kanssa. Hankkeen kannattajat jäivät kuitenkin puolueessa vähemmistöön. Kahden työväenpuolueen välit muodostuivat erittäin huonoiksi.

1950-luvulla puolue ajautui vaikeaan tilanteeseen, kun Neuvostoliiton taholta suhtauduttiin puolueeseen vihamielisesti ja Urho Kekkosen hyvät idänsuhteet kasvattivat hänen ja maalaisliiton sisäpoliittista valtaa. Kun sosiaalidemokraatit valitsi 1957 puheenjohtajakseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun Väinö Tannerin ja puoluesihteeriksi niin kutsuttuihin ”leskisläisiin” kuuluvan Kaarlo Pitsingin, puolueen idänsuhteet kärsivät. Tämä johti vuoden 1958 vaihteessa kriisiin, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt Suomeen enää hallitusta, jossa puolue oli mukana. Alkoivat yöpakkaset eli Neuvostoliiton diplomaattinen ja kauppapoliittinen painostus Suomen hallituksen kaatamiseksi. Hallitus kaatui ja alkoi sosiaalidemokraattien pitkä oppositiokausi ulkopoliittisesti arveluttavana puolueena. Puolueessa huomattiin myös, että tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei ollut tilanteessa tukenut Suomen hallitusta. Kun puolue yritti yhdessä laajan puoluerintaman Honka-liiton kanssa syrjäyttää Kekkosta 1962 presidentinvaalissa ajauduttiin jälleen ulkopoliittiseen kriisiin (noottikriisi) Neuvostoliiton kanssa. Kekkosen ainoa merkittävä vastaehdokas, oikeuskansleri Olavi Honka vetäytyi vaaleista, Kekkonen voitti vaalit ja sosiaalidemokraattien paitsioasema suomalaisessa politiikassa oli täydellinen.

1950-luvun aikana suhteet puolueen sisällä kärjistyivät. Entisen puheenjohtajan ympärille aluksi kerääntyneet "skogilaiset" irtaantuivat puolueesta Kekkosen ja Neuvostoliiton tukemina perustaen vuonna 1959 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton. Myös ammattiyhdistysliike hajosi. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton vaikutuspiiriin ja puolue perusti rinnakkaisen Suomen Ammattijärjestön. Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto ei kuitenkaan menestynyt puolueena. Osa sen kannattajista siirtyi takaisin sosiaalidemokraatteihin jo 1960-luvun puolivälissä ja loput viimein 1972. Myös ammattiyhdistysliike eheytyi, kun Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto ja Suomen Ammattijärjestö yhdistyivät uudeksi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi vuonna 1969.

Kehitys kylmän sodan ajoista 2000-luvulle

Sisä- ja kunnallispolitiikassa puolue liittoutui usein 1950–luvulla ja 1960-luvun alussa Kokoomuksen kanssa. Tätä liittoa on kutsuttu aseveliakseliksi. Erityisen merkittäväksi akseli nousi teollisuuspaikkakunnilla (kuten Tampereella ja Helsingin mlk:ssa) (sittemmin Vantaa). Aseveliakseli piti hallitsemillaan paikkakunnilla muut puolueet poissa kunnallishallinnon merkittäviltä paikoilta vuosikymmenten ajan. Muutenkin SDP:n suosio alkoi nousta merkittävästi 1960-luvulla ja SDP oli sisäpolitiikassa johtava puolue suurimman osan 1970-luvusta ja koko 1980-luvun.

Tannerin vetäydyttyä puolueen johdosta 1963 alkoi puolue Rafael Paasion aikana rakentaa parempia suhteita Kekkoseen ja Neuvostoliittoon. Epäluulot olivat syvät, mutta toisaalta puolueessa haluttiin hallituskelpoisuutta ja eheyttää puolue. Ratkaisevaa oli Kekkosen idänpolitiikan hyväksyminen ja Neuvostoliiton luottamuksen saavuttaminen.

Kehitystä helpotti monikin tekijä. Puolue saavutti 1966 huomattavan vaalivoiton, joka lisäsi sen merkittävyyttä. Asevelisosialistit olivat jääneet vähemmistöön ja puolueeseen oli ilmaantunut 1960-luvun lopun vasemmistoradikalismin aallonharjalla runsaasti uusia nuoria kykyjä, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja. Myös kommunistinen vasemmisto oli muutoksen kourissa. Vuonna 1966 kommunistien ammattiyhdistyssiipi Aarne Saarisen johdolla syrjäytti Aimo Aaltosen stalinistisiiven puolueen johdosta. Myös vasemmistoyhteistyö näytti mahdolliselta. Vuonna 1966–1968 Rafael Paasion ja 1968–1970 Mauno Koiviston hallitukset toimivatkin kansanrintamapohjalta.

1960- ja 1970-luvun vaihteessa sosiaalidemokraattien piirissä vaikutti muutamia vuosia niin sanottu pälkäneläisyys, joka oli opiskelijaradikalismin synnyttämä sävyltään äärivasemmistolainen ilmiö. Liike hajosi ja sen toiminta hiipui vuoden 1971 aikana.

Puolueen uusi rooli oli toimia Kekkosen tapaan sillanrakentajana idän ja lännen välillä. Sosiaalidemokraateilla oli tässä tietty tilaus, kun Sosialistisen Internationaalinkin piirissä osa veljespuolueista halusi ulos vanhoista kommunismin vastaisista asemista. Kalevi Sorsan johtamassa puolueessa ei ollut enää asevelisosialistilinjalle sijaa. 1970-luvulla puolueen suhteet Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen kehittyivätkin toimiviksi. Puolueen asema muodostui erittäin vahvaksi Suomen sisäpolitiikassa, jossa merkittävä osa hallituksista rakennettiin 1970- ja 1980 luvuilla punamultapohjalle, jota täydensi useasti vasemmiston lisäksi liberaalit. Sorsa toimi pääministerinä vuosien 1972 ja 1987 välisenä aikana kaikkiaan 3 652 vuorokautta ja on edelleen Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Kekkosen jouduttua dementiansa vuoksi eroamaan vuonna 1981 seuraavaksi presidentiksi nousi sosiaalidemokraattien Mauno Koivisto, mikä vahvisti puolueen asemaa entisestään.

Uudistusmielisen Mihail Gorbatšovin nousu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1985 muutti pian myös Suomen poliittista ympäristöä. SDP:n ja kokoomuksen hallitusyhteistyö tuli mahdolliseksi.

Sosiaalidemokraatit alkoivat kannattaa Euroopan unionin jäsenyyttä vuonna 1991 ja on ollut EU-myönteinen puolue siitä asti.

Puolue koki kriisin, kun sen puheenjohtaja Ulf Sundqvist sai syytteet miljoonien markkojen taloudellisesta huolimattomuudesta ns. Sundqvist-jupakassa. Ulf Sunqvist erosi ja hänen tilalleen valittiin 1993 Paavo Lipponen. Puolue kieltäytyi kolmen puolueen yhteishallituksesta.

Lipposesta tuli sosiaalidemokraattien murskavoiton myötä sinipunahallituksen pääministeri ja keulahahmo. Lipposen pääministerikausilla Suomi liikkui lähemmäs Euroopan unionin ydintä.

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:ssa toiminut Eero Heinäluoma valittiin SDP:n puheenjohtajaksi Jyväskylän puoluekokouksessa 10. kesäkuuta 2005 kolmivuotiselle kaudelle.

Puolue sai eduskuntavaaleissa 2007 historiansa toiseksi alhaisimman vaalituloksen ja jäi oppositioon, kun perustettiin Vanhasen II hallitus.

10. helmikuuta 2008 Heinäluoma ilmoitti luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta kesäkuun 2008 puoluekokouksessa. Heinäluoman seuraajaksi valittiin puoluekokouksessa kesäkuussa 2008 Jutta Urpilainen.

Jutta Urpilaisen ensimmäisissä vaaleissa, kunnallisvaaleissa 2008, puolueen kannatus laski alimmalle tasolle vuosikymmeniin.

Vuonna 2010 puoluesihteeriksi nousi Mikael Jungner.

Vuoden 2011 vaaleissa SDP:n kannatus jatkoi laskua alimmalle tasolle Suomen historiassa. Koska keskustan kannatus laski alemmaksi, SDP:stä tuli toiseksi suurin puolue. SDP liityi Kataisen sateenkaarihallitukseen. SDP:llä on kuusi ministeriä hallituksessa.

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa SDP:n ehdokas Paavo Lipponen jäi viidenneksi 6,7 prosentin kannatuksella. Presidentinvaalien tulos oli SDP:n neljäs vaalitappio peräkkäin. Tulosiltana puoluesihteeri Mikael Jungner kertoi ilmoittavansa lähipäivinä tulevaisuudestaan puolueessa, ja 25.1. hän ilmoitti ettei jatka enää puoluekokouksen jälkeen tehtävissään. SDP:n puoluekokouksessa 25.5.2012 Jungnerin seuraajaksi valittiin SAK:n viestintäpäällikkö Reijo Paananen.

Vuoden 2012 kuntavaaleissa SDP:n kannatus laski kaikkien aikojen alimmalle tasolle ollen 19,6%. Ääniä SDP menetti 54 198 kappaletta. Kyseessä oli SDP:n viides vaalitappio peräjälkeen ja myös viides vaalitappio Jutta Urpilaisen ollessa puolueen puheenjohtajana.

Jäsen- ja kannattajakunta

Puolueen jäsenistä on noin 60 % miehiä. Puolueen kannatus keskittyy suuriin ikäluokkiin ja puolueen jäsenten keski-ikä on yli 60 vuotta. Vuonna 2008 puolueessa oli 61 000 jäsentä. Jäsenet kuuluvat puolueosastoihin, jotka muodostavat kunnallisjärjestöt ja piirijärjestöt vaalipiireittäin.

Eduskuntavaaleissa puolue on saanut suurimman kannatuksen perinteisesti Pohjois-Karjalan ja Kymen vaalipiireistä, joissa sosiaalidemokraattien kannatus on ollut noin 35–40 prosenttia äänistä. SDP:n kannatus on ollut verraten korkeaa maamme suurimmissa kaupungissa; vahvimpia ovat olleet esimerkiksi Pori, Lahti ja Jyväskylä, joissa puolueen ehdokkaat ovat keränneet jopa kolmasosan kaikista äänistä. SDP nauttii suurinta suosiota keskisuurissa teollisuuskaupungeissa ja kaupungistuneissa kasvukunnissa, kuten Imatralla ja Janakkalassa.

Vuoden 2011 vaalien valossa vahvoja SDP-kaupunkeja ovat esimerkiksi Lieksa, Varkaus, Savonlinna, Heinola ja Valkeakoski.

Puolueen oikeistosiipi on ryhmittynyt Tölö Unga Socialister -yhdistykseen. Oikeistosiiven "vanhemmat valtiomiehet" - termi Ulla-Maija Rajakangas - irrottautuivat 2010 uuteen Helsingin Demokraatit yhdistykseensä.

Vaalimenestys

SDP:n vaalijuliste vuodelta 1970

Vuoden 1972 vaalijuliste

Eduskuntavaaleissa 2011 ja kunnallisvaaleissa 2012 käytetty juliste

Eduskuntavaalit Vuosi Edustajia Kannatus 1907 80 329 946 37,03 % 1908 83 310 826 38,40 % 1909 84 337 685 39,89 % 1910 86 316 951 40,04 % 1911 86 321 201 40,03 % 1913 90 312 214 43,11 % 1916 103 376 030 47,29 % 1917 92 444 670 44,79 % 1919 80 365 046 37,98 % 1922 53 216 861 25,06 % 1924 60 255 068 29,02 % 1927 60 257 572 28,30 % 1929 59 260 254 27,36 % 1930 66 386 026 34,16 % 1933 78 413 551 37,33 % 1936 83 452 751 38,59 % 1939 85 515 980 39,77 % 1945 50 425 948 25,08 %

Vuosi Edustajia Kannatus 1948 54 494 719 26,32 % 1951 53 480 754 26,52 % 1954 54 527 094 26,25 % 1958 48 449 536 23,12 % 1962 38 448 930 19,50 % 1966 55 645 339 27,23 % 1970 52 594 185 23,43 % 1972 55 664 724 25,78 % 1975 54 683 590 24,86 % 1979 52 691 512 23,89 % 1983 57 795 953 26,71 % 1987 56 695 331 24,14 % 1991 48 603 080 22,12 % 1995 63 785 637 28,25 % 1999 51 612 963 22,86 % 2003 53 683 223 24,47 % 2007 45 594 194 21,44 % 2011 42 561 558 19,10 %

Eduskuntavaaleissa 1929 ja 1948 paikkamäärältään suurin puolue oli Maalaisliitto, mutta SDP oli ääniosuudeltaan maan suurin. SDP kuitenkin menetti suurimman puolueen asemansa Suomen 22. eduskuntavaaleissa vuonna 1958 niukasti SKDL:lle. Seuraavissa eduskuntavaaleissa vuonna 1962 SDP koki noottikriisin johdosta murskatappion ja sai 38 kansanedustajaa. Vähiten koko puolueen historiassa. Tuolloin suurin puolue oli jälleen Maalaisliitto. Eduskuntavaaleissa 1966 puolue nousi jälleen maan suurimmaksi. Seuraavan kerran ykkösasema menetettiin vasta Eduskuntavaaleissa 1991 Keskustalle, mutta neljän vuoden päästä Eduskuntavaaleissa 1995 puolue nousi jälleen suurimmaksi saaden parhaimman tuloksen toisen maailmansodan jälkeen. 28,25% ääniosuuden ja 63 kansanedustajaa. Puolue säilytti asemansa kaksi vaalikautta ja vuoden 2003 vaalivoitosta huolimatta, Keskusta nousi niukasti suurimmaksi puolueeksi. Tämän jälkeen suurimman puolueen asemaa on hallinnut Keskusta ja Kokoomus.

Kunnallisvaalit Vuosi Valtuutettuja Kannatus 1945 2 100 265 689 1950 377 294 25,05 % 1953 449 251 25,53 % 1956 424 977 25,42 % 1960 2 261 414 175 21,10 % 1964 2 543 530 878 24,8 % 1968 2 351 540 450 23,86 % 1972 2 533 676 387 27,05 % 1976 2 735 665 632 24,82 % 1980 2 820 699 280 25,50 % 1984 2 830 666 218 24,70 % 1988 2 866 663 692 25,23 % 1992 3 130 721 310 27,08 % 1996 2 742 583 623 24,55 % 2000 2 559 511 370 22,99 % 2004 2 585 575 822 24,11 % 2008 2 066 541 187 21,23 % 2012 1 729 487 924 19,6 % SDP on ollut kuntavaalien suurin puolue kaikissa vaaleissa, lukuunottamatta seuraavia vaalivuosia: 1960 (suurin SKDL), 2000 (suurin Keskusta), 2008 (suurin Kokoomus) ja 2012 (suurin Kokoomus).

Europarlamenttivaalit Vuosi Edustajia Kannatus 1996 4 482 577 21,45 % 1999 3 221 836 17,86 % 2004 3 350 525 21,16 % 2009 2 292 051 17,54 %

Presidentinvaalit valitsijamiesten vaalit Vuosi Ehdokas Valitsijamiehet Kannatus 1925 Väinö Tanner 79 165 091 26,6 % 1931 Väinö Tanner 90 252 550 30,2 % 1937 95 341 408 30,7 % 1950 64 343 828 21,8 % 1956 K.A. Fagerholm 72 442 408 23,3 % 1962 Rafael Paasio 36 289 366 13,1 % 1968 Urho Kekkonen 55 315 068 15,46 % 1978 Urho Kekkonen 74 569 154 23,2 % 1982 Mauno Koivisto 144 1 370 314 43,1 % 1988 Mauno Koivisto 128 1 175 209 39,36 %

suorat kansanvaalit Vuosi Ehdokas Kannatus 1988 Mauno Koivisto 1 513 234 48,90 % 1994 Martti Ahtisaari 1k    828 038 2k 1 723 485 1k 25,9 % 2k 53,9 % 2000 Tarja Halonen 1k 1 224 431 2k 1 644 532 1k 40,0 % 2k 51,6 % 2006 Tarja Halonen 1k 1 397 030 2k 1 630 980 1k 46,3 % 2k 51,8 % 2012 Paavo Lipponen 1k 205 111 1k 6,7 %

SDP tuki presidentti Kekkosta vuoden 1968 vaaleista aina 70-luvun lopulle. Suomen ensimmäinen vasemmistopuolueesta tullut presidentti oli SDP:n Mauno Koivisto, joka voitti presidentinvaalit vuonna 1982. Tätä seurasi 30-vuoden aikakausi, jolloin maassa oli Sosialidemokraattinen presidentti. Merkittävimmät epäonnistumiset presidentinvaaleissa ovat olleet vuoden 1962 vaaleissa, jolloin Rafael Paasio sai vain 13,1 %-osuuden äänistä ja vuoden 2012 vaaleissa, jolloin Paavo Lipponen keräsi 6,7 prosenttiyksikön ääniosuuden.

Merkittäviä poliitikkoja

Puheenjohtajat N. R. af Ursin (1899–1900) J. A. Salminen (1900) K. F. Hellsten (1900–1903) Taavi Tainio (1903–1905) Emil Perttilä (1905–1906) Edvard Valpas-Hänninen (1906–1909) Matti Paasivuori (1909–1911, 1913–1917 ja 1926–1930) Otto Ville Kuusinen (1911–1913) Kullervo Manner (1917–1918) Väinö Tanner (1918–1926 ja 1957–1963) Kaarlo Harvala (1930–1942) Väinö Salovaara (1942–1944) Onni Hiltunen (1944–1946) Emil Skog (1946–1957) Rafael Paasio (1963–1975) Kalevi Sorsa (1975–1987) Pertti Paasio (1987–1991) Ulf Sundqvist (1991–1993) Paavo Lipponen (1993–2005) Eero Heinäluoma (2005–2008) Jutta Urpilainen (2008–)

Puoluesihteerit J. K. Kari 1899–1905 Yrjö Sirola 1905–1906 Matti Turkia 1906–1918 Väinö Hupli 1918 Taavi Tainio 1918–1926 K. H. Wiik 1926–1936 Aleksi Aaltonen 1936–1944 Unto Varjonen 1944–1946 Väinö Leskinen 1946–1957 Kaarlo Pitsinki 1957–1966 Erkki Raatikainen 1966–1969 Kalevi Sorsa 1969–1975 Ulf Sundqvist 1975–1981 Erkki Liikanen 1981–1987 Ulpu Iivari 1987–1991 Markku Hyvärinen 1991–1996 Kari Laitinen 1996–2002 Eero Heinäluoma 2002–2005 Maarit Feldt-Ranta 2005–2008 Ari Korhonen 2008–2010 Mikael Jungner 2010–2012 Reijo Paananen 2012–

Pääministerit Väinö Tanner (1926–1927) Karl-August Fagerholm (1948–1950, 1956–1957 ja 1958–1959) Rafael Paasio (1966–1968 ja 1972) Mauno Koivisto (1968–1970 ja 1979–1982) Kalevi Sorsa (1972–1975, 1977–1979 ja 1982–1987) Paavo Lipponen (1995–2003)

Presidentit Mauno Koivisto (1982–1994) Martti Ahtisaari (1994–2000) Tarja Halonen (2000–2012) Muut hallituksen johtajat Oskari Tokoi, senaatin puheenjohtaja (1917) Kullervo Manner, kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja (1918)

Eduskunnan puhemiehet Oskari Tokoi 1913 Kullervo Manner 1917 Wäinö Wuolijoki 1921–1922, 1922–1923, 1925–1926 Väinö Hakkila 1936–1945 K.-A. Fagerholm 1945–1948, 1950–1956, 1957–1958, 1959–1962, 1965–1966 Rafael Paasio 1966, 1970–1972 Veikko Helle 1976–1978 Matti Ahde 1987–1989 Kalevi Sorsa 1989–1991 Paavo Lipponen 1995, 2003–2007 Jukka Mikkola 1999 Eero Heinäluoma 2011–

Valtioneuvokset K.-A. Fagerholm 1969

Kansainväliset yhteydet

Puolue kuuluu Sosialistiseen internationaaliin ja sillä on läheiset suhteet moniin eurooppalaisiin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin. Historiallisesti yhteydet ovat olleet läheiset varsinkin tovereihin Ruotsin sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa.

Puolue, silloinen Suomen Työväenpuolue, kuului vuoden 1902 alusta alkaen Kansainväliseen sosialistitoimistoon, joka oli Toisen internationaalin pysyvä elin. Puolueen ensimmäiset edustajat sihteeristössä olivat J. K. Kari ja Edvard Valpas. Yrjö Sirola korvasi Karin vuonna 1905. Toisen internationaalin Stuttgartin kongressissa kesällä 1907 olivat läsnä puolueesta Valpas ja Hilja Pärssinen. Vuonna 1910 Kööpenhaminassa pidettyyn kongressiin lähti 19 suomalaista, joista viisi edusti sosiaalidemokraatteja. Kokous hyväksyi muun muassa ponnen, joka tuomitsi Venäjän hallituksen Suomea kohtaan harjoittaman politiikan ja kehotti internationaalin jäsenpuolueita esittämään vastalauseita asiasta. Marraskuussa 1912 Baselin kongressissa sosiaalidemokraatteja edustivat Kullervo Manner ja Otto Wille Kuusinen, joka nousi myös Valppaan seuraksi sihteeristöön. Väinö Tanner oli puolueen edustaja kansainvälisessä sosialistisessa parlamenttikomissiossa.

Kansainvälisen työväenliikkeen hajaannuttua maailmansodan seurauksena päätti puolue kesällä 1916 pidetyssä puoluekokouksessa liittyä sotaa vastustaneiden sosialistien perustamaan niin sanottuun Zimmerwaldin internationaaliin. Sotien jälkeen vuoden 1919 puoluekokouksessa puolueen kansainvälisiä kysymyksiä käsitellyt valiokunta päätti puolueen pysyvän toisessa internationaalissa, jota oltiin organisoimassa uudelleen. Kokousedustajista 27 kannatti äänestyksessä liittymistä Kommunistiseen internationaaliin.

Nuorisotoiminta

Sosiaalidemokraattien nuorisojärjestö on Sosialististen nuorten kansainväliseen liittoon kuuluva Sosialidemokraattiset Nuoret, joka perustettiin vuonna 1959 nimellä Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliitto. Organisoitua valtakunnallista sosialidemokraattista nuorisotoimintaa on kuitenkin ollut Suomessa jo vuodesta 1906 lähtien. Tuolloin perustettiin Suomen Sosialidemokraattinen Nuorisoliitto, johon liittyi jo aiemmin perustettuja alueellisia nuorisojärjestöjä. Sisällissodan jälkeen kommunistit liittolaisineen saivat nuorisoliitossa enemmistön ja sosiaalidemokraattien kannattajat erosivat järjestöstä, kun se alkuvuonna 1921 liittyi Kommunistiseen nuorisointernationaaliin.

Toukokuussa 1921 puolueen nuoriso perusti Suomen Sosialidemokraattisen Työläisnuorisoliiton. Vuosina 1922–1936 työläisnuorisoliitolla oli sääntömääräinen oikeus edustajaan puolueneuvostossa ja puoluekokouksissa. Puolueen varhaisnuorisojärjestö Nuoret Kotkat perustettiin vuonna 1943 työläisnuorisoliiton aloitteesta. Vuonna 1950 työläisnuorisoliitto vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Nuorisoliitoksi. 1950-luvun lopussa, puolueriidan kärjistyttyä, uusi nuorisoliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajien haltuun, jolloin puolueen kannattajat joutuivat jälleen perustamaan uuden järjestön, Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliiton.

Opiskelijatoiminta

Sosialidemokraattisen puolueen opiskelijatoiminnasta vastaa Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry. 1980-luvun lopulla liitossa aktivoituivat henkilöt, joista tuli sittemmin puolueen avainpelaajia hallitustyössä. Lipposen hallitusten erityisavustajiksi päätyvät mm. Mikael Jungner, Jari Luoto, Tero Hirvilammi, Petri Mäkinen, Ulla-Maija Rajakangas, Pertti Rauhio, Timo Pesonen ja Tarja Kantola. Tällä hetkellä liiton puheenjohtajana toimii Sarita Niemi ja pääsihteerinä Anni Lahtinen.

Naiset

Puolueen naisjärjestö on vuonna 1979 perustettu Sosialidemokraattiset Naiset, jonka puheenjohtaja on 2011 lähtien Tuula Peltonen. Järjestö kuulu Sosialistiseen naisinternationaaliin . Nykyistä järjestöä edelsivät Suomen Sosialidemokraattinen Naisliitto (1900–1920), Sosialidemokraattinen Naisliitto (1921–1959) ja Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto (1959–1979). Ensimmäinen naisliitoista ryhtyi vuonna 1920 kannattamaan Suomen Sosialistista Työväenpuoluetta, jolloin sosiaalidemokraatit jättivät sen ja perustivat uuden järjestön. Uusi naisliitto jäi 1950-luvun lopun puolueriidassa Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajille, mikä johti jälleen uuden liiton perustamiseen. Vuonna 1979 naisliitto ja naisten keskusliitto sopivat riitansa ja yhdistyivät nykyiseksi järjestöksi.

Henkilökuvia

• 

  Väinö Tanner

• 

  Miina Sillanpää, Suomen ensimmäinen naisministeri.

• 

  Entinen puoluesihteeri Ulpu Iivari.

• Sinikka+mönkäre.jpg

  Sinikka Mönkäre, pitkäaikainen ministeri.

• Virallinen tarja.jpg

  Presidentti Tarja Halonen on Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa naispresidentti.

• Liisa4.jpg

  Meppi Liisa Jaakonsaari, Suomen entinen työministeri ja pitkäaikainen kansanedustaja.

Katso myös

• Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä
• Kalevi Sorsa -säätiö

Lähteet

• Outi Hölttä: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
• Rauli Mickelsson: Suomen puolueet-historia, muutos ja nykypäivä. Vastapaino, 2007.

Aiheesta muualla

• Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kotisivut
• Demarinuorten kotisivut
• Poliittisten ohjelmien tietovaranto: Sosiaalidemokraattien ohjelmat
• Sosiaalidemokraattien vaalijulisteita vuosien varrelta
• Yle areena Suomalaiset puolueet: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue Puolue(ei rajattu)

Kirjallisuutta

• Iivari, Ulpu: Kansanvallan puolustajat: sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta (Otava 2007)
• Soikkanen, Hannu: Kohti kansan valtaa osat 1–3 (Suomen sosialidemokraattinen puolue, 1975, 1987 ja 1991)
• Lehtinen, Lasse: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä - Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944–1981 (WSOY 2002)
• Majander, Mikko: Demokratiaa dollareilla - SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945-1954 (Otava 2007)
• Jouhki, Hannu: Demari ajaa Bemarilla (2010)
• Vuolanne, Antti: Sosiaalinen tasaus ja tehokas talous. Sosialidemokraattinen talouspolitiikka markkinataloudessa (Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 2/2011)

SDP:n piirijärjestöt

Helsinki | Uusimaa | Varsinais-Suomi | Satakunta | Häme | Pirkanmaa | Kymenlaakso | Etelä-Savo | Pohjois-Savo | Pohjois-Karjala | Keski-Suomi | Pohjanmaa | Oulu | Lappi | Suomen ruotsalaiset sosialidemokraatit

Rekisteröidyt suomalaiset puolueet

Itsenäisyyspuolue | Kansallinen Kokoomus | Kommunistinen Työväenpuolue – Rauhan ja Sosialismin puolesta | Köyhien Asialla | Muutos 2011 | Perussuomalaiset | Piraattipuolue | Suomen Keskusta | Suomen Kommunistinen Puolue | Suomen Kristillisdemokraatit | Suomen ruotsalainen kansanpuolue | Suomen Sosialidemokraattinen Puolue | Suomen Työväenpuolue | Vapauspuolue (VP) – Suomen tulevaisuus | Vasemmistoliitto | Vihreä liitto