Tämä on hyvä artikkeli.

Talvisota

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 3. kesäkuuta 2009 kello 18.40 käyttäjän Morottaja (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu suositelluksi artikkeliksi.
Suositeltu artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että artikkeli yhteisön mielestä on erityisen hyvin kirjoitettu ja kattava. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.

Tämä artikkeli kertoo sodasta Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Sanan muista merkityksistä katso Talvisota (täsmennyssivu).
Talvisota
Osa toista maailmansotaa
Suomalaisia hiihtojoukkoja
Suomalaisia hiihtojoukkoja
Päivämäärä:

30. marraskuuta 1939 –
13. maaliskuuta 1940

Paikka:

Suomi

Lopputulos:

Moskovan rauha

Aluemuutokset:

Suomi luovutti osan Viipurin lääniä ja muita alueita Neuvostoliitolle.

Vaikutukset:

Suomen kansan yhtenäisyys lisääntyi. Maan armeijaa ryhdyttiin kehittämään voimakkaasti. Suomi alkoi etsiä tukea ensin Ruotsista, Britanniasta ja lopulta Saksasta. Neuvostoliitto menetti sotilaspoliittista arvovaltaansa. Talvisodan kokemukset vaikuttivat Puna-armeijan kehittämiseen. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet pysyivät erittäin huonoina.

Osapuolet
Komentajat

Suomi C. G. E. Mannerheim

Neuvostoliitto Kliment Vorošilov, Kirill Meretskov myöhemmin
Neuvostoliitto Semjon Timošenko

Vahvuudet

250 000 miestä,
30 panssarivaunua ja
130 lentokonetta[1][2]

1 000 000 miestä,
3 000 panssarivaunua ja
3 800 lentokonetta[3][4]

Tappiot

26 662 kuoli,
39 886 haavoittui ja
1 000 jäi vangiksi[5]

126 875 kuoli tai katosi (arvio),
264 908 haavoittui ja
3 100 jäi vangiksi[6]

Talvisodan taistelut
Tolvajärvi–Ägläjärvi • Kelja • Karjalankannas • Suomussalmi • Taipale • Summa • Raatteen tie • Laatokan Karjalan mottitaistelut • Kollaa • Viipurinlahti

Talvisota oli 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty sota. Konflikti oli osa toista maailmansotaa. Sota päättyi Moskovan rauhansopimukseen, jossa Suomi luovutti 10 prosenttia maa-alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa, Viipurin, Neuvostoliitolle. Sota on tunnettu erityisen vaikeista talviolosuhteista – talvi 1939–1940 oli vuosisadan kylmimpiä, Puna-armeijan valtavista miestappioista, suomalaisten mottitaktiikasta, sekä "talvisodan hengestä". Koska länsirintamalla oli käynnissä vähätapahtumainen valesota, seurasi länsimaiden lehdistö sotaa tarkasti. Termeistä sisu ja Molotovin cocktail tuli kansainvälisesti tunnettuja.

Talvisodan tausta

Merkittävä tekijä talvisodan taustalla oli ensimmäisen maailmansota ja sen lopputulos. Sodan seurauksena Saksa ja Neuvostoliiton ytimeksi sittemmin kehittynyt Venäjä menettivät suurvalta-asemansa vuosikymmeneksi. Varhain 1930-luvulla ne alkoivat toipua ensimmäisestä maailmansodasta ja pyrkivät palauttamaan entisen asemansa. Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama sisäinen epävakaus ja sodan antama malli edistivät Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin kaltaisten sotilaallis-diktatoristen johtajien valtaan nousua näissä valtioissa. Sekä natsi-Saksan että Neuvostoliiton sotilaallinen varustautuminen ja suurvaltapoliittinen aktiivisuus lisääntyivät huomattavasti. Molemmat valtiot tavoittelivat menettämiensä alueiden takaisin valtaamista ja valtapiiriensä edelleen laajentamista. Euroopan läntisten suurvaltojen Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan poliittinen heikkous johti erityisesti Saksan aseman merkittävään vahvistumiseen. Seurauksena oli lopulta toisen maailmansodan syttyminen 1. syyskuuta 1939. [7]

Neuvostoliiton puolustuksellisesta näkökulmasta Baltian maiden ja Suomen hallinta olisi merkinnyt paluuta vuoden 1914 sotilaallis-strategiseen tilanteeseen. Tuolloin Venäjä kontrolloi Suomenlahden molempia rannikoita ja pystyi suojaamaan rannikkotykistöllä ja merimiinoittein Leningradia (Pietaria) Pietari Suuren merilinnoituksen ajattelun mukaisesti. Suomen ja Viron itsenäistyttyä Venäjä oli menettänyt kaikki Suomenlahden rannikkolinnoitukset Kronstadtia lukuun ottamatta. Neuvostoliitolle ensiarvoisen tärkeän Leningradin strateginen asema oli heikko myös maasodankäynnin suhteen, koska Suomen ja Neuvostoliiton välinen valtakunnanraja kulki Rajajoella noin 32 kilometrin etäisyydellä eli tykinkantaman päässä kaupungista. Lisäksi Suomen alueen kautta oli mahdollista katkaista tärkeä Leningrad-Muurmansk rautatielinja.

Hyökkäyksellisestä näkökulmasta Neuvostoliitto saattoi uhata Suomen kautta Saksalle elintärkeän rautamalmin tuontia Pohjois-Ruotsista ja hallita Itämerta. Lisäksi Suomen kautta avautui lisäreitti Norjaan, josta Neuvostoliiton merivoimille tarjoutui mahdollisuus Pohjois-Atlantin valvontaan. Suomessa oli myös korkealaatuista metsä- ja metalliteollisuutta sekä malmivarantoja.[8]

Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuosina 1809–1917. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaa Venäjän väliset suhteet olivat olleet vakaat ja rauhalliset aina venäläistämis- eli sortokausiin ja ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Suursota hajotti Venäjän keisarikunnan vuonna 1917, ja mullistuksen yhteydessä Suomi itsenäistyi, mutta sitä seurasi sisällissota, jossa neuvosto-Venäjä tuki punakaartia ja Saksa valkoisia. Sisällissodan jälkeen suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja tunkeutui Venäjän alueelle ns. heimosotien yhteydessä.

Sodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita leimasivat epäluulo ja kaunaisuus, joita Suomessa 1920–1930-luvuilla esiintynyt oikeistoradikalismi ja venäläisten tukemien suomalaiskommunistien toiminta pahensivat. Neuvostoliiton vahvistuessa uudelleen se alkoi kiinnostua entisistä reuna-alueistaan ja niiden palauttamisesta valtakuntaan. Muodollisesti maiden väliset suhteet paranivat muun muassa vuonna 1932 solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen myötä, mutta käytännössä välit olivat varsin viileät ennen toista maailmansotaa.[9]

Euroopan pikkuvaltiona Suomen asema ja asennoituminen tilanteeseen toisen maailmansodan sytyttyä oli väistämättä puolustuksellinen. Pääosa kansakuntaa toivoi rauhantilan Suomessa jatkuvan. Tavoitteena oli säilyä sodan pyörteissä itsenäisenä ja välttää taistelut Suomen alueesta. Syyskuun 1939 tilanteessa suomalaiset pyrkivät lähinnä tukeutumaan kansainväliseen yhteisöön, Kansainliittoon, ja Pohjoismaiseen yhteistyöhön.[10]

Pohjoismainen suuntaus

Vuonna 1921 Suomi solmi Varsovassa sopimuksen, joka liitti Suomen Puolan johtamaan itäeurooppalaiseen valtioryhmään. Tämä valtioryhmä muodosti puskurivyöhykkeen Ranskan ja Neuvostoliiton välille. Suomi ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, jonka se koki sisältävän vaaroja turvallisuuden sijasta, ja 1930-luvulle tultaessa tämä niin sanottu balttilainen suuntaus hiipui Suomessa. Puola ei tosin vielä 1930-luvullakaan luopunut tavoittelemasta Itä-Euroopan liittoa.

Pohjoismaisen yhteistyön pohjaksi ei sen sijaan tarvittu muodollisia sopimuksia. Suomi liittyi vuonna 1933 ns. Oslo-valtioihin, joihin kuului Pohjoismaiden lisäksi Benelux-maat. Seuraavana vuonna Suomi osallistui ensimmäistä kertaa Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi ns. pohjoismaiseksi suuntaukseksi, joka korosti puolueettomuutta. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi.[11] Suomen hyväksyminen Pohjoismaihin ei ollut itsestään selvää, sillä epäilyksiä aiheutti erityisesti Kivimäen hallituksen aikana (1932–1936) Suomen demokratian aitous, suhteet Saksaan ja ruotsinkielen asema. Varsinkin Cajanderin hallituksen aikana (1937–1939) näitä epäilyksiä onnistuttiin hälventämään ja yhteistyö Pohjoismaiden kanssa syveni.[12]

Pohjoismaiden yhteistyön kehittyminen näkyi esimerkiksi ulkoministerien tapaamisten lisääntymisenä, kaupallisen yhteistoiminnan esteiden poistamisena, yhteisellä suunnitelmalla kriisiaikojen huollon turvaamiseksi, yhdenmukaistetulla esiintymisellä Kansainliitossa ja yhteisenä suhtautumisena esimerkiksi Espanjan sisällissotaan. Vuonna 1938 hyväksyttiin yhteiset puolueettomuussäännöt, joiden kautta maailman toivottiin tunnustavan Pohjoismaat ”rauhoitetuksi alueeksi, jossa ei kannattaisi metsästää”.[13]

Pohjoismainen yhteistyö ei johtanut kuitenkaan puolustusliittoon, koska sille ei ollut poliittisia edellytyksiä. Suomi pelkäsi Neuvostoliittoa, Ruotsi Neuvostoliittoa ja Saksaa, Tanska Saksaa ja Norja kuvitteli, ettei sen sijaintinsa puolesta tarvinnut pelätä ketään. Puolustusliiton olemassaolo olisi kuitenkin saattanut estää Neuvostoliittoa hyökkäämästä Suomeen vuonna 1939 ja Saksaa Norjaan vuonna 1940.[14]

Vaikka puolustusliittoa ei syntynytkään yhteisen vihollisen puuttuessa, Pohjoismaita yhdisti pyrkimys välttää sotaan joutuminen. Siksi vuonna 1938 alettiin puhua ”sotilaallisiin toimenpiteisiin asti ulotetusta puolustusvalmiudesta”.[15] Lisäksi alettiin puuhata kahden tai useamman maan yhteistoimintaa eräiden tärkeiden alueiden, kuten Ahvenanmaan, Juutinrauman ja pohjoiskalotin puolustamiseksi. Lopulta pohjoismaisesta puolustusliitosta jäi jäljelle vain Ruotsin ja Suomen pyrkimys sotilaalliseen yhteistyöhön Ahvenanmaan saaristossa.[16]

Ahvenanmaan linnoittaminen

Ahvenanmaan saaristo oli neutralisoitu ja demilitarisoitu lokakuussa 1921 kymmenen maan - Ruotsin, Suomen, Tanskan, Viron, Latvian, Puolan, Ranskan, Italian, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Saksan - solmimalla sopimuksella. Sopimus kielsi hyökkäämästä Ahvenanmaalle, käyttämästä Ahvenanmaata tukikohtana hyökätessä muualle ja rakentamasta sotilaallisia laitteita alueelle.[16] Sopimuksen velvoitteet tekivät 30-luvulla Ahvenanmaan saaristosta sotilaallisen tyhjiön, joka hermostutti sekä Ruotsia että Suomea. Saksa ja Neuvostoliitto nähtiin mahdollisina tyhjiön hyväksikäyttäjinä.[17]

Vuonna 1938 Ahvenanmaan kysymys muodostui sekä Ruotsin että Suomen lehdistössä suosituksi teemaksi; Ahvenanmaan kysymyksen koettiin tarjoavan lähtökohdan Ruotsin ja Suomen sotilaalliselle yhteistyölle.[18] Jo vuoden 1938 alussa Suomi oli laatinut Ahvenanmaan puolustussuunnitelman kustannusarvioineen. Huhti-heinäkuussa Ruotsi ja Suomi neuvottelivat salaisesti puolustuksen toteuttamisesta; tarkoitus oli saada loppuvuodesta sekä alueen asukkaiden että vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajavaltioiden suostumus sopimuksen tarkistamiselle.[19] Lisäksi Ruotsi vaati, että myös Neuvostoliiton suostumus hankitaan; Suomi nosti asian esille ns. Jartsev-neuvotteluissa.

Vuoden 1938 lehtikirjoittelussa Neuvostoliitto piti Ahvenanmaan linnoittamista uhkana itselleen, koska linnoitettu saaristo tarjoaisi Saksalle tukikohdan Neuvostoliittoon hyökkäämistä varten. Aluksi myös Saksa näki linnoittamisen uhkana malmikuljetuksilleen Pohjois-Ruotsista.[20] Vasta tammikuussa 1939 Saksa päätti olla vastustamatta Ahvenanmaan linnoittamista mutta päätti olla myös painostamatta Suomea siihen.

Kun Neuvostoliitto sai virallisen tiedon Suomen ja Ruotsin aikeista Ahvenanmaan suhteen ns. Jartsev-neuvottelujen yhteydessä elokuussa 1938, se ei halunnut antaa suostumustaan ilmaiseksi ja vaatimukset ajoivat Suomen ulkopoliittiseen noidankehään: Ruotsi edellytti Neuvostoliiton suostumusta yhteistyölleen Suomen kanssa mutta Neuvostoliitto vaati Suomelta ehtoja, jotka olisivat tehneet yhteistyön Ruotsin kanssa mahdottomaksi. Neuvostoliitto pelkäsi yhteistyön lähentävän Ruotsia ja Suomea toisiinsa.[21]

Ns. Tsekkoslovakian kriisi syys-lokakuussa 1938 vei Euroopan sodan partaalle. Se sai Suomen ja Ruotsin asettamaan toimikunnan valmistelemaan Ahvenanmaan linnoittamisen toimeenpanoa. Kun marraskuun lopulla suomalaiset kävivät salaisia neuvotteluja Jartsevin ja ulkomaankauppaministeri Mikojanin kanssa - ilmeisesti ulkoministeri Litvinovin tietämättä - kävi ilmi, että Neuvostoliiton hinta Ahvenanmaan linnoittamiselle olisi ollut Suursaari.[22]

Suomi ja Ruotsi laativat tammikuussa 1939 ns. Tukholman suunnitelman, joka kavensi Ahvenanmaan demilitarisoitua vyöhykettä ja salli tilapäisten puolustusjärjestelyjen tekemisen myös pääsaarille. Toteutuessaan se olisi parantanut molempien maiden mahdollisuuksia pysyä yhdessä puolueettomana.[23] Sopimus oli luonteeltaan alustava: ensin oli hankittava kaikkien vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajamaiden suostumus ja sen jälkeen sopimukselle oli hankittava Kansainliiton suostumus. Neuvostoliiton lobbauksen ansiosta jotkin maat vaativat myös muiden kiinnostuneiden maiden - kuten Neuvostoliiton - suostumusta. Neuvostoliitto puolestaan halusi suostumuksensa vastineeksi maalis-huhtikuussa 1939 Suomenlahden saaret 30 vuodeksi vuokralle. Siihen ei suostuttu ja neuvottelujen annettiin katketa.[24]

Ruotsi ja Suomi veivät Ahvenanmaan kysymyksen Kansainliiton päätettäväksi toukokuun lopussa 1939. Kansainliiton neuvoston puheenjohtajana sattui olemaan Neuvostoliiton Lontoon suurlähettiläs Maiski, joka esitti asian päättämisen lykkäämistä. Seuraavina päivinä käytyjen neuvottelujen tuloksena Suomen ja Ruotsin edustajat päättelivät, että Kansainliiton hyväksyntä ei ollut tarpeen vaan vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajamaiden suostumus riitti.[25] Neuvostoliitto ilmoitti kuitenkin jo pian, että se vastustaa Ahvenanmaan linnoittamista ja näki Ahvenanmaan kysymyksen koskevan itseään enemmän kuin Ruotsia.[26] Neuvostoliitto piti Ahvenanmaan saaristoa omana etupiirinään ja Suomessa Neuvostoliiton asennetta pidettiin Ruotsin ja Suomen loitontamisyrityksenä. Kaikesta huolimatta Suomen eduskunta hyväksyi Ahvenmaata koskevat esitykset 6. kesäkuuta 1939.[27]

Ruotsi oli kuitenkin alkanut epäröidä[28] ja Ahvenanmaasta Ruotsin valtiopäiville tehty esitys oli otettu pois asialistalta. Se oli kuitenkin tarkoitus viedä ylimääräisille valtiopäiville syksyllä 1939.[29] Tätä ennen Saksa ja Neuvostoliitto ehtivät solmia Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja Saksa hyökkäsi Puolaan. Ruotsissa asiat olivat kääntyneet päälaelleen: oli alettu pelätä, että osallistuminen Ahvenanmaan linnoittamiseen vetäisi Ruotsin mukaan Suomen ja Neuvostoliiton väliseen selkkaukseen. Niinpä asiaa ei koskaan viety Ruotsin valtiopäiville ja Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö jäi toteutumatta; Suomi jäi yksin.[30]

Euroopan suurvaltojen toimet

Adolf Hitlerin noustua valtaan 1930-luvun alussa ja sen jälkeen sotilaallisesti nopeasti vahvistuneen Saksan anneksoitua Itävallan maaliskuussa 1938 Euroopassa syntyi todellinen valtataistelu ja uuden suursodan uhka. Saksa kyseenalaisti ja haastoi ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen. Suurvalta-asemaa tavoitelleen, 1930-luvun aikana sotilaallisesti voimakkaasti varustautuneen, Neuvostoliiton vastatoimia taistelussa vallasta olivat pyrkimys sekä luoda Saksan vastainen puskurivyöhyke Neuvostoliiton läntisten naapurivaltioiden avulla että päästä yhteistyöhön Euroopan läntisten suurvaltojen kanssa. Toisaalta Saksan ja länsivaltojen välinen kilpailutilanne loi mahdollisuuden yhteistyöhön myös Hitlerin kanssa. Tässä suhteessa Tsekkoslovakian pilkkomiseen liittynyt Münchenin konferenssi vuonna 1938 vaikutti Neuvostoliiton näkemyksiin valtapoliittisesta tilanteesta. Stalin veti omat johtopäätöksensä sotilaallisesti heikommin valmistautuneiden ja ulkopoliittisesti passiivisten länsivaltojen myönnytyksistä Saksalle ja alkoi etsiä uusia toimintavaihtoehtoja aikaisemmalle politiikalleen, jolla se oli pyrkinyt yhdistämään länsivaltoja Saksan vastaiseen rintamaan. Valtapolitiikan välinevalikoimassa aatteet saivat tilanteessa vähäisemmän roolin.[31]

Vuoden 1939 kesällä Stalinin neuvottelutaktiikkaan kuuluivatkin samanaikaiset neuvottelut hyökkäämättömyyssopimuksista sekä Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan että Saksan kanssa. Länsivallat eivät suostuneet Neuvostoliiton vaatimukseen saada sijoittaa joukkoja Baltian maiden maaperälle eikä Britannialta ja Ranskalta sotilaalliset turvatakuut saanut Puola hyväksynyt alueelleen neuvostojoukkoja.

Varmistaakseen Puolan valloituksen sekä raaka-aineiden saannin Neuvostoliitolta ja välttääkseen mahdollisen sodan sekä länsi- että itärintamalla samanaikaisesti Hitler sen sijaan suostui itäisen Euroopan etupiirijakoon Stalinin kanssa. Neuvostoliitto ja Saksa julkistivat 23. elokuuta Molotovin–Ribbentropin-sopimuksena tunnetun hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin.[32]

Neuvostoliiton tavoitteena oli välttää sota Saksan tai länsivaltojen kanssa sekä hyötyä taloudellisesti raaka-ainekaupasta Saksan suuntaan. Stalin arvioi edessä olevan Saksan ja länsivaltojen välisen sodan heikentävän molempia osapuolia niin paljon, että Neuvostoliitto voisi saavuttaa merkittävän valta-aseman Euroopassa. Toisaalta Neuvostoliiton säilyminen taistelujen ulkopuolella mahdollisimman pitkään antoi aikaa lisävarustelulle ja sotilaallisille valmisteluille.

Jartsev-neuvottelut Suomessa

Suomessa, 14. huhtikuuta 1938 saapui Neuvostoliiton Helsingin lähetystön toinen sihteeri Boris Jartsev tapaamaan ulkoministeri Rudolf Holstia. Epätavallista ja diplomaattisen protokollan vastaista tapaamisessa oli se, että lähetystösihteeri ilman esimiehensä välitystä pyrki suoraan ulkoministerin puheille. Neuvotteluista ei myöskään saanut kertoa sivullisille, ei edes Neuvostoliiton lähettiläälle.[33] Tapaamisessa Jartsev kertoi tuovansa Moskovasta tärkeän viestin, josta hänet oli valtuutettu neuvottelemaan Suomen hallituksen kanssa.

Jartsevin mukaan neuvostohallitus oli varma, että Saksa suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon ja että suunnitelmiin kuului sivustaisku Suomen kautta. Siten Suomen suhtautuminen saksalaisten maihinnousuun oli tärkeää Neuvostoliitolle. Puna-armeija ei jäisi odottamaan Rajajoelle, mikäli Suomi sallisi maihinnousun. Toisaalta mikäli Suomi vastustaisi saksalaisten maihinnousua, Neuvostoliitto antaisi sotilaallista ja taloudellista apua, sillä Suomen kykyyn torjua saksalaisten maihinnousu omin voimin ei luotettu. Mitään täsmällistä ehdotusta Jartsevilla ei ollut.[34]

Seuraavien viiden kuukauden aikana Jartsev keskusteli useita kertoja mm. pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa. Vasta Suomen tehtyä ensin omansa elokuussa 1938 Jartsev toi ensimmäisen neuvostohallituksen tekemän konkreettisen ehdotuksen.

Suomen ehdotus, joka perustui siihen, ettei Suomi sallisi, että sen koskemattomuutta loukataan tai sen kautta hyökättäisiin Neuvostoliittoon, ei ollut riittävä Neuvostoliitolle. Suomen ehdotus sisälsi myös Neuvostoliiton vakuutuksen Suomen koskemattomuuden kunnioittamisesta ja suostumuksen Ahvenanmaan linnoittamiselle. Neuvostoliitto näki, että Suomen ehdotuksen mukaan Suomi saisi paljon etuja ja Neuvostoliitto ei mitään.[35]

Neuvostoliitolle Suomen antama vakuutus ei riittänyt: sen lisäksi olisi tehtävä salainen sopimus, joka olisi mahdollistanut Neuvostoliiton osallistumisen Suomen - ja ennen kaikkea sen merirajojen - puolustamiseen Saksan hyökätessä. Neuvostoliiton olisi pitänyt saada osallistua myös Ahvenanmaan linnoittamiseen ja lisäksi se olisi halunnut myös saada linnoitetun ilma- ja meripuolustustukikohdan Suursaareen.

Jartsevin tuoma viesti Moskovasta Suomen hallitukselle ei ollut niinkään vaatimus kuin yhteistyön tarjous. Neuvostoliitto ei ollut vuonna 1938 asemassa, jossa se olisi voinut tehostaa vaatimuksiaan väkivallalla uhkailemalla. Suomi oli pyrkinyt aktiivisesti parantamaan idänsuhteita ja ottanut etäisyyttä Saksaan, mikä Moskovassa tulkittiin mahdollisuutena parantaa maiden välistä yhteistyötä Neuvostoliittoa miellyttävällä tavalla.[36]

Suomi torjui Jartsevin ehdotuksen elokuun lopulla 1938. Jartsev piti neuvotteluja yllä muodollisesti vielä useita kuukausia, vaikka tosiasiassa neuvottelut olivat joutuneet umpikujaan. Myöhemmin Suomen ja Ruotsin yrittäessä saada Neuvostoliitolta suostumuksen Ahvenanmaan linnoittamiseen tähtäävälle ns. Tukholman sopimukselle vuoden 1939 alussa selvisi, että Neuvostoliitto haluaa suostumuksestaan hinnan. Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto ilmoitti, että haluaa vastineeksi vuokrata 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Myöhemmin saarten vastineeksi tarjottiin maa-aluetta Itä-Karjalasta.[37] Mannerheim oli valmis luovuttamaan saaret, joita tosiasiassa ei olisi pystytty puolustamaan, ja oli valmis myös rajantarkistuksiin Kannaksella.[38] Näiden neuvottelujen katkeaminen 6. huhtikuuta 1939 johti Moskovan neuvotteluihin syksyllä 1939.

Taipumaton Suomi

Suurvaltapoliittisen aktiivisuuden kasvaessa 1930-luvulla Suomi oli jäämässä Neuvostoliiton ja Saksan valtapiirien väliin. Niiden välinen jännite toisaalta tasapainotti Suomen ulko- ja sotilaspoliittista asemaa. Vuoden 1939 aikana tilanne kuitenkin muuttui ratkaisevasti, kun Stalin ja Hitler solmivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja jakoivat Itä-Euroopan. Diktaattorit sijoittivat Suomen osaksi Neuvostoliiton etupiiriä.

Talvisotaan johtaneessa kehityksessä suomalaisten suhteen merkittävä piirre oli kansakunnan yhtenäisyys ja taipumattomuus sekä haluttomuus kompromisseihin Neuvostoliiton kanssa. Ilmiö sai nimen talvisodan henki. Nykyisen käsityksen mukaan se oli vähemmässä määrin tulos tietoisista mielipideilmaston yhtenäistämispyrkimyksistä 1920- ja 1930-luvuilla. Talvisodan hengen katsotaan olleen pääasiassa seurausta Euroopan suurvaltojen edellä mainituista toimista sekä vuoden 1918 sisällissodan jälkeen tapahtuneista positiivisista sisäpoliittisista ja taloudellisista muutoksista, jotka eheyttivät kansakuntaa. Vaikka sisällissota oli jakanut kansan poliittisesti ja sosiaalisesti, Suomi oli laajemmassa historiallisessa katsannossa ollut kansallisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti pitkään varsin yhtenäinen maa. Tämäkin perintö vaikutti suomalaisissa, kun kansakunta kohtasi toisen maailmansodan syvän kriisin. Lisäksi kulttuuriset ja yhteiskunnalliset erot Venäjän ja Suomen välillä olivat merkittäviä, huolimatta niiden välisestä pitkäaikaisesta vuorovaikutuksesta historian aikana.[39]

Suomalaisia sotilaita talvisodassa.

1930-luvun alussa suomalaisten keskuudessa oli Saksan ja Neuvostoliiton innokkaitakin kannattajia. Suomen vasemmisto vastusti alusta pitäen Saksan Adolf Hitlerin johdolla harjoittamaa laajentumispolitiikkaa. Sen sijaan oikeistopiireissä hyväksyttiin lähinnä kansallisuuspolitiikan nimissä vielä koko Itävallan ja Tšekkoslovakian läntisen osan liittäminen Saksaan vuonna 1938. Suuri käännekohta tässä suhteessa oli tynkä-Tšekkoslovakian pakkoliittäminen Saksaan maaliskuussa 1939. Tapahtuma nosti Suomessa vastalauseet jo äärioikeistolaista Isänmaallista Kansanliikettä myöten, ja maassa alkoi voimakas kansallinen yhtenäistyminen maanpuolustukseen ja ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Oikeistopiireissä Venäjää oli vastustettu 1900-luvun alusta lähtien. Neuvostoliiton suhteen Stalinin 1930-luvulla harjoittamat vainot alkoivat saada uuden merkityksen myös suomalaisen vasemmiston silmissä.lähde?

Suomen johtavien poliitikkojen, erityisesti presidentti Kyösti Kallion, mukaan maa oli alusta lähtien osallisena toisessa maailmansodassa, kyse oli vain siitä ulottuisivatko taistelutoimetkin Suomeen asti. Sen vuoksi tärkeintä oli, muun muassa sisällissodan oppien pohjalta, vaalia kansakunnan sisäistä yhtenäisyyttä ulkoisia uhkia vastaan. Siten, suomalais-venäläisten neuvottelujen alettua Moskovassa lokakuussa 1939, siihen mennessä vaivattomiin alueneuvotteluihin tottuneet neuvostoliittolaiset kokivat yllätyksen.[40]

Moskovan neuvottelut Suomen alueesta

Molotovin–Ribbentropin-sopimuksen perusteella Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan "konkreettisista poliittisista kysymyksistä" 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, 12.–14. lokakuuta, 3.–4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Neuvostoliiton puolella neuvotteluista vastasi korkein johto, Vjatšeslav Molotov ja myös Josif Stalin. He esittivät, että Suomi luovuttaisi Neuvostoliitolle osia Karjalankannakselta, Suomenlahden ulkosaaret, Hangon ja Lappohjan sataman.

Neuvostojohto esitti motiivikseen Länsi-Euroopasta kohdistuneen uhan ja Leningradin kaupungin turvaamisen. Neuvostoliitto tarjosi aluevaihtoa, jossa Suomi olisi saanut laajempia alueita Itä-Karjalan Repolasta ja Porajärveltä. Repola ja Porajärvi olivat alueita, jotka olivat pyrkineet itsenäistymään 1918–1920 Venäjästä, mutta jotka Tarton rauhansopimuksessa jäivät neuvosto-Venäjälle.

Suomen valtioneuvosto ei suostunut vaihtokauppaan esitetyssä laajuudessa, koska sekä yleinen mielipide että eduskunta vastustivat sitä, vaan tarjosivat Neuvostoliitolle vain Leningradia lähinnä olevia alueita, Kuokkalan mutkaa ja Terijokea. Suomen puolustusneuvoston puheenjohtajana ollut Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Moskovaan neuvottelijaksi lähetetty Suomen Tukholman lähettiläs Juho Kusti Paasikivi olisivat suostuneet hieman suurempiin alueluovutuksiin, mutta neuvotteluvaltuuskunnalla ei ollut lupaa esittää muuta rajalinjaa. Neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta.[41]

Ennen Suomen kanssa käytyjä alueneuvotteluja Neuvostoliitto oli aloittanut vastaavat keskustelut myös Baltian maiden kanssa: Viron 24. syyskuuta, Latvian 2. lokakuuta ja Liettuan 3. lokakuuta 1939. Ne suostuivat antamaan puna-armeijalle tukikohtia alueeltaan ja päästämään neuvostojoukkoja maahan. Suomalaiset valitsivat toisin: Suomi kutsui reservinsä sotilaat 10. lokakuuta 1939 alkaen ylimääräiseen kertausharjoitukseen, joka merkitsi käytännössä liikekannallepanoa.[42]

Sodan alku

Mainilan rajavartiokylän sijaintipaikka.

Suomen poliittinen johto toivoi neuvottelukatkoksen Moskovassa olleen väliaikainen ja suhtautui toiveikkaasti tilanteeseen. Sotilasasiantuntijat sen sijaan olettivat sodan syttyvän maiden välille. Neuvostojohto katsoi neuvottelujen epäonnistuneen ja ryhtyi valmistelemaan sotilaallista ja poliittista hyökkäystä Suomea vastaan.[43]

Mainilan laukaukset

Neuvottelujen päätyttyä marraskuussa tuloksettomina Neuvostoliiton poliittinen painostus Suomea kohtaan lisääntyi. Lopulta Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta 1939 Mainilan laukaukset, joilla Neuvostoliitto perusteli sotaa puolustuksellisena toimenpiteenä.[44] 28. marraskuuta Neuvostoliitto sanoutui irti hyökkäämättömyyssopimuksesta ja katkaisi diplomaattisuhteet maiden väliltä 29. marraskuuta.

Sotilaallinen ja poliittinen hyökkäys

Puna-armeijan hyökkäys Suomeen alkoi 30. marraskuuta 1939. Punatykistö avasi tulen Karjalankannaksella kello 6.50.[45] Kello 9 Viipurissa annettiin ensimmäinen ilmahälytys. Ensimmäisen päivän aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Suomessa 16:ta paikkakuntaa, muun muassa Helsinkiä kahdesti. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov piti myöhään illalla radiopuheen ja kertoi, että neuvostohallitus oli käskenyt puna-armeijaa varmistamaan Neuvostovaltion ulkoisen turvallisuuden. Suomessa presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta radiossa kello 13.30.

Neuvostojohto muodosti 1. joulukuuta Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen vuoden 1918 sisällissodan jälkeen neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Neuvostoliitto ilmoitti tunnustavansa Terijoen hallituksen Suomen ainoaksi viralliseksi hallitukseksi, käyvänsä sotaa valkosuomalaisia kapinallisia joukkoja vastaan ja kieltäytyi neuvottelemasta Risto Rytin 1. joulukuuta muodostaman uuden hallituksen kanssa.[46]

Terijoen hallituksen asettaminen paljasti, että Neuvostoliiton tavoitteena oli vallata koko Suomi. Terijoen hallituksen piti toimia myös poliittisena hyökkäyskiilana, joka avaisi Puna-armeijalle tien Helsinkiin. Kävikin toisin ja ulkopuolinen uhka yhdisti suomalaiset luokkarajoista riippumatta puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan.[47]

Neuvostoliitto luopui Terijoen hallituksesta tammikuun 1940 lopussa. Moskovasta Tukholman kautta saatu sähke paljasti, että neuvostojohto oli taas valmis neuvotteluihin Rytin hallituksen kanssa.[48] Terijoen hallituksen aika oli ohi.

Yksin suurvaltaa vastaan

Suomalaista propagandaa talvisodan ajalta.

Sodan alkaminen oli, sodanjohtoa lukuun ottamatta, lopulta yllätys suomalaisille. Marraskuun loppupuolen optimistisissa rauhantunnelmissa viranomaisten lokakuussa aloittamia suojaustoimia ja rajoituksia oli helpotettu, muun muassa koulut olivat aloittaneet toimintansa uudelleen. Kansan mielialat vaihtelivat 30. marraskuuta "vakavasta huolestuneisuudesta järkytykseen ja jopa shokkitunnelmiin".[49]

Keskeinen syy pelkoihin oli se, että Suomi oli jäänyt taistelemaan yksin suurvaltaa vastaan. Suomalaisia auttamaan halukkaat maat olivat kaukana. Ainoa potentiaalinen tukija oli naapurimaa Ruotsi, jonka hallitus ei kuitenkaan halunnut virallisesti auttaa. Suomi oli poliittisessa ja diplomaattisessa umpikujassa, koska Neuvostoliitto ei halunnut yhteyksiä Suomen hallitukseen.lähde?

Kansainliitto ja monet puolueettomat valtiot tuomitsivat Neuvostoliiton hyökkäyksen, mutta niiden kiinnostus asiaan oli sodan alussa vähäinen, koska kaikki olettivat puna-armeijan voittavan nopeasti.[50]

Suomen puolustusvoimissa 1920- ja 1930-luvuilla luodut puolustussuunnitelmat (VK 1 ja VK 2) perustuivat siihen talvisotaan sopimattomaan oletukseen, että Suomen joutuessa sotaan sen vihollinen olisi pakotettu jakamaan sotajoukkojaan muillekin Euroopan rintamille eikä suurin paine kohdistuisi Suomeen. Stalinin Neuvostoliiton sisällä toimeenpanemat poliittiset puhdistukset viittasivat siihen, että taistelussa saattoi olla kyse kansakunnan elämästä ja kuolemasta. Sodan ensimmäisen kuukauden aikana Suomen kohtalo riippuikin pääasiassa sen omista sotilaista, viime kädessä tavallisen rivisotilaan motivaatiosta ja taistelutahdosta sekä kotirintaman kestokyvystä ja tuesta taistelijoilleen.[51]

Joukot

Suomen armeija

Sodan aikana muodostettiin vielä I armeijakunta, joka kuului kannaksen armeijaan.

Puna-armeija

Suomen rintamalle lähetettiin sodan aikana vielä 13. armeija ja 15. armeija.

Sodan kulku

Neuvostoliiton hyökkäysreitit talvisodassa.

Talvisota voidaan jakaa kahteen eri vaiheeseen:

  • puna-armeijan hyökkäysten epäonnistuminen ja Suomen puolustusvoimien menestyksellinen torjuntataistelu joulukuussa 1939 kaikilla rintamaosuuksilla
  • neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen paineen aiheuttama suomalaispuolustuksen asteittainen murtuminen Karjalankannaksen länsiosassa ja Viipurinlahdella helmi–maaliskuussa 1940.

Rajallisten miehistö- ja materiaalisten resurssien vuoksi Suomen puolustusvoimien taistelukyky oli korkeimmillaan joulukuun lopussa ja, riittävien täydennysten puuttuessa, se aleni sodan loppua kohden. Puna-armeijan tilanne oli päinvastainen; sodan alussa havaittu vihollisen taistelukyvyn vakava aliarviointi ja omien kykyjen yliarviointi voitiin korjata merkittävillä resurssien lisäyksillä tammi–helmikuussa 1940.

Tavoitteet

Suomi oli keskittänyt ensivaiheen puolustuksen suojajoukot itärajalle jo Moskovan-neuvottelujen aikana ja YH:n varjolla merkittävä osa kenttäarmeijasta oli sodan alkaessa puolustusasemissa. Neuvostoliiton strategiana oli hyökätä Suomeen kuudesta itärajan kohdasta: Karjalankannas, Laatokan Karjala, Kuhmo (ja Lieksa), Suomussalmi, Salla ja Petsamo. Päätavoite oli Karjalankannaksella, josta tuli edetä Viipuriin ja edelleen Helsinkiin. Toinen tärkeä suunta oli Laatokan Karjala, josta voitiin uhata Karjalankannasta ja Etelä-Suomea. Kolmas keskeinen tavoite oli katkaista Suomen "vyötärö" sen kapeimmasta kohdasta ja edetä Ouluun. Lapissa tavoitteena oli vallata Sallan kautta Rovaniemi ja saavuttaa Ruotsin raja. Petsamoa tavoiteltiin lähinnä alueen malmivarojen ja sataman takia.

Puna-armeija kykeni käyttämään vahvempia joukko-osastoja kuin Suomen sodanjohto oli odottanut: kokonaisia, osin moottoroituja divisioonia, Laatokan pohjoispuolen ja Petsamon välisellä alueella. Suomen armeijan taistelukyvyn suhteen ensimmäistä sotaviikkoa leimasi tottumattomuus sotaan sekä muun muassa tankkikauhut eli vihollisen panssarivoimien aiheuttamat paniikkitilanteet, jotka johtivat suunniteltua nopeampaan vetäytymiseen valtakunnan rajalta.

Suomalaisten hyvä improvisointikyky (motti- ja joukko-osastojen paloittelutaktiikka) ja torjuntavälineistön nopea kehittäminen (muun muassa polttopullot)[52] sekä puna-armeijan joukkojen sotaliikkeiden lähes täydellinen sitoutuminen tiestöön muuttivat tilanteen suomalaisille edullisemmaksi ja kohotti Suomen sotilaiden itseluottamusta. Sodan paine aiheutti myös henkilövaihdoksia puna-armeijassa.

Tiedosto:Spravka.jpg
Neuvostoliittolainen propagandajuliste talvisodan ajalta, jossa voittoisa puna-armeijan sotilas keihästää heikon suomalaisen. Suomalaiselta putoavassa lapussa lukee: "Tiedoksi: Lyöty Mannerheim-linjalla v. 1940."

Joulukuun 1939 taistelut

Karjalankannas

Pääartikkeli: Karjalankannaksen taistelut talvisodassa

Karjalankannaksella puna-armeijan hyökkäys pysähtyi suojajoukkotaisteluiden päätyttyä 5. joulukuuta Mannerheim-linjalle, jossa Suomen tykistön pitkälle kehitetty taktiikka ja sen yhteistoiminta jalkaväen kanssa pääsi esille – niin kauan kuin tykistön ammuksia oli riittävästi. Karjalankannasta puolusti Kannaksen armeija jaettuna II Armeijakuntaan länsikannaksella ja III Armeijakuntaan itäkannaksella. Ensin mainittuun kuuluivat 4., 5., ja 11. Divisioonat ja jälkimmäiseen 8. ja 10. divisioona. Kannaksen armeijan ja Päämajan reservinä olivat 1. ja 6. divisioonat. Neuvostoliiton 7. Armeijan yhtymät aloittivat ensimmäisen läpimurtoyrityksen Itä-Kannaksella Taipaleenjoella 6. joulukuuta, mutta hyökkäys päättyi epäonnistumiseen 8. joulukuuta 1939. 7. armeijaan kuului yhdeksän jalkaväkidivisioonaa, panssariarmeijakunta ja kolme panssariprikaatia.

Uusi yritys tehtiin 15.–17. joulukuuta päättyen suomalaisten torjuntavoittoon. Taistelut puna-armeijan painopistesuunnassa Summan kylässä länsikannaksella alkoivat 17. joulukuuta ja ne kestivät 22. joulukuuta asti. Kamppailu päättyi puna-armeijan raskaisiin tappioihin. Taisteluissa oli tyypillistä, että neuvostopanssarit tunkeutuivat helposti tykistökeskityksen suojassa suomalaisten asemiin, mutta suomalaiset kykenivät tykistötulella ja tehokkaalla jalkaväkitulella pitämään puna-armeijan jalkaväen ja panssarivoimat erillään toisistaan. Kun jalkaväki oli tuhottu piikkilankaesteille panssarin torjujat tuhosivat tankit polttopulloilla ja kasapanoksilla.[53]

Kun puna-armeijan hyökkäys oli pysäytetty Karjalankannaksella joulukuussa, marsalkka Mannerheim antoi luvan käynnistää vastahyökkäyksen venäläisasemia kohti. Kannaksen armeijan II armeijakunta vahvistettuna kahdella reservidivisioonalla suoritti vastahyökkäyksen 23. joulukuuta 1939. Se kuitenkin epäonnistui ja II armeijakunta kärsi raskaita tappioita. Tapahtuma nimettiin ”hölmön tölväykseksi”.[54]

Molotovin cocktail, suomalaisten talvisodassa menestyksekkäästi panssarintorjunta-aseena käyttämä polttopullo.

Laatokan Karjala

Laatokan Karjalassa Suomea kohti hyökkäsi puna-armeijan 8. armeija, kuuden divisioonan ja yhden panssariprikaatin voimin. Ne etenivät Laatokan pohjoisrantaa myöten ja hieman pohjoisempaa reittiä, Suojärven strategisesti tärkeän alueen kautta Sortavalaa kohti. Suomalaiset vastustivat hyökkäystä IV armeijakunnan 12. ja 13. divisioonalla.

Suojärvi vallattiin nopeasti ja epäonnistuneiden vastahyökkäysten jälkeen suomalaispuolustus vakaantui Kollaanjoelle 7. joulukuuta alkaen. Laatokan rantamilla Suomen armeija vetäytyi aluksi Salmin–Pitkärannan kautta, mutta puna-armeija pysäytettiin Kitilän–Koirinojan alueelle 11.–15. joulukuuta. Joulukuussa suomalaiset aloittivat vastahyökkäykset, jotka johtivat lopulta Kitilän–Koirinojan–Lemetin mottien syntyyn tammikuun 1940 alussa. Niissä taistelut jatkuivat talvisodan loppuun saakka.[55]

Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan torjuntavoittojen lisäksi ensimmäisen hyökkäyksellisen ja strategisesti merkittävän voiton Suomen armeija saavutti 12.–22. joulukuuta Tolvajärvellä Raja-Karjalassa. Taisteluissa Ryhmä Talvela, eversti Paavo Talvelan johtamana, rintamakomentajanaan everstiluutnantti Aaro Pajari, löi puna-armeijan 139. jalkaväkidivisioonan. Sen avulla estettiin muun muassa puna-armeijan isku Laatokan Karjalassa taistelleiden suomalaisjoukkojen selustaan.

Suurimmat hyökkäyssotaan perustuneet ja merkittävää kansainvälistä huomiotakin herättäneet voitot suomalaiset saivat Suomussalmen taistelussa 27.–29. joulukuuta 1939 ja sitä seuranneessa Raatteentien taistelussa 1.–7. tammikuuta 1940. Taistelutoimista vastasi suomalaisten puolella 9. divisioona eversti Hjalmar Siilasvuon johdolla. Kamppailussa tuhottiin suhteellisen vähäisin suomalaisjoukoin puna-armeijan 163. ja 44. jalkaväkidivisioona sekä saatiin huomattava sotasaalis. Laatokan Karjalan ja Suomussalmen välisen alueen taistelut ovat hyviä esimerkkejä tehokkaasta maaston ja olosuhteiden hyväksikäytöstä sodassa ja mottitaktiikasta. Raskaiden tappioiden seurauksena Neuvostoliitto luopui tavoitteestaan katkaista Suomi Oulun tasalta.[56]

Kuhmo–Lieksa

Kuhmon-Lieksan alueella suomalaisprikaati Vuokko esti puna-armeijan 54. jalkaväkidivisioonan tunkeutumisen Kajaanin ja Pielisjärven suuntiin 8.–28. joulukuuta 1939 käydyissä korpitaisteluissa. Suomussalmen taisteluiden jälkeen 9. divisioona siirrettiin tammikuussa 1940 Kuhmon–Lieksan alueelle, jossa se koetti tuhota edellä mainitun neuvostodivisioonan. Yritys kuitenkin epäonnistui, joten alueella päädyttiin sodan loppuun asti jatkuneeseen mottisotaan.[57]

Joulukuun 1939 aikana Osastot Roininen ja Suoranta pysäyttivät Sallassa Neuvostoliiton 122. (ja 88.) jalkaväkidivisioonan hyökkäykset Kemijärven alueelle. Samoin Petsamossa suomalaisosasto Pennanen pysäytti venäläisten 52. jalkaväkidivisioonan ja 104. vuoristodivisioonan etenemisen Nautsin-Höyhenjärven alueelle.[58]

Puna-armeijan helmikuun 1940 suurhyökkäys

Talvisodan aikaista puolustuskalustoa. Vasemmalta: kasapanos, munakäsikranaatti, varsikäsikranaatti ja polttopullo.

Puna-armeijan epäonnistuminen Suomen valtausoperaatiossa joulukuussa 1939 johti tilanteen perinpohjaiseen uudelleen arviointiin vuodenvaihteessa 1939–1940. Taistelutoiminta laantui huomattavasti lähes kuukaudeksi ja Suomea vastaan alettiin koota Neuvostoliitonkin resursseihin nähden merkittävää voimaryhmää.

Puna-armeijan ylijohto Stavka perusti 7. tammikuuta 1940 Luoteisrintaman Esikunnan johtamaan sotaa suomalaisia vastaan ja sen johtoon nimitettiin 1. luokan armeijankomentaja Semjon Timošenko. Karjalankannaksen rintama jaettiin kahteen osaan ja 7. Armeijalle määrättiin rintamavastuu alueen länsiosasta, jonne sijoitettiin suurhyökkäyksen painopiste, ja itäosaan tuotiin uusi 13. Armeija. Neuvostodivisioonien kokonaismäärä Karjalankannaksella kasvoi kymmenestä 21–26:een ja lisäksi Timošenko sai käyttöönsä viisi uutta panssariprikaatia ja 11 tykistörykmenttiä sekä lisää ilmavoimien tukea. Puna-armeijalla oli Karjalankannaksella käytettävissään 4 000 tykkiä ja 1 000–1 200 panssarivaunua.

Leningradin alueelle muodostettiin vielä ylimääräinen ylijohdon reservi 28. Armeijakunnasta. Summan alueelle luotiin 6 kilometriä leveä painopiste, jossa hyökkäsi 50. Armeijakunta, kolme divisioonaa tukenaan 500–1 000 tykkiä ja 200 panssarivaunua, sivustoilla hyökkäsivät 10. ja 19. Armeijakunta. Tykistön tiheys oli suurimmillaan noin 50–100 tykkiä rintamakilometrillä. Suomen puolella päähyökkäyksen otti vastaan yksi, Satakunnassa ja Hämeessä muodostettu 3. divisioona, sivustoillaan 4. ja 2. divisioona (tammikuun alussa 1940 joidenkin suomalaisdivisioonien numerointia muutettiin: 6 D. → 3. D., 10 D. → 7 D., 11 D. → 2 D.).[59]

Puna-armeija aloitti 1. helmikuuta 1940 offensiiviä alustaneen voimakkaan ja jatkuvan tykistötoiminnan, erityisesti Summan lohkolla. Siihen liittyivät myös jalkaväen ja panssarivoimien ympärivuorokautiset hyökkäilyt. Lopputuloksena oli suomalaisten asemien vaurioituminen ja vähäisillä reserveillä varustettujen joukkojen väsyminen jo ennen päähyökkäyksen alkua. Jatkuvan taistelukosketuksen vuoksi joukkoja ei voitu vaihtaa.

Tiedosto:Bt5 10.jpg
Neuvostoliittolaisia panssarivaunujensa kanssa.

Varsinainen yleishyökkäys alkoi 11. helmikuuta aamulla klo 08.40 tykistötulen kiihtyessä voimakkaaksi rumputuleksi. Iltapäivään mennessä venäläiset saivatkin aikaan ratkaisevaksi muodostuneen läpimurron Summassa Lähteen lohkolla. Puna-armeijassa tykistön, panssarivoimien ja jalkaväen yhteistyö oli parantunut merkittävästi, ja suomalaiset puolestaan kärsivät vakavasta tykistön ammusten ja panssarintorjuntatykkien puutteesta.

Polttopullot ja kasapanokset eivät enää riittäneet, koska neuvostojalkaväki suojasi tehokkaasti tulellaan panssarivaunuja. Suomalaisten vastahyökkäykset epäonnistuivat ja lopulta ylipäällikkö Mannerheim antoi 15. helmikuuta Kannaksen 2. Armeijakunnalle käskyn vetäytyä väliasemaan linjalle Samolanlahti–Näykkijärvi–Muolaanjärvi–Äyräpäänjärvi–Vuoksi. 3. Armeijakunta jäi paikoilleen Mannerheimlinjaan sodan loppuun asti.[60]

Puna-armeijan käyntiin saama tehokas vyörytys kuitenkin mursi väliaseman ja joukot määrättiin vetäytymään taka-asemaan linjalle Viipuri-Tali-Noskuanselkä-Kuparsaari-Vuoksi 27. helmikuuta 1940. Luoteisrintaman Esikunnan komentaja Timošenko antoi 26. helmikuuta joukoilleen käskyn Viipurin kaupungin valtaamisesta. Operaatio tuli suorittaa 7. Armeijan toimesta kaksipuolisena saarrostusliikkeenä ja suorana rintamahyökkäyksenä. 10. ja 28. Armeijakunnan tuli edetä Viipurin länsipuolelle jäätyneen Viipurinlahden yli ja 19. Armeijakunnan oli määrä edetä kaupungin itäpuolelle. 34. ja 50. Armeijakunta hyökkäsivät suoraan Viipuria kohti. Lisäksi 13. Armeijan tehtäväksi tuli ylittää Vuoksi Äyräpään-Vuosalmen kohdalta ja saartaa itäkannaksella Mannerheimlinjalla taistellut Suomen 3. Armeijakunta.[61]

Taka-aseman puolustuksen kannalta rintamalinjan laajeneminen länteen Viipurinlahdelle oli suomalaisten Kannaksen armeijalle vakava isku. Viipurin ympäristö oli maastollisesti edullisempi alue puolustajalle kuin Etelä- ja Keski-Kannas, mutta osa edusta menetettiin paksussa jäässä olleen Viipurinlahden takia. Suomen puolustusvoimain vakaasti huvenneet voimavarat sekä miehistön että materiaalin suhteen ja joukkojen fyysinen väsyminen vei suomalaisten taistelukyvyn äärirajoille talvisodan viimeiseksi kahdeksi viikoksi.

Viipurin alueelle oli saatu tueksi uusi 23. divisioona ja 21. Divisioona itäkannakselle, mutta ne olivat taisteluarvoltaan muita divisioonia heikompia täydennysjoukkoja. Venäläisten onnistunut strateginen läpimurto Viipurinlahdella olisi uhannut koko Etelä-Suomen puolustusta suomalaisjoukkojen ollessa edelleen syvällä alueen itäpuolella.

Viipurinlahdella suomalaiset 4. divisioonan joukot eivät kyenneet estämään venäläisten maihinnousua lahden länsirannalle Häränpäänniemeen ja Vilaniemeen, jossa puna-armeija katkaisi Viipuri-Helsinki-valtatien 9. maaliskuuta. Suomalaispuolustajat kestivät ja estivät läpimurron laajenemisen. Rauhan tullessa 13. maaliskuuta tilanne oli kuitenkin kriittinen: 7. Armeija siirsi 3. Ratsuväkiarmeijakunnan 11. maaliskuuta jo Koivistolle, tavoitteena ratkaisevan ylivoiman luominen Viipurinlahden länsirannalle, mutta rauha keskeytti toiminnan.

Viipurissa 3. ja 5. Divisioona menettivät esikaupunkialueet ja etulinja siirtyi Patterinmäelle 12. maaliskuuta. Saarrostusuhka kaupungin itäpuolella muodostui vakavaksi puna-armeijan tunkeuduttua Tammisuolle ja murrettua Talin kannaksen puolustuksen tukilinjaan 7.-9. maaliskuuta 1940, mutta hyökkäys onnistuttiin vielä pysäyttämään Portinhoikkaan. Talissa venäläistykistön ankara rumputuli ja panssarivoimat aiheuttivat ylirasittuneiden suomalaisten joukossa jo pakokauhuakin.[62]

Puna-armeijan 13. Armeija hyökkäsi maaliskuun alusta lähtien vähintään kuuden divisioonan voimin Äyräpäässä-Vuosalmella, jota puolustivat vajaalukuiset 2. ja 21. Divisioona. Äyräpäänharjun keskiosa ja kirkonmäki Vuoksen länsipuolella menetettiin 4. maaliskuuta ja Vuoksen Vasikkasaari 5. maaliskuuta. Venäläisjoukot onnistuivat lopulta ylittämään Vuoksen 8.-11. maaliskuuta ja luomaan noin 500 metriä syvän sillanpään joen itärannalle, mutta rauhantulo ratkaisi kriittisen tilanteen. Taipaleenjoella suomalaisten 7. divisioona kesti puna-armeijan rajut hyökkäykset 11.-20. helmikuuta ja pääosin säilytti alkuperäiset asemansa sodan loppuun asti.[62]

Moskovan rauha

Neuvostoliitolle luovutetut alueet Moskovan rauhansopimuksessa 1940.

Tie rauhaan

Suomen armeijan sotilaiden joulukuun 1939 aikana aikaansaama odottamaton käänne sodassa, torjuntavoitto puna-armeijasta, toi konfliktiin osaratkaisun. Neuvostoliitto joutui arvioimaan uudelleen sodan tavoitteet ja suunniteltua pidemmäksi venyneen selkkauksen kokonaisvaikutukset.

Suomalaisten menestyksellisen taistelun aiheuttama positiivinen kansainvälinen huomio ei haitannut neuvostojohtoa. Sen sijaan alustavat tiedot Ison-Britannian ja Ranskan suunnitelmista tukea Suomea talvisodassa sekä sotajoukoin että materiaalisesti asetti NL:n aivan uuden tilanteen eteen. Läntisten suurvaltojen puuttuminen sotaan uhkasi laajentaa konfliktin Neuvostoliiton kannalta epäedulliseen suuntaan. Stalin oli laskenut, että maailmansota laajenisi vuoden 1940 aikana natsi-Saksan ja länsiliittoutuneiden väliseksi, mikä olisi tarjonnut Neuvostoliitolle uusia toimintamahdollisuuksia.[63]

Sotakirjallisuudessa on viime aikoina esitetty hypoteesi, että myös Saksalla olisi ollut merkittävä osuus neuvostojohdon mielenmuutokseen. Länsivaltojen armeijoiden tunkeutuminen Skandinaviaan olisi muodostanut vakavan uhan Saksan sodankäynnille keskeisen, Ruotsin tuottaman rautamalmin häiriöttömälle saannille.

Lopputuloksena oli, että neuvostojohto ilmoitti Ruotsin välityksellä Suomelle 29. tammikuuta 1940 Stalinin olevan valmis aseleponeuvotteluihin Risto Rytin hallituksen kanssa. Ilmoitusta edelsivät kirjailija Hella Wuolijoen ja Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Alexandra Kollontain väliset salaiset tunnustelut 10.-21. tammikuuta 1940. Neuvostoliitto kuitenkin edellytti – koska "verta oli virrannut" – että Suomi on valmis suurempiin alueluovutuksiin kuin mitä NL oli syksyllä 1939 vaatinut.

Suomen hallitus vastasi Neuvostoliiton tarjoukseen 30. tammikuuta ja ilmoitti, että Suomi olisi periaatteessa halukas rauhaan, mutta vain joihinkin pieniin rajatarkistuksiin Karjalankannaksella ja mahdollisesti myös Suomenlahden demilitarisointiin. Hyvä tilanne rintamilla vähensi suomalaisten halua lisämyönnytyksiin.[64]

Suomen valinta

Suomen asema muuttui, kun Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen tulivalmistelut 1. helmikuuta ja varsinaisen yleishyökkäyksen 11. helmikuuta 1940 ja suomalaisten puolustus alkoi horjua. Neuvostojohdon rauhantarjous ja suurhyökkäys olivat ilmeisesti osa kokonaissuunnitelmaa, jonka avulla toisaalta vielä yritettiin ainakin rajoitettua sotilaallista ratkaisua rintamilla, mutta toisaalta pyrittiin neuvotteluteitse estämään konfliktin laajeneminen. Helmikuun alussa 1940 suomalaiset päätyivät rauhaan asti jatkuneeseen kujanjuoksuun, jossa tasapainoiltiin rauhanteon ja sodan jatkamisen välillä. Puna-armeijan hyökkäyksen aiheuttama paine sekä oman armeijan fyysinen väsyminen ja tappiot sekä reservien puute puolsivat rauhansopimusta. Toisaalta länsivaltojen avunantotarjous houkutteli jatkamaan sotaa.

Puna-armeijan panssarivaunujen ja tykistön rumputulen vyöryttäessä suomalaisten puolustusasemia Karjalassa, neuvostojohto antoi 23. helmikuuta Suomelle minimiehdot rauhanneuvottelujen aloittamiseksi. Niissä vaadittiin Suomea luovuttamaan Neuvostoliitolle ainakin Karjalankannas ja Viipuri sekä Laatokan koillispuoli Sortavala mukaan lukien. Rintamatilanteen jatkuvasti huonontuessa ja muun muassa Ruotsin yhä evätessä siihen kohdistuneet Suomen avunpyynnöt, maan hallitus päätti aloittaa neuvottelut rauhasta 29. helmikuuta ja myöntyi Neuvostoliiton ehtoihin 5. maaliskuuta.

Ruotsin motiiveina puolueettomuuteen lienee ollut maan säilyminen suursodan ulkopuolella, rautamalmin vienti ja Saksan suhteet, joita länsivaltojen interventio Skandinaviaan olisi uhannut. Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska olivat päättäneet sotilaallisesta puuttumisesta talvisotaan 6. helmikuuta ja ne odottivat Suomen virallista avunpyyntöä 5. maaliskuuta 1940 mennessä. Suomen sotilasjohto kuitenkin arvioi, että lännen apu olisi ollut riittämätöntä eikä se olisi ehtinyt ajoissa. Pelättiin myös, että avun hyväksyminen olisi siirtänyt koko toisen maailmansodan painopisteen Pohjois-Eurooppaan, mikä olisi ollut erittäin raskasta siviileille (vrt. Puolan tilanne, jossa taisteltiin koko sodan ajan).

Suomen hallituksen päätökseen rauhaan taipumisesta on joillakin tahoilla arvioitu vaikuttaneen myös marsalkka Hermann Göringin Suomen Saksan lähettiläs T. M. Kivimäelle 22. helmikuuta mahdollisesti antama suullinen kehotus suostua rauhaan. (Katso: Hermann Göring: Talvisodan neuvot) Göring olisi luvannut suomalaisten saavan siitä kunnon korvauksen myöhemmin.

Saksalaisten päämotiivina tilanteen rauhoittamiseen lienee ollut länsiliittoutuneiden avustussuunnitelmat, jotka uhkasivat rautamalmin saantia Pohjois-Ruotsista. Hitlerin päätavoitteena oli bolsevismin lyöminen ja elintilan hankkiminen idästä.[65] Siten talvisota ravisteli suursodankin asetelmia. Maaliskuun 1940 alkuun mennessä Suomen armeija oli kuitenkin tullut pisteeseen, jossa sen taistelukyky uhkasi romahtaa ja siksikin pääministeri Risto Rytin johtama valtuuskunta alistui Moskovassa sanelurauhaan 8.–10. maaliskuuta 1940.[66]

Rauha

Suomen hallitus ja ulkoasiainvaliokunta hyväksyivät Neuvostoliiton laatiman rauhansopimuksen 11. maaliskuuta ja Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin illalla 12. maaliskuuta 1940. Taistelutoiminta rintamilla päättyi seuraavana päivänä asteittain klo 11 alkaen. Kello 10:45 neuvostojoukkojen tykistö ja kranaatinheittimistö avasivat yllättäen tulen suomalaisten asemiin. Keskityksillä ei ollut mitään suoraa sotilaallista päämäärää, ja ne onkin tulkittu puhtaaksi kostotoimeksi. Tulituksen johdosta satoja suomalaisia kuoli tai haavottui.[67]

Yleisradion suosituimman radiokanavan Yle Suomen Sadan vuoden syke - Sota-ajan laulut -sivuston artikkelin mukaan samana päivänä, jolloin ulkoasiainministeri Väinö Tanner julisti sodan päättyneeksi, Reino Palmroth (Palle) reagoi rauhanehtoihin soittamalla radiossa sanoittamansa Silmien välliin –kappaleen, josta tuli hitti.[68]

Rauhansopimuksen mukaan Suomi luovutti Neuvostoliitolle osan Sallaa ja Kuusamoa, Kalastajasaarennon Petsamosta, Suomenlahden ulkosaaret ja lähes koko Karjalan mukaan lukien Viipurin, maan toiseksi suurimman kaupungin, käytännössä vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan rajalinjaa seuraillen. Suomi joutui myös vuokraamaan Hangon Neuvostoliitolle tukikohdaksi 30 vuodeksi ja rakentamaan Kantalahden ja Sallan välille rautatien. Lisäksi tilanne synnytti merkittävän väestöpoliittisen ongelman, kun kaikkiaan 430 000 suomalaista lähti evakkoon Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta.[69]

Osapuolten heikkoudet ja vahvuudet

Suomen armeijan vahvuudet ja heikkoudet

Suomen armeijalla oli puolellaan maaston tuntemus sekä taito liikkua, majoittua ja taistella kovassa pakkasessa ja lumisessa maastossa. Erityisen merkittäviä edellä mainitut taidot olivat Laatokan pohjoispuolella, noin tuhat kilometriä pitkällä erämaa-alueella, jossa oli harvoja teitä ja vähän asutusta. Suomen salaisia aseita olivat sukset, ahkio, teltta ja kamiina. Näitä varusteita ja niiden käyttöön liittyvää taktiikkaa oli kehitelty 1920- ja 1930-luvuilla.

Taktiikkaan kuului polttaa viholliselle jätettävät kylät ja erilliset rakennukset, jottei vihollinen voisi majoittua niihin. Suomalainen sotilastaktiikka perustui tilanteen mukaan toimimiseen. Hyökättiin saarrostavasti missä voitiin, puolustauduttiin kun oli pakko. Suomalaisten merkittävä vahvuus oli myös radiotiedustelu eli vihollisen radioliikenteen sieppaus, paikantaminen ja salakirjoitussanomien avaaminen. Radiotiedustelun avulla suomalaiset pystyivät muun muassa motteja laukaistessaan keskittämään voiman ulosmurtokohtiin ja jättämään muut alueet motin ympärillä lähes ilman miehitystä.

Suomalaisten liikkuvuus aiheutti myös sen, että partiot joutuivat kulkemaan joskus pitkiä matkoja nälän partaalla. Suomalaisten suurin ongelma talvisodassa oli panssarintorjuntavälineiden puute. Telamiinat olivat tehokkaita, mutta niiden suojaksi ei ollut riittävästi jalkaväkimiinoja tai ne puuttuivat kokonaan. Panssarintorjuntatykkejä oli vain kolmannes suunnitellusta määrästä. Suunniteltu panssarintorjuntakiväärien hankinta ei toteutunut ennen sodan alkamista hankinnasta päättäneiden osapuolien riidellessä sen kaliiperivalinnasta. Tilapäiset panssarintorjuntavälineet, kuten polttopullo, koivun halko ja kasapanos, eivät olleet aina käyttökelpoisia suojattomassa maastossa. Panssarintorjunnan heikkoudet saivat aikaan jalkaväen taistelumoraalin alenemisen. Toisinaan esiintyi suoranaista pakokauhua.lähde?

Suomi kesti Kannaksella armeijan sitkeyden, ei niinkään ylivoimaisen taktiikan ansiosta.

Suomen armeija ei ollut tehokas suunniteltua, jättimäistä hyökkäystä vastaan Kannaksella talvisodan lopussa. Koska suomalaisilla oli vain vähän joukkoja, nekin kuluneita, murtui suomalaisten rintama venäläisten lisätessä painetta. Venäläiset olivat oppineet virheistään ja käyttivät panssarivaunuja ryhmissä murtamaan juoksuhaudat.

Kenttätykistön tuli oli tarkkaa, mutta ammuksia oli aivan liian vähän. Vertailun vuoksi voi mainita, että suomalaisen tykistön koko sodan ammuskulutus vastasi puna-armeijan kahden päivän kulutusta. Karjalan Kannaksella venäläisten tykistön tulivoima oli 7 kertaaa suomalaisia vahvempi.[70] Yleisestikin Suomen huoltotilanne oli kriittinen. Vihollisuuksien alkuvaiheessa Suomen sotatarvikkeiden riittävyydeksi arvioitiin:[71]

Kiväärien ja kevyiden konetuliaseiden patruunoita 60 päiväksi
Kevyiden kenttätykkien ammuksia 21 päiväksi
122mm. haupitsien ammuksia 24 päiväksi
Raskaiden- ja rannikkotykkien ammuksia 19 päiväksi
Maajoukkojen ajoneuvojen polttoainetta 60 päiväksi
Lentokoneiden polttoainetta 30 päiväksi

Puna-armeijan vahvuudet ja heikkoudet

Puna-armeijalla oli puolellaan musertava kalusto- ja miesylivoima. Varsinkin tykistö oli tehokas ase suomalaisia vastaan, lisänä olivat panssarivaunut ja lentokoneet. Toisaalta puna-armeijan taktiikka oli peräisin Neuvostoliiton keskialueilta eli aroilta, jossa se käytti avointa hyökkäystä vihollista vastaan. Tukeuduttiin aukeille ja teihin. Venäläiset hyökkäsivät suurin joukoin aukeiden yli uraata huutaen. Metsäsodankäynnin erikoisoloista oli ylijohdolla käsitys, mutta joukkoja ei ehditty kouluttaa ennen sodan syttymistä. Upseerit olivat liian sidottuja ohjesääntöihin.

Toisaalta jätettiin tekemättä ohjeiden mukaisia turvatoimia, esimerkiksi metsätiellä ei viitsitty raivata metsistä kaistoja puuttomiksi. Prikaatin komentokeskus saattoi jäädä vartioimatta. Luotettiin omaan voimaan, suomalaisten ei uskottu pystyvän merkittäviin vastatoimiin eikä osattu olla varovaisia ja valppaita. Myös eri yksiköiden välisessä yhteistyössä oli joskus kitkaa. Alussa esimerkiksi panssariase ja jalkaväki eivät tukeneet toisiaan.lähde?

Puna-armeijan perusajatus oli hyökkäys, jonka uskottiin onnistuvan lyhyessä ajassa. Puna-armeijalla ei ollut Suomeen hyökätessään talvivarusteita, armeijan yksiköitä oli siirretty Puolan rintamalta. Huolto ei aina pelannut toivotulla tavalla. Suksia ei osattu käyttää, majoituskalustoa ei useinkaan ollut. Jouduttiin hytisemään maakuopissa ja lämmittelemään avotaivaan alla nuotion ääressä.

Merkittävä talvisodan kulkuun vaikuttava tekijä oli Stalinin puhdistukset vuosina 1937–1938, joissa tapettiin tai vangittiin Neuvostoliiton uuteen mekanisoituun sodankäyntiin koulutettu upseerikunta lähes kokonaan. Puna-armeija oli salaisesti kehittänyt mekanisoitua sodankäyntiä yhdessä Weimarin Saksan kanssa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Talvisodassa ei kuitenkaan käytetty uutta strategiaa. Talvisodassa samoin kuin ei jatkosodassakaan käytetty myöskään Neuvostoliitossa 1930-luvulla kehitettyjä maahanlaskuoperaatioita puolustajan linjojen taakse, vaikka Neuvostoliitto oli kehityksessä kansainvälinen edelläkävijä.lähde?

Mottitaistelut

Suomalaiset käyttivät omia taktiikoitaan ja vihollisen virheitä tehokkaasti hyödyksi. Hyökkääjän kolonnat motitettiin metsäteille Raatteen tiellä. Raatteen tiellä tuhottiin kokonainen moottoroitu divisioona ja saatiin iso sotasaalis. Venäläisten motit puolustautuivat sitkeästi ja sitoivat suomalaisia, joita olisi tarvittu muualla. Katastrofista joutui vastuuseen puna-armeijan sotatoimiyhtymien korkein johto. Kenraaleita ja politrukkeja teloitettiin.[72]

Suomussalmen suunnalla taistelleen 163. Divisioonan ylin komissaari Lev Mehlis menetti asemansa väliaikaisesti, mutta sai säilyttää henkensä. Hänet kutsuttiin vuonna 1941 Puna-armeijan ylimmäksi komissaariksi Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen hän toimi muun muassa Neuvostoliiton valtion tarkastusviraston pääjohtajana. Hän kuoli vuonna 1953.

Osapuolten tappiot

Kaatuneita neuvostoliittolaisia.

Suomalaisten tappiot talvisodassa olivat 26 600 sotatoimissa menehtynyttä ja noin 1 000 siviiliä.[73] Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen 48 745 kaatunutta ja 158 863 haavoittunutta,[74] mutta nykyään tiedetään varmuudella näiden lukujen olevan aivan liian pieniä.

Everstiluutnantti Grigori Fedotovitš Krivošejevin 1990-luvulla johtama tutkimusryhmä tutki kaikki neuvostoarkistoissa olleet tiedot Neuvostoliiton sodissa kärsimistään tappioista (tutkimus on julkaistu englanniksi nimellä Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century). Ryhmä totesi, että tarkkoja tappioita ei voida varmuudella sanoa tietojen ristiriitaisuuksien takia, mutta antaa kuitenkin kaksi eri lukua kaatuneista:

  • Yksiköiden tappioilmoitukset sisältävät 95 348 kaatunutta, kadonnutta ja haavoihinsa kuollutta.
  • Vuosina 1949–1951 kerätty Puna-armeijan tappioluettelo sisältää 126 875 nimeä.

Ryhmän mukaan jälkimmäinen on todennäköisesti lähempänä oikeata. Haavoittuneiden punasotilaiden luvuksi ryhmä ilmoittaa 265 000 miestä. Venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa kirjallisuudessa on esitetty suurempiakin lukuja, kuten 200 000–300 000 kaatunutta, huippuna Nikita Hruštšovin mainitsemat miljoonan miehen tappiot. Nämä luvut eivät kuitenkaan perustu arkistolähteisiin. Mannerheim arvioi muistelmissaan mm. tuhottujen divisioonien perusteella kaatuneiden neuvostosotilaiden määräksi 200 000.[75]

Sodan seurauksena Suomi menetti Sallan, Karjalan, Suomenlahden ulkosaaret ja Kalastajasaarennon länsiosan. Kaiken kaikkiaan luovutetut alueet olivat 12 % Suomen pinta-alasta. Suomi joutui myös vuokraamaan Neuvostoliitolle Hangon sotilastukikohdaksi. Kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista, joka oli noin 12 % koko väestöstä. Kotinsa menettäneille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta Suomesta säätämällä pika-asutuslaki. Sodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto pyrki puolustamaan karjalaisevakkojen etuja.

Muiden valtioiden roolit talvisodassa

Suomi sai paljon myötätuntoa ympäri maailman jo lokakuussa ennen talvisotaa ja sodan alku synnytti suurta neuvostovastaisuutta. Erityisesti Etelä-Amerikan valtiot tuomitsivat Neuvostoliiton hyökkäyksen vihamielisin sanoin. Tärkeintä apua Suomi luultavasti sai kansainväliseltä lehdistöltä, joka seurasi sotaa tarkasti, ollen kommunistisia lehtiä lukuun ottamatta Suomen puolella.

Kansainliitto kutsuttiin joulukuun alussa koolle Suomen ehdotuksesta käsittelemään Neuvostoliiton hyökkäystä. Suomi ei hyötynyt poliittisesti kokouksesta. Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta.[76]

Pohjoismaat

Pohjoismaat, eritoten Ruotsi, tuki Suomea sodassa. Ruotsissa syntyi laaja kansalaisliike ja Finlandskommiten (Suomen komitea) avulla ja tunnuksen "Finlands sak är vår" alla Ruotsista saapui vapaaehtoisena sotaan yli 8 260 ruotsalaista ja 725 norjalaista. Apuun kuului myös 12 hävittäjäkonetta ja 4 pommikonetta, jotka osallistuivat taisteluihin 10. tammikuuta 1940 lähtien. Koneet tulivat Ruotsin ilmavoimista ja nämä 12 hävittäjäkonetta olivat kolmasosa Ruotsin ilmavoimien hävittäjäkoneista. Virallisesti Ruotsi ei kuitenkaan tukenut Suomea millään tavoin.lähde?

Viro

Viron osa sodassa oli monitahoinen. Valtio oli itsenäinen, mutta allekirjoittanut syyskuussa 1939 avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Neuvostolaivaston sota-aluksia oli Tallinnassa ja Paldiskissa oli Neuvostoliiton lentotukikohta, josta käsin pommitettiin Turkua.[77]

Suomen poliittinen johto kutsui Viroa "vihollisensa liittolaiseksi" ja Suomessa esiintyi Viron-vastaisuutta. Maiden diplomaatit kävivät pisteliästä sananvaihtoa liittyen Viron rooliin. Virallisesti Viro ilmoitti olevansa sodassa puolueeton ja että neuvostolaivasto on Tallinnassa vain laivastovierailulla.[77]

Epävirallisesti Viron johto antoi kuitenkin luvan Tallinnan ulkopuolella olevien puna-armeijan tukikohtien pommittamiseen. Suomen ilmavoimat pommittivatkin, mutta tavoitteenaan lähinnä näyttää Puna-armeijalle, etteivät ne olleet koskemattomia. Ilmavoimilla oli suunnitelma Paldiskin lentotukikohdan tuhoamiseksi, mutta sitä lykättiin sodan loppuun asti Karjalankannaksen toisen offensiivin alettua, kun pommikoneita tarvittiin jalkaväen tukemiseksi. Suomalaiset myös miinoittivat Viron laivaväyliä. Miinat upottivat saksalaisen kauppalaiva Dietrich Hasseldickin (900 tonnia).

Vaikka poliittisesti Suomi ja Viro olivat etäisiä, sotilaallisesti mailla oli salaista ja Suomelle arvokasta yhteistyötä. Virolaiset radiotiedustelijat mursivat Puna-armeijan koodattua radioliikennettä ja saivat divisioonatason tietoa sen operaatioista. Tiedustelutieto lähetettiin Suomeen Suomenlahden merikaapeleita pitkin.

Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta

Gloster Gladiator -tyypin kone, jollaisia Yhdistynyt Kuningaskunta myi ja lahjoitti Suomeen sodan aikana 30 kappaletta.

Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta suunnittelivat retkikunnan lähettämistä Suomen avuksi. Englantilaisten suunnitelma oli nousta maihin Norjan rannikolla kahdessa osastossa. Sillä olisi kuitenkin ollut käskyt ensisijaisesti miehittää Kiirunan–Jällivaaran malmikentät sekä Ruotsin ja Norjan satamia, koska maat pelkäsivät Neuvostoliiton etenevän Suomesta Pohjois-Skandinaviaan asti ja erityisesti uskoivat Pohjois-Ruotsista tuodun rautamalmin olevan elintärkeää Saksan sotataloudelle.

Suomen puolustaminen olisi ollut sivutavoite ja vain pieni osa retkikunnasta olisi lähetetty Suomeen. Ranskalaiset suunnittelivat myös maihinnousua Petsamossa yhdistettynä Muurmanskin saartoon Pohjoiselta jäämereltä[78] sekä hyökkäystä Neuvostoliittoon lähtien samanaikaisesti Suomesta ja Syyriasta.[79] Suunnitelmaa hyökätä Lähi-idästä käytettiin myöhemmin hämäämään retkikunnan varsinainen operaatioalue.

Retkikunnan suunnittelu eteni viivytellen, sillä Ruotsin ja Norjan suhtautuminen oli kielteistä ja liittoutuneet pelkäsivät maiden tekevän vastarintaa maihinnousun jälkeen. Neuvottelut Suomen hallituksen kanssa alkoivat lopulta helmikuun lopulla, mutta Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta esittivät erillisiä tarjouksia ja antoivat avun määrästä ja ajankohdasta ristiriitaisia tietoja. Suomikaan ei ollut täysin halukas vastaanottamaan pientä retkikuntaa, koska sillä ei olisi ollut suurta vaikutusta operatiiviseen tilanteeseen ja se olisi saattanut provosoida Saksaa. Aikataulun mukaan retkikunta olisi noussut maihin Norjassa maaliskuun lopulla.

Yhdistynyt kuningaskunta myi sodan alussa Suomeen 20 ja lahjoitti 10 Gloster Gladiatoria. Etelä-Afrikka lahjoitti lisäksi 25 Gloster Gauntletia, mutta ne eivät ehtineet palvella Suomen ilmavoimissa ennen sodan loppua. Yhdistynyt kuningaskunta lahjoitti lisäksi 40 ambulanssivaunua. Suomi osti tai sai lahjoituksena Isosta-Britanniasta ja Ranskasta paljon muuta sekalaista sotatavaraa, kuten Bristol Blenheim -pommikoneita, Hawker Hurricane -hävittäjiä, Morane-Saulnier M.S. 406 -hävittäjiä, tykkejä ja heittimiä ammuksineen, viestintävälineitä, vaatteita, telttoja ja kenttäkeittiöitä.

Saksa ja Italia

Talvisodan aikana natsi-Saksan ja Neuvostoliiton suhteet olivat parhaimmillaan. Fasistinen Italia puolestaan oli avoimesti myötämielinen Suomelle. Suomi osti Italiasta 35 Fiat G.50 -hävittäjälentokonetta, jotka oli tarkoitus toimittaa junakuljetuksena Saksan läpi. Saksa ei kuitenkaan sallinut asekuljetuksia Suomeen alueensa läpi, joten koneet toimitettiin meriteitse Ruotsiin, jossa ne koottiin ja lennettiin Suomeen.[80] Saksa tarjoutui huoltamaan Neuvostoliiton laivaston sukellusveneitä Pohjanlahdella ja myöntyi miinoittamaan Suomen rannikkoakin, mutta Neuvostoliitto perui kuitenkin tämän. Hermann Göring kuitenkin vihjaili sodan loppuvaiheessa Suomelle, että Saksa tulisi tukemaan Suomea, jos se tekisi rauhan.[81]

Puola

Suomeen tarjottiin Latviaan internoituja puolalaisjoukkoja jo sodan alussa. Ne eivät saaneet kuitenkaan Ruotsilta läpikulkulupaa. Suomi toivoi saavansa käyttöönsä Puolasta paenneita lentäjiä, joita oli kokoontunut Tukholmaan satakunta, mutta heille ei onnistuttu hankkimaan kalustoa.

Puolan pakolaishallituksen pääministeri Władisław Sikorski suunnitteli Suomen tukemista Puolan laivaston aluksilla Petsamon vesillä. Hän myös sai hallituksensa hyväksymään puolalaisten vapaaehtoisten liittämisen liittoutuneiden retkikuntaan, mutta muut liittoutuneet vastustivat tätä. Puolalaisten avunannon tavoitteena oli saada Suomi tunnustamaan Puolan pakolaishallitus, mutta Suomi ei halunnut tätä tehdä suurpoliittisten riskien vuoksi.lähde?

Yhdysvallat

Yhdysvallat ei ollut Kansainliiton jäsen, eikä katsonut Neuvostoliiton siltä saaman tuomion sitovan itseään. Maa tulkitsi, että koska talvisodassa ei ollut annettu sodanjulistusta, eivät Suomi ja Neuvostoliitto olleet sotaakäyviä maita, ja siten Yhdysvallat jatkoi tavallisia kauppasuhteita molempiin maihin.

Suomi sai varauksetonta tukea yhdysvaltalaiselta lehdistöltä, joka kommunistisia lehtiä lukuun ottamatta tuomitsi hyökkäyksen. Yhdysvalloissa tehdyt rahakeräykset Suomen hyväksi tuottivat kuutisen miljoonaa dollaria. Tästä suuri osa tuli amerikansuomalaisilta. Entinen Yhdysvaltain presidentti Herbert Hoover toimi näkyvästi Suomen hyväksi.

Eniten Suomi tarvitsi Yhdysvalloista aseita, mutta asehankinnat alkoivat edetä vasta helmikuussa. Hankintoja hidasti kilpailu tarpeista Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan kanssa, Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hullin asettama lyhyt vientikielto Suomeen, yhdysvaltalaisten byrokratia, suomalaisten halu tinkiä ja kuljetuskaluston puute. Hankintojen rahoittaminenkin oli ongelmallista, sillä Yhdysvallat ei myöntänyt Suomelle lainaa aseita varten. Esimerkiksi joulukuussa Suomeen tarjottiin myytäväksi 43 kappaletta Brewster F2A "Buffaloa", mutta ensimmäiset saapuivat vasta maaliskuussa.

Neuvostoliitto osti sodan aikana yhdysvaltalaisilta liikemiehiltä lentokonebensiiniä, moottoreita ja muita strategisia tavaroita rahoittaen hankintansa Yhdysvalloille myydyllä kullalla. Tämä herätti närkästystä yhdysvaltalaisessa lehdistössä, jonka paljastukset asiasta johtivat polttoainekuljetusten lakkauttamiseen neuvostoliittolaisiin satamiin.

Talvisodan seurauksista ja merkityksestä

Talvisota oli sekä Suomen että Neuvostoliiton kansoille raskas koettelemus: henkilö- ja aineelliset tappiot olivat molemmissa maissa suuret. Lisäksi maiden väliset suhteet olivat sodan jälkeen siihen asti huonoimmassa tilassa eikä kumpikaan pyrkinyt välien parantamiseen vaan etsi ratkaisuja ristiriitoihin muuta kautta. Toinen maailmansota jatkui ja sen kehitys vaikutti ratkaisevasti myös Neuvostoliiton ja Suomen väliseen tilanteeseen. Raskaista menetyksistä huolimatta Neuvostoliitto ei luopunut suunnitelmista valloittaa Suomea.

Suomalaisille talvisota oli lähinnä puolustuksellinen sota, mutta siinä koetut alue- ja henkilömenetykset herättivät myös voimakkaita offensiivisia asenteita. Toisaalta Suomen johto pyrki kaikin keinoin välttämään talvisodassa koettua tilannetta, jossa maa oli joutunut yksin sotaan suurvaltaa vastaan.

Suomessa jo aiemmin vallalla olleet epäluulot Neuvostoliiton tavoitteista maan suhteen muuttuivat talvisodan takia "russofobiaksi", jossa kaikki NL:n toimet tulkittiin negatiivisesti. Toisaalta Suomen kansa oli sisäisesti yhtenäisempi kuin koskaan aiemmin maan siihenastisessa historiassa. Muun muassa 1930-luvulla käydyt kiistat Suomen armeijan rahoituksesta ja ylläpidosta väistyivät voimakkaan varustautumispyrkimyksen tieltä.

Myös poliittisella rintamalla pyrittiin kansaa yhtenäistävien toimien tukemiseen ja edistämiseen. Syksyllä 1939 Saksan ja Neuvostoliiton toimien vuoksi sekä talvisodan aikana syntynyt suomalaisten välinen yksituumaisuus (ns. asevelihenki) on heijastunut, sisäistä ristiriidoista huolimatta, myös toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.

Talvisodan aikana ja sen jälkeen syntyi myytti, talvisodan ihme. Sen mukaan pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli yli-inhimillinen suoritus, jossa myös uskonnollisilla tekijöillä oli oma osuutensa. Kuitenkin sekä sota- että poliittisen historian tutkimusten tuloksista on löydettävissä rationaaliset syyt sodan lopputuloksen synnylle. Tuloksissa yhtenä tekijänä toki korostuu kansakuntien henkisten voimavarojen merkitys sodankäynnissä. Tässä suhteessa talvisotaa vastaavana konfliktina pidetään vuosina 1960–1974 Kaakkois-Aasiassa käytyä Vietnamin sotaa.

Talvisodan historia tarjoaa suomalaisille hyvän esimerkin suurvaltapoliittisista toimintaperiaatteista. Sekä Saksan että Neuvostoliiton 1930-luvulla esittämät aatteelliset motiivit, ja niiden keskinäiset vastakkainasettelut, osoittautuivat vain propagandaksi, "pintavaahdoksi", jonka avulla peiteltiin suurvaltojen todelliset valtapyrkimykset. Bolševismin ja kansallissosialismin tunnukset siirrettiin syrjään, kun suurvaltain etu niin vaati. Tämän tosiasian oivaltaminen oli eräs keskeinen tekijä talvisodan hengen syntymisessä suomalaisten kesken.[82]

Tässä suhteessa talvisota ja vuoden 1918 Suomen sisällissota ovat mielenkiintoinen vertailukohta. Vuoden 1917 aikana sisä- ja suurvaltapoliittiset virtaukset veivät suomalaisia erilleen toisistaan ja vahvistivat poliittisen kentän äärilaitoja sekä oikealla että vasemmalla. Vuonna 1939 kehitys oli päinvastainen: sisäpolitiikassa tapahtui yhdentymistä ja suurvaltojen toimet mursivat niitä Suomessa kannattaneiden ääriryhmien asemaa oikeistossa ja vasemmistossa, ja virta vei suomalaisten enemmistöä yhteisten ulkopoliittisten ja maanpuolustuksellisten tavoitteiden taakse ja lopulta taisteluun epäoikeudenmukaisiksi koettuja toimia vastaan.

Talvisota saattoi vaikuttaa toiseen maailmansotaan merkittävästi, koska Hitler arvioi Neuvostoliiton "savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi", mikä osaltaan vahvisti saksalaisten päätöstä hyökätä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Toisaalta neuvostoliittolaiset ottivat opikseen jäykän taktiikan ja heikkojen komentosuhteiden aiheuttamista tappioista sekä jalkaväen koulutuksen puutteista. Myös Suomi-konepistoolein varustettujen iskujoukkojen menestys Raatteentiellä johti konepistoolin sekä suksien merkityksen uudelleenarviointiin Neuvostoliitossa. Neuvostoliitto ryhtyi varustamaan jalkaväkeään automaattikiväärien ohella myös itse valmistamillaan PPŠ-41-konepistooleilla, minkä ansiosta tulivoima kasvoi.

Sodan aikana Neuvostoliitossa sitä kutsuttiin "suomalaiseksi sodaksi" tai "Suomen kampanjaksi". Toisen maailmansodan jälkeen YYA-aikana terminologiaa pehmennettiin ja puhuttiin "vuosien 1939–1940 neuvostoliittolais-suomalaisesta paikallisesta aseellisesta konfliktista". Huomattava on, että jo vuoden 1963 neuvostoliittolaisissa tietosanakirjoissa Neuvostoliitto nimettiin hyökkääjäksi. Perestroikan myötä 1980-luvun alussa talvisodasta tuli jälleen sota ja nimi "zimnjaja voina" (ven. Зимняя война) tuli muotiin.[83]

Katso myös

Lähteet

  • Lauri Haataja (1989): Kun kansa kokosi itsensä. ISBN 951-30-9170-8
  • Silvo Hietanen toim. (1989): Kansakunta sodassa 1. Sodasta sotaan. ISBN 951-861-384-2
  • Erkki Käkelä: Marskin panssarintuhoojat: Suomen panssarintorjunnan kehitys ja panssariyhtymän panssarintorjuntayksiköiden historia. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24638-7.
  • Lasse Laaksonen (2005): Todellisuus ja harhat, Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940. ISBN 951-20-6911-3
  • Jari Leskinen & Antti Juutilainen (1999): Talvisodan pikkujättiläinen. ISBN 951-0-23536-9
  • Henrik Meinander (2006): Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. ISBN 978-951-0-30809-7
  • Jukka Nevakivi (2000): Apu jota ei annettu, Länsivallat ja Suomen talvisota 1939–1940. ISBN 951-0-24676-X
  • Erkki Palolampi: Kollaa kestää. WSOY, 1989 (11. painos). ISBN 951-0-16034-2.
  • Romaani Kollaanjoen taisteluista. Liitteenä sotahistoriallinen katsaus Kollaan rintama — talvisodan pienoiskuva, kirjoittanut K. J. Mikola.
  • Ari Raunio (2004): Sotatoimet. Suomen sotien 1939–1945 kulku kartoin. ISBN 951-593-914-3
  • Sotatieteen laitos, Sotahistorian toimisto (1978): Talvisodan historia, osa 2. ISBN 951-0-08147-7
  • Jorma Tiainen toim. (1989): Talvisodan kronikka. ISBN 951-20-3446-8
  • Heikki Ylikangas (2001): Tulkintani Talvisodasta. ISBN 951-0-26052-5
  • Jukka, Raunio: Lentäjän näkökulma II. Kerava: Jukka Raunio, 1993. ISBN 951-96866-0-6.

Viitteet

  1. ↑ Pentti Virrankoski, Suomen Historia 2, 2001, ISBN 951-746-342-1, SKS
  2. ↑ Erkki Käkelä, Laguksen miehet, Marskin nyrkki: Suomalainen panssariyhtymä 1941-1944, 1992, ISBN 952-90-3858-5, Panssarikilta
  3. ↑ Tomas Ries, Cold Will - The Defense of Finland, 1988, ISBN 0-08-033592-6, Potomac Books
  4. ↑ Ohto Manninen, Talvisodan salatut taustat, 1994, ISBN 952-90-5251-0, Kirjaneuvos, using declassified Soviet archive material, Manninen found 12 previously unrecognized infantry divisions ordered to Finnish front
  5. ↑ Maanpuolustuskorkeakoulu, Talvisodan historia 4, s.406, 1991, ISBN 951-0-17566-8, WSOY, Kaatuneiden luku sisältää 3671 vakavasti haavoittunutta, jotka kuolivat pääsemättä koskaan sairaalasta jopa vuosia sodan jälkeen.
  6. ↑ G. F. Krivošejev, Soviet Casualties and Combat Losses in the Twentieth Century, 1997, ISBN 1-85367-280-7, Greenhill Books
  7. ↑ Eräiden sotahistorioitsijoiden mielestä ajanjakso 1919-1938 oli vain poikkeuksellisen pitkä aselepo Euroopassa, Meinander 2006 s. 175-181
  8. ↑ Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 13–46
  9. ↑ Meinander 2006
  10. ↑ Haataja 1989, Hietanen 1989, Leskinen & Juutilainen 1999
  11. ↑ C.G.E. Mannerheim: ”Suomen marsalkka Mannerheim”. Suomen marsalkan muistelmat, lyhennetty laitos, 1995, s. 160-161
  12. ↑ Antti Laine: Suomen Historian pikkujättiläinen, s. 698. , 2003. ISBN 951-0-27365-1.
  13. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 61
  14. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 62-63
  15. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 63
  16. ↑ a b Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 64
  17. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 65
  18. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 65-66
  19. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 68
  20. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 69-70
  21. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 71-75
  22. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 102-105
  23. ↑ C.G.E. Mannerheim: ”Suomen marsalkka Mannerheim”. Suomen marsalkan muistelmat, lyhennetty laitos, 1995, s. 170
  24. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 113-122
  25. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 146-150
  26. ↑ C.G.E. Mannerheim: ”Suomen marsalkka Mannerheim”. Suomen marsalkan muistelmat, lyhennetty laitos, 1995, s. 172
  27. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 151-152
  28. ↑ C.G.E. Mannerheim: ”Suomen marsalkka Mannerheim”. Suomen marsalkan muistelmat, lyhennetty laitos, 1995, s. 172
  29. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 153-155
  30. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 205-211
  31. ↑ Heikki Larmolan väitöstutkimuksen tiivistelmä
  32. ↑ Tiainen 1989, Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 13-46
  33. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 9
  34. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 7
  35. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 28
  36. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 33
  37. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 121-122
  38. ↑ C.G.E. Mannerheim: "Suomen marsalkka Mannerheim". Suomen marsalkan muistelmat, lyhennetty laitos, 1995, s. 172
  39. ↑ Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 47–64
  40. ↑ Haataja 1989, Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 47–64
  41. ↑ Tiainen 1989, Manninen, O., Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 141–153 ja 13–46
  42. ↑ Haataja 1989, Tiainen 1989
  43. ↑ Jari Eilola, Matti Rautiainen ja Heikki Roiko-Jokela: ”Talvisota”, Matkalla ajassa, s. 47. , 2002. ISBN 951-0-27058-x.
  44. ↑ Jari Eilola, Matti Rautiainen ja Heikki Roiko-Jokela: ”Talvisota”, Matkalla ajassa, s. 46. , 2002. ISBN 951-0-27058-x.
  45. ↑ Talvisodan 1. päivä, 30.11.1939 Perustuu Markku Onttosen dokumenttisarjaan Talvisodan henki. Suomen puolustusvoimat. Viitattu 3. marraskuuta 2007.
  46. ↑ Tiainen 1989, Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 47-64 ja 235-251
  47. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 289
  48. ↑ Max Jakobsson: "Diplomaattien talvisota". Seitsemäs painos, 2002, s. 337
  49. ↑ Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 235-251
  50. ↑ Tiainen 1989, Häikiö, M., Seppinen, I., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 219-234, 829-839
  51. ↑ Häikiö, M., Juutilainen, A., Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 219-234, 65-69, 235-251
  52. ↑ Antero Uitto ja Carl-Fredrik Geust: Mannerheim-linja — talvisodan legenda, s. 118–119. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-7042-1.
  53. ↑ Raunio 2004, s. 36-39
  54. ↑ Raunio 2004, s. 40-41
  55. ↑ Raunio 2004, s. 42-47
  56. ↑ Raunio 2004, s. 48-53, 60-65
  57. ↑ Raunio 2004, s. 56-59
  58. ↑ Raunio 2004, s. 66-73
  59. ↑ Talvisodan historia 2, s. 127-239, Vuorenmaa, A., teoks. Hietanen toim. 1989, s. 180-192, Laaksonen, L., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 385-478, Raunio 2004, s. 80-85
  60. ↑ Raunio 2004, s. 80-87
  61. ↑ Raunio 2004, s. 90-91
  62. ↑ a b Tiainen 1989, Raunio 2004, s. 90-91
  63. ↑ Manninen, O., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 141-153
  64. ↑ Tiainen 1989
  65. ↑ Adolf Hitler: Mein Kampf
  66. ↑ Häikiö, M., Manninen, O., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 219-234, 141-153, Ylikangas 2001, Laaksonen 2005
  67. ↑ Trotter, William R.: Frozen hell - The Russo-Finnish winter war of 1939-1940, s. 261. Chapel Hill: Algonquin Books, 2000. ISBN 1-56512-249-6. (englanniksi)
  68. ↑ Sadan vuoden syke – Sota-ajan laulut: Talvisodasta jatkosotaan – välirauhan katkerat sävelet Yle Suomi.
  69. ↑ Tiainen 1989
  70. ↑ Antti Laine: Suomen Historian pikkujättiläinen, s. 697. , 2003. ISBN 951-0-27365-1.
  71. ↑ Trotter, William R.: Frozen hell - The Russo-Finnish winter war of 1939-1940, s. 43. Chapel Hill: Algonquin Books, 2000. ISBN 1-56512-249-6. (englanniksi)
  72. ↑ Antti Laine: Suomen Historian pikkujättiläinen, s. 696. , 2003. ISBN 951-0-27365-1.
  73. ↑ Lentilä, R. & Juutilainen, A., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 816-828
  74. ↑ C.G.E. Mannerheim. "Suomen marsalkka Mannerheim". Suomen marsalkan muistelmat, lyhennetty painos, 1995, s. 238
  75. ↑ C.G.E. Mannerheim. "Suomen marsalkka Mannerheim". Suomen marsalkan muistelmat, lyhennetty painos, 1995, s. 239
  76. ↑ Antti Laine: Suomen Historian pikkujättiläinen, s. 694. , 2003. ISBN 951-0-27365-1.
  77. ↑ a b Heikki Rausmaa: Viron historia tuglas.fi. Viitattu 31.5.2009. Suomeksi
  78. ↑ Jukka Nevakivi: Apu jota ei annettu – Länsivallat ja Suomen talvisota 1939–1940. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24676-X. Sivut 155–160.
  79. ↑ Jukka Nevakivi: Apu jota ei annettu – Länsivallat ja Suomen talvisota 1939–1940. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24676-X. Sivut 194–198.
  80. ↑ Raunio, Jukka 1993, s. 105–106.
  81. ↑ Jukka Nevakivi: Apu jota ei annettu – Länsivallat ja Suomen talvisota 1939–1940. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24676-X.
  82. ↑ Soikkanen, T., teoksessa Leskinen & Juutilainen (toim.) 1999, s. 47–64 ja 235–251.
  83. ↑ Bäckman: Miten venäläinen kirjoittaa talvisodan? Historiallinen Aikakauskirja 3/2006.

Kirjallisuutta

  • Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Ruma sota: Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga, 2008. ISBN 978-951-0-32917-7.
  • Stepakov, Viktor & Orehov, Dmitri (suom. Hyvärinen, Matti): Paraatimarssi Suomeen – Talvisota venäläisten silmin. WSOY, 1992. ISBN 951-0-18304-0.
  • Raunio, Ari & Kilin, Juri: Talvisodan taisteluja. Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-068-2.
  • Edwards, Robert (suom. Porio, Jouni): Talvisota eurooppalaisin silmin. Minerva, 2007. ISBN 978-952-492-072-8.
  • Uitto, Antero: Talvisota puna-armeijan silmin. Karisto, 1999. ISBN 978-951-233-939-6.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta talvisota.

Malline:Link FA Malline:Link FA Malline:Link GA

Malline:Link FA

Malline:Link GA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Talvisota&oldid=6826237”